Ei ole nimenhuutoa enää, käsi tärisee samalla lailla kuin
mielisairaalassa, kun kirjoitin salaa niin kuin olisin vapisevin käsin
opetellut uusia kirjaimia ja sanoja.
Mikä oli ensimmäinen lause ja missä se nyt on? Missä se on
piilossa, olen tehnyt sen jo, kirjoittanut jo, mutta en näe sitä toisten
joukosta, en erota sitä muista.
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden
voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden
ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Riitta Jalosen romaani Kirkkaus (Tammi 2016) on kuin lokin
liidon ilman kirkkauteen kirjoitettu kuiskattu huuto. Olet pimeääkin pimeämmässä
ja löydät kirkkaimman kirjainten, sanojen ja lauseiden kautta. Jalonen
kirjoittaa fiktiivisesti, mutta tapahtuneisiin kiinnittyneenä ja selvästi myös
kiintyneenä, kertomusta uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta
(1924-2004). Framella oli kokemastaan elämänvääryydestä huolimatta tuottelias
ura kirjailijana, mutta jostain mystisestä syystä emme ole saaneet hänen
kirjojaan suomeksi.
Janetin elämän lähtökohtakaan ei ollut tavanomainen, sillä
hän kertoo kantaneensa kuolemaa jo syntyessään: Hänen kaksosveljensä kuoli jo äidin kohdussa, Janet jäi eloon. Perheessä oli lapsia runsaasti ja heistäkin yksi toisensa jälkeen kuoli: kaksi sisarta hukkumalla. Isä oli tavallaan taustalla ankarana
ja pettyneenä: Geordie –pojan epilepsia oli hänelle mahdoton ylikäydä. Äiti eli
tavallaan paossa elämän ankaruutta pää pilvissä kirjoittaen ja myyden runojaan,
vaikka vain, että perhe saisi rahaa kirjekuoreen. Köyhyys oli ilma, jota perhe
hengitti, mutta samalla se vei Janetilta usein melkein kaiken ilman. Hän vaelteli
ja oli paljon yksin. Mielikuvitus kehittyi samaa tahtia kuin hänen erityislaatuinen
persoonansa.
Linnut lauloivat lähellä, parvi oli piilossa pensaitten
takana. Äitikin voisi kuulla ne. Kerran kun pöllöt itkivät, juoksin kotiin,
avasin villatakin napit että äiti havahtuisi niiden surkeaan ääneen, jonka toin
meille villatakin sisällä, mutta äiti vain kirjoitti, hänen huulillaan oli
runojen alkuja, kirjainten palasia ja hän tiputti ne suustaan paperille, jota
kynä täytti kiireisenä.
Äidin kädet olivat karheat ja punaiset, kotona haisivat
kalojen perkeet, pysähtynyt toivottomuus, isän pettymys ja äidin hymyilevä
poissaolevuus sekä Janetin varmuus, että tuuli kuljettaa sanat oikeaan
paikkaan. Janetin olemus herättää huomiota ja sen Jalonen tuo kirjassa loistavasti
esiin myös maagisen realismin keinoin. Huomiota herättävin on Janetin punainen
hiuspehko, joka ei tottele ketään eikä mitään. Punainen hiekkapilvi löytää sen
ja vetää sinne muurahaisille polut. Punaiset hiukset ovat myös Janetin lohtu,
hänen jouduttuaan väärän diagnoosin vuoksi mielisairaalaan kahdeksaksi pitkäksi
vuodeksi, sillä edes kaksi sataa sähkösokkia eivät taivuta hiusten tahtoa.
Niillä on Janetin sielu.
Tapahtuu ihme ja Janet vapautuu mielisairaalasta. Hän
muuttaa pois. Frankin armeijamökkiin, Ibizalle, Lontooseen...minne vain, kunhan
Omaa voimaa suojelee kaikkein eniten ympäristössä vallitseva
hiljaisuus.
Riitta Jalosen kirkkaus jäi minuun. Jatkan Janetin kanssa
tavalla tai toisella. Samoin kanssani kulkee lahjakas kuvanveistäjä Camille Claudell, joka kuoli mielisairaalassa kostona uskalluksestaan uhmata miehistä lahjakkuutta. Myös laulaja Frances Farmer kulkee mukana. Hänelle ehdittiin tehdä lobotomia,
joten...tarvitsemme kirkkautta. Miten hienosti Riitta Jalonen sanookaan kirjan
lopun luvussa Oman kuvan luo. Siinä hän kertoo, miten löysi ensin Uudessa –Seelannissa
Kirjakaupasta Framen kolmiosaisen omaelämäkerrallisen teoksen ja osti sen
jälkeen Janet Framen Owls Do Cry –nimisen proosateoksen, silloin mitenkään aavistamatta,
mihin Kirkkauteen kirjat hänet vievät:
Kirkkaus-romaani on kunnianosoitus Janet Framelle. Hän
näyttää hienoilla teoksillaan, että kirjallisuuden avulla voi selviytyä
kuoleman pelosta.
Saman tekee nyt Riitta Jalosen huikea romaani Kirkkaus. Näin
syntyvät klassikot. Näin kirjoitetaan maailmankirjallisuutta. Olen sanaton.
Leijun...Olen valkoinen tunturipöllö.Vapaa valitsemaan...
Valokiila poimii meidät kaikki esille, kun merelle tulee yö.
*****
Jane Campionin ohjaama elokuva, joka perustuu Janet Framen elämäkerrallisiin teoksiin An Angel at My Table
*****
*****
Tuomas Juntunen Parnasso (6-7):
” Olen aiemminkin pitänyt Riitta Jalosen kirjoista, joiden hallitun ja hillityn pinnan alla riittää merkityksiä tulkittavaksi. Uusimmalla romaanillaan Kirkkaus Jalonen kuitenkin yltää kirjailijana uudelle tasolle, ehkä kaikkein korkeimmalle. Luin romaanin kasvavan ihailun ja kunnioituksen vallassa. Kirkkaudessa kirjailijan ammattitaito ja suuri aihe yhdistyvät tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin vuotuisten Nobel-spekulaatioiden ennakkosuosikit kuin suomalaisen kirjasyksyn.
--- Jalosen kertojanääni on hänen oma huikea luomuksensa, joka pudottelee upeita kielikuvia ja yllättäviä havaintoja yhden toisensa jälkeen täysin luontevasti, ilman pienintäkään kikkailun tuntua. Pakottomuudessaan ja kirkkaudessaan romaani on otsikkonsa mukainen.
--- Kirkkaus on uransa huipulle ehtineen sanataiteilijan mestariteos.”
*****
Aamulehti Kirkkaus -romaanista
Turun sanomat Kirkkaudesta: Häikäisevä Kirkkaus kirjoittamisen voimasta
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella Annika/Rakkaudesta kirjoihin Tuijata.Kulttuuripohdintoja Kirja hyllyssä Arja/Kulttuuri kukoistaa Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Pieni Kirjasto Laura/Lukuisa Mai/Kirjasähkökäyrä Tuomas/Tekstiluola Katja/Lumiomena Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie Luetut/Lukemattomat Kaisa Reetta T. Hyllytontun höpinöitä Kirsin kirjanurkka