Ritta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén

Lokakuun viimeisenä päivänä 1908 Alvar Caven laskeutui junasta Gare du Nordilla Pariisissa. Pitkän matkan monessakin mielessä oli kokenut korpilahtelainen Mutasen pappilan poika, sillä voiko suojatummasta ja hiljaisemmasta lähteä kuin Korpilahden metsät. Lisäksi Alvarilla oli käytännössä ennen junaan nousua ollut ikuinen kahtiajako, kummalle hän omistautuu, musiikille, joka lienee ollut hänelle äidin soittamisen perua jo geeneissä, vai omalle kutsulleen tulla kuvataiteilijaksi. Sattuman kautta Alvarin taiteelle antautumisen primus motoriksi ilmaantuu Wilho Sjöström, joka maalasi kesän Korpilahden alttaritaulutilausta Mutasen pappilassa. Hän näki Alvarin lahjat ja sen seurauksena Alvar heittäytyi elämänvirtaan, jossa Pariisi näytti sekä yö- että päiväkasvonsa. Nyt oli Alvarin ja kohtalon käsissä nouseeko hän taiteilijana vai vajoaako mitättömyyteen, sammuuko ennen syttymistään, tämä Suomen sydänmailta lähtenyt poika, joka alla olevassa kuvassa on valmistautumassa tukanleikkuuseen ennen kuin hänet lähetetään sukulaisten luo käymään koulua Hämeenlinnaan, vasta lukioon poika pääsi Jyväskylän lyseoon:

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén (Siltala 2015) on lukuvuoteni odotetuin teos. Vuosi vuodelta nälkäni kuvataiteisiin kasvaa, suorastaan pakahdun siihen, joten vedän tietokirjailijan kirjat tunteella toivoen, että Konttisen tieto ja minun tunteeni löytävät sen symbioosin, joka innoittaa muitakin taiteen pariin. Koska aineisto on runsas, keskityn juuri siihen, mistä sydän huutaa, mutta vastapainona annan faktaa luettelona ja tuon tunnelmia kuvilla, joiden kuvaluvista kiitän sydämellä. Muita Riitta Konttiselta lukemiani  ovat Modernistipareja, Taiteilijatoveruutta ja Fanny Churberg, jotka kaikki ovat Konttisen teoksia. Jo Modernistipareja kannessa näemme kaksoiselämäkerran pariskunnan Ragni ja Alvar Cavénin. Erittäin parhautta, että suosikkikuvani kyseisestä kirjasta on päässyt Elämänvirran kansikuvaksi, josta se jatkaa matkaa Valitse Vuoden Kaunein Kansi –kisaan blogissani loppuvuodesta. Tässä kuvatekstini maalaukseen Modernistipareissa:

Kuva on Alvar Cavénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni, vielä Holmberg, tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cavén arveli miehensä ’löytäneen itsensä’ taiteilijana juuri 1920 –luvun alkuvuosina, jolloin Cavén alkoi maalata ohuella värillä usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen.

Pariskunnan häämatka Italian taideaarteiden ääreen 1924 kuin heitti bensaa Alvarin freskomaisuuden hakuun ja alkoi syntyä upeita töitä, joissa juuri tämä 'puuterisuus' toi niihin sen vavahduttavan tunteen, jossa katsoja kuin pakahtuu voimatta purkaa itseään muuta kuin mykällä huudolla. Kirjassa on tästä oivallinen esimerkki Kuoripojat, joten etsikää ihmeessä kuva ja häikäistykää!

Alvar Cavenin Naisen pää, 1914, kertoo taiteilijan värimaailmasta sekä kubismista, joista ainakin toinen vain vahvistuu loppua kohden. Palaan siihen myöhemmin, mutta nyt annan faktoja ja sitten palaamme Pariisiin. Ei voi tarjota kuin sirpaleita, välähdyksiä teoksesta, joka alkaa kahden taiteilijan taustoista, kertoo kiehtovia yksityiskohtia molempien vanhemmista, niistä ympäristöistä, joissa he kasvoivat miltei täysin erilaisissa maailmoissa, yhteisenä nimittäjänään vain veto ja perheen sallimus kuvataiteisiin. Pääluvut ovat: Sukuja, perheitä ja koteja, Alvar uppoutuu taiteen maailmaan, Ragni taiteen ja taideteollisuuden välimaastossa, Yhteinen polku löytyy, Avioliiton virrassa, Taidemaailmassa, Elämä virtaa taiteessa ja Lannistumaton Ragni. Historiallisessa kulississa ovat tietenkin maailmansodat, vapaussota ja vielä kielikysymys, josta monikaan ei tänä päivänä enää tiedä, mitä se todella oli. Kaiken aikaa asioita värittää myös naisten alisteinen asema myös niinkin boheemilla alueella kuin taiteessa!

Monet miestaiteilijat, mutta eivät kaikki, ajattelivat, että naisten maalaus on vain näpertelyä ja piirustamista. Usein naisille tarjottiin pienemmät ateljeet kuin miehille, mutta otettiin hintaa tuplasti. Naisia myös kiellettiin käyttämästä miesmalleja alastonkuvaharjoitteluissa ja jos he sitä yrittivät, saattoi joku julkea miestaiteilija heittää vaatteet yltään ja seistä naistaiteilijoiden edessä munasillaan! Ja nyt en edelleenkään tarkoita Alvaria, joka ei ole Rodin, kateellinen ja kuuluisa, jonka oppilas Camille Claudel, oli ohittamassa rakastajansa ja  opettajansa...

Alvarin Pariisista on kirjoitettu paljon ja vakuutan, että Konttinen ei säästele, vaan panee likoon asioita, joista en ollut kuullutkaan. Pariisissa oli salakapakoita, joissa tapahtui tosi outoja asioita, mutta kuka sinne meni, meni omalla vastuullaan. Meidän suomalaiset miestaiteilijamme tietenkin halusivat edes kerran kokeilla, mutta toista kertaa ei tullut...onneksi! Alvarin yhteenveto Pariisista, päivänvalossa viattomasta, yön kasvoiltaan ihan toiselta, on:

”Ole siunattu, mutta kirottukin sillä toista suloisempaa mutta samalla kamalan viekasta paikkaa en luule löytyvän.”

Se mikä odottamaton asia Alvarille sattui Pariisissa oli tutustuminen aateliseen de Hahnin perheeseen, jossa hän näyttää rakastuneen palavasti perheen Lucie tyttäreen ja sai tältä vastarakkautta, joka minusta kaikellaan oli suurta intohimoa. Olisimme halunneet ehkä tietää enemmänkin, mutta kreivitär Lucie kuolee vakavaan sairauteen. Ennen kuolemaansa Lucie lähettää jäähyväiskirjeen, joka minusta kertoo paljon:

Siis hyvästi, rakkaani, minä menen Jumalan luo, jonka lähellä on aina pilvetöntä ja jonka luokse sinäkin kerran tulet. Siellä, Hänen valtaistuimensa läheisyydessä, me voimme rakastaa toisiamme vuosisatojen ajan. Rakastettuamme toisiamme niin syvästi kuin olemme rakastaneet, jäljellä ei ole enää muuta kuin Jumala. Jumala ei petä, Jumala ei valehtele. Haluan, että palvelet vain häntä. Hyvästi rakas sielu, jonka minä täytin, tunnen sinut: sinä et rakasta kahdesti. Niin, minun hautani tulee olemaan sinun sydämessäsi.

Sisällä mukanaan, kätkettynä, Alvar lienee kantanut nuoruuden intohimoaan aina, mutta hänen tyylistään voi aistia ken haluaa, surua.  Ne taiteilijat, joista hän oli erityisen kiinnostunut, kertovat hänestä taitelijana paljon: Paul Cézanne, Paul Gaugin ja Vincent van Gogh.

Näihin aikoihin Elin Holmberg kasvatti helsinkiläisessä virkamieskodissa kolmea tytärtään, Ragnia, Dorrittia ja Kerstiniä. Kodista on kirjassa vaikuttavia sisustuskuvia ja paljon myös perhekuvia. Siinä missä Kerstin piti kaikesta tarkasta ja luki ylioppilaaksi ja valmistui arkkitehdiksi, Ragni ei kestänyt mitään jämptiä eikä hänellä ollut oikein lukuhalujakaan, vaan hän jätti koulun kesken. Kun äiti Elin huomasi Ragnin kiinnostuksen kuvataiteisiin, hän tuki tätä kaikellaan ja lähetti mm. Saksaan ja Ranskaan opetusta saamaan. Hieman se oli vaikeaa, sillä Ragni tuntuu olleen arka ja kovasti aina kaipasi kotiin.  Kaiken kaikkiaan Ragnista tulee myöhemmin miehensä taiteen vahvin ymmärtäjä ja tukija ja ilman häntä, tietäisimme Alvarista tosi vähän, sillä avioliitto ehti kestää vain yksitoista vuotta, sillä Alvarin terveys oli heikko ja hän kuoli varhain.

Kuvassa Alvarin maalaus vaimostaan Ragnista, Taiteilijan vaimo, 1925. Mikä värien taju! Kirjassa on näitäkin värejä vahvempi Muotokuva, jonka Alvar maalasi Katarina Bäcksbackasta, 1920.

Cavénien avioliitto vaikuttaa harmoniselta ja heillä oli aina kotona ovet auki ystäville. Boheemielämääkin oli ja kieltolaki vain kuin kiihdytti sitä. Viiniä juotiin enemmän tai vähemmän ja ystäväpiirissä pistettiin juhlat pystyyn milloin mistäkin syystä tai syyttä: Aina oli aihe juhlaan. Niistä ystävistä, jotka olivat jo varhain kuvioissa ja jotka kaikista riidoista ja näkemyseroista huolimatta jäivät, oli ehkä vaikuttavin pariskunta Jansson, Faffan ja Signe, joiden kanssa kesät vietettiin saaristossa ja talvet pidettiin seuraa Helsingissä. Pariskuntien välit olivat kuitenkin muutamaan kertaan vakavasti katkolla, sillä vaikka molemmat perheet olivat ruotsinkielisiä, Janssonit olivat myös ruotsinmielisiä ja se loukkasi Cavéneita. Etenkin Ragni antoi helposti kuulua mitä oli mieltä suomalaisten mollaamisesta ja Alvar muisti aina juurensa Mutasen pappilan poikana, jossa isän seurakunta oli pääosin suomenkielisiä. Politiikkaa olisi voitu välttää kokonaan, mutta Faffan, Tove Janssonin isä, sotki sitä aina kaikkeen ja hänen rasistiset lausuntonsa mm. juutalaisista aiheuttivat myöhemmin kitkaa myös isän ja tyttären välille. Pahin riita pariskuntien kesken syntyi varmaankin kevättalvella 1923, jolloin Alvar kirjoitti jälleen Ragnille, että ”Faffan ja rouva ovat sanoneet irti tuttavuuden minun ja Collinin kanssa.” Nyt oli kyseessä ateljeehanke, joka olisi rahoitettu ruotsalaisella rahalla, mutta Alvar ja Marcus (Collin) halusivat ettei hanke olisi kielipoliittinen. Ja he kertoivat mielipiteensä myös Nya Pressenissä. Signe ja Faffan taas olivat sitä mieltä, että sinne tuli ottaa vain ruotsinkielisiä,” ei roskasakkia ja suomenkielisiä”. Tällöin Alvar heitti bensaa asiaan ja muistutti: ”Faffan, kenen rahoilla pystytettin Tampereen monumentti!” Kiistelty monumenttihan maksettiin suomalaisella rahalla. No, tällaista se oikeasti silloin oli ja vieläkin kovempaa joissain piireissä, mutta kyllä sopu aina löytyi ja parhaiten siten, että Faffan saatiin olemaan puhumatta politiikkaa.

Tässä sitä ollaan, Alvarin lumoissa. Yllä Omakuva 1919. Tuon mieluusti esiin naistaiteilijoita, mutta Alvarin työt veivät minua ja Ragni jäi väistämättä tässä vähemmälle, mutta ei kirjassa. Konttinen kertoo, miten Ragni ja Alvar saavat pojan, Matin. Hän kertoo, miten tarmokkaasti Ragni jatkoi miehensä töiden näyttelyiden valmistamista aina ulkomaita myöten, jopa maalasi valmiiksi Alvarilta keskenjääneen alttaritaulun. Hän myös pitkästä, pitkästä aikaa tarttui siveltimeen ja alakuvassa näemme hänet ateljeessaan maalaamassa. Kirjoitin pariskunnasta näin luettuani Modernistipareja:

Ragni-Holmberg-Cavén ja Alvar Cavén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin.’ Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoito. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.

Yllä oleva voi tuntua oudolta tässä yhteydessä, mutta sitä ennen oli mainittu monta kiinnostavaa pariskuntaa, joista saamme ehkä kuulla Konttiselta myöhemmin. Sen teoksen parina ehkä Eva Bremer ja Eemu Myntti...Saahan sitä toivoa.

Alvar ammensi tauluihinsa lapsuudenkodistaan Mutasen pappilasta, joista maalauksiin tulivat uskonto ja musiikki. Alvarin työt sekä soivat että pysäyttävät värisyttävällä hartaudellaan. Ranskan ja Italian katolisuus ja kotipappilan luterilaisuus, äidin musikaalisuus ja metsäkorpien kuiske leimasivat Alvarin töitä, joiden edessä miettii, mihin hän olisi yltänytkään, mitä saavuttanut jos olisi saanut elää pitkän elämän. Kotoaan Alvar sai opin ja empatiakyvyn arvostaa kaikkia ihmisiä ja hän onkin kirjannut muistiin englantilaisen kirjailijan Oscar Wilden toteamuksen, että taide oli tarkoitettu kaikille, ”kaikkien omaisuutta, eroituksetta”.

Alvar Cavén itse, se itse hänen töissään ja muutenkin, pakahduttaa. Riitta Konttinen on antanut tilaa tunteelle, jättänyt mahdollisuuden kokea, miten Alvarin maalauksissa humisee suuri yksinäisyys syleilyssä kauniiseen alakuloon. Tällaisen kirjan ja näiden kuvien äärellä en voi muuta kuin tukeutua Edith Södergraniin lausumaan kirjassa Kaikkiin neljään tuuleen:

Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan.

*****

Tampereen taidemuseossa on Elämänvirrassa näyttely 10.1.2016 saakka

*****

Taidekirjat Leena Lumissa