Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Pahan käsite oli aina kiehtonut Van Damia, jo ensimmäisistä opiskeluvuosista lähtien. Olivatko jotkut ihmiset syntyneet pahoina, vai tuliko ihmisestä paha jonkin tapahtuman seurauksena? Ja ensin oli tietysti määriteltävä, mitä pahalla tarkoitettiin. Tätä aihetta hän oli pohtinut jo kolmessa kirjassaan, pääsemättä kuitenkaan tyydyttävään johtopäätökseen.

Hän kirjoitti juuri muistiinpanoja edellisestä potilaasta – mies oli lähes yhtä vanha kuin hän itsekin, muttei kyennyt hyväksymään sitä, etteivät naiset enää heittäytyneet hänen syliinsä – kun hänen sihteerinsä soitti sisäpuhelimella ilmoittaakseen, että hänen seuraava potilaansa oli saapunut. Tohtori Harrison Hunter.

Peter Jamesin uusin Roy Grace –sarjan teos Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead, Minerva Crime 2015, suomennos Maikki Soro) on ehdottomasti sarjan paras! Nyt voin jättää takertumatta hänen ensimmäisiin kultakautensa trillereihin silloin kun Roy Gracen virkamiesmäisyys ja kunnollisuus puuduttaa minut kiukkutilaan. Voin siis tässäkin kertoa nyt ihan vapaasti pitäneeni kaikista sarjan kirjoista ja toisista hyvinkin paljon, mutta rikosylikomisario Roy Gracen omahyväiskunnollinen olemus nostaa verenpainettani. Who does he think he is? No, nyt alkaa pintakuorrutus karista hänen järkkymättömältä elämältään, jossa hän on säilyttänyt ryhtinsä, vaikka Sandy-vaimo katosi kymmenen vuotta sitten. Menossa uusi kierros ja vauvakin on jo syntynyt eli auringon pitäisi langeta uuden elämän ylle, vaikka...Pidän ihan hippusen Roysta, koska hän pitää koirista. Humphrey on hänelle hyvin tärkeä ja Roy paljastaa piilottamansa huumorintajun vaikka tässä:

Humphrey kamppaili vinkuvan kumilelunsa kanssa elämästä ja kuolemasta.

Mikä tekee juuri tästä yhdennestätoista Jamesin dekkareista parhaimman?

Ensinnäkin jo alun sitaatissa mainittu aihe, joka on ikiaikainen: On kaksi koulukuntaa, joista toisen mielestä lapsi on aina viaton, syntyy siis puhtaana ja pahaan kyvyttömänä ja sitten ovat he, joiden mielestä lapsikin voi kyetä murhaan. Agatha Christien Hercule Poirot on muutamaankin kertaan tuuminut kenen vain pystyvän murhaan, jopa lapsen. Ajatus on kiinnostava! Sitten se yleisempi kuppikunta on sitä mieltä, että elämän olosuhteet aiheuttavat ihmisen pahuuden: Tästä viimeisestä on loistava esimerkki Pärttyli Rinteen Viimeinen sana

Toisekseen: Nyt Peter James on todellakin paneutunut juonikudelmaan eli vaikka pysymme samassa aikatasossa ja vain piipahdamme eräässä sisäoppilaitoksessa ’70-luvulla, tarina on riittävän monitahoinen, henkilöt kiinnostavia ja Roy Grace saa suurimman osan aikaa olla syrjästäkatsojana, vaikka hän muuta ehkä luulee. Royn lähin mies Glenn Branson on kovasti mieleeni ja hän saa nyt näyttää kyntensä. Jännityksen onneksi, Brightoniin ilmestynyt tai siellä aina asunut sarjamurhaaja on pääroolissa. Aluksi lukija ei tiedä, kuka hän on, mutta kun alkaa arvata, jännitys vain tihentyy.

Kolmanneksi: Tempo! Peter Jamesin parhautta on aina ollut tempo. Ei mitään hirveää actionia, vaan Poirotmaista tarkkailua, pettämistä, valehtelua, ihmissuhdekiemuroita, psykologista jännitystä, surua, menetystä, rakkauttakin...kuin Valse triste.

Neljänneksi: Henkilögalleria on mitoitettu tarkalleen oikein. Lukija ei rasitu miettiessään kuka kukin on, vaan voi antautua jännityksen viemäksi.

Viidenneksi: Yllätykset! Sandy-kuvio saa uuden sävyn, aivan uuden. Juonikuviokin sisältää, jotain täydellisen uniikkia. Glenn Branson yllättää upeasti. Minäkin joudun yllätetyksi: Kirjassa on mukana mies, jonka tunnen! Mies, josta pidän ja joka on tukenut minua eräänä tammikuun päivänä ja vähän muulloinkin, mies joka saa minut nauramaan..., mutta en tiennyt hänen olevan ehdonalaisessa törkeästä huumausainerikoksesta, enkä ole ikinä kokenut häntä vainoharhaisena.

Kuudenneksi: Kuolema merkitsee omansa on sietämättömän jännittävä, hyytävän pelottava, juuri sellainen kuin napakymppidekkarin tuleekin olla!

Seitsemänneksi: Saamme myös ripauksen Jack Londonia, sillä muistattehan Bella Moyn...

Olen mieluummin tuhkaa kuin pölyä!

Haluan, että kipinäni syttyy kirkkaaseen liekkkiin

eikä hiivu kuin lahoava puu.

Olen mieluummin loistava meteori, jonka jokainen atomi...

Brightonissa alkaa yllättäen kadota ja kuolla nuoria naisia. Lopulta käy ilmi, että kolmekymmentä vuotta sitten sattuneen urhin yllättävä löytyminen yhdistyy nykyhetken murhiin.. Kukaan ei voi enää kieltää, etteikö kyseessä olisi vaarallinen sarjamurhaaja, josta profiloija voi päätellä miehen uusivan tekonsa kerta kerran jälkeen. Tarinassa kaikki alkaa Logan Somervillestä, joka soittaa hätääntyneen puhelun:

Jamie Bell vastasi puhelimeen Loganin soittaessa ja kuuli heti, että jotain oli vialla.

”Täällä autatallissa on joku mies. Hän oli tuossa juuri äsken. Yritti mennä piiloon, kun ajoin sisään.”

Kumpikin heistä inhosi talonsa kelllarissa olevaa pysäköintihallia. Heidän pienestä yhdeksännen kerroksen asunnostaan, joka sijaitsi lähellä Brightonin keskussairaalaa Kemp Townissa, oli suurenmoinen näköala kattojen yli Englannin kanaalille, mutta maanalainen parkkihalli oli molempien mielestä pelottava paikka.

Jamie oli sanonut Loganille monet kerrat, että sähköportti täytyi ehdottomasti sulkea enen kuin lähti ramppia alas. Nyt oli ilmeisesti tapahtunut se, mitä hän oli aina pelännyt.

”Okei, kulta”, hän sanoi. ”Kuule. Pistä ovet lukkoon, käänny ympäri ja aja saman tien takaisin ulos.”

Logan ei vastannut.

”Logan, kuulitko sinä?”

Hän kuuli naisen kirkaisevan.

Hirvittävällä äänellä.

Sitten tuli hiljaista.

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja Leena Lumissa

Dekkarit Leena Lumissa