Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Mikä ikinä onkaan yhtä innoittavaa kuin pikkulintujen ruokinta ja niiden elintapojen seuraaminen. Jotkut meistä ovat niin eläinrakkaita, että ovat luovuttaneet yläoloterassistaan melkein puolet lintujen ja oravien käyttöön ja sen lisäksi roikkuu puutarhan puissa, riittävän korkealla, mitä moninaisimpia syöttölaitteita. Kaiken kruunaavat tietenkin talvikauden kookoskakut, joihin on lisätty joukkoon hassel-ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Kun kakkuja on kaksi ja syöttölautoja monia, mukaan mahtuvat samanaikaisesti sekä oravat että linnut. Haukkakin on nähty, mutta silloin kyllä lakkasi iloinen sirkutus ja meikäläinen jähmettyi patsaaksi, sillä ihmeekseni haukka jäi paikoilleen, katseli suoraan kohti ja olisi ollut suurenmoinen kuvauskohde, mutta ei tullut mieleenkään liikahtaa ottamaan kameraa: On asioita, jotka saa talletettua vain muistojen huoneisiin.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää – Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun (Docendo 2015) on hyötykirja, jossa Mauri kertoo sekä tietopohjalta että omiin kokemuksiinsa perustuen lintujen talviruokinnasta, eri lintulajien tunnistamisesta ja monesta, monesta muusta. Kaikki kirjan kuvat ovat Leivon omia ja kiitän Mauria kuvista, sillä mitä olisikaan lintukirja ilman kuvia! Teos jakaantuu viiteen osioon, jotka ovat Lajisto, Linnunruuat ja ruokinta, Ekologia, Käyttäytyminen ja Linnut ja lintulauta harrastuksena. Koska kirja on niin täynnä monenlaista kiinnostavaa eikä ole tarkoitus vaikka olenkin tätä lajia jo aktiivisesti kymmeniä vuosia harrastanut, kertoa kaikkea, ei tietenkään, etenen mutu-tuntumalla ja tarjoan välähdyksiä, joita mieleen tulee niin Maurin kirjasta kuin omista kokemuksistani.

Ihan tästä hetkestä tulee nyt mieleeni, että mitä ilmeisemmin meille on nyt jäämässä pieni peippopopulaatio ja vaikka kirjassa niiden sanotaan syövän lähes yksinomaan maasta, niin onneksi ne meillä tulevat myös tarjoilupöydälle ja ovat yllättäen oppineet napsimaan oraville annettuja pähkinöitä, mutta tänä viikonloppuna mukaan tulevat myös niiden herkut eli auringonkukansiemenet.  Olen nyt ihastunut peippoihin, sillä kaksi suosikkiani on kadonnut: Viime talvena ei näkynyt hömötiaisia ja siihen löytyy selitystä Leivon kirjasta. Sitten meiltä katosivat punarinnat, joihin suorastaan kiinnyin. Tämä Englannin kansallislintu on niin kesy, että iäkäs naapurimme, Lapin kävijä, luuli sitä ensin kuukkeliksi, sillä lintu söi hänen kädestään murusia. No, kuukkelia meillä ei ole Keski-Suomessa, ei ainakaan meidän saarella ja punarinnat eivät tule ravintolaamme, sillä ne syövät nimenomaan murusia. Miksi emme sitten laita murusia eli vaikka kuorittuja auringonkukan siemeniä johtuu siitä, että jos laitan niitä ruokintapöydälle, ilmestyvät hiiret. Ei minulla edes hiiriä vastaan mitään ole, mutta Perheen Järki on väsynyt niitä elävänä pyydystämään ja tappamaan meilllä ei aleta. Miksi en laita sitten kuorittuja auringonkukan siemeniä turvallisiin syöttöautomaatteihin? Siksi, että vaikka mitä automaattia on kokeiltu ja ne tukkeutuvat just noista kuorituista siemenistä kosteiden kelien aikana ja sitä taikinaa saa sitten pestä sieltä pois, että automaatti alkaisi taas toimia eli ei suju. Maahan en siemeniä laita, sillä haluan lintujeni olevan turvassa irrallaan kulkevilta kissoilta.

Tämän magneettisen kauniin keltasirkkukuvan kera annan Leivon tarjoamaa faktaa lintujen suurimmista turman syistä:

Useiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimusten perustella on voitu arvioida, että ikkunoihin törmääminen on yksi yleisimmistä lintujen kuolinsyistä. Pelkästään Yhdysvalloissa on laskettu satojen miljoonien lintujen, jopa miljardin, heittävän henkensä joka vuosi linnun ja ikkunan kohdatessa.

Yhdysvalloissa autot vievät henkirievun joka vuosi kymmeniltä tai sadoilta miljoonilta linnuilta, Suomessakin parilta miljoonalta. Kissojen hampaissa päivänsä päättää monien tutkimusten mukaan vielä useampi lintu.

Kaikkihan tiedämme, että lintuja vaanivat myös luonnonkiertokulun saalistajat ketut, näädät, lumikot ja monet muut, mutta kuten Leivo toteaa:

Itse en soisi yhdenkään luonnoneläimen, varsinkaan pikkulinnun, päätyvän ihmisten helmoissa asuvan lemmikkimirrin suihin, koska kissat pärjäävät vallan hyvin ilman luomuateriaakin.

Välittävät ihmiset rakentavat kissoilleen ulkoilutarhan, kuten teki yksi naapureistamme ja me kiitämme! Se että lintu joutuu luonnon kiertokulkuun on vain se hyväksyttävä asia, mutta on niin monta asiaa, jotka eivät ole luonnon kiertokulkua ja kun nyt olemme muuttolintujen matkassa lähdössä sinne, missä on runsaasti reitin varralla tuulivoimaloiden siipiä, toivon, että näemme vain pärjääviä etelään matkaajia, ei siipiin ruhjoutuneita.

Eläinystävä on kaikkien eläinten ystävä ja ketään ei silloin syrjitä. Kuulun itse Eläinsuojeluliitto Animaliaan, joten minulta eivät saa kaunoja kuin punkki ja hirvikärpänen. Joskus harmittavat närhet, kun ne vetävät hetkessä kupuunsa kalliita pähkinöitä sen annoksen, millä eläisivät  koko päivän puutarhamme ja lehtomme oravat ja pähkinöitä syövät linnut, mutta elämästä selviytyminen niilläkin on vain menossa, joten annetaan luonnoneläinten selviytyä ja autetaan niitä parhain mahdollisin tavoin. Olemme nyt istuttaneet useita tammia terhojen toivossa...siis ihan oraville.

Nämä kylpevät kyyhkyset ovat onnellinen näky ja voisin jäädä tähänkin kuvaan, mutta nyt faktaa Leivon kirjasta. Kirjan yksi parhaista tärpeistä on heti alussa eli koska en itse ole kovin hyvä erottamaan toisistaaa sirkkuja, kaikkia peipposia enkä varpusia ja kerttusia, luku Tunnista lintulautavieraasi on ihan superjuttu! Meillä on monta lintukirjaa, mutta yksi on niin suuri, että siitä ei mitään hyötyä, toinen taas pieni retkiopas, mutta tästä Lintulaudan elämää, tulee nyt uusi pihabongauskirja, sillä koko on hyvä, ja alun tunnistamiset loistavat. Tunnistamisen helpottamiseksi,  on kuva ja väriselostus, vaikka kuvat ovat värikuvia. Parhautta myös, että aina kyseisen linnun kohdalla on mainittu sen pääravinto. Näin voi houkutella lintupihalleen/pöydälleen juuri niitä lintuja, joista erityisesti pitää, mutta alan kallistua kyllä lisäämään meillä menuun myös kauran, vaikka sen energia-arvo ei vastaakaan rasvaa tai pähkinää, ei edes auringonkukansiementä, sillä haluan varpuset takaisin! Muistan lapsuudesta merenkyläraitin, jossa useimman keskustan talon ympärillä oli orapihlaja-aita. Laulavat orapihlaja-aidat, sanoin minä niistä. No, varpuset olivat siellä niin suojassa, että myös pesivät aidoissa. Meillä on tontin pitkällä sivulla kuusiaita ja olen huomannut, että se on suosituin turvapaikka mustarastaille, jotka ovat viihtyneet pihallamme jo vuosia.

Mauri Leivon Lintulaudan elämää on juuri sellainen lintukirja, jollaista olen kaivannut. On faktaa, on Maurin oman pihan hauskojakin kokemuksia, joista osa alkoi naurattaa ja sehän on vain hyvä: Minäkin toivon, että lintuni tunnistavat ääneni eivätkä säntää pakoon, hah-hah. Kuvia on paljon ja myös hauskoja tilannekuvia, joiden kohdalla Leivo sitten selittää lajityypillistä käyttäytymistä, sillä linnut tottavieköön ovat persoonia! Kun alussa oli mainittu tarkkaan eri ruokien ravintoarvot ja keille ne kelpaavat, on lopussa vielä tiivistetty parin sivun juttu  Ohjeita ja vinkkejä lintujen talviruokintaan. Kirjan löydät myös täältä

Mitäkö tällainen lintukonkari sitten oppi kirjasta uutta? No ainakin sen, että nyt tiedän, mitä tehdä linnulle, joka on törmännyt ikkunaan. Ainahan me on odotettu ja annettu törmääjän toipua, jos ei ole ollut varmuutta, onko lintu menehtynyt, mutta nyt otamme pahvilaatikon valmiiksi, laitamme siihen vähän reikiä ja kun onnettomuus tapahtuu, lintu menee hetkeksi laatikkoon ja talon lämpimimpään paikkaan eli pannuhuoneeseen. Sitten siihen takkahuoneen sohvalle vain odottelemaan, milloin alkaa kuulua räpistelyä vai eikö ala. Petolintujen kyseessä ollen, kannattaa tietää, mihin soittaa. Me olemme näin pelastaneet kerran mm. pöllön ja onneksi oli tallella edesmenneen hamsterin häkki, sillä petolintukeskus otti linnun vastaan vasta aamulla. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme läpi yön. Saimme soiton kun pöllö oli kunnossa ja se päästettiin luontoon eli hyvin palveltu. Lisäksi opin kirjasta sekä ulkonäkötunnistusta että myös lintujen ääniä. Osaan jo monta ketun merkkiääntä, mutta nyt alan opetella lintuja. Ei hajuakaan, mikä lintu äänessä ellei se ole tilhien tiukukellot, kurjet, joutsenet, lokit tai tiaset, jotka olen aika tarkkaan oppinut. Jopa kuusitiaisen, vaikka sitä tapaankin vain kiivettyäni saarellamme eräälle korkealle paikalle, jossa on vahva kuusikko. Pihakuusiimme ne eivät ole tulleet, eivätkä lintulaudalle. Ah, en vain voi lopettaa eli vielä se, jos nyt peipposet jäävät, ne voivat olla jo talvehtimiseen sopeutuneita yksilöitä: Kirjassa on mielenkiintoista tekstiä, miten entiset muuttolinnut kehittyvät osittaismuuttajiksi, josta taas seuraa...

Mauri Leivon loppusanoja saa koristaa kuukkeli. Kun alla olevaa luette, lisään mukaan sen, että on olemassa myös ’puutarhurin palkka’ eli mitä enemmän suvella hyönteissyöjälintuja, kuten tehokkainta niistä eli kirjosieppoa, sitä vähemmän puutarhassa haittaeliöitä:

Kuinka paljon iloa meille tuottaa lintu, josta näkee, että se luottaa ihmiseen kuin ystävälliseen naapuriinsa ja jatkaa aherrustaan lintulaudalla meistä välittämättä. Kiitollisuutta siltä ei kannata kerjätä, tokkopa se sellaista tunteekaan, mutta silmän ja sielun iloa saamme siltä kosolti aivan pyytämättäkin. Olkoon se meidän palkkamme – jos sellaista vaadimme – siitä, että puolet vuodesta, läpi tuulen, tuiskun ja pakkasten, huolehdimme ystäväisemme nokan alle tuoretta, hyvälaatuista apetta. Ilman tätä vuorovaikutusta molempien, ihmisen ja linnun, elo läpi pitkän pimeän talven olisi paljon ikävämpää.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Kaisa Reetta

*****

Aikaisemmin Mauri Leivolta luettua:

Savanni hengittää

Kuikka - alkulintu