maanantai 14. joulukuuta 2015
Luvialle förskottijoulunviettoon Pepin kautta piipahtaen
Lähdimme perjantaina Luvialle äidin luo viettämään förskottijoulua. Matkalla piipahdimme Tampereella Pepin luona, sillä olemme tunteneet virtuaalielämässä kauan, mutta emme tavanneet livesti. Ja olihan minulla asiaakin eli noudin Pepiltä tilaamiani villasukkia, joita häneltä syntyy tuosta vain. Just ennen Pepiä onnistuin pudottamaan kännykkäni auton penkkien väliin niin, että hyvä ettei koko kaaraa tarvinnut purkaa. Lumimiehen pää alkoi punoittaa, koska kuulemma 'kukaan, ikinä, missään maassa, maailmassa, ei voisi saada puhelintaan sellaiseen jumiin.' Onneksi ei ollut perjantain lisäksi 13 päivä...Tunnistin Pepin ikkunan heti, sillä hän oli blogissaan esitellyt upeat, mustat pitsiverhonsa
Pepi pitää suosittua sisustus&puutarhablogia Huusholli. Vuosien aikana blogin nimi on vaihtunut kerran tai kaksi, mutta daami touhukkaan blogin takana on sama. Pepin Huushollia sekä hänen siirtolapuutarhaansa Lillaa on nähty muutamissa eri julkaisuissa. Pepi on nainen, jolta sujuu niin pöydän kuin sängyn rakentaminen ja etenkin sutiminen, sillä suuri ihme olisi, jos hänellä eivät värit vaihtuisi ja suti heiluisi: Heti huolestuisin!
Sain Pepiltä vapaat kädet kuvata hänen pientä, kodikasta kaupunkiasuntoaan samalla kun emäntä keitti teetä ja piti seuraa Lumimiehelle. Paljastan: Tilaihme, jonne tekee mieli jäädä! Paljon kirjoja, kynttilöitä ja kukkia sekä aitoja itämaisia mattoja, jollainen yksi myös vessassa. Pidin olkkarin tunnelmasta, kun siellä ei ollut sitä pakkosoffaa, vaan päästävedettävä, sekä oikeasti lämmittävä, aidon näköinen
sähkötakka. Ympärys ei kuumene, joten voi käyttää myös lemmikki- ja lapsi huushollissa. Takan edessä tietysti mukava löhötuoli jalkarahilla
Yksi seinä siis kirjoille ja takalle, sivuseinällä taidetta.
Kurkistus rouvan makuuhuoneeseen, jossa tietysti kristallikruunu...Ihanaa herätä aamulla ja nähdä tuo kruunu ekana. Siinä sitä voisi vähän meditoida, mutta Pepillä tapahtuu, minkä tietävät kaikki hänen blogiaan seuranneet. Ja tätä en voi nyt olla kertomatta: Pepihän asuu niin lähellä Lillaa, että ellei edessä olisi taloja, näkisi sinne. Niinpä hänen päivänsä voi kesällä mennä näin: Pepi ottaa maitokärryt ja menee torille. Ostaa kärryt täyteen kukkia, ruukkuja, amppeleita, kaikkea ja sitten hän jatkaa määrätietoisesti kohti Lillaa touhuamaan. Ei siinä mitään kuskeja tarvita. Muistaisin, että kerran pyörällä olisi kulkenut kakkosnelostakin, mutta ehkä se oli vain unta;) Minä lukisin mieluusti puutarhajuttuja tällaisista sisupussidaameista! Niin ja oikeesti, siis ne maitokärryt kulkemassa siellä Tampereen kadulla kesäaamuna...uniikki kansikuva-aihe.
Pepin tehokkuus on hämmentänyt minua kaukaa, mutta likeltä se oli ihan lämmintä ja rauhallista. Touhukas nainen osaa pysähtyä ja olla läsnä. Se on arvostettavaa. Ja mikä parasta, kun olimme lähteneet Lumimies totesi autossa, että ikinä, ikinä hän ei ole nähnyt kaksiota, johon mahtuu noin paljon noin kauniisti ja tyylillä, että tavaraa ei kuitenkaan ole yhtään liikaa. Kiitos Pepi sekä sukista että teestä ja siitä, että saimme piipahtaa♥ Ehkä ensi suvena Lillassa...
Luvialla äidin puutarhassa jouluruusu lykkää niin paljon nuppuja, että...Kun minä kuvailin jouluruusua
Lumimies kunnon vävynä leikkasi äidin kuusia. Kuten huomaatte pikkupuutarhassa on huomioitu eläinystävämme: Linnut ja oravat. No, oravien syöttöautomaatti ei tässä kyllä näy, mutta sellainenkin on.
Tässä ikkunan kautta kuvatussa himmeässä valokuvassa näemme yhden, jota aina odotan kovasti: Fasaanit eli fasut olivat niin tuttu juttu isän vielä eläessä vanhempieni isossa puutarhassa, että ne olivat kuin jotain lemmikkejä. Joskus keväällä kun istun äidin terassilla voi saapua fasaaniuros kera haareminsa: Sitä kannattaa odottaa.
Jos hyvin käy, äidillä on jouluruusun nupuista osa auki juuri joulun aikaan.
Tässä äiti Pekka-vävyn kuvaamana jouluna 2012. Tuon kukan tilasin äidille Luvian omasta kukkakaupasta Annelta. Huhtikuussa kukka ei näyttänyt enää oikein elävältäkään, mutta keväällä äiti istutti sen puutarhaansa näkyvissä olevin seurauksin. Siellä se nyt vain kukoistaa kuin joulukuun kuningatar. Mummoilla on taikansa...
Kävimme tietysti yhdessä iltakävelyllä isän haudan kautta, jossa sain sytyttää kynttilän. Matkalla kuvasimme ikkunan kautta Luvian siunauskappelia, jonka katosta roikkuu upea, Anders Artigin valmistama kirkkolaiva. Laivassa on teksti: "1803 Gustaf Adolph Luwia kyrka till hörig Anders Artig."
Niin siis meni pitkä viikonloppu äidin ja siskon perheen kanssa joulua etukäteen viettäen. Nautimme paljon hyvää ruokaa, muistelimme ja nauroimme. Meillä on pieni perhe ja asutaan kaukana toisistamme. Luovuus saa kalenterinkin joustamaan. Kiitos äiti, Merja, Pekka, Jusu♥
förskottijouluterveisin
Leena Lumi
Winter Song
perjantai 11. joulukuuta 2015
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu
Ihmiset joiden intohimona on joulu, ovat ihan omaa
luokkaansa. He ymmärtävät kaltaisiaan, he nauttivat kuulla toisen huomaamatta
hyräilevän joululauluja juhannusaattona, he tietävät ystävän sisäisen mielen jo
alitajunnassa käsittelevän piilossa olevia joulupapereita, muistelevan vieläkö
lametta jäi, he ymmärtävät, että sukulaissielu suunnittelee jo joulupöydän
tarjoomuksia miettien ’mitähän uutta toisi pöytään tänä vuonna?’ Todelliset
joulusielut ovat suvaitsevaisia ja he kysyvät yhteiseen jouluun osallistujien
toivomuksia joulun perinnelaatikoista, jälkiruokajuustoista ja vaikka
viineistä. Joulu on mielentila, ei pakkokaava. Se on lumihiutalevalssi, vähän
liian paljon syömistä, paljon naurua, muistelemistakin, lahjat odottavat kuusen
alla, mutta kenelläkään ei ole kiire yhtikäs mihinkään, sillä joulusielut tuntevat kaikellaan, miten vuodenaikajuhlista ihanimmassa, aika on äärettömyys tähtien sfääreihin.
Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki ovat tehneet
unohtumattoman rennon ja kauniin joulukirjan Armas Aika. Intohimona joulu
(Schildts&Söderströms 2015). Näin kirjan
yhdessä kaupassa ja kaikki ostoslistat lensivät päästäni, sillä jäin
makustelemaan kirjan kuvia ja fiiliksiä. Ehkä yritin ahmia kirjan...ainakin mieheni ilmeestä päätellen. Mietin miksi en ollut löytänyt näin
kauniskantista kirjaa ennen vuoden kansikisaani...Aloin tutkailla reseptejä
sillä silmällä ja huomasin ylätyksekseni, että nyt puhaltelivat sekä
traditioiden että muutosten tuulet. Hyvä näin, sillä meillähän nuoriso vaati
muutama vuosi sitten tuunamaan koko joulun uusiksi ja sen teimme! Armas aika
kirjan tekstin on kirjoittanut Antti Kauppinen, kauneudesta vastaa Paavo Halonen, joka tosin
myös kommentoi mielellään ruokiin ja upeat, suorastaan syötävät valokuvat ovat
Ulla Kokin taidonnäyte. Kirjan ohjeissa
ovat kunniassaan voi, kerma ja täysmaito eli kuulostaa edesmenneen anoppini, mestarikokkaajan perusneuvoilta.
Näin kirjan tekjät Antti&Paavo&Ulla kirjastaan:
Jokaisella reseptillä on oma tarina. Ohje voi olla mummolta
peritty tai Aurinkokuninkaan hovista lainattu hienous. Se voi olla itse
keksitty tai oma versio mausta, joka on jäänyt matkalla mieleen. Tai se voi olla
perinteinen ohje, onhan joulu leimallisesti perinnejuhla.
Olemme viettäneet joulua yksin, kaksin ja isommalla joukolla;
Suomessa ja ulkomailla; maalla ja kaupungissa. Jokainen juhla on ollut
omanlaisensa. Tässä kirjassa on muistoja meidän joulujemme varsilta. Nauttikaa.
Niin iloitsen tästä kuvasta, jossa nautitaan kuohuviiniä ja
tuorehernekeittoa. Miten chic!
Tuorehernekeitto on tuulahdus suvea ja mummolan
hernemaa.
600 g pakasteherneitä
6 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
hyppysellinen salviaa
hyppysellinen meiramia
2 dl kuohukermaa
Kiehauta herneet vedessä kasvisliemikuution ja muasteiden
kanssa. Älä keitä herneitä pitkään, oikeastaan vain ensimmäiset kiehumisporeet
riittävät, sillä tarkoitus on pitää herneet tuoreina.
Hurauta sauvasekoittimella keitto tasaiseksi.
Vatkaa kerma vaahdoksi ja kääntele vaahto kevyesti keiton
joukkoon.
Tarjoa kun keitto on vielä kevyen vaahtoisaa.
Niin...jos tarjoaisinkin tuorehernekeittoa jouluaattoaterian
aluksi tämän sijasta kera kuoharin...
Armas joulu kirjan sisällys on Joulu juhlista jaloin, Aattoa
koko marraskuu, Ähkystä ähkyyn (ei tosikoille;), Suu makeaksi, Rääppiäset ja
Kohti seuraavaa joulua.
Löytyy perinteistä riisipuuroa ja sen kera luumukiisseliä
kuin myös uuniohrapuuroa, jota äitini muuten valmistaa usein. Trenditietoinen saattaa pitää tuorepuurosta
ja perinteitä vaaliva valmistaa naurispuuroa ja nauttii sen suuren voisilmän
kera.
Kirja tarjoaa myös leipomista, salaatteja, kasvis-, kala- ja
liharuokia sekä hieman askartelua. Dolcea ei ole unohdettu, sillä jälkiruokaosuus nousee suorastaan kuninkaalliselle tasolle. Kirjan ohjeet ovat sekä isoon nälkään,
että pikkunaposteluun joulua tehdessä ja odotellessa. Matka jouluun on osa
joulun hurmaa.
Saatan olla erityisen ihastunut salaatteihin, joten meillä
joulupöydässä lukumäärällisesti on eniten salaatteja, erilaisia kaloja tai
jälkiruokajuustoja, joihin viime mainittuihin liittyy hurja joulutarina, mikä
ei ole ihan painokelpoista...kaikki johtui vain siitä, että niitä juustoja oli
tusina ja sitten...Armas aika tekee just sitä, mistä minä pidän: tarinat ja
ruoka kuuluvat yhteen. Niillä on samanlainen taivaassa solmittu liitto kuin
vaikka tietyillä väreillä on. Rrrrakastan kirjoja, joissa ruokiin liittyy
tarina ja tässä kirjassa niitä on monta!
Armas aika tarjoaa reseptit äidin rosolliin,
sienisalaattiin, tillikurkkuihin, Waldrofin salaattiin, ihan mun herkkuni!,
kuin myös venäläiseen punajuurisalattiin, kaukoidän rapusalaattiin, insalata verdeen
ja papaijasalaattiin. Jos olette lukeneet vaikka Sinikka Piipon Puhdasta ravintoa, tiedätte, miten terveellistä papaija on ja kaiken lisäksi se on herkullista.
Kasvisruokapuolella suuri heikkouteni munakoisoon saa täyttymyksensä
tässä munakoisosatsivissa. Meidän ei tarvitse aina tehdä
niitä kaikkia perinteisiä laatikoita ellemme halua, tai voimme tehdä ne ja
sitten koska päiviä on niin monta ainakin tänä jouluna, valmistamme myös jotain
tällaista ei niin perinteistä. Mutta munakoisosatsivikin voi olla jo tulevien joulujen
perinnettä yhtä hyvin kuin
tomaattinen linssipyree, josta saa Paavon neuvoilla
helposti keiton
jos et valuta nesteitä vihanneksista ja linsseistä vaan
soseutat ne ja jatkat keittoa vielä noin desillä vettä.
Tämä on niin
houkuttava: kirsikkatomaatteja, sipulia, grillattuja paprikoita, oliiviöljyä,
punaisia linssejä, valkosipulia...Taitaa olla yhtä terveellistä kuin caprese,
mutta sopii paremmin talviaikaan.
Kuten tunnettua, meillä ei isosti lihalla juhlita jouluna,
mutta kaloilla senkin edestä eli länsirannikkolaiset juuret näkyvät. Armas aika
esittelee perinteiset lasimestarinsillit, sekä smetana- ja mustaviinimarjasillit, lohipastramin ja wasabilohirullan, kalasatsivin sekä herkullisen mantelikalan:
voita
400 g ruodottomia ahvenfileitä
1,5 dl mantelilastuja
1 dl korpppujauhoja
2 dl kermaa
1 kananmuna
1 tl suolaa
rouhaisu valkopippuria
2 dl silputtua korianteria
Voitele uunivuoka ja aseta ahvenfileet vuokaan.
Sekoita mantelit, korppujauho, kerma, muna, suola ja
valkopippuri.
Levitä korianterisilppu ahvenille ja kaada mantelimössö
päälle.
Paista uunissa 200 asteessa noin puolisen tuntia, kunnes
pinta on kullanvärinen.
Tässä kannattaa muistaa, että ellei ahvenia ole saatavana
muutkin kalat käyvät. Olen itse syönyt tätä muistaakseni valmistettuna siikaan tai kuhaan,
mutta en muista oliko siinä korianteria ja mitä oli sen tilalla eli olkaa
luovia ja rohkeita, olkaa rentoja, kun kokkaatte!
Ja nyt sen kunniaksi, että olemme vihdoinkin istuttaneet
myös päärynäpuun, kuten muuten on kirjan tekstit kirjoittanut Antti tehnyt jo
15-vuotiaana, päätin tarjota kaksi päärynäohjetta dolcena.
Ensimmäinen, sitruunavaniljapäärynät siksi,
että haluan puutarhailevien ystävieni tietävän mitä voivat päärynäsadollaan tehdä
elleivät kaikki päärynät tule syödyiksi ja toisekseen, glögipäärynät vain kuin
huimaavat!
Antin päärynät ovat kuulemma olleet kovia ja pieniä. Niin ei
ollut minun lapsuudessani, vaan ne olivat järkyttävän meheviä ja makeita, ehkä
eivät kovin isoja. Uudet lajikkeet lupaavat jo enemmän makeutta ja kokoa. Oli miten oli, kaikista
niistä tehdään nyt herkkua:
Sitruunavaniljapäärynät
Kuori pestyjä napakoita päärynöitä ja lado niitä puhdas
lasipurkki täyteen. Kotimaisten päärynöiden siemenkodat ovat niin pieniä, että
niitä ei tarvitse kuorimisen yhteydessä poistaa. Sokeriliemessä siemenkodat
pehmenevät niin, että ne voi syödä muun hedelmän kanssa.
Kuori juuresveitsellä yhden sitruunan keltainen kuori per
lasipurkki ja laita mukaan ruokalusikallinen vaniljasokeria.
Keitä 1:1 sokeria ja vettä kiehuvaksi ja kaada purkit
täyteen sokerilientä.
Laita puhtaat kannet tiukasti kiinni. Säilytä jäähtyneet
purkit kellarissa tai jääkaapissa.
Päärynät ovat maustuneet juuri sopiviksi jouluun mennessä.
Vinkki: Voi ylimääräpäärynöistä tehdä kellarissa hyvin
jouluksi likööriäkin samalla systeemillä kuin vaikka kirsikoista. Purkkiin kiriskat/päärynät, sokeria, viinaa. Kallistellaan pari kertaa kuussa, valmista jouluna. Kirsikkalikööristä tuli erikoisen hyvää kun laitoin osan sokerista vaniljasokerina. Päärynään laittaisin kaneli- tai vaniljatankoa mukaan.
Ja nyt sitten glögipäärynät, joiden kanssa sopivat niin
hyvin crème caramel ja munatoti, joiden ohjeet löydät kirjasta Armas aika:
4 päärynää
noin litra valmista glögiä
Kuori päärynät, älä irrota kantaa vaan jätä se koristeeksi. Laita ne pieneen kattilaan niin, että ne juuri ja juuri mahtuvat vierekkäin.
Kaada glögistä kattilaan niin paljon, että päärynät
peittyvät. Keitä päärynöitä hiljaisesti poreilevassa glögissä noin 15
minuuttia. Anna jäähtyä keitinlimessä, jolloin väri tulee tummemmaksi.
Nosta päärynät varovasti keitinliemestä, leikkaa pohja
tasaiseksi ja aseta ruokailulautaselle.
Paavo:
Glögipäärynöiden lisukkeena voi tarjota jäätelöä tai kermavaahtoa.
Toisaalta glögipäärynä sopii myös crème caramellen tai crème brùleen seuraksi.
Ihana, ihana joulukirja, joka on osa matkaamme kohti joulua! Olen niin samaa mieltä kuin tämän joulukirjan tekijät: "Kun asiaa tarkemmin miettii, koko vuosi on yhtä piktää, nautinnollista aattoa." Hyödyllinen, kaunis, uutta ja vanhaa, mitä mainion lahja hänelle, jolle joulu
on intohimo. Tästä nyt nautin, ehkä myös sovellan, jouluun asti ja silloin kun kirja ei ole
kädessäni, se seisoo kauniina taidekirjatelineessäni! Haluan nähdä kannen joka
virittää minua niin korkeisiin sfääreihin, että tunnen suuruudenhulluutta ja
kuvittelen, että pystyisin loihtimaan sivun 171 luumuisen Charlotte Russen ihan
itse. Tietenkin pystyn siihen, jos
ruoanlaitto on luovuutta, on sitä leipominenkin, Rentoutta vain mukaan ja
laitan soimaan kirjan reseptien innoittamana laulavan Aino Vennan Natas e manteigan, jolloin aivan tunnen miten aikamatkustan tsaarien Pietariin Charlotte Russen myötä!
*****
Ulla, kiitos kuvista♥
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena
*****
tiistai 8. joulukuuta 2015
Laura Lindstedt: Oneiron
Shlomith oksensi sappinesteitä katuja reunustavien puiden
tyviin. Hän tunsi muutamaan otteeseen miltei sietämätöntä fyysistä kipua,
korvennusta vatsassa, heikotusta ja huimausta. Mutta sellaista se on. Niin kuin
ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa.
Endorfiinit ovat alkaneet varovasti virrata. Asfaltti ei ole
enää tahmea musta magneetti josta jalkoja on raskasta nostella. Maa pompauttaa
juoksijaa ylöspäin, vehreä lehmuskuja kannustaa vieressä, tuuli kahisuttaa
rohkaisevasti lehtiä, tsat-tsat-tsaa!
Laura Lindstedtin romaanin Oneiron (Teos 2015) ei pitänyt päätyä
lukulistalleni, sillä olin saanut tietää sen olevan fantasiaa ja fantasia ei
ole minua varten ellei sitä ole kasteltu maagisen realismin jokeen, jolloin se
ei enää ole fantasiaa, vaan jotain toiseutta. Blogiystäväni kuitenkin yllytti todeten, että 'Leena, Oneiron ei ole
fantasiaa, vaan tarina juuri sinulle!’ Niinpä sitten otin Oneironin
lukuun, todetakseni kuten alun sitaatissa, että ’ei kauneutta, ei myöskään
taidetta ole olemassa ilman tuskaa.’ Niin tuskallisen kauniin vaelluksen kuljin Oneironin kanssa,
että ilman Shlomithin endorfiineja, ilman Shlomithissa kaikkea ja päälle ripaus
Rosa Imaculdan latinalaisamerikkalaisuutta, olisin ollut mennyttä jo siksi,
että fiktio muuttui faktaksi (juutalaisuushan on minulle tietoa), naisten kärsimät vääryydet tuskaksi ja halusin
vain käpertyä Linzergasselle ja kuolla kuunnellen Salzachin yölaulua.
Seitsemän on naisia, jotka ovat valkoisessa välitilassa,
siinä valkoisessa heti kuoleman jälkeen, mutta ei vielä perillä. Ei taivaassa.
Ei helvetissä. Ei paikassa, jota ei ole. Seitsemän on rengasta orgasmissa ja
seitsemäs on jo kuin se kuuluisa seitsemäs aalto: Se työntyy lävitsesi ja vie
sinne, mistä ei ole paluuta. Shlomith tuntee olevansa setsemännessä taivaassa
valkoisessa välitilassa, sillä mihinkään ei koske enää. Vielä ainakaan ei
paikka ole helvetti. Gehinnom. Rabbithan uskovat, että helvetti on seitsemään
osaan jaettu rakennelma. Jokainen helvetin lohko on paloiteltu seitsemään
alalohkoon, joissa jokaisessa virtaa seitsemän tulijokea ja seitsemän
lumiraevirtaa. Juutalaisen naisen tulee odottaa seitsemän päivää kuukautistensa
jälkeen ja kahdeksantena astua rituaalikylpyyn puhdistuakseen. Raamatulliset
seitsemän vuotta kesti Shlomithin avioliitto.
Naiset ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith,
moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa
Imaculda, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava
hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja
itävaltalainen teinityttö Ulrike. Kirjailija Laura Lindstedt antaa naisille ison näyttämön, jossa kaikki tulevat kuulluiksi, myös ennen valkoista
välitilaa puhekyvytön Wlbgis. Jokainen
naisista oli tahoillaan tullut elämässään miesten haavoittamaksi tai
loukkaamaksi, jopa surmaamaksi. Lindstedtin kirja on siis hyvin femiininen.
Olen iloinen, että niitäkin asioita on tuotu esiin, joista en ollut vielä
kuullutkaan, vaikka feministin viittaa ylpeänä kannankin. Näilläkin naisilla on
ollut myös ilonsa ja hupinsa. Nyt valkoisessa tilassa he jakavat kokemuksiaan,
suorastaan tutustuvat toisiinsa, rakentavat omalaatuisen lojaliteettipesänsä.
Kaikki ymmärtävät toisiaan. Kieli sinänsä on menettänyt merkityksensä, vaikka
lopussa kaikki ihmettelevätkin, miten ihmeessä englantia osaamaton Wlbgis
ymmärsi heitä!
Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma
laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon.
Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan
ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja
omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai
viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän
alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa
kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu
kirjallisuudesta nauttimiseksi.
Taito ja tyyli Laura Lindstedtillä on ehdottomasti
hallussaan: Pienellä tiivistyksellä olisin voinut kuvitella lukevani Joyce
Carol Oatesia! Niin tai näin, Lindstedtin kirja nostaa kotimaisen kirjallisuuden rimaa huimasti ylöspäin. Vaikka tätä teosta onkin mainostettu
fantasiana, jopa niin, että olin jättää koko kirjan lukematta, tämä ei tunnu fantasialta.
Pidän siitä kun puhutaan kuolemasta. Sehän on elämistä ja eläminen on kuolemista.
Tämä tyhjä tila on minulle ihan yhtä kuin olla olemassa. Se on. Naiset ovat.
Kustannustoimittajana olisin vetänyt vähän sivuja pois, jolloin se toiseksi
onnistunein eli naisten persoonat olisivat olleet kuin toisiaan likemmä ja
tunnetila, lukemisen flow ei olisi välillä katkennut ja vaatinut uutta
löytämistä. Etsin kerta kerran jälkeen naiseni uudelleen ja etenkin
Swedenborgin jälkeen vieläkin uudelleen. Näin kyllä nimet Erica Jong, Marguerite Duras
ja Anna Ahmatova, mutta heistä ei mitään, vain nimet. He olisivat olleet
minulle taivaan tähdet naisteni luokse. Tämän jälkeen tuon esiin naisista vain kaksi, heidät, jotka vaikuttivat
minuun voimakkaimmin sallien tunteilleni tilaa tämän ison tarinan äärellä, tarinan houkuttaessa yhä syvemmälle sinne, mikä kiinnostaa eniten.
Juutalaisuudesta. Shlomith on juutalainen performanssitaitelija, joka käyttää omaa
ruumistaan esitysvälineenä. Hän nälkiinnyttää itsensä kerta kerran jälkeen
kuoleman rajoille ja esiintyy sitten lopulta viimeisessä tilaisuudessaan Jewish
Museumissa New Yorkissa 16.8.2007 puhuen aiheesta Juutalaisuus ja anoreksia.
Nyt on niin, että juutalaisuus kiinnostaa minua todella paljon. Se näkyy
lukemistani kirjoista, joita on vaikka kuinka, mutta käytän tilaisuutta
hyväkseni ja suosittelen nyt kolmea. Ensimmäinen on Juutalainen kulttuuri, jonka ovat
toimittaneet Tapani Harviainen sekä
Karl-Johan Illman. Toinen on lukuvuoteni 2014 paras kirja: Edmund de Waalin
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tein lokakuussa matkan katsomaan Ephrussin suvun mahtitaloa Wieniin
samalla kuin vierailimme Krakovassa juutalaisella hautausmaalla. Kolmas on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin omaelämäkerta Eurooppalainen (Mein Leben).Ystäväni joka
houkutti minut lukemaan Oneironin tiesi, että Shlomithin viimeinen luento on
minulle iso koukku ja niinhän se oli ja on. Tiedän paljon mm.
ortodoksijuutalaisuudesta, tavoista, säännöistä, monesta ja etenkin juutalaisten historiasta, mutta miten nuori
nainen kasvaa ja varttuu tuossa kulttuurissa, miten hän selviää, kun ruokaa
sekä pantataan että ylitarjotaan? Se on kerrottu tosi isosti ja faktatietona
annetaan prosentit, miten paljon enemmän Yhdysvalloissa on syömishäiriöstä
kärsiviä juutalaisia verrattuna muihin väestöryhmiin. Hyvin vahvasti tulee
esiin myös, miten tärkeää naisen on olla pientä vaatekokoa, painaa mahdollisimman
vähän. Ja tietenkin kyseessä on uskonto, jonka lakeja soveltavat miehet.
Shlomithin puheessa on asioita, joita en tiennyt kibbutseista...
Juutalainen uskonto kehotti miehiä kiittämään Jumalaa joka
päivä siitä, ettei Hän ollut luonut heitä naisiksi. Naisen taas oli peitettävä
päänsä, hiuksensa, ja ajettava tukkansa pois naimsiin mennessään.
Myös kibbutseja on tutkittu syömishäiriöiden näkökulmasta.
Oma kibbutsiaikani vahvisti ehdottomasti anorektikon
identiteettiäni.
En voisi lopettaa millään, sillä tämä aihe ja kaikki tässä. Ja
nyt pitäisi kai alkaa sanoa, että Oooon...ei-ron ja löytää rytmi ennen
valkoisen hylkäämistä, mutta en voi. Ei tule edes: ron.
Rosa Imaculda, jonka ryntäät ovat kuin cantaloupemelonit,
tuo mieleeni, miten lihava Carmen laulaa Roberto Bolañon Jääkentässä:”Olen
haavoittunut rastas helvetin porteilla." Rosa on pelastus etten jatka pikkutunneille juutalaisuudesta tai naisen kaksituhatvuotisesta piinasta,
vaan:
Nyt tai ei koskaan, niin
Rosa oli tuumannut, minäkin haluan miehen ja perheen! Rosa laittoi
itsensä valmiiksi. Hän hehkui ja kimmelsi ja hänestä lähti ihana, kiihottava
neilikantuoksu, joka sai kulkukoiratkin ulisemaan, kun hän vaappui niiden
ohitse paljetein koristelluissa korkokengissään.
Ja kävi niin kuin oli tarkoitettu. Eräs Caio (vai oliko se
Flávio) antoi tarttua käteensä kun axé soi, kun rummut pärisivät, kun vinkuva
villi pilli luritti kertosäkeen ja guiro raastoi ilmaan keinuvia, viekoittelevia
rytmejä. Caio (tai Flavio tai João tai Fernando tai Antônio) hullaantui
neilikantuoksuisesta, pakaroitaan musiikin tahdissa oikeaopppisesti
tärisyttävästä naisesta, joka kuiskasi miehen vasempaan korvaan olevansa täysin
kunniallinen nainen ja supatti heti perään oikeaan korvaan olevansa, niin,
nainen; nainen joka tarvitsi rakkautta, planeetat olivat kerrankin oikeassa
asennossa, vamos, vamos, nyt mennään!
Laura Lindstedtin huikea Oneiron on ansainnut päättyä
tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika
päästää irti:
Nigue,
nigue, ninhas
tão
bonitinhas
Macamba
viola di pari e ganguinhas
Ê ê ê ê, imbê, tumbelá!
Musangolá quina guinê...
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa Suketus Tuijata Krista/Lukutoukan kultturiblogi Elina/Luettua elämää Omppu Kaisa/Kannesta kanteen Jonna/Kirjakaapin kummitus Jane/Kirjan jos toisenkin
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Arja/Kulttuuri kukoistaa Suketus Tuijata Krista/Lukutoukan kultturiblogi Elina/Luettua elämää Omppu Kaisa/Kannesta kanteen Jonna/Kirjakaapin kummitus Jane/Kirjan jos toisenkin
maanantai 7. joulukuuta 2015
Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu
On suorastaan uskomatonta ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät hurmaannu joulusta. Luulisi kaikkien hankkivan joulukalenterin, kirjoittavan joululistoja, suunnittelevan joulun herkkuja sekä leikkejä. Eivätkö kaikki leikkaakaan paperisia lumihiutaleita ikkunoihin? Eivätkö kaikki käärikään nautiskellen joululahjapaketteja? Eikö kaikkien intohimona ja ilona olekaan joulu?
Sanna Iston, Eppu Nuotion ja Sari Airolan kirja Typy ja topakka tonttu (Bazar 2015) on kirja kaikille, mutta etenkin heille, jotka ovat kadottaneet joulumielen. Ihastuin kirjaan heti kun näin kannen. Kirjan kuvitus on Sari Airolan veikeän lempeää tyyliä, jossa minusta nykypäivä ja jokin ihanan vanhahtava kohtaavat. Kuvat ovat oikeassa tempossa Sanna Iston ja Eppu Nuotion tarinan kanssa. Opetusta on, mutta minusta oikein osuvasti sen kohderyhmänä onkin nyt aikuisen joulumielen puute.
Typyn kotona on sattunut vesivahinko ja Typyn pitäää muuttaa joulukuun alussa Bertta-tädille, mutta hän ei mitenkään haluaisi, sillä Bertta-täti ei ole hauska eikä hänellä ole ikinä ollut joulumieltä. Hän vain huiskii ja siivoa ja kun
Typy kysyy häneltä: "Mitä sait luukusta tänään?", täti kysyy: "Mistä ihmeen luukusta?" Tädillä ei ole joulukalenteria, mutta kun Typy pyytää edes jotain joulutavaroita, täti nostaa yläkaapista vanhan pahvilaatikon, josta alkaa Typyn joulun taika, sillä laatikosta kuuluu ääni: "No jo oli aikakin." Laatikosta kurkistaa pieni tonttu. Tontun elämä tädin louna on ollut sietämättömän tylsää, mutta ehkä nyt on jotain kivaa luvassa.
Tonttu kertoo unohtaneensa tädin luona asuessaan, millainen joulu on, joten hän pyytää Typyn piirtämään joulun. Typy piirtää kuusen ja tonttu alkaa esittää hiihtämistä kynät sauvoina. Silloin tonttu muistaa lumen, mutta ulkona on vielä mustaa. Typy kaivaa pikkaraiselle tontulle lunta pakastimesta, mutta kohta Bertta-täti huomaa, että pakastinta on availtu ja on vihainen.
Lopulta Typy ja tonttu keksivät alkaa leikata papereista lumihiutaleita. Paperien takana on jotain numeroita, ehkä ne ovat aikuisten tyhmiä laskuja, mutta nyt niistä tulee kauniita joulukoristeita, lumihiutaleita lumettomaan joulukuuhun. Lopulta ystävykset keksivät koristella koko tädin huushollin aina vessaa myöten. He keksivät myös paketoida tädille joululahjoja...,mutta yhtäkkiä täti suuttuu ja puhisee, että "nyt loppui tämä leikki." Täti alkaa siivota joulua pois ja Typy lohduttelee tonttua. Ikävä kotiin alkaa kuitenkin vaivata, mutta onneksi kotoa soitetaan ja Typykin saa kertoa mitä asiaa hänellä on. Typyllä on nyt Suuri Salaisuus, joka on tietenkin Jouluyllätys, jonka tähden mekään emme saa sitä tietää ihan vielä.
Tästä kuvasta saat kuitenkin nähdä, miten Typy ja tonttu riemuitsevat jouluaattona eli jotain suurta on tapahtunut ja sen voit lukea Typy ja topakka tonttu -kirjasta. Lupaan, että se on jotain kivaa! Mieti tätä: Aattona tonttu loikkaa kuusen oksalta Bertta-tädin polvelle toivottaen: "Hyvää joulua, Bertta-täti". Ja eräs entinen, ei niin jouluhenkinen, vastaa liikuttuneesti hymyillen: "Hyvää joulua, tonttu." "Ja hyvää joulua, Typy."
Oih, näin kirjoitetaan joulun tarinaa. Sitä ikivanhaa ja silti aina uutta. Sitä joulun henkeä, jonka taikaan voivat päästä kaikki, kunhan vain antautuvat joululle! Jos lukisit nyt tätä kirjaa kanssani, voisin kysyä, mistä kuvista sinä pidit eniten? Ehkä pidit samasta kuin minäkin eli paperisten lumihiutaleiden leikkaamisesta? Paljastan kuitenkin, että joulukoristeltu vessa sai minut joulunauramaan. Se on vain niin ihana - jouluihana!
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja ja Bleue
*****
Lastenkirjat Leena Lumissa
Sanna Iston, Eppu Nuotion ja Sari Airolan kirja Typy ja topakka tonttu (Bazar 2015) on kirja kaikille, mutta etenkin heille, jotka ovat kadottaneet joulumielen. Ihastuin kirjaan heti kun näin kannen. Kirjan kuvitus on Sari Airolan veikeän lempeää tyyliä, jossa minusta nykypäivä ja jokin ihanan vanhahtava kohtaavat. Kuvat ovat oikeassa tempossa Sanna Iston ja Eppu Nuotion tarinan kanssa. Opetusta on, mutta minusta oikein osuvasti sen kohderyhmänä onkin nyt aikuisen joulumielen puute.
Typyn kotona on sattunut vesivahinko ja Typyn pitäää muuttaa joulukuun alussa Bertta-tädille, mutta hän ei mitenkään haluaisi, sillä Bertta-täti ei ole hauska eikä hänellä ole ikinä ollut joulumieltä. Hän vain huiskii ja siivoa ja kun
Typy kysyy häneltä: "Mitä sait luukusta tänään?", täti kysyy: "Mistä ihmeen luukusta?" Tädillä ei ole joulukalenteria, mutta kun Typy pyytää edes jotain joulutavaroita, täti nostaa yläkaapista vanhan pahvilaatikon, josta alkaa Typyn joulun taika, sillä laatikosta kuuluu ääni: "No jo oli aikakin." Laatikosta kurkistaa pieni tonttu. Tontun elämä tädin louna on ollut sietämättömän tylsää, mutta ehkä nyt on jotain kivaa luvassa.
Tonttu kertoo unohtaneensa tädin luona asuessaan, millainen joulu on, joten hän pyytää Typyn piirtämään joulun. Typy piirtää kuusen ja tonttu alkaa esittää hiihtämistä kynät sauvoina. Silloin tonttu muistaa lumen, mutta ulkona on vielä mustaa. Typy kaivaa pikkaraiselle tontulle lunta pakastimesta, mutta kohta Bertta-täti huomaa, että pakastinta on availtu ja on vihainen.
Lopulta Typy ja tonttu keksivät alkaa leikata papereista lumihiutaleita. Paperien takana on jotain numeroita, ehkä ne ovat aikuisten tyhmiä laskuja, mutta nyt niistä tulee kauniita joulukoristeita, lumihiutaleita lumettomaan joulukuuhun. Lopulta ystävykset keksivät koristella koko tädin huushollin aina vessaa myöten. He keksivät myös paketoida tädille joululahjoja...,mutta yhtäkkiä täti suuttuu ja puhisee, että "nyt loppui tämä leikki." Täti alkaa siivota joulua pois ja Typy lohduttelee tonttua. Ikävä kotiin alkaa kuitenkin vaivata, mutta onneksi kotoa soitetaan ja Typykin saa kertoa mitä asiaa hänellä on. Typyllä on nyt Suuri Salaisuus, joka on tietenkin Jouluyllätys, jonka tähden mekään emme saa sitä tietää ihan vielä.
Tästä kuvasta saat kuitenkin nähdä, miten Typy ja tonttu riemuitsevat jouluaattona eli jotain suurta on tapahtunut ja sen voit lukea Typy ja topakka tonttu -kirjasta. Lupaan, että se on jotain kivaa! Mieti tätä: Aattona tonttu loikkaa kuusen oksalta Bertta-tädin polvelle toivottaen: "Hyvää joulua, Bertta-täti". Ja eräs entinen, ei niin jouluhenkinen, vastaa liikuttuneesti hymyillen: "Hyvää joulua, tonttu." "Ja hyvää joulua, Typy."
Oih, näin kirjoitetaan joulun tarinaa. Sitä ikivanhaa ja silti aina uutta. Sitä joulun henkeä, jonka taikaan voivat päästä kaikki, kunhan vain antautuvat joululle! Jos lukisit nyt tätä kirjaa kanssani, voisin kysyä, mistä kuvista sinä pidit eniten? Ehkä pidit samasta kuin minäkin eli paperisten lumihiutaleiden leikkaamisesta? Paljastan kuitenkin, että joulukoristeltu vessa sai minut joulunauramaan. Se on vain niin ihana - jouluihana!
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Katja ja Bleue
*****
Lastenkirjat Leena Lumissa
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Itsenäisyydelle!
Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.
Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.
Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!
Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.
Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!
Sotainvalidi vm. 1922
psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena
Veteraanin iltahuuto
Kiitos, Isä Rakas♥
torstai 3. joulukuuta 2015
Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...
Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY 2003, toimittanut Ritva Haavikko)
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (WSOY 2003, toimittanut Ritva Haavikko)
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Jari Lahdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja
Alussa oli neljä miestä: isä, kaksi poikaa ja ”ranskalainen
setä” Pascal. Kahdella pitkä tausta ravintola-alalta ja vahva viini- sekä
ruokatuntemus. Yhdellä oli enemmän palavaa liekkiä alalle kuin taitoa, mutta
hän halusi oppia lisää. Nuorin oli vasta
tulossa työelämään. Ryhmä alkoi tehdä ruokaa torikeittiön hengessä. Kaikki
tapahtui yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kiehtovia teitä. Into ruokaan ja
hyvään viiniin sekä asiakkaiden viihtyvyys, synnyttivät helsinkiläisen
ravintolan Copas y Tapas.
Jari Lahdenojan, Aleksi Lahdenojan ja Miikka Väisäsen
ruokakirja Copas y Tapas erilaisia tapoja (Bazar 2015) on virkistävä ruokakirja
ja jotenkin tulee nyt mieleen, että tämä sopisi niin hyvin juuri näihin päviiin
ennen ylirunsaita joulutarjoomuksia sekä etenkin joulun välipäiviin ja sitten
taas loppiaisesta alkaen kaikkiin päiviin, sillä onhan sitä joskus kevennettävä
tai kevennyttävä. Ihastuin ihan ensimmäiseksi kirjan kuviin, jotka ovat Lasse Lecklinin ottamat. Kokemuksesta tiedän, että ruokakuvaus on paljon, paljon
vaativampaa kuin puutarhakuvaus. Lassen tapakset eivät kiillä öllöttävästi,
vaan hän saa yksinkertaisimmankin herkun näyttämään himoittavalta.
Mikä sitten on tapas? Se on vaikka yläkuvan muikkutarjoomus
leivällä ja viinillä. Tapaskulttuurin juuret tulevat kuitenkin etelästä.
Espanjassakin on aina syöty pieniä välipaloja, mutta alun perin vain
Andalusiassa käytettiin sanaa ”tapas”. Siellä se tarkoitti baareissa ilmaiseksi
tarjottavia suolapaloja, jotka tarjottiin juoman oheen. Kyseessä siis
pikkusuolainen janonherättäjä. Espanjalaisiin sanakirjoihin ”tapa” tuli vasta
1930-luvulla. Varsinaisesti tapastelu, tapeo, omaksuttiin vasta 1970-luvun
lopulta. Silloin tapas oli baariruokaa, mutta nykyisin se voi olla myös fine
diningia. Tapa on kuin miniatyyrikokoinen ruoka-annos, joka kussakin kulttuurissa
voidaan rakentaa maan omista raaka-aineista. Siksi tapas voi olla blini, muikku
tai suomalainen metsäsieni.
Haluan maistattaa teillä paahdettua maa-artisokkaa ja siianmätiä:
Paahdettu maa-artisokka sopii makean, pähkinäisen arominsa
ansiosta mainiosti erilaisten mätien kumppaniksi. Se on herkullinen lisäke
myös monille lihoille ja kaloille.
Paahdetut maa-artisokat:
500 g maa-artisokkaa
3 rkl valkoviinietikkaa
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
3 rkl voita
Maa-artisokkakastike:
150 g keskikokoista maa-artisokkaa
1 banaanisalotti tai 2 tavallista salottisipulia
1rkl
omenaviinietikkaa
2dl valkoviiniä
kasvislientä
1 rkl voita
suolaa, valkopippuria
kuohukermaa
Tarjoiluun:
tilliä
siianmätiä
saaristolaisleipää
Pese ja puolita paahdettavat maa-artisokat ja mausta ne
valkoviinietikalla, sokerilla ja suolalla. Aseta maa-artisokat leikkuupuoli
ylöspäin uunivuokaan ja lisää päälle voinokareita. Paista 185 –asteisessa uunissa
noin 15 minuuttia, kunnes juurekset ovat läpinäkyviä. Tarvittaessa voit vielä antaa nille lisää väriä kaasupolttimella.
Kuori ja pilko salottisipuli ohuiksi renkaiksi ja
maa-artisokat peukalonpään kokoisiksi paloiksi. Kuullota molempia kattilassa
hetki. Lorauta kattilaan muutama ruokalusikallinen hyvää omenaviinietikkaa ja
haihduta neste pois. Lisää valkoviini ja sen verran kasvislientä että artisokat
peittyvät. Hauduta kasvikset soseeksi. Lisää ruokalusikallinen voita ja mausta
suolalla sekä valkopippurilla. Ohenna kastiketta kermalla. Tarjoile siianmädin,
paahdetun saaristolaisleivän ja tillin kanssa.
Saaristolaisleivän ohje tarjotaan myös kirjassa. Mekin
tarvitsemme sitä tähän 'joulutapakseemme'
Ja nyt sitten tulee se kirjan the juttu, että ’pojat’
antavat jokaiselle tapakselle oman viinisuosituksensa, mutta he tarjoavat sen
alla myös laajemman, ko. reseptille sopivan viinityylin, josta jokainen voi
sitten löytää vaikka oman suosikkinsa.
Tälle ruoalle täsmäviini on: 2014 Rafael Palacios Louro
Godello-Treixadura, DO Valdeorras
Tyyli: Vivahteikas&ryhdikäs valkoviini,
cava&samppanja
Kirja esittelee viinit, yrtit, tapakset, kalatapakset,
kasvistapakset, lihatapakset, pääruoat, juustot, jälkiruoat ja leipiä. Ohjeet
on mitoitettu neljälle ellei toisin mainita. Tarjolla on mm. loimulohta ja
parsaa. tomaattisalsaa ja savumuikkkua, paistettua ahventa ja
mustaherukansilmuja, sinisimpukkaa ja verigreippiä, manteligazpachoa
mansikoiden kera, porkkana-sahramikeittoa, uppomunaa ja pähkinäsalaattia,
paistettua polentaa ja korvasieniä, paahdettua kevätsipulia romesco-kastikkeen
kera, grillattua nieriää ja piparjuuritsatsikia ja grillattua munakoisoa ja romesco-kastiketta:
Jälkiruokasivuilta löydämme mm. tammipannacottaa,
porkkanakakkua ja mesiangervohapankermaa, kotijuustoa ja hunajakennokeksiä,
vadelmasorbettia ja savustettua valkosuklaata...
Koska ihana zarzuela tulee Kataloniasta, saa se olla kuin tienviitta
löytää toinen maistettavamme Kataloniasta eli nyt pinaattia, rusinoita ja
pinjansiemeniä, jota voi nauttia sellaisenaan, mutta myös kalojen tai vaaleiden
lihojen lisäkkeenä:
100 g laadukkaita rusinoita
oliiviöljyä
1 yksikyntinen valkosipuli
2 salottisipulia
lakritsijuurta
1dl valkoviiniä
250 g tuoretta pinaattia
1dl paahdettuja
pinjansiemeniä
suolaa, pippuria
Tarjoiluun:
50 g kovaa murenevaa juustoa (Tässä käytetty Juustoportin
Vuohen GR Grand Reserve –juustoa, mutta tilalle sopii myös vaikka manchego.)
Peitä rusinat kuumalla vedellä ja anna liota kaksi tuntia.
Kuori ja silppua sipulit.
Kuumenna oliiviöljy pannulla muutamaa minuuttia ennen
tarjoilua ja kuullota hienonnettuja sipuleita miedolla lämmöllä hetken aikaa.
Raasta sipulien päälle lakritsijuurta hienoteräisellä raastimella. Lisää viini
ja anna sen kiehua kokoon. Pese sillä välin pinaatit, ja valuta ne hyvin. Lisää
pinaatti, pinjansiemenet ja valutetut rusinat pannulle. Mausta suolalla ja
pippurilla. Kypsytä seosta miedolla lämmöllä 3-4 minuuttia, kunnes pinaatti on
kauttaaltaan pehmeää.
Murusta päälle manchegoa tai muuta murenevaa juustoa ja
tarjoile heti lämpimänä tuoreen leivän tai rieskan kanssa.
Täsmä: 2014 Gramona Gessami, DO Penedés
Tyyli: Raikas&hedelmäinen valkoviini
”Every
visit to Copas y Tapas is an adventure. I love their approach to food and wine –
thoughtful, intriguing and good-hearted and with an understanding of the spirit
of the landscape and its produce.”
- Nigel Slater -
*****
tiistai 1. joulukuuta 2015
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Kuten monet tietävätkin olen sitä mieltä, että runo on vapaa lintu. Se tekee pesänsä minne sitä huvittaa. Se ei kysy lupaa, se ei kysy aikaa. Se tulee ja ottaa omakseen. Lukijan tehtävä on antaa runolle siivet, puhaltaa lentotuulta siipien alle. Villilintu, sitä runo on. Mieleenkään ei tulisi sitä ruotia, kyniä höyhenettömäksi, moittia. Runon kanssa on parasta vain antautua. Antaumus avaa mielen ikkunat ja ovet, tekee sielun vastaanottavaiseksi, saa runon soimaan.
Pekka Kytömäen runoteos Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on minusta kuin Pekka itse: Oivaltava, koskettava ja empaattinen. No siis tunnenko Pekan henkilökohtaisesti? En, mutta muistan jo monen vuoden takaa bloggaajan, joka kävi kommentoimassa minulle tiettyihin kirjailijoiden kirjoihin ja etenkin suosikkeihini Ian McEwaniin sekä John Irvingiin ja taisi niitä olla muitakin. Pekan kommenteista välittyi aina toista arvostava tunnelma oltiin sitten samaa tai erimieltä. Tuli mieleen, että 'onpa nuori mies symppis ja mukavasti avoin elämälle.' Nyt kun luin muutamaankin kertaan tamperelaisen Pekka Kytömäen runot ja myös ääneen melkein tamperelaiselle Lumimiehelle, käsitykseni vain vahvistui ja runsaantui, sillä Kytömäen kypsyys käsitellä myös kuolemaa tai sen läheisyyttä, on kuin avoin ovi: Siitä saa puhua! Minulle kuoleminen on elämistä ja eläminen on kuolemista. Miksi kuolema olisi tabu. Kytömäen kirjan kaunis kansi ja kuvitus ovat Anna Kytömäen taidonnäyte. Kaunis kuin villilintu.
Ilmaiset itseäsi
lompakollasi.
Aika köyhää.
Niin samaa mieltä!
Älä tutustu.
Saatat pilata hyvät
ennakkoluulot.
Noinko meille kävisi?
Seison valoissa.
Busseissa elämät
kiitävät ohi.
Minusta kaikki kiitää ohi kuin bussit ja junat...ylinopeudella. Sielut eivät ehdi mukaan.
Voisin lähteä
milloin hyvänsä.
Olen perillä.
Täysin samaa mieltä.
Isyys, pilvisyys.
Mikään verho ei peitä
päivänsäteitä.
Tämä kulkee mukanani sateenkaaren tuolle puolen: Ihana!
Isyys, iäisyys.
Sama huoli otsalla
pilven reunalla.
Mieheni suosikki! Ei, hän ei ole kyynikko, vaan tunteellinen realisti.
Suonissa kuohuu runous,
suuri houkutus
ulvoa kuuta.
Oih, tiedän tunteen!
Enää en pelkää.
Sumu hiipii lähemmäs
ystävän varpain.
Sumun kauneus: Elämän photoshoppaus ennen hyvästejä.
Sen verran nyt kuitenkin vertaan, että tulin Pekan runoista samalle tuulelle kuin Tommy Tabermannin eräistä runoista...ehkä kuten on Road Map. Olen joskus saanut 'vuorolaulaa' Tommyn kanssa ja nyt tein saman: Lähdin vain mukaan ja annoin tajunnanvirran vastata.
Pekan omistuskirjoitus on yksi rakkaimmista: "Onni mahtuu pariin riviin, joskus jopa niiden väliin." Juuri niin se menee. Sieltä rivien väleistä se pilkistää. Onni. Lue runo päivässä: Pysyt kiinni tähdissä. Lupaan sen! Suosittelen runoja ja suosittelen Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa. Enemmän Pekkoja olisi parempi kaikki.
Kun olen poissa
ja tuulee ihan hiljaa,
kuuntele tarkkaan.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Elina/Luettua elämää Kaisa/Kannesta kanteen ja Sara/ P.S.Rakastan kirjoja
*****
Runokirjat Leena Lumissa
maanantai 30. marraskuuta 2015
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Rotubiologian aatteet olivat kuin iljettävän nopeasti
lisääntyviä syöpäläisiä, jotka näyttivät rumaa naamatauluaan mitä
yllättävimmissä paikoisa. Kouluissa luettiin rotubiologian kirjoja, ja
rotuajattelua juurrutettiin kokonaiseen sukupolveen. Lapset oppivat
lajittelemaan ja arvioimaan toisiaan jo
alaluokilla.
Rotututkijoiden harjoittama jaottelu oli kristallinkirkas. Me
ja he. Me onnistuneet ja te epäonnistuneet. Me jalot ja kauniit, te rahvaat ja
pahatapaiset. Te, jotka saatte syyttää vain itseänne siitä, ettette kyenneet
kouluttautumaan tai saamaan mahaanne täyteen. Toimimaan niin kuin muut. Te
liian tummat, liian lyhyet, liian tyhmät, liian sairaat, liian kadotetut. Teidän epäonnistumisenne johtuu geeneistämme,
ei meidän luomastamme yhteiskunnasta. Siksi emme halua, että levitätte geenejänne
edelleen.
Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys
peittää maan (Medan mörkret faller, Atena 2015, suomennos Ulla Lempinen) on
kylmää kyytiä ruotsalaiselle kansankodille. Kyseessä on vuosi 1934,
jolloin kolmannen valtakunnan rotuhygienia-ajatukset rantautuivat vahvoina etenkin Norjaan ja Ruotsiin, sieltä myöhemmin, mutta onneksi heikompina, sitten myös Suomeen. Olemme ruotsalaisen älymystön keskuudessa. Eletään aikaa kun sterilisaatiolaki nuijitaan läpi, puhtautta
vaalitaan kaikessa. Utopia puhtaudesta viedään niin uusiin jätevedenpuhdistamoihin
kuin ihmisiin, joten tuntuu kuin luonnolliselta, että johtavat tutkijat katselevat
muualta tulleiden silmien väriä, pituutta ja etenkin kallon muotoa
tarkkaavaisesti. Kun tähän saumaan löydetään huomattava tutkija julmasti
murhattuna Uppsalan Anatomian instituutista, alkaa ajojahti, jossa ainakaan
johtava rikoskomisario Carl Hell, ei tunne täyttävänsä rotupuhtauden
kriteereitä. Hänen apulaisekseen valitsema alaluokkainen poliisisisar Maria
Gustavsson tuskin myöskään täyttäisi kaikkia ylemmän rodun määritelmiä.
Lihammerin kirja on dekkari, mutta se on myös faktaa, josta
ehkä nuorimmat lukijat eivät ole aikaisemmin lukeneet. Oli aika, ei niin kovinkaan kauan
sitten, jolloin tutkijat ja lääkärit kehittelivät ja toteuttivat menetelmäänsä tehdä tyhmistä ja hankalista henkilöistä mukautuvaisempia ja helpommin
käsitelteltäviä katkaisemalla toisen aivolohkon hermon. Menetelmää kutsuttiin
lobotomiaksi ja sanalla on nykyään hirvittävä kaiku, siitäkin huolimatta, että
ei niin kauankaan aikaa sitten näin johtavan yhdysvaltalaisen lobotomialeikkaajan
jälkeläisen miltei puolustavan menetelmää television dokumentissa. Olen myös nähnyt tosipohjaisen elokuvan koskien laulaja Francis Farmeria, elokuvan, jossa Jessica Lange tekee järkyttävän uskottavan roolityön Francesina. Lobotomian
kehitti alunperin portugalilainen neurologi Moniz skitsofrenian hoitoon ja hän
sai työstään Nobelin-palkinnon 1949! Koska hän teki ensimmäisen leikkauksensa 1936,
voimme vain arvailla, millaisia olivat kokeelliset menetelmät mukauttaa
epätoivotut ainekset yhteiskuntaan: Suurin osa uhreista kuoli kallonporaukseen,
mutta kukapa olisi surrut köyhiä, sairaita, tuottamattomia, huonoja geenejä
kantavia ihmisiä.
Lihammerin kirja on sekä yhteiskunnallinen varoitusviesti
että thrilleri. Kirjan kiinnnostavuus on juuri aiheen todenmukaisuudessa ja
myös siinä, että poliisipari on niin epäsuhtainen: Carl on kaikesta huolimatta
yläluokkainen ja Maria taas köyhä, tupakkatehdastyöläisen tytär, nuori
nainen, jolle nälkä ja puute ovat omakohtaisia kokemuksia. Myös Marian rooli
miehisellä alalla ’30-luvulla on vaikea ja naista ei mieluusti nähdä poliisin
työssä. Naispoliiseja nimitetäänkin poliisisisariksi ja heille annetaan
toisarvoisia tehtäviä, mutta Hell näkee tarkemmin ja hän vaatii Marian
parikseen Uppsalaan, jossa tapahtumien vyöry vain kasvaa.
Erittäin kiinnostava on ystäväryhmä, joka on lähtöisin
vapaamielisestä Berliinistä. He ovat sijoittuneet yhteiskunnallisesti hyviin
asemiin, mutta kantavat mukanaan vapaamielisen Berliinin tapoja, joissa
mikään ei ole outoa. Näin tarinaan saadaan myös saksalaisia tuulia juuri ennen
kuin pimeys valtasi Saksan.
Arkeologi Anna Lihammerin rikosromaani valittiin vuonna 2014
Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi, eikä syyttä! Näin Dagens Nyheter:
”Anna Lihammer onnistuu samalla kirjoittamaa sekä mainion
dekkaridebyytin että erittäin jännittävän kuvauksen todellisesta
historiastamme.”
Lukija pysyy tiukasti jännnityksen hyppysissä. Katsoo
valokuvaa ryhmästä kauniita, menestyviä ja iloisia nuoria Berliinissä eikä arvaa
kuka on Mefistoles...
Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse, kenenkään elämä ei
ole esteitä vailla, Martinilla oli ollut tapana kuiskata hänelle hellästi
raivokohtauksensa laannuttua eräänlaisena anteeksipyyntönä pimeistä hetkistään.
Niemand hat ein Leben ohne Hindernisse.
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa Bleue
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä Mustikkakummun Anna Suketus
Rakkaudesta kirjoihin Lukuisa Bleue
*****
torstai 26. marraskuuta 2015
Pitkälle viikonlopulle kera tunnelmien!
Jään nyt pitkälle viikonlopulle, sillä saamme yllätysvieraan Itävallasta viikonlopuksi. Ensin kokkailen ja kokkailen, sitten haluan olla läsnä sataprosenttisesti. Lumi olisi erittäin suotavaa. Se antaisi tunnelmaa grillailulle terassillamme, jossa nautimme myös Glühweinia. Koska ei ole lunta fiilistelen tässä nyt muiden kuvilla eli yllä on Ilonan ihana kuva heidän grillimajastaan. Kuva on kirjasta Talven taikaa, joka on Lumoavan joulun ohella suosikkejani Ilonalta. Olen niin country&cosy, että ostan melkein joka kuukausi Unelmien Talo&Koti -lehden ja taas tänään. Sieltä saamme lukea myös Ilona Pietiläisen juttuja. Kun olin livesti Ilonan grillimajassa, teki mieli jäädä sinne asumaan...että niin tunnelmallista.
Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä
Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.
Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.
Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥
Love
Leena Lumi
Mitäpä olisi talvi/elämä ilman villasukkia. Koska en itse enää niitä jaksa uudelleen opetella, turvaudun muihin. Nyt Pepi tekee minulle harmaita, joissa tietysti vaalenapunaiset raidat. Pepi kutoo niitä ihan tuosta vain vaikka televisiota katsellessa, joten jos teillä on sukkapulaa, ottakaa yhteyttä Pepin Huusholliin. Siellä syntyy myös koristeellisempia, mutta minä tykkään aina vain näistä harmaista kauniilla raidoilla. Oli jo yhdet just tuollaiset, mutta kun Meri näki ne, hän tykästyi ja vei mennessään, joten nyt tiedän, mitä pehmeää hänelle joulupakettiin. Käykääpä kurkistamassa Pepin valikoimia täällä
Milla ehti jo jäädyttää jotain näin ihanaa♥ Hänet löydätte blogista Valkoisiahiutaleita, jossa käyn virkistymässä aika usein kauniiden kuvien ja tekstien lumoissa.
Joulukuussa Lumiin on vielä tulossa monenmoista: runoja, jännitystä, ruokaa...ja sitten tietysti muuta jouluun sekä vuoden viimeiseen kuukauteen littyvää.
Kaunista viikonloppua keleistä viis, mutta lumen toivossa♥
Love
Leena Lumi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)