Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Sävel oli iloinen, mutta sanat olivat surulliset, ja usein hänen äänensä värisi ja murtui korkean sävelen kohdalla. – Adieu. Ei niinkään ”hyvästit” vaan nimenomaan à dieu, Jumalan haltuun, mikä oikeastaan kuulosti järkevältä. Rakastava mies oli yksinäinen, tyttö oli hylätty, lapset eivät koskaan palanneet. Adieu.

...kirjoitan nimeni tulenpunaisella, Antoinette Mason, syntyjään Cosway. Mount Calvaryn luostari, Spanish Town, Jamaika, 1839.

Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, WSOY 1968, suomennos Eva Siikarla) kantaa Rhysille tunnettuja teemoja, joissa korostuvat naisen riippuvuus miehestä, naisen takertuvuus ja tuskaisuus, mutta myös juurettomuus ja sen mukanaan tuoma levottomuus. Se mikä erottaa tämän Rhysin teoksen häneltä aikaisemmin lukemistani Huomenta, keskiyö ja Kvartetti, on sen päähenkilön sidos jo olemassa olevaan kirjalliseen henkilöön: Antoinette Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Mason, Rochesterin hullu vaimo ullakolla. Miksi Jean Rhys valitsi aiheekseen taustoittaa Bertha Masonin elämää, antaa ymmärtää, että Antoinettesta olisi voinut tulla jotain ihan muuta jos vain...tai, että ei hän oikeasti ollut mielipuoli: hänet tuotiin Englantiin vain rahojen takia, jotka Mason sai hänestä sulkeakseen hänet sitten loppuelämäksi hulluuden yöhön. Tai sitten voimakas samaistuminen Brontën kuuluisan romaanin ikimuistoiseen henkilöhahmoon...Niin tai näin Rhysin Siintää Sargassomeri voitti useita palkintoja ja hänen varhemmasta tuotannostaan otettiin uusintapainoksia teoksen menestyksen vuoksi. Olen jo vuosia säilyttänyt Jean Rhysin pientä kuvaa tiedostossani. Se on kuiskaillut minulle jo ennen hänen kirjojaan. Sitten sain blogiystävältä lahjaksi Siintää Saragassomeri omistuksella ’Leenalle elokuun öihin’ ja vuosi oli 2011. Nyt vihdoin tuli Rhysin kuuluisimman kirjan vuoro, sillä halusin lukea varhemmat teokset ensin. Uskon, että ratkaisu oli oikea, sillä ilman kahta aiempaa Rhysin teosta en olisi tunnistanut myös Antoinettea rhysnaiseksi.

Jean Rhys on elänyt itse siirtomaalapsuuden aivan kuten Marguerite Duras, johon häntä vertasin Huomenta, keskiyö –jutussani. Molemmilla on raa’an kaihtelematon tyyli, lauseet jäävät kesken tai päättyvät pilkkuihin. Kumpikaan ei myöskään selittele mitään. Rhys mielestäni vieläkin vähemmän ja lukijan ymmärryksen varaan jää miten hänen mielensä rakentaa siltoja tapahtumien tai dialogien väleihin. Erittäinkin tämä korostuu mielestäni Siintää Sargassomeri –teoksessa, jossa tapahtumarunsaus sinällään kera Jamaikan helteen ja suorastaan tukahduttavan väri- ja tuoksumaailman voisi ’huutaa’ ehjää kerrontaa, aukotonta todistusta päähenkilön olosuhteista, pakotusta selvittää, miksi hänestä tuli hullu nainen Brontën romaanin gobeliinihuoneeseen. Tässä on ilmiselvästi omakoettua paljonkin, mutta toivottavasti myös mielikuvitusta, sillä unenomaisesta, suorastaan hypnoottisesta tekstistä välittyy insestiä, äidin täydellistä välinpitämättömyyttä tyttäreensä, isäpuolen harkittua julmuutta, joka kätkeytyy viekasteluun sekä tietysti vaimokseen kreolitytön ottaneen englantilaismiehen totaalista piittamattomuutta vaimostaan.

Kaikki oli hyvin kirkkaan väristä, hyvin outoa, mutta se ei merkinnyt minulle mitään. Ei hänkään, tyttö jonka kanssa minun oli määrä mennä naimisiin. Kun lopulta tapasin hänet, kumarsin, hymyilin, suutelin hänen kättään, tanssin hänen kanssaan. Esitin osaa, jota minun odotettiin esittävän. Hänellä ei ollut koskaan mitään kosketusta minuun. Jokainen eleeni oli tahdonponnistus, ja joskus ihmettelin, miksei kukaan huomannut sitä.

Verrattuna Rhysin Huomenta, keskiyö, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki, Siintää Sargassomeri on täynnä tapahtumia perheessä ja ympäröivässä yhteisössä, siirtymiä ajassa ja paikassa,  maisemat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta ainoa varmuus ovat vain sitruspuiden, auringon, sateen, pölyn ja kanelin tuoksut. Mikään ei muuta miesten kreolitytölle määrämää kohtaloa. Tai sitä miten yksi mies murtaa hänet ensin autuudesta sitten vihasta.

Jos voisin kuolla. Nyt kun olen onnellinen. Tekisitkö sen? Sinun ei tarvitsisi tappaa minua. sano”kuole”, ja minä kuolen. Etkö usko minua? Yritä sitten, yritä, sano ”kuole” ja katso miten kuolen.

Kuole sitten! Kuole! Näin hänen kuolevan monta kertaa. Minun tavallani, ei hänen. Auringossa, varjossa, kuutamossa, kynttilän valossa. Pitkinä iltapäivinä...

Kaikessa Jamaikan eksottisuudessa kytee historiallinen palopommi eli orjien vapautus. Antoinetten perhe on tullut toimeen orjatyövoimalla, mutta sitten orjuus lakkautetaan brittiläisten siirtomaissa ja plantaasisuvuista tulee monille mustille valkoisia torakoita tai valkoisia neekereitä. Mustat halveksivat kreoleja avoimesti ja nauravat näille päin kasvoja. He ovat myös vaarallisen uhkaavia. Rhysin kirjassa he ovat kuin se pimeys, johon ensin putoaa Antoinetten äiti, joka osin vetää tytärtään mukaansa tartuttamalla tähän pelon kauhistavasta tulevaisuudesta että vieden tältä luottamuksen kieltäen tyttärensä käytöksellään. Näin Antoinettesta tulee tyypillinen rhysiläinen nainen, jonka ainoa turva on miehessä. Edes satunnaiset epäilyksen hetket eivät vapauta häntä, sillä paluu uhkaavien ja nyt vapauden humalluttamien mustien koston kohteeksi on kuolemaakin pahempi kohtalo. Niinpä jäljelle jäävät punaiset verhot, vuode, kylmyys, unet...Englanti, mutta

minun täytyy muistaa kynttiläkruunut ja tanssi, joutsenet ja ruusut ja lumi. Ja lumi.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jokken kirjanurkka ja Katja

*****

*****

Jean Rhys 24.8.1890-14.5.1979