Anna Kortelainen: Siemen

Mieleen nousi työpöydällä seisova valokuva. Miehen katse tuntui seuraavan häntä kaikkialle pienessä asunnossa.

Mies oli seissyt univormussaan Viipurin rautatieaseman laiturilla ja odottanut junaa. Hän oli ollut selin Ninaan ja sanonut tälle jotakin, kääntymättä ympäri häntä kohden. Ääni oli hieman tuttu, aivan kuin Nina olisi tavannut miehen joskus. Mitä hän sanoi?

Anna Kortelaisen romaani Siemen (Tammi 2016) kertoo historian maisteri Nina Huminasta, joka ei halua opettaa, sillä hän ei ole siihen riittävän sosiaalinen ja mielestään ei myöskään riittävän rohkea. Hänen juurensa ovat Pohjanmaan mullassa, mutta hän muuttaa sukututkijaksi ryhdyttyään Viipuriin. Monet hänen toimeksiannoistaan liittyvät sukujen sodan aikana kadonneisiin henkilöihin ja Nina kokee olevansa Viipurissa sekä enemmän työrauhassa kuin myös enemmän elossa kuin Helsingissä. Lopulta hän löytää Cafe Miristä Viipurissa asuvien suomalaisten ryhmän ja slaavilainen taika sulattaa hänestä innokkaan keskustelijan, joka toki voi halutessaan jäädä pikkuhuoneensa rauhaan kadonneen majurin vaikenevaan seuraan.

Romaanin toisessa aikatasossa saamme seurata majuri Asser Luikan elämää sekä Helsingissä että Viipurissa. Luikka on alunperin Viipurista,  mutta 1918 isä alkaa pelätä perheen turvallisuuden puolesta ja perhe muuttaa Turkuun. Paluu tapahtuu aika pian ja Viipurista innostunut lukija pääsee kokemaan ne tutut liikkeet, kadut, tunnelmat, joista on ehkä vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuullut. On kuin olisi itse taas tuossa niin suomalaisessa kaupungissa...Luika on innokas botanisti, mitä vanhemmat jaksavat hämmästellä. Lukion pakollinen kasvien keruu on Luikalle paratiisia ja ruokahalu kasvaa vain syödessä. Pääsemme Viipurin salatuille paikoille, etenkin kaatopaikoille ja ratapihoille, sillä Luikan mieleen eivät ole puutarhat, vaan rikkakasvit. Ja se mistä ne ovat tulleet ja miten. Sotajoukot tulevat ja menevät, ovatpa ne sitten suomalaisia, saksalaisia tai venäläisiä ja aina niistä jää jälki: Siemenet kulkevat, varisevat, itävät.

Luika on yhtä vetäytyvä ja syventyvä kuin hänen jälkiään toisessa ajassa seuraava Nina. Molemmat pärjäävät seurassa olematta kovin sosiaalisia, rakastavat Viipuria, mutta kaiken ohi menee oma kiinnostuksen kohde. Perusteellisesti Luika kuitenkin hoitaa talvisodan ja jatkosodan aikaisen työnsä armeijan muonahuollosta vastaavana majurina. Välirauhan jälkeen seuraa paluu:

Nyt nälkätalvi oli vaihtunut koleaksi kesäksi, jonka sadosta ei kannattanut odottaa liikoja. Mutta koleutta enemmän merkitsi se, että Kannaksella päästiin pitkästä aikaa rauhassa viljelemään. Oli palattu puutarhoihin, palstoille ja pelloille ja se valoi uutta toivoa ja uutta intoa. Viipurissa Pantsalahdenpuisto ja...Uusi ajanlasku oli alkanut. Oli kesä numero yksi.

Siemenessä Kortelainen kuljettaa kahta henkilöä eri ajassa, mutta samoissa maisemissa. Siirtymät ovat lempeät ja railottomat, joten lukija kutoo helposti Ninaa ja Asseria yhteen vertaillen heidän Viipuri –kuvauksiaan ja vähän muutakin. Tarina kerrotaan rauhallisesti, mutta siinä ei ole yhtään turhaa lukua, ei sanaa, ei ennalta-arvattavuutta. Olin niin tuudittautunut jo taas itseeni viipurittarena ja innokkaana botanistina myös Asserin kasveihin, että tulin yllätetyksi, mikä on erinomaisen tarinan merkki! Siemen on kaikkea muuta kuin kesy, jos on punninut kesyyttä Viipurin mitalla.

Jo toinen Viipuriin sijoitettu kirja tänä vuonna, sillä enhän voi olla mainitsematta Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Viipuri on tarinoiden kaupunki, mutta monille se kantaa myös muistoja, jotka kirjoitetaan ikävän kyynelin.

Siemen tuli minulle ihanan liikaa iholle. Ninan historia ja valikoitu sosiaalisuus, Asserin kasviharrastus ja omaehtoinen yksinolo, mutta ennen kaikkea tietysti jokaikinen Viipurin talo nupukiviä myöten, halkeamat asfaltissa, tuoksut, helle, räntä, ilmassa se ripaus slaavilaisuutta, joka on aina ollut osa Viipuria...

Miten paljon rakkautta, seksiä, sopivaa tai sopimatonta, onnea, pettymyksiä, menetyksiä. Jokainen oksanhaara sai alkunsa rakastelusta, ja lopulta jokaisen syntyneen osa oli kuolla ja tulla kätketyksi maan poveen.

He katosivat eivätkä kuitenkaan kadonneet.