Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan!

"Jos pystyy joululahjan hankkimalla vaikuttamaan niiden kaikkein heikompiosaisten elämään tai tulevaisuuten, niin nyt jos koskaan on juuri se aika."

- Paola Suhonen -
Animalian joulukampanjan kummi

Anna lahjaksi Arvoa eläimille. Eläimet ovat tuntevia ja kokevia olentoja, joiden elämä on arvokas. Aineettoman Arvoa eläimille -lahjan kortin printti on IVANAHelsingin Animal Rights -mallistoa.

Hanki eettiset ja ekologiset lahjat täältä

Vahva, hyvä kannanotto Paola Suhoselta♥

Tämän päivän Helsingin Sanomissa: Sokos luopuu vuoden 2017 aikana kaikista turkiksista sekä turkissomisteista ja sellaisista eläinkuiduista, joiden kerääminen aiheuttaa eläimille tarpeetonta kärsimystä.

Nyt kun monenlaisia vaaleja on tulossa ensi vuonna, muistakaa kysyä ehdokkaanne kantaa turkistarhaukseen yms. Mikään elinkeino ei voi perustua eläinrääkkäykseen!

Leena Lumi

le chant du Loup

PS. Tarhauskiellot maailmalla ja nyt myös Japani on kieltänyt turkistarhauksen

Lihapiirakka - se vanha,kunnon peltilihis

Oi niitä aikoja! Muistan, kun äiti teki aikanaan silloin tällöin uunipellillisen lihapiirakkaa. Siitä vähän vauhtia ja sitten bilettämään. Yöllä kotiin ja kylmää peltilihistä hiukoon! Nyt äiti on unohtanut ohjeen, mutta onneksi huomasin Helenan tehneen tätä Karille ja sain luvan reseptiin ja vielä kuvankin: Kiitos Helena Lylyharju reseptistä ja kiitos Kari Martiala kuvasta♥

1 kg voitaikinalevy

Täyte:

2 dl keitettyä puuroriisiä
2 keitettyä kananmunaa
1 dl kermaviiliä
300 g kypsää jauhelihaa
1 sipuli kuutioituna ja kuullotettuna
1 tl suolaa
1 tl mustapippurirouhetta (ei jauhetta

Lisäksi tarvitaan:

1 kananmuna voiteluun.

Voitaikinalevy kaulitaan leivinpaperille.

Sekoita täytteen ainekset kulhossa ja mieluiten käsin, jos sinulla on muovikäsineet.

Levitä täyte toiselle puoliskolle taikinalevyä, niin että ympärille jää 1 cm levyinen tyhjä reunus.

Voitele tyhjät reunukset vedellä.

Käännä taikinalevyn toinen puolisko täytteen päälle, reunoihin saakka.

Painele sivut kiinni.

Pistele haarukalla ilmareikiä pintaan ja voitele munalla.

Paista 225 asteessa 20-25 minuuttia.

Täytettä voi maustaa maun mukaan vaikkapa kurkkusalaatilla tai tomaattipyreellä.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat

Tunnen monimuotoista pienuutta, joskin myös nostalgiaa, luettuani ensimmäisen täydellisen kokoelman Beatles –yhtyeen säveltämistä, sanoittamista ja levyttämistä 120 koko maailman tuntemasta laulusta! Nyt olen lukenut monen, monen tutun laulun sanat ja saanut kuulla niiden taustoista, jotka ovat olleet varsin monimerkityksisiä, vaikka Beatlesin biisejä on pidetty jopa kevyinä ja kesyinä. No, osa etenkin alkuaikojen levyistä saattoi olla sitäkin, mutta mitä oudoimpia juttuja tulee esille, mitä pidemmälle luemme...ja sitä kesyttömimmäksi biisit paljastuvat. Jos kesyttömyyttä mitataan hippimitalla, Beatlesit olivat tulevan aikakauden pioneereja, vaikkakin vielä piilottivat vapaan rakkauden aatteen sanoituksissaan monilla kikoilla.

Armoitettu Beatles –fani voi kysyä itseltään vaikka: Mikä oli Beatlesin ensimmäisen levyn avauskappale? Erikoisuuksien metsästäjä voi ihmetellä, mitä tekemistä Charles Mansonilla oli Beatles –biisin Blue Jay Way kanssa? Tai kenelle Beatlesin eniten myydyin single Hey Jude on tehty?

Steve Turnerin teos Koko Beatles –tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat (The Complite Beatles Songs. The Stories behind every track written by the Fab Four, Minerva 2016, suomennos Katri Tenhola ja Jere Saarainen) kertoo lyhyesti Paul McCartneyn, John Lennonin, George Harrisonin ja Ringo Starrin privaattielämästä pitkin kirjaa, sillä pääpaino on biiseillä, joista jokaikisestä on kirjassa sanat ja kertomukset niiden synnystä. Kukaan ei voi kuitenkaan välttyä kokemasta sitä valtavaa eroa, joka oli lahjakkaalla lauluntekijäparilla, Johnilla ja Paulilla. Kummallakin oli työläistaustainen koti, mutta Paulin koti oli kannustava ja lämmin vaikka isä McCartney kasvatti äidittömät teinipojat kunnan omistamassa vuokratalossa. Paulista tuli optimisti ja se näkyy hänen sanoituksistaan ja sävellyksistään, joista monet syntyivät nopeana inspiraationa pianon ääressä. John sen sijaan joutui ensin isänsä hylkäämäksi, oli ainoa lapsi, jonka sitten äitikin luovutti omalle sisarelleen. Nämä kaksi kovaa lauluntekijää oikein piiskasivat toisiaan suorituksiin ja kilpailivat keskenään fiiliksillä, joista syntyi ikiklassikoita. Tiimi oli McCartney/Lennon, mutta toki George ja Ringo olivat mukana: vain he neljä yhdessä olivat The Beatles!

Beatlesien esikoisalbumi äänitettiin kolmessa erässä EMI:n Abbey Road –studioilla Lontoossa, ja sen tuotti George Martin.

Äänityspäivänä 11. helmikuuta 1963 oli kylmä. Lontoon kadut olivat täynnä lunta ja vesiputket jäässä, sillä talvi oli Britannian hyisin sitten vuoden 1947. Johnilla oli paha flunssa, ja hän selviytyi äänityksistä kurkkupastillien, teen ja tupakan voimin. Kyseessä oli sama päivä, jona amerikkalainen  runoilija Sylvia Plath tappoi itsensä muutaman kilometrin päässä Abbey Roadista. Hän työnsi päänsä kaasu-uuniin aamun varhaisina tunteina, kun lapset vielä nukkuivat.

Tästä alkoi kiihkeä beatlemania, jossa kaksi hyvin erilaista lauluntekijää täydensivät toisiaan.

Yhtyeen ainoa avioliitossa oleva oli John, joka sai Cynthia Powellin kanssa Julianin. John halusi tehdä vakavampaa musiikkia, mutta meni aikaa ennen kuin ’viestilaulut’ alkoivat. Silloin oltiin jo sekä hippiajassa että idän hindulaistunnelmissa. Alussa laulujen tekeminen oli pelkästään hauskaa ja nopeaakin.  Demo lauluun Do you want to know a secret syntyi Johnin akustisesta kitarasta hänen istuessaan vessan pöntöllä ja äänityksen lopussa voi kulla, miten vessa vedettiin. Paul taas oli juhlien keskipiste ja hänellä oli vaistomainen tapa ymmärtää, miten kuulijan piti saada tuntea, että laulu oli tehty juuri hänelle, siksi sanoituksissa oli paljon ’sinä, minä, sinun’.

Kuvassa Paul tyttöystävänsä 17 –vuotiaan näyttelijä Jane Asherin kanssa. Jane oli älykäs, hienotunteinen, viehättävä eli täydellinen Beatles –tyttöystävä. Janen yläluokkaisessa, taiteellisessa kodissa, Paulille avautui aivan uudenlainen maailma, jossa hän sai paljon tukea sekä uusia ajatuksia. Janen isä Richard Asher oli endokrinologiaan ja hematologiaan erikoistunut lääkäri ja Janen äiti Margaret Asher, syntyjään Eliot, opetti oboen soittoa Guildhall School of Music and Drama – oppilaitoksessa. Perheessä keskusteltiin kaikesta: popmusiikista tetterista, psykologian uusista tuulista etc. Paulin maailmankuva alkoi avartua, mikä puolestaan näkyi hänen kappaleissaan. Iki-ihana All My Loving on Paulilta Janelle...

Tässä kuvassa Gorge Harrison, joka avioitui Pattie Boydin kanssa tammikuussa 1966. Paul ja Ringo siis jatkoivat sinkkuina, vaikka ainakin Paul oli Janensa kanssa hyvin toisissaan.

Voisin nostaa täältä nyt esiin moniakin levyjä, mutta hyvin tunnetuista kannattanee ehkä mainita Yesterday, joka syntyi kun Paul heräsi Ashereiden yläkerrassa ja meni suoraan pianolle ja alkoi soittaa sitä, sanoista ei vielä ollut tietoa, mutta kirjassa niitä käsitellään tarkasti ja kerrotaan, että biisi nousi heti Yhdysvalloissa sijalle yksi ja siitä tekivät omat versionsa ainakin Frank Sinatra ja Marianne Faithfull. Levyllä on montakin erikoisuutta, mutta yksi on se, että siinä bändillä on mukana jousikvartetti ja se on vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin yksi radion soitetuimmista kappaleista Yhdysvalloissa.

Kuusikymmenluvulla Beatles liitettiin erityisesti Britanniassa kiinteästi jouluun:

Vuosina 1963-64 yhtye teki Lontoon teattereihin erityisiä joulukeikkoja. Kuusi bändin albumeista julkaistiin joulumarkkinoille, ja neljästä singlestä tuli joulun listaykkösiä. Christmas Time (Is Here Again, on faniklubin jäsenille tehty ainoa alkuperäiskappale. Se ilmestyi 1967.

Bändimme kesti LSD –huurut tavallaan aika kiltteinä poikina, vaikka osa biiseistä onkin saanut innoitusta huumeista. Myös hippiaate ja ajalle muodikas hindulaisuus alkoivat vaikuttaa kappaleisiin. Nyt John Lennon pääsi kuin omalle maalleen ja syntyivät Within You Without You, The Word, Rain ja Strawberry Fields Forever. Kaikesta nelikko selvisi, mutta sitten kuvoihin tuli Yoko Ono, jolloin John Lennon jätti vaimonsa. Paulilla oli aina ollut erityisen läheiset välit Johnin poikaan Julianiin ja niinpä hän oli nyt huolissaan, miten Julian selviää. Julianille hän teki kappaleen Hey Jude. Kirjassa Julian kertoo, miten vaikea hän suhteensa oli isäänsä, miten hän sai kuulla Johnilta käsittämättömiä loukkauksia, joista oli mahdotonta selviytyä. Paulin mielen kohotus Julianille, Hey Jude, on Beatlesin kaikkien aikojen menestynein single.

Kuvassa Johnin poika Julian Paulin sylissä.

Beatles –fanin unelma lienee käydä Liverpoolissa sekä saada kirja Koko Beatles –tuotanto, joka sisältää kaikkien laulujen sanat ja niihin liittyvät syntytarinat sekä mielettömästi kuvia. Teos on suurikokonen ja siinä on 352 sivua, joten makuulta tätä ei lueta. Mukava löhönojatuoli on vahva suositus. Nostalgiatrippi on vahva! Rivien välit kertovat Georgesta, joka tunsi jääneensä varjoon, Johnista, joka oli kuin hukassa, kunnes löysi Yokonsa, jota kutsui äidiksi!, monista kuuluisuuksista, joita bändi ihaili ja/tai joille he tekivät kappaleita. Don't Let Me Down, jossa John kaksi kuukautta ennen avioitumistaan paljastaa Onolle haavoittuvuutensa. George...While My Guitar Gently Weeps...Kirjan lopussa on Diskografia, Kirjallisuus eli Beatleseista kertovat kirjat, Kappalehakemisto, Tekijätiedot ja Kappaleiden tekijätiedot. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät tietysti tarinat laulujen takana.

Ach, ja sitten tietty Paul...

Blackbird singing in the dead of night

Take these sunken eyes and learn to see

All your life

You were waiting for this moment

to be free.

Blackbird fly Blackbird fly

Into the light of the dark black night.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maija/Kirjojen keskellä

Itsenäisyydelle!

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Finlandia

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

Alkupalat eli kurkistus kevään 2017 kirjoihin!

Pieni kurkistus ensi vuoden kirjoihin: Aina yhtä kiehtovaa. Kera näiden Minttulin koskettavien joutsenien, kerron teille osan kirjoista, jotka olen ajatellut lukea. Kaikilta kustantajilta ei ole vielä tullut katalogeja, joten ei kannata ihmetellä, jos joku/jotkut puuttuvat. Tosin kaikilta otan kiinnostukseni/jaksamiseni mukaan samalla hiljaa toivoen, että mahdollisimman moni saa uusia lukuideoita.

Otan määrällisesti alkuun vähän, sillä ihan sekunnin murto-osan ajattelen joskus, että voisi muutakin tehdä kuin lukea, mutta kun vuosi kehittyy, unohdan moiset hullutukset! Kirjojen meri on kohtaloni ja silti tässä on ehditty vaikka mitä.

Gummerus:

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ihastutti minua heti kannellaan sekä tarinallaan. Paperisessa katalogissa kirja on just tällä samalla kannella kuin englanniksi eli mikä tyylikäs juttu: Olen fanittanut tätä kantta jo jonkin aikaa. Onneksi kuva on rajaton kauneus, se ei kysy kieltä, ei rotua, ei uskontoa...

Linda Olsson: Sisar talossani

Pirjo Rissanen: Syyslaulu

Otava

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Shari Lapera: Hyvä naapuri

Samuel Bjørk: Yölintu

Tammi

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Paul Auster: 4 3 2 1

S&S

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika - Nautiskelijan kesä

Cilla&Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto  (Katsoittehan tv-sarjan Nousuvesi, tässä sarjan kirjoittajat!)

Docendo

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla

Tanja Hakala, Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Minerva

Henriette von Schirach: Herrakansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä

Peter James: Kirottu talo

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn Koko kasvukauden kukkiva puutarha

Gerald L. Posner: Josef Mengele Elämä ja teot

WSOY

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Saatan lisätä tähän ihan lähiaikoina, mutta koska tämä on alkupalat, kaikki eivät tule tähän, vaan virtaavat sitten ensi vuoden mittaan kirjojen virtana.

Idolini Ian McEwan taas jännittää, sillä haluaisin aina palaa hänestä. Paul Auster on taas elämäni haastavimpia miehiä, joka saa minut itkemään sekä ilosta että...kiukusta. Håkan Nesseristä on tämän suven jälkeen tullut elämäni kakkoskallio: Ilman Nesserin kirjoja siltana yli synkän kesän...en olisi jaksanut. Se hänelle nyt kertokaa!

Ei tulisi mieleenkään olla lukematta jatkoa Ferranten kirjaan. Jäi muuten tosi jännään kohtaa...Liane Moriarty vakuutti Mustat valkeat valheet teoksellaan, joten häntä nyt. Katja Kaukosen korkkaan noviisina ja toivon saavani yhtä tajunnanräjäyttäviä elämyksiä kuin olen lähiaikoina saanut monelta suomalaiselta naiskirjailijalta. Lumikadun kertoja vie Varsovaan, kuten Sami Hilvon Pyhä peto. Ja tietenkin kesäruokia ja -sisustuksia on tulossa. Ja sitten kysymys: Olenko nähnyt unta, että joltain kustantajalta ilmestyy Eichmannin elämäkerta? Olen lukenut Quentin Reynoldsin Kuoleman asiamies Adolf Eichmannin tarina (Karisto) tosi moneen kertaan ja olisi tietysti kiinnostava verrata.

Joutsenetkin saisivat jo viimeinkin lähteä, vaikka niitä tuleekin ikävä. Hei, hei joutsenet, hei, hei marraskuu!

Ensi kuussa kootaankin sitten mennyttä vuotta, fiilistellään joulua ja ehkä vielä vähän luetaankin. Nuoret koirineen saapuvat perjantaina, joten täällä monenlaista kivaa kiirettä. Kaikille oikein kaunista huomenna alkavaa joulukuuta♥

Leena Lumi

Englishman In New York

joutsenkuvat Minttuli

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

Mildred Solomon värisi innosta. Se olisi hänen kokeensa: röntgensäteillä tehty nielurisojen poisto. Röngensädehoitojen jakson jälkeen, jossa testattaisiin eripituisia sätelyaikoja, tulokset voitaisiin vahvistaa kirurgisella leikkauksella. Hän tarvitsi tutkimusmateriaalikseen lukuisia kohteita. Hän mietti mielessään. Kahdeksan orpoa pitäisi riittää.

Kim van Alkemaden esikoisromaani Lapsi nro 8 (Orphan nro 8, HarperCollinsNordic 2016, suomennos Päivi Paju) on omistettu 'Isoisäni Victor Bergerin, "orpokodin ikireippaan pojan", muistolle' eli tarina kaikessa uskomattomuudessaan on tosipohjainen mustavalkoisia valokuvia myöten. Voisi sanoa, että kaikki sai alkunsa orvon juutalaistytön uskomattomasti liekehtivistä punaisista hiuksista, tarinasta, jota Fanniella oli tapana kertoa Kimin ollessa lapsi. Hiuksista, joita Kimin isoisoäiti Fannie Berger ei pystynyt leikkaamaan, vaikka orpokodin säännöt sitä edellyttivät. Fannie sai tahtonsa läpi, sillä kun hänet oli pestattu Juutalaiseen orpokotiin 1918 ja hän oli vienyt sinne mukanaan oman poikansa, hänestä tuli käytännössä korvaamaton. Kim puolestaan alkoi lukea Center for Jewish Historysta lapsista, joille oli annettu sädehoitoa Hebrew Infant Asylum -orpokodissa New Yorkissa. Hän pääsee sädehoitoa antaneen lääkärin jäljille ja siitä syntyi tämä huikea esikoisromaani.

Lapsi nro 8 on erinomainen kuvaus ihmisen sokaisevasta kunnianhimosta, jonka nimissä hän on altis käyttämään kyseenalaisia keinoja, vain saadakseen nimensä tieteen historiaan. Kirjassa kunianhimon sokeuttama on Mildred Solomon, nainen, joka oikeuttaa kokeensa sillä, miten vaikea naistutkijan on edetä urallaan miehisessä lääkäri- ja tutkimusmaailmassa. Mildredin hahmo on erittäin uskottava ihan loppuun asti. Hän uskoo asiansa oikeutukseen vielä kuollessaankin. Päähuomiomme saa lapsi nro 8, joka saapuu newyorkilaiseen orpokotiin perhetragedian jälkeen 1919. Hänen nimensä on Rachel Rabinowitz, mutta tohtori Solomonille hän on ikuisesti lapsi nro 8. Saamme seurata Rachelin selviytymistä orpokodista, sitä miten hänestä tulee juuri lapsi nro 8, miten hän menettää hiuksensa diagnoosina alopecia, miten tapaa veljensä ja....paljon myöhemmin erään kirjaston lukusalissa tajuaa:

Koska Moderni onkologia oli sidottu hiljattain, sen sivut avautuivat jähmeästi. Minun täytyi seistä ja laskea painoni käsivarsieni varaan, jotta sain pidettyä sivut auki. Vilkuilin arikkelia, kunnes katseeni pysähtyi erääseen lauseeseen. Naisilla, jotka altistuivat lapsina liialliselle säteilylle, pahanlaatuisen syövän luvut ovat selvästi korkeammat, ja kasvaimet huomataan näillä naisilla, kun he lähestyvät neljääkymmentä ikävuotta.

Rachelin tarina on naisen selviytymistarina paitsi perheen menetyksen ja orpokodin maailmassa, myös osoitus uskalluksen merkityksestä niin uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä. Rachelista tulee sairaanhoitaja, mitä pidettiin erittäin hyväksyttynä, mutta hän joutuu salaamaan rakkautensa, sillä homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Tarina kantaa myös vanhan mantereen juutalaisuuteen ja tietysti Krakovaan! Rachelin kaipuu tietää juurensa on sammumaton. Yhtä sammumaton kuin on hänen kaunansa tohtori Solomonia kohtaan...

Kukaan muu, joka olisi katsonut vuoteessa makaavaa haurasta olentoa, ei olisi nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli: jääräpäisenä, itsekkäänä, julmana. Kokoon käpertyneenä hän vei niin kovin pienen osan patjasta. Paljonko kello mahtoi olla? Ranteessani olevan kellon taulu näytti epäselvältä. En ollut tajunnut, kuinka väsynyt olin. Tunsin kaatuvani kyljelleni. Olkapääni kosketti patjaa, sitten pääni. Vedin polveni ylös ja työnsin Mildred Solomonia sivuun saadakseni tilaa jaloilleni. Taitoin kädet pääni alle ja nukahdin hänen jalkopäähänsä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ulla  Kirja vieköön! Mari  Katja/Lumiomena  Annika/Rakkaudesta kirjoihin

Anna Kortelainen: Siemen

Mieleen nousi työpöydällä seisova valokuva. Miehen katse tuntui seuraavan häntä kaikkialle pienessä asunnossa.

Mies oli seissyt univormussaan Viipurin rautatieaseman laiturilla ja odottanut junaa. Hän oli ollut selin Ninaan ja sanonut tälle jotakin, kääntymättä ympäri häntä kohden. Ääni oli hieman tuttu, aivan kuin Nina olisi tavannut miehen joskus. Mitä hän sanoi?

Anna Kortelaisen romaani Siemen (Tammi 2016) kertoo historian maisteri Nina Huminasta, joka ei halua opettaa, sillä hän ei ole siihen riittävän sosiaalinen ja mielestään ei myöskään riittävän rohkea. Hänen juurensa ovat Pohjanmaan mullassa, mutta hän muuttaa sukututkijaksi ryhdyttyään Viipuriin. Monet hänen toimeksiannoistaan liittyvät sukujen sodan aikana kadonneisiin henkilöihin ja Nina kokee olevansa Viipurissa sekä enemmän työrauhassa kuin myös enemmän elossa kuin Helsingissä. Lopulta hän löytää Cafe Miristä Viipurissa asuvien suomalaisten ryhmän ja slaavilainen taika sulattaa hänestä innokkaan keskustelijan, joka toki voi halutessaan jäädä pikkuhuoneensa rauhaan kadonneen majurin vaikenevaan seuraan.

Romaanin toisessa aikatasossa saamme seurata majuri Asser Luikan elämää sekä Helsingissä että Viipurissa. Luikka on alunperin Viipurista,  mutta 1918 isä alkaa pelätä perheen turvallisuuden puolesta ja perhe muuttaa Turkuun. Paluu tapahtuu aika pian ja Viipurista innostunut lukija pääsee kokemaan ne tutut liikkeet, kadut, tunnelmat, joista on ehkä vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuullut. On kuin olisi itse taas tuossa niin suomalaisessa kaupungissa...Luika on innokas botanisti, mitä vanhemmat jaksavat hämmästellä. Lukion pakollinen kasvien keruu on Luikalle paratiisia ja ruokahalu kasvaa vain syödessä. Pääsemme Viipurin salatuille paikoille, etenkin kaatopaikoille ja ratapihoille, sillä Luikan mieleen eivät ole puutarhat, vaan rikkakasvit. Ja se mistä ne ovat tulleet ja miten. Sotajoukot tulevat ja menevät, ovatpa ne sitten suomalaisia, saksalaisia tai venäläisiä ja aina niistä jää jälki: Siemenet kulkevat, varisevat, itävät.

Luika on yhtä vetäytyvä ja syventyvä kuin hänen jälkiään toisessa ajassa seuraava Nina. Molemmat pärjäävät seurassa olematta kovin sosiaalisia, rakastavat Viipuria, mutta kaiken ohi menee oma kiinnostuksen kohde. Perusteellisesti Luika kuitenkin hoitaa talvisodan ja jatkosodan aikaisen työnsä armeijan muonahuollosta vastaavana majurina. Välirauhan jälkeen seuraa paluu:

Nyt nälkätalvi oli vaihtunut koleaksi kesäksi, jonka sadosta ei kannattanut odottaa liikoja. Mutta koleutta enemmän merkitsi se, että Kannaksella päästiin pitkästä aikaa rauhassa viljelemään. Oli palattu puutarhoihin, palstoille ja pelloille ja se valoi uutta toivoa ja uutta intoa. Viipurissa Pantsalahdenpuisto ja...Uusi ajanlasku oli alkanut. Oli kesä numero yksi.

Siemenessä Kortelainen kuljettaa kahta henkilöä eri ajassa, mutta samoissa maisemissa. Siirtymät ovat lempeät ja railottomat, joten lukija kutoo helposti Ninaa ja Asseria yhteen vertaillen heidän Viipuri –kuvauksiaan ja vähän muutakin. Tarina kerrotaan rauhallisesti, mutta siinä ei ole yhtään turhaa lukua, ei sanaa, ei ennalta-arvattavuutta. Olin niin tuudittautunut jo taas itseeni viipurittarena ja innokkaana botanistina myös Asserin kasveihin, että tulin yllätetyksi, mikä on erinomaisen tarinan merkki! Siemen on kaikkea muuta kuin kesy, jos on punninut kesyyttä Viipurin mitalla.

Jo toinen Viipuriin sijoitettu kirja tänä vuonna, sillä enhän voi olla mainitsematta Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Viipuri on tarinoiden kaupunki, mutta monille se kantaa myös muistoja, jotka kirjoitetaan ikävän kyynelin.

Siemen tuli minulle ihanan liikaa iholle. Ninan historia ja valikoitu sosiaalisuus, Asserin kasviharrastus ja omaehtoinen yksinolo, mutta ennen kaikkea tietysti jokaikinen Viipurin talo nupukiviä myöten, halkeamat asfaltissa, tuoksut, helle, räntä, ilmassa se ripaus slaavilaisuutta, joka on aina ollut osa Viipuria...

Miten paljon rakkautta, seksiä, sopivaa tai sopimatonta, onnea, pettymyksiä, menetyksiä. Jokainen oksanhaara sai alkunsa rakastelusta, ja lopulta jokaisen syntyneen osa oli kuolla ja tulla kätketyksi maan poveen.

He katosivat eivätkä kuitenkaan kadonneet.

Unelmia

Tiedätkö - hiljaa hiipien 
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien 
kukkivan.

Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa!
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

Marraskuun marinoita, tarinoita ja joulustelua!

Vaikka niin isosti olenkin oppinut rakastamaan marraskuuta, on siinäkin pimeät hetkensä. Notkahduksia, jolloin ajattelee, että 'kuka tätä jaksaa'! Viikon homma on ollut ison, todella ison maton etsintä olkkariimme. Olemme sisustaneet viimeksi vuonna koivu ja tähti, sillä olemme sen sijasta rempanneet ja reissanneet. Puutarhakin vie omansa ja olin tämän kesän puh, pah, tästä pelistä pois, joten mitään sisustuksellisia kicksejä en saa kun katson etenkin olohuonettamme. Marraskuu selvästi herättää pesäilytarpeen, josta on vain kivenheitto, jos sitäkään, sisustamiseen...

Itselleni ei nykyään tule yhtäkään sisustuslehteä, mutta tilaan tyttärelle Koti ja Keittiö -lehteä, joka aikanaan tuli itselleni kauan. Tänään turhautuneena toivottomaan mattoprojektiin, annoin itselleni luvan ostaa juuri Koti ja Keittiö -lehden, jonka kansi oli houkuttavin kaikista ison tavaratalon lehdistä. Kansi on kuin kutsuhuuto minulle! Sisällössä kuitenkin ainakin tällä kertaa tyyliä ja vinkkejä eniten lapsiperheiden tarpeisiin. Ilmankos tyttäremme haluaakin juuri tämän lehden! Ainakin hän on potentiaalista kohderyhmää vaikka ei lapsia vielä olekaan. Onneksi oli erinomaiset viinisivut ja ruokaohjeita. Ehkä meikäläisen sisustusvuodet ovat sitten ohi jo...Vanhojen mööpeleiden ystävä, jolle sanat coyntry&cosy ovat ominta hengitystä, ei ehkä ole innoittavin kohde kenellekään sisustusalan ammattilaiselle.

Kaikki mitä tässäkin kuvassa näkyy on kierrätettyä paitsi Wrendalen mukit. Kiiltävä kahvipöytä on löydetty roskalavalta neljässä osassa, vanhojen kirjojen hylly löytyi yhdestä varastosta ja...Siis ajatus uudesta, isosta matosta jouluksi alkoi innostaa. Monta värimallia on kokeiltu. Sen pitää olla matalanukkainen, se ei saa kiiltää, sen pitää sopia mittatilausleveisiin luonnonvalkoisiin nukkamattoihimme olkkarin terassioven edessä sekä olkkariin näkyvässä kirjastossa ja toisessa makkarissa. Se olisi mittatilausjuttu ja sen viimeinen päivä tilata olisi perjantaina, että saisimme sen jouluksi...Paikasta toiseen on juostu. On mitattu, on verrattu värejä, olen tehnyt kompromisseja, olen väsynyt ja kun tajusimme sen ainoan oikean värin matollemme: Valkoinen! Valkoinen minulle, joka rakastan värejä, mutta jotkut jutut meillä vain ovat valkoisia, ei voi mitään! Päätimme, että joulun tulee olla rento, ei pelätä punajuurisalaattia valkoisella matolla, ei punaviinitahraa, ei koirien sotkuja...Helmikuun lumilla löydämme unelmamattomme ja nyt vain iltapäiväteellä ihailin Koti ja Keittiö -lehdestä viittäkymmentä sivullista ihania joulukoteja.

Tee on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa. Sen päälle vielä kun saa joulutorttua, tekeekin jo mieli alkaa valita omaa suosikkiaan joulukodeista. Löysin kaksi, joista pidän: Satumaailma lähellä luontoa, jossa asuvat Francisca ja Björn sekä Joulustelijan parasta aikaa, jossa asuvat Kati ja Pasi lapsineen. Oih, saan äänestää suosikkiani...

Päivän paras hetki. Iltapäivän teehetki. Murheet ovat nyt pieniä ja osaan olla kiitollinen, että saan ilolla odottaa joulua. Iloitsen siitäkin, että huomenna ei tarvitse juosta kaupoilla. Kaikki aikanaan. Joulukin tulee omalla ajallaan ihan sama onko lattialla vaikka millainen matto. Olemme jo aikaa sitten onneksi tajunneet, että joulussa on tärkeintä se hetki, kun istumme yhdessä perheen kanssa syömään. Sen hetken tunnelma, jossa niin kirkastuu, miten perhe on parasta.

Olen hirmuinen kotoilija ja tunnelmien vaalija. Reissuun lähden mieluusti, silloin olen seikkailija: emme lähtiessä tiedä, mihin päädymme, mitä koemme. Sitten on taas niin lumottua palata muistelemaan reissuviikkoja kodin syliin. Valkoisesta kivitalosta saaressa on tullut kotimme. Kaikki täällä kantaa elettyä elämää kuopuksen syntymästä suuriruhtinatar Olgan lähtöön. Täällä kuuluvat monet naurut ja joululaulut, keittiö täynnä nuoria syömässä meidän jääkaappia tyhjäksi, heräämiset lintujen lauluun ja iltamyöhät terassilla auringon pudotessa Päijänteeseen. Täällä on palattu yöuinnilta ja jääty katsomaan syyskesän yötä...Täällä on itketty tämän suven surut, täällä on virottu taas elämään, täällä on katsottu toista silmiin, täällä on herkuteltu ja halattu, täällä on ihmetelty lumen satumaata, täällä on tanssittu kuutamolla, kuultu Välikaton Feetun kolinat piipun juurelta, täällä näkyy eletty elämä ja saakin näkyä, sillä tämä on Koti♥

Ilta putoo. Viikonloppu lähestyy. Ulkona sataa räntää. Aika vetää huopa ympärille, ottaa muutama satsuma ja hyvä kirja käteen. Jouluruusun kauneudessa asuu rauha. Se hätäilemättömyys, jonka läsnäollessa näemme kauemmas, näemme kirkkaammin. Mun on hyvä olla. Toivon, että sunkin on hyvä olla. Annetaan marraskuisten päivien hämärähyssyn tuudittaa meidät luottamukseen ja uskoon, että kaikki on ihan hyvin nyt juuri tässä hetkessä, ei siellä jossain muualla, vaan tässä, minussa ja sinussa. Ollaan vaan...

Leena Lumi

Karin Slaughter: Kahlittu

Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut  lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Yhdysvaltalaiskirjailija Karin Slaughterin Kahlittu (The Kept Woman, HarperCrime, suomennos Päivi Paju) jatkaa vahvana suosittua psykologista Will Trent&Sara Linton –sarjaa, niin väkevänä jälleen kerran, että olen putomassa samaan raivoon Angie Polaskia kohtaan, missä Sara Linton velloi Näkymättömässä Lena Adamsin takia. Pakko muistuttaa itselleen, että on lukemassa kirjailijaa, jota en alunperin edes aikonut ikinä lukea! Kauan sitten vakuutin dekkarihullulle ystävälleni, että en ikinä lue niin partakoneen terällä kirjoitettua, mitä on Slaughterin jälki. Never say never! Minusta tuli pakkoluettamisen jälkeen ihan myyty ja se tapahtui Triptyykin jälkeen: Siitä alkoi siirtymä, jossa menetysdekkaristin hahmot tulivat iholle ja kauheat rikokset kulkivat sujuvasti siinä sivussa ja tulin janoiseksi Slaughterista halusin tai en. Nyt vain haluan!

Tuskin kukaan voi kieltää Karin Slaughterin asemaa koko maailman dekkarikuningattarena! Yli 35 miljoonaa myytyä kirjaa ja minä olen ensimmäisenä sanomassa saman kuin The Denver Post Slaughterin trilleristä Yli rajan: ”Slaughterin paras kirja, josta uudet lukijat voivat vaikeuksitta aloittaa.” Edelleen samaa mieltä, sillä Yli rajan kertaa taidokkaasti sekä Grount County –sarjan että Atlanta –sarjan kutoen yhteen Sara Lintonin ja Will Trentin vaiheet piinalla, jossa tarina vierii mielen sisään vereen kastettuna filminauhana...

Uskallan nyt sanoa, että minulle Slaughterin Yli rajan (Fallen) on paras dekkari ikinä! Siinä Georgian etsivätoimiston minikokoinen dynamiittipanos Amanda Wagner sähisee, raivoaa ja huolehtii tavalla, jossa hänen parhaan ystävänsä Evelynin tytär Faith Mitchell  saa kyytiä hallitsemattomasti sikiävänä paksuna diabeetikkona, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä mitään sekä Faithin etsiväpari Will Trent vähä-älyisenä, raivohulluna dyslektikkona. Ja Evelynin yli 80-vuotias naapuri Roz Levy ei olekaan pipareita leipova kiltti mummeli vaan...

Kahlitussa ei ole Kivun jäljet sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjossa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, ei Näkymättömän julman paljastavaa kohdevaloa käännettynä suoraan järkevänä ja hyvänä pitämäämme lastenlääkäri Sara Lintoniin, mutta Kahlitussa on avainromaanin tatuointi, jota ei poisteta edes ihonsiirrolla!

Kahlitun jälkeen tiedän Angie Polaskin maan, sen mistä hän on todella tullut. Tiedän myös, että Angie on Willin krooninen sairaus, vakava sellainen. Tiedän muutakin, jotain joka liittyy Saraan...Loistavan trillerin nimi Kahlittu on mitä osuvin ja upea kirjan kansikin kertoo tarinaa, josta ei liene pääsyä vapauteen, sillä kahleet ovat ihon arvissa, mielen pimeimmissä huoneissa, siinä kaikessa, miksi Polaskin hillittömyys sekä itkettää että raivostuttaa.

Kahlitun murha on erityisen kohtalokas Georgian etsivätoimistolle, sillä hylätyltä rakennustyömaalta löytyy entisen polisiin ruumis ja jäljet alkavat viitata toiseenkin uhriin. Koko tapausvyyhti koskettaa ihan henkilökohtaisesti ja äärimmäisen uhkaavasti Angie Polaskia, jolloin se tietenkin on kuin bensaa liekkeihin Will Trentille, vaikka olemus onkin kuin ikijäätä. Vaarallista sellaista.

Häntä odottamassa oli aina ollut poika, joka odotti häneltä jotain. Poika, joka ikävöi häntä ja joka vihasi häntä. Niin oli ollut niin kauan kuin hän muisti. Kymmenvuotiaana: Dale Harding tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka...Kolmekymmentäneljävuotiaana poliisi, joka...Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja muriseva märkö

Oliko sinun sänkysi alla mörkö kun olit lapsi? Minulla oli. En pelännyt kummituksia, vaan kerroin hurjimmat kummittelujutut. En pelännyt pimeän varjoja, vaan kuljin niitä kohti, mutta olin varma, että sänkyni alla asui mörkö. Ei tullut mieleenkään ottaa taskulamppua ja alkaa sitä häiritä, oltiin vain hipihiljaa ja luettiin kirjaa, niin mörkökin oli rauhassa.

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja kuvittaja Sari Airola jatkavat ihanaa Typy -sarjaa kirjalla Typy ja muriseva mörkö (Bazar 2016), jossa terhakka Typy kohtaa sänkynsä alla asuvan mörön. Perhe on lähtenyt lomalle merenrantahuvilalle ja Bertta-täti on mukana. Typy on niin innoissaan, että haluaisi jäädä huvilalle iäksi. Hän löytää ihastuttavan lasiverannan omaksi paikakseen piirtää ja rakennella palapeliä ja hoitaa pikkueläimiään. Illalla Typy menee pehmoeläintensä kanssa nukkumaan valitsemaansa huoneeseen, kunnes

on aivan varma, että kaapin alla on mörkö! Loppuyön Typy nukkuukin sitten äidin ja isän välissä. Näin hän tekee muinakin öinä ja päivisin esittää todisteita mörön tempauksista sekä vakuuttaa, että kaapit eivät murise, joten sen on pakko olla mörkö!

Onneksi mukana on topakka Bertta-täti! Muistattehan Bertan kirjasta Typy ja topakka tonttu? Tädillä on tapana olla kovasti napakka, mikä on vain hyvä juttu, sillä nytkin hän keksii heti Typyn vanhempien lähdettyä kahdestaan ulos, että

"Nyt tehdään perusteellinen mörkötarkastus! Tutkitaan koko talo ylhäältä alas. Ja saatpa nähdä, ettei täältä mitään löydy."

Aikansa Bertta-täti huiskii niin pölyjä kuin mörköjä, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Typy kuitenkin näkee mörön ja alkaa tätä sääliä...Lopulta täti lähtee tekemään voileipiä ja Typy seuraa, miten pelokas mörkö piiloutuu sohvatyynyjen turvaan. Bertta-täti katsoo televisiota kunnes nukahtaa istualleen. Vasta silloin

suurelta pölypallolta näyttävä, pelokas mörkö uskaltaa tulla esiin. Mörkö on pelästynyt Bertta-tädin pölyhuiskua ja löytää ainoaksi turvakseen Typyn, jossa roikkuu kiinni.

Kuten kaikissa hyvissä lastenkirjoissa loppu on onnellinen ja hauska:

Mörkö saa pesun ja kuivauksen. Siitä tulee suorastaan salonkikelpoinen ja niinpä arka mörkö saakin tästälähin nukkua isän ja äidin välissä. Typy näkee suloisia unia yksin omassa huoneessaan.

Tämä kirja lähtee minulta joululahjaksi noin Typyn ikäiselle tytölle. Tarina on rohkaiseva ja kuvat ovat Sari Airolan mukaansa tempaisevaa tyyliä. Viimeinen kuva huvilalta on kuin lämmin uni ja senhän näet sitten, jos luet itse tämän kirjan. Ehkä pelkäät mörköjä? Ehkä tunnet pienen tytön tai pojan, joka tarvitsee hieman mörkörohkaisua? Kuka sanoo, että möröt ovat pelottavia? Sitä ei ole ainakaan Typyn mörkö, joten varmaan ne muutkin ovat samaa kilttiä mörkösukua!


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa