torstai 16. helmikuuta 2017
Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa
Onnen kultaa on Suomen kansan sydänten runoilijan Eino Leinon teksteillä ja Sinikka Hautamäen kuvituksilla varustettu suloinen lahjakirja ystävälle, itselle, rakkaalle...Kustantaja on Minerva (2017), joka on ennenkin näissä pienissä lahjakirjoissa kunnostautunut kiitettävästi ja kiinnostusta on: Koostetta Kun suru on suurin, Kerron sinulle ystävyydestä, Kerron sinulle rakkaudesta ja Kerron sinulle umelmista on luettu tähän mennessä sataa vaille viisi tuhatta! Niiden kuvitus on Sinikka Hautamäen ja teksti Sinikka Svärdin. Mukana on myös Saima Harmajan Elämä on kaunis ja jälleen kera Sinikka Hautamäen herkkien akvarellikuvien.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi.
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.
Tämä on ihan wau! Ei mikään ihme, että liekkisydäminen runoilja L Onerva löysi ihmisparinsa Leinossa vaikka oli toisaalle vihitty.
Aion palata sekä Leinoon että Onervaan niin pian kuin voin!
Suru koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Surussa etsitään paljon lohdun sanoja. Hautajajaisten muistorunoissa Leinon Rauha lienee yksi lohdullisimmista:
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
*****
Runokirjat Leena Lumissa
tiistai 14. helmikuuta 2017
Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!
Hyvää ystävänpäivää tasapuolisesti teille kaikille♥ toivottaa nainen, joka unohti ensimmäisen kerran elämässään ystävänpäivän sekä oman bloginsa synttäripäivän...Olen uppoutunut sekä historiallisesti kiinnostavaan teokseen, että vajonnut elämän asioiden, ihan sen kivan arjen mereen.
Vietetään nyt vain kivaa ystävänpäivää kera Anna-Mari Westin korttien ja pidetään synttäriparty vähän myöhemmin, että saamme mukaan myös puutarhakirjoja.
Vaalitaan unelmia, sillä mitä meillä on ellemme haaveile ja unelmoi, joskus jopa toteuta
niitä...Yrittänyttä ei koskaan laiteta! Muistetaan kuitenkin, että
Vain ystävä saa sanoa; "Minähän sanoin sinulle."
- Pam Brown -
sillä
Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.
- Pam Brown -
ja vain
Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.
- Pam Brown -
Anna palaa, sillä elämä on lyhyempi kuin uskotkaan!!!
Sanomattakin selvää lienee, että on olemassa salarakkaita, joista nautitaan yhdessä tai hyvän kirjan kera!
Jos haluat kurkistaa viime vuoden ystävänpäivään.
Tämä on niin totta ja siitä seuraa:
Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaan ikkunaan. Ystävyys.
- Pam Brown -
Vain ystävillä on merkitystä♥
- Gelett Burger -
...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...
♥:lla Leena Lumi
Rosanna
ensimmäisen kortin teksti Katja Pellikka-Mikkonen
toisen kortin teksti Katarina West
maanantai 13. helmikuuta 2017
Martina Haag: Olin niin varma meistä
On kuin olisin haihtumassa ja muuttumassa atomeiksi.
Istuudun sohvalle enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minä vain istun. Istun
sohvalla liikkumatta ja tunnen kuinka katoan pienenpieniksi
mikropartikkeleiksi. Pudistan päätäni saadakseni kummallisen tunteen katoamaan,
mutta se ei auta.
Katson kättäni...Näen kuinka toinen käsivarteni haihtuu pois.
Palaan olohuoneeseen, haihdun, en saa ilmaa, sydämeni
hakkaa...
Aika on pysähtynyt. En enää tunne ruumistani. En voi
hengittää. Tukahdun...Katoan kokonaan.
Minua ei enää ole. Nyt se on todellista.
Martina Haagin Olin niin varma meistä (Det är något som inte
stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä) otin lukuun intuitiolla, jonka
kirjan suomenkielinen nimi minussa herätti. Se on niin vaikuttava, että alkaa huimata
jo ennen kuin on lukenut itse kirjaa. Tietää, että tämä voi olla monen kokemus,
mutta ei kaikkien, sillä kaikki eivät ole ensikatseesta...eivät ylitse väen,
eivät muutenkaan, sillä meillä, olin siitä aina aivan varma, oli jotain aivan
erityistä. Olimme kuin valitut, sillä kaikki eivät ikinä löydä ihmispariaan.
Olimme toistemme nuotio ja sen tanssivat liekit. Hengitimme samaa hengitystä. Minulla on ikävä meitä.
Tiesin heti, mistä Haagin kirjassa oli kyse, mutta en voinut
tietää, miten hän sen purkaa. Sen tapahtuman, että hänen lastensa isä ja
aviomies viidentoista vuoden ajalta jättää hänet toisen takia. En uskaltanut
edes toivoa, että hän osaa kertoa, millaista on seisoa kuilun reunalla ja
missään ei ole kaidetta, johon tarttua. Miltä tuntuu, kun herää painajaiseen, eikä
voikaan alkaa itkeä ilosta, että se oli vain painajaisuni, vaan henkeä ja
tajuntaa salpaa kauhistava tieto painajaisunen todellisuudesta. Miltä tuntuu,
kun alkaa hajota eikä koskaan enää nälkä, ei koskaan enää uni ja edes
kaupankäynti Jumalan kanssa ei tuo Petralle Andersia takaisin.
Automatkalla takaisin kaupunkiin ilmoitan Jumalalle, että
jos Anders muuttaa mieltään kahden vuoden sisällä, lahjoitan Lääkärit ilman
rajoja –järjestölle kaksisataaviisikymmentätuhatta kruunua.
Haagin kirjan vahvuus on riipaiseva menetyksen kuvaus. Se tunne kun
tajunnan läpäisee kauhuista suurin. Saa kuulla menettävänsä elämänsä rakkauden
vertautuu ehkä tunteeseen saada kuulla sairastuneensa vakavasti ja kuolevansa
vuoden sisällä.
Haagin kirjan heikkous on alku, jossa Petra lähtee etsimään
itseään pohjoiseen erämaamökkiin. Näin vahvassa kirjassa ei yhtään kiinnosta,
miten Petra ei erota varista harakasta, ei tajua miten komposti käännetään, ei
kiinnosta lukea hänen kirjailijuudestaan, sillä ne kaikki ovat niin ohutta,
niin ohutta verrattuna siihen, miten hajotaan, miten kadotaan ja siinä Martina
Haag on mestari. Hän kohoaa ja vahvistuu kuvatessaan Petran menetystä. Miten
Petra pitää itsensä kasassa, etteivät lapset vain huomaa mitään. Miten hän
pakonomaisesti alkaa laittaa perhealbumeita uuteen järjestykseen kuva kuvalta
ja on aivan varma, että kun albumit on kaikki järjestetty, Anders palaa kotiin.
Miten hän lopulta ymmärtää hakea apua, vaikka ei saa unilääkkeilläkään
nukutuksi. Lopulta pohjoinen luonto parantaa kyvyn tarttua asioihin, sillä
tuntureilla kaikki asettuu mittasuhteisiinsa, mutta on asia, joka ei katoa
koskaan: Ikävä!
Haagin kirjan timanttius on sen raastava menetyksen maku! Jos olet joskus joutunut tahtomattasi hyppäämään pimeään,
tämä kirja koskettaa sinua. Haagin paniikin kuvaus on aivan omaa luokkaansa
eikä sitä ole kirjoitettu ehkä koskaan näin osuvasti. Näin eletynoloisesti.
Henkeä salpasi suru, ikävä ja toisen petos. Onko lupa vaihtaa tähteä kesken
tähdenlennon? Voiko enää koskaan luottaa kehenkään? Voiko itsensä pakottaa
surun läpi?
Minulla on ikävä sitä, kuinka katseemme kohtasivat
ruokapöydän yllä kun jompikumpi lapsista sanoi jotain erityisen suloista. Minulla on ikävä sitä, kuinka kinastelimme kumpi saa lukea ensin sanomalehden kulttuurisivut aamiaispöydässä. Minulla on ikävä sitä, että herään keskellä yötä ja huomaan että joku on ominut
kaikki peitot..Minulla on ikävä hänen nauruaan. Minulla on ikävä hänen epämusikaalisuuttaan. Minulla on ikävä seksiä hänen
kanssaan...Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla
laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi...Minulla
on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat Annika/Rakkaudesta kirjoihin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Maiju/Kirjojen keskellä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat Annika/Rakkaudesta kirjoihin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Maiju/Kirjojen keskellä
lauantai 11. helmikuuta 2017
Lumipisara
Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Päivi Koivuranta
torstai 9. helmikuuta 2017
Onneksi en ole sisustusbloggaaja....
Jaksan aina ihmetellä ja ihailla sisustusbloggaajien viitseliäisyyttä. Miten jaksaa stailata, suunnitella ja sitten vaihtaa ja taas alkaa alusta. Kahdeksaan vuoteen mahtuu kirjablogiinkin joitakin kuvia, mutta ne ovat enemmänkin tilannekäynnisteisiä eivätkä lähde jostakin sisustustyylistä.
Keittiöremontti inspiroi kuvailuihin, joista toiset kuvat olivat mitä olivat ja toisia katselee vieläkin ilolla, että 'tulipa tehtyä!' Kun kovimmasta oli toivuttu alkoi pinkin vallankumous...
Olen puutarhassa innokkaampi kuvaaja: Ja ellei siellä ole vielä kuvattavaa, 'pakotan' kirsikankukat kukkimaan ja kuvaan ne sisällä.
Nyt sain itsestäni irti yrittää kuvata miten raput lähtevät ylhäältä alas eli asumme kahdestaan kahta kerrosta valkoisessa kivitalossamme. Raput ovat jyrkät, mutta varmaan kiitos niiden, toivuin kesän operaatiosta hyvin. Niissä treenaantuu huomaamatta. Siis tuosta, missä on seinällä kynttilälyhdyt, lähtevät jyrkät raput alas. Matkalla on puolipaanelia, jota emme aio repiä pois, vaikka se toisi vieläkin enemmän tilan tuntua. Ei, ei, ja ei. Haluamme kodikkuutta ja jotain pitää säästää alkuperäisten rakentajien jäljiltä. Se säilyttää talon henkeä.
Seitsemän tunnin tuikut palavat harva se päivä tuossa kaiteella ja seinällä. Raput jatkavat matkaa alakertaan, jossa vierasmakkari, uusittu vierasvessa, pyykkihuone, varastot, kellari, saunaosasto ja takkahuone, joka on talvipesämme. Siellä saunan jälkeen katsotaan tallenteelta vaikka Wallanderia tai Syrjäistä maata tai elokuvia DVD:ltä. Nuo ledit...niin...ne eivät ole jouluvalot, vaan ne kulkevat aina tuota puolipaneelin reunaa. Ledmaaniikko olen!
Tuota eteisen verhoa ei tarvitsisi pitää kiinni, mutta se on kaunis kirsikkapuinen sälekaihdin, jonka vain käännämme vuodenaikojen mukaan enemmän auki tai kiinni. Se on aika raskas, joten emme vetele sitä edestakaisin. Näin on hyvä. Verhon takana on iso terassimme ja
syyspesämme, jossa olo vain intoutuu, mitä enemmän illat pimenevät. Nyt on vielä talvipesän eli takkahuoneen vuoro ja sitten alkavat jo puutarhailut.
Takkahuoneessa on sivustavedettävä ja kuten huomaatte, sinisen valtakunta on täällä. Ja puolipaneelin.
punaisen!
Talvella takkahuone on leffailta♥
Saunan jälkeen tietysti...Sauna- ja pesuhuoneremontin jälkeen päätin, että lauteilla käytetään Marimekon suuria pyyhkeitä eikä mitään peffalettejä.
Lauteet ovat vieläkin kuin uudet ja pyyhkeet tietty vaihdetaan kylpijöiden vaihtuessa puhtaisiin. Siellä on jo tyynytkin, vähän isommat, sellaiset pestävät.
Nyt kun ihana joulu on mennyt pois, on kuitenkin vielä aika kynttilöiden, ainahan on niiden aika!, sekä aika pähkinöiden ja Glühweinin. Kuitenkin on jo myös aika
tulppaanien. Niitä on nyt kaikissa väreissä ja kerrottuina sekä papukaijatulppaaneina että yksinkertaisempina.
Bessu toi kevään ensimmäiset esikot, joten tässä ne saavat kera kynttilöiden sulostuttaa levotonta mieltä rauhoittumaan.
Valkoisten, pitkien verhojen takana kuitenkin vielä ledit saavat jatkaa tuikkimistaan tähtinä...Ei enää joulun aikaa, mutta nyt talven taikaa. Monet valittavat päivien harmautta ja oli siitä Hesarissakin joku päivä sitten. Minä en valita yhtään: Ach, tätä rauhan aikaa, kun ei tarvitse tekopirteänä säntäillä ympäriinsä! Tämä oli muuten yhden aamuni avaus ja taas kerran sain R:n nauramaan. Pystyn siihen joka päivä ennen iltapäiväteetä, mutta en tajua, mikä minussa nyt niin hauskaa on...
Mukavatunnelmaista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥♥♥ Meillä syödään viikonloppuna ainakin vapaana kasvaneen kanan (Atria) fileeleikettä (laktoositon, gluteeniton) pannulla kypsennettynä kera simppelin salaatin: rapeaa jääsalaattia revittynä, persikan viipaleita, sinohomejuustoa käsin murusteltuna, että tulee isoja sattumia sekä joukkoon vielä punaisia viinirypäleitä puolitettuina.
Love
Leena Lumi
Englishman In New York
tiistai 7. helmikuuta 2017
Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot
Olen lukenut varmasti täydellisimmän kuvauksen, mitä ikinä
on kirjoitettu miehestä, jota pidetään todellisen pahuuden ruumiillistumana. En
ole tässä noviisi, sillä historiasta oli tulla ammatti, mutta siitä tulikin
harrastus ja yksi kiinnostavimmista aiheista on kolmas valtakunta. Luen paljon
sitä sivuavia kirjoja sekä faktaa että fiktiota, luen elämäkertoja sekä
todellakin, luen kirjoja sekä keskitysleirien uhreista että heidän
piinaajistaan. Joka kerta herää uusi ajatus. Täydentyy se käsittämätön kuva, miten
tämä kaikki oli mahdollista. Koska olen lukuisia kertoja lukenut Kuoleman
asiamies Adolf Eichmannin tarina, tiesin heti keitä olivat ’kostajat’, ne
juutalaiset, jotka olivat päättäneet olla lepäämättä ennen kuin pahimmat
natsirikolliset oli tuotu Israeliin tuomiolle. Myös Josef Mengele tiesi heidät,
sillä hän sanoi pojalleen Rolfille, että ”Ei ole tuomareita, on vain kostajia.”
Adolf Eichmann saatiin tuomiolle, mutta Josef Mengele selvisi kerta kerran
jälkeen mitä täpärimmistä paikoista. Koemme vääryyttä, että häntä ei saatu
tuomiolle vai saatiinko kuitenkin?
Gerald L. Posnerin ja John Waren teos Josef Mengele Elämä ja
teot (Mengele. The Complite Story, Minerva 2017, suomennos Pertti Jokinen) on
niin kiinnostavasti kirjoitettu, että tunsin suorastaan syyllisyyttä kokiessani
ajoittain lukevani sekkailukertomusta, en tarinaa maailman hirveimmästä
kuoleman enkelistä, joka kykeni siihenkin, mitä emme uskalla edes ajatella. Miten
ihmeessä hän pääsi pakoon liittoutuneilta? Miten ihmeessä hän selvisi
amerikkalaisista, vaikka käytti silloin omaa nimeään? Miksi ihmeessä paljon
myöhemmin, kun hänen piilopaikkansa Brasiliassa paljastui, miksi juuri silloinhänen kovimman jahtaajansa, Mosadin johtajan Isser Harelin kaiken huomion vei uskonnollinenkahdeksanvuotiaan pojan kidnappaus? Miksi Israelin muu tiedustelupalvelu eli Mossad antoi silloin periksi? Aina tapahtui jotakin Mengelen eduksi. Hänen
menneisyytensä oli syntyä vauraaseen günzburgilaiseen perheeseen ja saada
lääketieteellinen koulutus. Eikä hän ollut vain lääkäri, vaan tutkimusta tekevä
tiedemies, lääketieteen ja filosofian tohtori, joka valjasti kaiken saamansa
opin rotuhygienialle. Tutkimuspaikakseen hän sai Auschwitzin keskitysleirin,
jossa ’koemateriaalia’ riitti ja hänen erityisalakseen tulivat järkyttävät
kaksostukimukset. Apunaan hän käytti vankilääkäreitä, joilta on saatu hyvin
valaisevia kuvauksia Mengelen luonteesta ja hänen tietystä
kaksijakoisuudestaan. No, selityksiä pahalle ei löydy, sillä Mengele oli läpeensä
julma ja läpeensä natsiaatteen viemä kuolemaansa asti. Näistä hänen uhrinsa sekä kollegansa todistivat kiistatta.
Tämän kirjan erityinen hienous on siinä, että Mengelen
hirveydet kerrotaan, mutta ne ovat vain murto-osa tätä teosta. Minulle niissä
ei ollut paljoakaan uutta paitsi yksi asia..., mutta sen sijaan nyt sain kuulla
sen kaiken muun, sillä kirjoittajilla on ollut käytössään Mengelen jälkeensä
jättämät yli 5 000 sivua käsittävät kirjeensä ja päiväkirjamerkintänsä
sekä Mengelen ainoan pojan Rolf Mengelen apu. Mengelen liukkaat livahtamiset
juuri aina kiinnijoutumisen hetkellä selittää paljolti hänen günzburgilaisen
perheensä runsas rahallinen tuki sekä perheen täydellinen vaikeneminen.
Millaista työtä Länsi-Saksa teki Mengelen kiinnisaamiseksi, kun omahyväinen ja
eristynyt, ylemmyydentuntoinen Mengelen klaani sai jatkaa kuin ei mitään,
vaikka suojelivat maailman jahdatuinta rikollista, joka oli yksi perheen jäsen?
Vieläkin näkee maatalouskoneiden kyljessä nimen Mengele, vaikka se nimi on
kastettu tuhansien ihmisten ja etenkin lasten tuskanhuutoihin ja vereen! Kuka
kehtaa kuljettaa moista konetta? Keneltä puuttuu täysin moraali, empatia ja
häpeän tunne, kun ovat suojelleet massamurhaajaa ja miten se oli mahdollista?
Taas kerran yksi Janten kylä, joka vaikenee! Ja tietysti vasikka poliisissa,
joka ennen klaanin kartanoihin tehtyjä ratsioita antoi varoituksen, että
myötärikolliset ehtivät kätkeä ja hävittää raskauttavat todisteet.
Kiitettävän paljon kirja kertoo Mengelen siirtymisestä ensin
tietysti Argentinaan, jossa hänet esiteltiin Eichmannille. Mengelen mielestä
Eichmannia seurasi kuitenkin pelon aura ja siitä hän ei pitänyt, joten hän haki
toiset piirit. Ja olihan hänellä mukanaan toinen vaimonsa Martha ja tämän poika
Karl Heinz, jonka oikea isä oli Josefin varhain kuollut veli. Mengelen biologinen
poika Rolf oli äitinsä Irenen hoivissa. Mengelellä oli muutamia rauhan vuosia,
kunnes maa alkoi polttaa ja piti siirtyä Paraguayhun, joka ei ollut enää niin
sofistikoitunutta, kuin mitä Mengele kaipasi. Hän tiesi, että kostajat olivat
perässä ja nyt alkoi alituinen pakomatka ja lopulta ilman perhettä, mutta aina
mukana joku intohimoinen natsi, toinen toistaan sairaampi: Yksi koristeli joulukuusensakin hakaristeillä! Kun Paraguay alkoi tulla kuumaksi Mengele
siirtyi Brasiliaan ja siellä hän eli syrjäisellä maatilalla Geza ja Gitta Stammerien suojassa yhteensä kolmetoista vuotta. Tämänkin mahdollisti Mengelen
perhe Baijerissa, sillä Josef maksoi puolet tilan hinnasta. Mikään mitä tästä
yhteiselosta kerrotaan ei ole kuin kiinnostavaa, suorastaan uskomatonta, kuten
sekin hetki, kun kolme hänen jahtaajaansa löytävät jäljet Brasiliaan ja
muutaman syrjässä olevan maatilan risteykseen. He ovat siinä syövinään eväitä,
kun heitä lähestyy kolme miestä, joista keskellä oleva näyttää olevan
Mengele...
Tämän kirjan luettuaan tietää Mengelestä varmaan enemmän
kuin osasi edes kuvitellakaan. On hyvä tietää, sillä ei saa unohtaa.
Holokaustin kieltäjiä on maailmassa ja etenkin niitä oli Mengelen piileskelymaissa,
mutta on heitä Euroopassakin. Tunnelma, mikä voi jäädä päälle, kun on
googlannut koko perheen, ne ketä löytää, katsonut satoja kuvia netistä,
kuunnellut Rolfia, Mengelen poikaa...tunnelma on kauna Mengelen perhettä
kohtaan. Heidän mukaoikeutuksestaan saada suojella maailman pahinta ja julminta
ihmistä. Ymmärrän, että Rolf ei halunnut paljastaa isänsä piilopaikkaa, vaikka
ei tietyllä tavalla häntä edes sietänyt, eikä ollut tämän kanssa asunut kuin
vauvana, mutta en ymmärrä, en siedä, että Günzburg vaikeni.
Rolfille hänen isänsä läsnäolo Auschwitzissa oli
anteeksiantamatonta. Muille Mengeleille se oli epämiellyttävä tehtävä, jota
Josef ei voinut välttää. Tänään nämä kaksi Mengelen leiriä eivät puhu toisilleen.
Heidän käsityksensä Josefin rikoksista ovat sovittamattomassa ristiriidassa.
Oikeutta emme saa, mutta joka tapauksessa massamurhaaja
kuoli katkerana, yksinäisenä miehenä, joka alati pelkäsi kiinnijoutumista.
Hänestä tuli perheelleenkin taakka, koska haittasi liiketoimintaa ja oma poika
kuvasi isäänsä murtuneeksi mieheksi, pelokkaaksi elukaksi. Mutta eihän se
riitä, eihän? Emmehän unohda, emmehän?
*****
maanantai 6. helmikuuta 2017
Nyt rajani ylittyi: Possua en enää syö!
Varmaan jo jotain viisi vuotta sitten aloin pyytämään, että 'ei grillata sikaa'. Tiedättehän ne helpot marinoidut sisäfileet, jotka voi tuosta vain vetää grilliin kypsymään ja sitten siihen jotain salaattia kyytipojaksi. Eipä ole maistunut. Päinvastoin, mitä enemmän saan tietoa sikojen kasvatuksesta ja mitä enemmän tapaan viisaita töpselineniä, sitä kauemmas ajaudun käsityksestä, että voisin nauttia niitä ruoakseni.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Jussi Lehmusveden ansiokas kirjoitus Erilaisia ruokakuvia, jossa on yksi järkyttävimmistä kuvista ikinä. Kristo Muurimaan kuvassa yksinäinen possu tekee hidasta kuolemaa ja sen silmissä on kysymys, jonka vaikutusta taiteellinen johtaja, valokuvataiteilija Sanni Seppo kuvaa näin:
"Minusta se vain on järkyttävä kuva. Kuvaajan mukaan se possu on heitetty syrjään kuolemaan kaikessa hiljaisuudessa. Sitä ei ole välitetty edes lopettaa, se ei ole edes sen arvoinen. Tunkiolle vaan. Myös sen katse on todella pysäyttävä. Se kysyy, että miten ihminen voi olla näin julma ja itsekäs."
Kuva on monien muiden kuvien kera mukana näyttelyssä, joka avautui perjantaina ja annoskuvien sijasta näemme paljon kärsiviä eläimiä, mutta myös muuta kärsimystä. Olen usein sanonut, että yksi kuva voi voittaa kaikki sanat ja niin kävi nyt näyttelyn taiteelliselle johtajalle, josta tuli vegaani!
Näytteille asettajat ovat miettineet, paljonko katsojat sietävät ja samaa olen minä minä tehnyt pidättymällä julkaisemasta kuvaa, jossa emakko on kuvattuna Suomessa rautojen puristuksessa porsituskarsinassa. En aio tuoda sitä blogiini, sen sijaan saatte nauttia Saksassa lokakuussa 2015 kuvaamistani minivillisioista, joita ei syödä. Timantin sijasta mieheni vei minut hotelliin, jossa eläimet saavat elää kuin paratiisissa. Aasin huuto oli aamuherätys ja illan nauru olivat töpselinenien ääntelyt. Ankat kaakottivat sorsan johtamina jaloissani, ja sain rapsutella possuja mennen tullen.
Tässä osa minipossujen paratiisia eli pääsevät veteen ja mutaan kylpemään ja tonkimaan: Sika on siisti eläin. Ja ankat&sorsa käyvät niitä piristämässä elleivät ihmiset ehdi:
Huomasin, että tämä seurue mieluusti kiersi possulaa.
Koska olen oikealta maaseudulta kotoisin ja ollut tekemisissä niin sikojen kuin hevosten kanssa, tiedän, että on helppo nyt heittää, että 'tämähän on turistibisnestä, ei maataloustuotantoa!' Tämä on tarkoituksellista, sillä turstikuvani helpottavat, mitä totuuden kohtaaminen on! Sanni Seppo on erityisen tuohtunut MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan lausunnosta Berliinissä pari viikkoa sitten, jolloin Marttila kehui suomalaista ruokatuotantoa mm. näin:
"Eläinten hyvinvointi ja ruuan turvallisuus ovat Suomen vahvuuksia, jopa niinkin suuria vahvuuksia, että Suomi on sikojen ihmemaa."
Ihmemaa missä? Ihmemaa sikojen kaltoinkohtelussako? Tämän päivän Hesarin kuva hitaasti kuolemaa tekevästä possusta kertoo aivan toista tarinaa ja se emakkokuva porsitushäkin kahleissa kuvatiedostossani....Ne kertovat enemmän kuin maatalouden totuuteen perustumattomat puheet. Vaadin, että lihantuotannon pitää olla läpinäkyvää!!! Mitä salaamista sikatilallisilla on, kun he niin järkyttyvät possujensa kuvaamisista?
Se kuva, mikä minulla on 'jemmassa', on Animalian kirjeestä, sillä olen Animalian jäsen. Jos haluatte tietää, miten emakon kohtalo jatkuu, lukekaa fiktiivinen kirja eli Flynnin Teräviä esineitä, ja se sikalakohtaus sieltä. Kirjassa olisi pitänyt olla varoitus, mitä tuleman pitää, kun lähestytään suursikalaa ja porsitushäkkiä...Sitten kun siitä selviätte, miettikää, onko mitään siinä, mikä ei olisi faktaa, johon kyllä perusteluja löytyy porsaiden kuolemista tehotuotantoon ja kaikkea siltä väliltä.
Minun päätökseni on oma privaattiasiani, mutta meillä on jo kauan ollut pääsosassa kala ja kana, jota viimemainittua onneksi nyt saamme luomuna. En ole yhtään sietänyt metsästystä, mutta eräs blogiystäväni käänsi siinä pääni sanomalla, että 'hirvi ja porohan saavat elää vapaan, hyvän elämän toisin kuin vaikkapa naudat ja siat, joista monet eivät ikinä näe sinitaivasta, eivät voi nuuhkia tuulta...' Se oli siinä ja nyt jos syön punaista lihaa, se on poroa eli noin kerran vuodessa ja joskus teen naudasta gulassia ja onhan sitä jauhelihassa, josta Lumimies tekee vaikka makaroonilaatikkoa. Nauta ei ole vielä loppuun käsitelty, toivon vain niiden pääsevän kesäisin laiduntamaan, mikä ei ole enää aina selviö.
Olen matkalla....ja seuraan haukkana eläinten elämää ja saavatko ne elää sen lajityypillisesti vai eivät. Kukin tekee omat päätelmänsä ja taivaltaa tavallaan. Ja edelleenkään en hyväksy villieläinten murhaamista harrastuksena: Miksi pitää tappaa kettuja, susia, supeja...
Ensimmäisellä esimiehelläni oli possu asunnossaan lemmikkinä! Hän oli viisas mies, jota arvostin kovasti. Hän kertoi, että sika on yksi viisaimmista eläimistä ja tällaista olen kuullut paljon. Viisas tai ei, mikään elollinen olento ei ansaitse holokaustia!
Kansan ja sen yksilöiden sivistystä mitataan sillä, miten se kohtelee heikompiaan ja vakuutan, että heikompiin lasketaan mukaan ihmiseläinten lisäksi myös kaikki eläimet tuotantoeläimistä villieläimiin.
Leena Lumi
Helsingin Sanomat: Erilaisia ruokakuvia
lauantai 4. helmikuuta 2017
Ahmatovalle
1.
Oi itkun muusa, muusista suurenmoisin!
Oi valkean yön kantama hedelmä!
Lumimyrskyn - mustan - lähetät Venäjän ylle,
ja itkusi nuoli meidät lävistää.
Ja me säntäämme sivuun, ja kumea: ah! -
satatuhatta kertaa - sinulle vannotaan.
Anna Ahmatova - valtava huokaus - nimi
putoaa syvyyteen nimeämättömään.
Kannamme kruunua, kun saman taivaan alla
samaa maata poljemme kanssasi!
Ja kuolematonna laskeutuu hautaansa se,
jota kuolettavasti haavoitti kohtalosi.
Vapahtajan kirkkautta ylistää sokea,
kupolit liekehtien laulaa Moskova...
Annan sinulle kelloina soivan kaupunkini,
Ahmatova! - ja samalla sydämeni.
2
Kädet ohimoilla seison tässä -
vähät välitän ihmisten juonista! -
Kädet ohimoilla sinua ylistämässä
seison myöhäisen illan ruskossa.
Kuinka hillitön onkaan aalto,
joka kohotti minut harjalleen!
Ylistän - olethan meille ainut -
kuin kuu joka nousee taivaalle!
Kuin korppi lennähdit sydämeeni
ja pilvien muurin lävistit -
sinä kyömynenä - armosi surmaa,
niin kuin surmaa vihasi.
Minun kullanpunaisen Kremlini ylle
ulotit yösi, ja laulullasi -
sen puhtaalla kauneudella -
kuin vyöllä kuristat kurkkuani.
Olen onnekas! Iltarusko ei koskaan
ole palanut - yhtä puhtaana.
Olen onnekas, kun sain lahjoittaa sinut
ja lähden pois köyhänä,
sinun äänesi - syvyys! synkkyys! -
salpaa henkeni -
juuri minä nimesin sinut
Tsarskoje Selon Muusaksi.
3
Olet saattaja, minä vanki.
Kohtalomme on yhteinen.
Et jää jälkeen. Kulkulupa
meillä samaan tyhjyyteen.
On jo mielentilani tyyni!
On jo katseeni selkeä!
Tuon männyn luo kävelisin -
päästä minut, saattaja!
4.
Peitit auringon korkeudessaan,
tähdet sieppasit kouraasi!
Kunpa voisikin - levälleen ovet -
tulla tuulena luoksesi!
Ja sammaltaa, punastua,
luoda maahan katseensa,
ja kuin anteeksi saava lapsi -
nyyhkäisten vaieta.
- Marina Tsvetajeva -
Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos Marja-Leena Mikkola)
torstai 2. helmikuuta 2017
Kevättä helmikuussa Bessun innoittamana!
kun en sitä hakenut, se tuli vastaan. Löysin Sokokselta tämän pinkin kevyttoppiksen, joka on tosi kevyt, pienet pystykaulukset ja onneksi piilohuppu, sillä käytän takin kuitenkin aikanaan loppuun lenkeillä, jolloin tarvitsen huppua. Kunnon taskut ja myös sisäpuolella piilotasku.
Lumenvalkoinen, pörröinen joululahjaksi saatu jakku vaikka pikkumustan tai farkkujen kanssa syys-lokakuun kaduille.
Sattuneesta syystä kyllä käytän tätä maaliskuun alussa Nanson tunikamekon Yuyu:n kanssa. Tänään pakkasta oli vain -1 aste ja lunta saisi olla enemmän, mutta onneksi sateli pieniä hiutaleita...
Kun kuvasimme Nanson tunikamekkoa viime vuoden helmikuussa, kaikki oli toisin eli Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa
Tässä esitellään, miten paljon oli joitakin vuosia sitten meillä jouluisin lunta. Oi noita aikoja...Lumen takiahan me tälle saarelle jäimme. Vävyparka tulee Helsingistä joulu joulun jälkeen, eikä paljon puhutuista lumijouluista tietoakaan.
Mitä tässä nyt enää muuta tarvitaan kuin paljon lunta ja sen jälkeen kohti kevättä ja puutarhailua. Ennen illan kirjaa luen ensimmäistä kauppapuutarhan kevätkuvastoa: Aaaah! Ja Annakin on vielä lukematta...
Puuterilumista, pitkää viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
Leena Lumi
Fragile
tiistai 31. tammikuuta 2017
Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Hän kääntyi katsomaan ikkunasta. Hän näki sataman
ulkomaanterminaalin ja muisti, että Clementinen ja hänen oli määrä mennä tänään
terminaalin ravintolaan. Hienoon, ylihinnoiteltuun ravintolaan. Hän ei olisi
halunnut lähteä. Hänellä ei ollut Clementinelle mitään sanottavaa.
Hän tuli ajatelleeksi, että heidän pitäisi lopettaa
suhteensa. Tai ei lopettaa vaan erota. Tämä on avioliitto, hyvä mies, välejä ei
katkaista niin kuin seurustelusuhdetta, avioliitossa erotaan. Kauheaa paskaa.
Hän ja Clementine eivät eroaisi. Heillä meni hyvin. Siitä huolimatta sanassa
erota oli jotakin merkillisen vetovoimaista. Se tuntui ratkaisulta. Jos hän
voisi erkaantua, loitontua, lähteä pois, hänen olonsa helpottuisi. Se olisi
kuin amputointi.
Liane Moriartyn uusin teos Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helene Bützow) jatkaa Moriartyn tyylille
uskollisena kertoen tarinaa hyvän lukuromaanin kepeydellä, mutta aiheiden
järkyttävällä kipeydellä. Siinä missä Mustat valkeat valheet järkytti
kätketyillä salaisuuksilla, etenkin perheväkivallalla, liikumme nyt jo
laajempien ja varmasti useampaa koskettavien aiheiden äärellä. Kun tunsin tarvetta salata Annoin sinun mennä kirjan teemoja, nyt teenkin
toisinpäin eli kerron teemoista ja salaan tragedian. Sillä lupaan sen: Tragedia
tapahtuu! Nyt on vain niin, että Moriarty on tehnyt sen eli uskaltanut lähteä
heikoille jäille, paljastaa totuutta kauniiden kuvien takaa ja miten hän sen
tekee, antaa ymmärtää, että Hyvästä aviomiehestä kirjailija on ottanut pitkän loikan uskaltautuen räjäyttämään kulisseja, tuomaan esiin niitä erheitä, joihin
meistä itse kukin voi vaikutettuna, menneisyytensä seurauksena tai vain
elämän sattumanvaraisuudesta syyllistyä.
Kolme pariskuntaa ja australialainen rentous. Spontaanit
grillijuhlat Tiffanyn ja Vidin upealla pihalla. Valoja jotka syttyvät kuin
tähdet ulkona istuvien parien ylle, Vidin loihtimaa hyvää ruokaa ja tietenkin
viiniä. Rento pariskunta ja heidän aivan erilaiset naapurinsa Erika ja Oliver.
Pari, jossa vakka on kantensa valinnut, sillä heidän yhteinen nimittäjänsä on
väärä lapsuus. Nyt he ovat päättäneet tehdä kaiken toisin ja ovat onnistuneet
hyvin, paitsi, että lapsia heillä ei ole, vaikka Oliver sitä niin toivoisi. Erika
on kuitenkin lapsuudenystävänsä sellisti Clementinen toisen tyttären kummi.
Samilla ja Clementinellä on kaksi suloista pientä tytärtä, jotka ovat juhlissa
mukana, kuten myös upean Tiffanyn ja sosiaalisen Vidin kymmenvuotias tytär
Dakota. Suihkulähde solisee ja puussa kököttää opossumi. Voisiko pihajuhlilta enempää toivoa?
Ennen juhlia Clementine ja Sam kävivät pyynnöstä tapaamassa
Ericaa ja Oliveria, joilla oli heille tärkeää asiaa. Asia oli niin tärkeä, että
se kaivautui Clementinen sydämeen kuin puukko ja hänen teki mieli heittäytyä
lattialle kirkumaan ja huutaa, että ’vieläkö haluat palasen minusta, vieläkö?’
Edes boheemi Clementine ei sitä tehnyt, vaikka hän oli jo lapsuudesta asti
tajunnut, että ei pidä Erikasta, joka oli pilannut hänen täydellisen
lapsuutensa roikkumalla kiinni kuin tauti. Clementinen äiti, Pam, oli kuitenkin vahva
persoona ja hän oli ohjeistanut, miten tyttären pitää olla erityisen
ystävällinen ja kohtelias juuri Erikalle, jolla oli kotona niin vaikeaa,
Erikalle, joka haisi, Erikalle, joka oli ahnas ja kärkäs, Erikalle, jolla ei
ollut muita ystäviä, Erikalle joka tunki mukaan heidän ihanille perhelomilleen,
Erikalle, joka tuntui vievän häneltä kaiken ja nyt vielä tämä!
Mikäpä siinä, ehkä heidän ystävyytensä oli pelkkää harhaa
eikä siinä ollut mitään sisältöä kummankaan puolelta, mutta nyt Erika pyysi
Clementineltä sellaista, mitä pyydettiin vain rakkaalta sisarelta tai
lähimmältä ystävältä.
”Haluatko tehdä sen?, Sam kysyi.
”En. En halua. Se kuulostaa...Se tuntuu
melkein...vastenmieliseltä.”
”Minä olen aina ollut ainoa. Hänellä ei ole muita ystäviä.
Tuntuu, että hän haluaa minusta aina jotakin, palasen.” Clementinen ääni
kohosi.
Kirjan pariskuntien vahvat äidit ovat päättäneet paljosta
lastensa elämässä. Samin äiti jopa hänen urastaan, jota hän ei tunne omakseen.
Clementinen äiti siitä, että hänen tyttärensä piti pitää Erikaa kuin siskonaan ja näin
muut ystävät karttoivat häntä sen takia. Erikan äiti taas oli hamstraaja. Juuri
niin, juuri sellainen hamstraaja, joista on näytetty televisiossa varoittavia
ohjelmia. Tavaraa kertyi niin paljon, että kodin ulko-ovi aukeni vain rakosen
ja lopulta rotat täyttivät valtavan talon ja Erikaan tarttui mätänevien
tavararöykkiöiden haju. Oliverin vanhemmat taas pakottivat lapsensa aikuiseksi
ennen aikojaan alkoholisminsa takia. Vain Tiffanylla ja Vidillä on aika eri
kuviot kummallakin tahollaan ja he löysivät toisissaan kumppanin ehkä juuri
erilaisuutensa, mutta myös tietynlaisen suvaitsevaisuuden takia.
Grillijuhlissa ei ole vaikeaa tajuta, miksi Clementinen
silmät hohtivat ja miksi hän niin innostui juuri rennosta Tiffanysta, joka oli
Erikan täydellinen vastakohta. Olihan hän äiti, sellisti ja aviovaimo, mutta
saihan hänkin hetken olla kuin rennot aikuiset ovat. Pitää vähän hauskaa,
nauraa Vidin vitseille, nauttia herkuista ja ihmetellä Tiffanyn vilkasta
elämäniloisuutta. Saihan hänkin hetken olla vain ihminen.
Jos pidit Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, pidät
kirjasta Tavalliset pikku pihajuhlat. Tai ehkä pidät siitä jopa enemmän, kuten
kävi minulle. Kirjan tragedia ei jätä rauhaan, mutta vielä kauan kun kirjan
kannet ovat sulkeutuneet mietit kolmea pariskuntaa, joille kaikki tapahtui nyt
ja jo paljon aikaisemmin...lapsuudessa. Kirjan kaikkeen vaikuttavin teema on ystävyyden
harha, jota tyttärensä kärsimykselle sokea, täydellinen äiti, vahva Pam, ei
tajua tragedian jälkeenkään, vaan lopettaa illallispuheensa näin:
”Ystävät ovat se suku, jonka valitsemme itse.”
Miksi lasien koskettaessa toisiaan illallisjuhlissa Clementine ja Sam eivät sitten tunne itseään selviytyjiksi? Miksi heidän elämäänsä eivät leimaa helpotus ja ilo?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Amma
Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus Satun luetut Kirjojen kuisketta Kirjarikas elämäni
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Amma
Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus Satun luetut Kirjojen kuisketta Kirjarikas elämäni
maanantai 30. tammikuuta 2017
Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (Lumimies jatkaa kriitikkona)
Sirpin rannikolla
haaksirikkoutuu vieras alus, ja sen miehistö on saatu ainakin osittain
pelastettua, vaikka ovat merirosvoja se kun kuuluu Sirpin lakiin että ketään ei
jätetä auttamatta.
Osoittautuu että
laivan miehistö on Isosaarelta ja jotkut heistä tunnistetaan… Sitten alkaa
melkoinen sopeuttaminen, kun vielä monista muista maista saapuu paljon
pakolaisia tuntuvat eteen vyöryvät tehtävät ja muiden ymmärtäminen melko
ylivoimaiselta.
Taru&Tarmo Väyrysen teoksessa Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016) kuljetetaan mielenkiintoisella tavalla
lukijaa menneen ajan tapoja seuraillen sekä ihmiskäyttäytymistä kuvaillen.
Paikat ja ihmiset ovat keksittyjä, mutta lukija saa havaita, kuinka
erisuunnista tulleet toistensa kulttuureista tietämättömät ihmiset voivat kokea
uhkaa ja väkivaltaa jo pelkästään siksi että eivät luota toisiinsa.
Lukija alkaa lämmetä jo melko alkusivuilla: Dotar sanoi. – Sirpissä ei saa olla
aseistettuna, ellei ole oman maan sotilas, ja heilläkin on aseet mukana vain
harvoin.
- Minä en miekastani luovu, poika vakuutti.
-
Tilapäisten
vieraiden kohdalla tehdään poikkeuksia, Ake sanoi. – Ehkä vartiopäällikkö
päästää sinut linnaan aseistettuna. Olisi kuitenkin kohteliasta noudattaa
maassa maan tapoja.
-
Minä en
välitä olla kohtelias, poika sanoi. Hän lähti poispäin kiireisin askelin.
-
Tuolle
pojalle tulee vaikeuksia, Dotar sanoi.
-
Minä
pelkään, että Verrakalle tulee vaikeuksia, Ake sanoi.
Toisaalta teksti tuo esiin myös inhimillisyyttä: Areno tutki nuorta naista. Hänen ilmeensä
oli totinen ja lempeän surullinen. Ake ei silti lakannut toivomasta, vaan kysyi:
- Osaathan sinä pelastaa hänet?
-
Nainen on
jo kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa, Areno sanoi. – Lapsi on kuitenkin
syntymässä, ja olisi oikeastaan jo syntynyt, jos äiti pystyisi hiukan
ponnistamaan. Pää on esillä. Autan lapsen ulos, ja… Dotar, sinähän et arastele?
Ota poika ja pidä sitä vaatteittesi alla ihoa vasten. Se ei nyt hetkeen
tarvitse muuta kuin lämpöä ja turvallisuutta.
Toisaalta näinkin: Anar
oli tullut Aken viereen ja kysyi: - Onko täällä usein näin levotonta? Minulle
vakuutettiin, että Sirpi on rauhallinen maa.
-
Se oli
sitä vielä tänään aamupäivällä, Ake sanoi.
Kerronta etenee tapahtumarikkaana, jossa naisten kohtalot/
pärjääminen on monesti pienestä kiinni, tällainenkin keskustelu käytiin: Malee sanoi. – Autiomaassa nainen oppii
välttämään silmiin katsomista ja varoo menemästä lähelle.
-
Toivottavasti
en joudu opettelemaan sitä, Lis sanoi. Vuorimaassakin minun oli vaikea tottua naisille
asetettuihin rajoituksiin. … , vaan minun kanssani olleet tottuivat minun
tapoihini. Mutta täydessä miehuuden
uhossaan olevan miehen miehisyys on kyllä joskus sellaista, että joudun
muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma, vaikka
se täytyykin ottaa huomioon samaan tapaan kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki
miehet eivät tietenkään…, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin
viehättävä.
Tähän
tapaan alkoi Moirin (Sirin hallitsija) tuomiokäsittely: Tore tuli huoneeseen vartiopäällikön saattamana…
-
Käy istumaan, Moiri sanoi. – Tarjoilukin on
suunnilleen sama kuin edellisellä kerralla…
-
Olen
nälkäinen, Tore sanoi ja meni pöydän luo, …
-
Tänne on
varattu neljäskin tuoli, Tore huomautti. – Onko seuraamme tulossa vielä joku?
-
Vartiopäällikkö
tuo kohta Ainarin, Moiri sanoi. Tore oli juuri ottamassa lihaviipaletta
asettaakseen sen leivälle, mutta laski sen takaisin lautaselle.
-
Menetin
juuri ruokahaluni, hän sanoi.
Jonkin ajan kuluttua: Ovi
avautui, ja vartiopäällikkö toi Ainarin huoneeseen. Ainar katsoi epäluuloisesti
ympärilleen ja jäi seisomaan ovensuuhun.
-
Ota
pöydältä syötävää ja juotavaa, jos haluat, ja tule sitten istumaan, Moiri
sanoi.
-
En istu
Toren seuraan, Ainar sanoi.
-
Sinun
vahinkosi, jos haluat jäädä seisomaan, Tore sanoi.
-
Minä en
sinun takiasi tästä väisty.
Isosaarelle lähtevät
laivat olivat valmiina purjehtimaan. Kevät oli jo vaihtunut kesäksi, mutta
vasta näihin aikoihin Pohjoinen meri olisi vapaa jääpeitteestä…
Kirjan
loppupuolella pääsee jo maistelemaa Isosaarelle lähdön tunnelmia, josta
reissusta kertoo Taru&Tarmo Väyrysen Tuulien koti Vuorileijonan varjo 8 mielenkiintoisesti, lämpimästi lukemaan mieluiten kronologisessa
järjestyksessä, jolloin merellisen seikkailun kliimaksi palkitaan pallopurjein
Tuulien kodissa. Talvisateet ovat Tuulien kodin esileikkiä, yhteiskunnallista
pohjustusta jatko-osan seikkailujen merille.
*****
Nyt se sitten tapahtui jo toisen kerran: Kaksoisvirhe! Olen sanonut, että jos me olisimme saman lajin harrastajia, olisimme kuin Lionel Shriverin pari Kaksoisvirheessä, minä Willy, R. Eric...eli tuhon tie. Ei vainkaan, tämä on niin hauskaa, että koska minä en ole niin innostunut perinteisistä seikkailukirjoista enää, Lumimies saa lukea ne. Siirrynkin tästä nyt australialaisiin grillijuhliin, joissa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)