Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Hämä – hämä häkki....

Irja tunsi, kuinka rakkaus suorastaan pakahdutti hänen rintaansa. Rakkaus tähän täydelliseen, ihanaan lapseen. Ja hiukkasen myös ylpeys. Mutta ei, niin ei saanut tuntea, eikä ainakaan näyttää kenellekään. Rakkauden kanssa piti olla niin kauhean varovainen. Hän oli oppinut sen omassa elämässään liiankin selvästi. Kun omat veljet kaatuivat sodassa, ja äiti ja isä muuttuivat ihan puhumattomiksi, Irja oppi ymmärtämään, että rakkauden kanssa tuli olla tarkka. Ja kun sitten Aimon, miehen, molemmat siskot kuolivat keuhkotautiin liian nuorina, ja kahden vuoden kuluttua Aimon äiti – ihmiset sanoivat, että hänen sydämensä murtui – niin taas hän joutui sen huomaamaan. Jos ei rakastanut, niin silloin ei koskenut läheskään niin paljon. Rakkauteen ja siitä aiheutuvaan suruun voi kuolla. Piti varoa.

Aurinko armas...

Eilen postissa saapui Pirkko Jurvelinin vaikuttavakantinen kirja Lapseni kuin nukke (Kustannus Ves-Line 2015). Päätin heti, että Jari Ervastin suunnittelema kansi lähtee marraskuussa mukaan Valitse Vuoden Kaunein Kirjan Kansi –kisaan. Illalla tartuin kirjaan, joka oli minulla kesken, mutta äkkiä otin uudelleen käteeni Lapseni kuin nukke ja luin ensimmäisen sivun, joka alkoi näin:"Lapsi oli kaunis kuin nukke. Ei, ei, vielä paljon kauniimpi. Vitivalkoiset, luonnostaan taipuvaiset hiukset kehystivät...”  Kylmänväreet raapivat sisintäni ja hyppäsin pimeään.

Sandelinin perhe on kuin kaunis mustavalkoinen perhekuva ’50 luvulta: Äiti Irja, isä Aimo ja lapset...Keskiluokkainen, lapsirakas opettajapariskunta ja heidän hyväkäytöksiset, menestyvät lapsensa. Kun uskaltaa kurkistaa kuvan taakse, alkaa sattua, sillä kuten yleensäkin kauniit kuvat, mikään ei ole sitä, miltä se kuvassa näyttää, on vain kipeää. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, sillä sota on jättänyt jälkensä ja suuret ikäluokat saavat syntyä kuin elämän voittamisen hyökynä. Syntyy kolme poikaa, joista kaksi kuolee, Viljo jää henkiin, mutta hänkin saa sairauden jälkiseurauksena epilepsian. Se on asia, jota äiti Irja häpeää, vaikka häpeääkin häpeämistään. Viljosta ei koskaan tule perheen huomionsaajaa, vaan hän elää katveessa musiikillisesti lahjakkaana, syrjästäseuraajalapsena, joka viettää melkein kaiken aikansa lähellä asuvan ukkinsa luona kutsuen tätä isäksi. Viljosta ei oikein tule harmia ukin kuoltuakaan, sillä hän asuu kotona, käy kauppaopiston, saa töitä, mutta...Sen sijaan sitten syntyvät tytöt Kerttu ja vuoden päästä Elina, joista kuopus vie äidin huomion kaikellaan. Elina on kuin äidin aurinko, kuu ja tähdet, jonka lahjakkuus purkautuu esiin jo kolmevuotiaana, jolloin kultatukka laulaa radiossa Hämä – hämä häkkiä ja jo muutaman vuoden päästä esiintyy televisiossa telinevoimistelijana! Kerttu on perheen älykkö, mutta hän ei hohda ja loista kuin kirkkain liekki Elina. Kertulla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä Kertusta tulee isän tyttö. Hänessä kumuloituu kirkkaana myytti isän tyttöjen vahvuudesta ja pärjäämisestä, sillä isän ihailu herättää hänessä rohkeasti itseensä uskovan nuoren naisen, joka saa paljon ystäviä, matkustaa oppilasvaihtoon Saksaan, tietää jo varhain valmistuvansa opettajaksi, löytää elämänkumppaninsa ja saa kolme tytärtä Päivin, Pilvin ja Ellan. Kaikki olisi voinut olla niin hyvin, mutta...

Lapseni kuin nukke on tarina, jonka oli tultava kerrotuksi. Pirkko Jurvelin kirjoittaa rankasta aiheesta eli anoreksiasta, mutta ei oihkien, ei voihkien, vaan tyyli on kuin Heinrich Bölliä eli toteava. Se etäännyttää kipua – tai sitten se moninkertaistaa sen, sillä lakonisen tyylin vahvuus on kuin se olisi oikeudessa todistettu: Se on tosi! Kirjan kertojat ovat äiti Irja, vanhempi sisko Kerttu ja lopulta myös Kertun tytär Päivi. Äiti on liian liki Elinaa. Kerttu asuu jo omillaan ja näkee paremmin. Hän ihmettelee, kun 17-vuotias sisko vietää juhannusta äidin kanssa mökillä, hän ihmettelee äidin rakentamaa suojamuuria, hän kauhistuu Elinan kuihtunutta olemusta. Kerttu yrittää puuttua asioihin, mutta äiti tulee aina väliin suhistamalla Kertun olemaan nätisti, ’ettei Elina vain suutu’. Irja myös selittelee Elinan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, väistelyä ja valehtelua. Sisimmässään hämmentynyt Irja ihmettelee, miten tässä näin kävi. Kerttu menestyy ja hänellä on ystäviä, perhe, matkoja. Elina asuu kotona, hänellä ei ole ystäviä, hän vain laihtuu, mutta opiskelee kyllä pakonomaien kunnianhimoisesti ja saa lopulta tuntiopettajan paikan yliopistolta. Kertun mielestä taas liian helppo ratkaisu jäädä tuttuihin nurkkiin, jättää auskultoimatta, jäädä kuin odottamaan viimeistä kohtalon iskua:

Sitten tuli tilanne, jota olin ennakoinut siskolleni jo vuosikymmeniä aikaisemmin: yliopistolta alettiin vähentää työpaikkoja, ja se tuntiopettajuus, jota Elina oli hoitanut, laitettiin avoimeen hakuun virkana. Yliopisto laittoi virkoja auki niin harvoin, että paikasta kiinnostuneita riitti.

Kerran hän pyysi minut työhuoneeseensa nähtyään minut yliopiston käytävällä ja kertoi hakuprosessin etenemisestä. Paperien perusteella heitä oli jäljellä kolme aika lailla tasaväkistä hakijaa.

”Jos minä en saa sitä virkaa, minä teen itsemurhan.”

En tiennyt mitä sanoa. Miksi Elina sanoi minulle noin? Hän halusi kuulla minulta, että hän ihan varmasti saisi viran. Olihan hän hoitanut sitä jo vuosikausia.

Viran sai Elinan työtoveri, häntä nuorempi ja varmasti tarmokkaampi, iloinen nainen, joka myös oli jo vuosia ollut töissä yliopistolla.

Elina ei tehnyt itsemurhaa, mutta työttömäksi joutuminen oli sama asia kuin hänet olisi tapettu. Kuka tappoi? Kuka oli syylllinen?

Eilen 215 sivua meni nopeasti kuin tähdenlento. Kirja tuli levottomiin uniini ja heräsin yöllä jopa laittamaan muutaman lauseen vihkooni. Kirja meni minuun, sillä olin itse ollut sekä Elina että Kerttu, tunsin heidät. Onneksi olin myös Vihervaaran Anna ja onneksi minulla oli isä kuin Kertulla! Ja kaksi ihanaa äidinkielenopettajaa, joita saan kiittää paljosta. Minusta tuli Kerttu jo varhain, mutta meni aikaa ennen kuin ympäristö havahtui. Tämä ei ole tarina minusta tai sitten se on sitä ja se on tarina myös sinusta ja hänestä ja meistä kaikista. Tyttäristä, siskoista, äideistä. Monet niin usein syyttävät äitiä. Siinä on jotain pelottavan helppoa...

Vertailulta en voi välttyä, sillä ensimmäinen kirja joka tästä tuli mieleeni on viime vuonna lukemani Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa. On kertakaikkiaan asioita, joille ulkopuolinen ei voi mitään. Silloin ei pidetä käräjiä siitä, kuka on syyllinen! Sitten muistin Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani ja miten vertasin kirjan tapahtumia erään ystäväni siskon tilanteeseen, jossa kunnianhimoiselle äidille ei riittänyt mikään ja tytär sairastui anoreksiaan. Onneksi perheellä oli varaa, sillä sairaalajaksoista tuli pitkät sekä kalliit ja meni vuosia parhailla psykiatreilla ennen kuin kaikki oli kunnossa, melkein ehjää, mutta säröt näkyvät vieläkin. En kuitenkaan koe Irjan olevan Oatesin kirjan Betsey Rampike...vai olisiko hänestä tullut Betsey, mikäli Elina ei olisi alkanut vetäytyä omiin varjoihinsa?

Jää vain kysymyksiä vailla vastauksia: Miten Irjan olisi pitänyt toimia? Olisiko Aimon pitänyt olla tiukempi ja pitää kiinni Elinan saattamisesta hoitoon? Mitä enemmän Kerttu olisi voinut tehdä kuin mitä hän jo oli tehnyt? En usko syyllistämiseen, sillä ystäväni, ’alan ihminen’, sanoi minulle, että ’jos joku on päättäyt tavalla tai toisella lähteä, hän tekee sen ennemmin tai myöhemmin.’ Haluan kuitenkin uskoa, että tunnelin päässä seisoo joku vilkuttamassa tähdet sormiensa päissä vaikka nyt juuri koenkin:

niin hieno kirja! niin paljon hukattua elämää! tähtitomua!

*****

Tästä kirjasta on kijoittanut lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa