Lukion opettaja ei ole kaikkein älykkäintä ihmislajia, jos
erittäin lievästi ilmaistaan. Fysiikan opettaja ei kehittäisi käden käänteessä
uutta suhteellisuusteoriaa. Yleisesti ottaen he ovat rannalle jääneitä
tyyppejä. Nujerrettuja ja turhautuneita. Tyhjät puheet idealismista ja tiedon
siirtämisestä tuleville sukupolville auttavat jaksamaan muutaman vuoden, mutta
ajan myötä turhautunut mieli kalvaa itsensä tyhjiin. Opettajat eivät elä
vanhoiksi. Se ei riipu mitenkään siitä, osaavatko he pitää kuria vai eivät.
Päivästä toiseen he seisovat luokan edessä itsensä kaltaisten
keskinkertaisuuksien seurasssa. Periaatteessa sitä voisikin jaksaa monta vuotta.
Mutta joka vuosi joukossa on muutama, jotka ovat heitä älykkäämpiä, ja sitä he
eivät kestä.
Hollantilaisen Herman Kochin Naapuri (Geachte Heer M.,
Siltala 2015, suomennos Sanna van Leeuwen) on mitään rajoja kaihtamaton teos
ikääntyvästä kirjailijasta M., jonka kauna-arkku on ylitsetulviva. Herra M. on
ollut hyvinkin suosittu kirjailija ja etenkin kirjoitettuaan tosipohjaisen
romaanin historianopettaja Jan Landzaatiin liittyvästä katoamistapauksesta.
Landzaatin katoaminen oli tavatonta, sillä ennen hänen katoamistaan
Spinoza-lukiossa menehtyy nopeassa tahdissa opettajia. Tavatonta oli myös se,
että Landzaat oli järkyttävän rakastunut oppilaaseensa Lauraan, koulun
kauneimpaan tyttöön, joka kyllä tietää arvonsa, käyttää valttikorttiaan ja
sitten vaihtaa tähteä kesken lennon. Seurauksista välittämättä Laura hylkää
itseään komeana pitävän opettaja Landzaatin ikäisensä, ruipelon Hermanin
tähden...uskomattomin seurauksin.
Kirjailija M. on niin kiinnostava tapaus, että hänen kaltaiseensa
olen törmännyt ehkä vain Ian McEwanin kirjoissa. M.:n ikäkriisi, väistymisen kauhea varjo sekä kaunan pohjattomuus, se hetki kun hänen
tähtensä on laskemassa ja hän ei enää tunnista itseään valokuvista, se hetki avaa hänen kaikki patonsa niin teoissa kuin sanoissa. Sanallisessa sarkasmin hillittömyydessä väistämättä mieleen muistuu niminovelli Saul Bellowin Löyhäsuisesta miehestä...Eniten M. ehkä inhoaa pakollisia lukutilaisuuksia kirjastoissa, joissa hän ottaa
inhokeikseen kirjastotädit, joilla kaikilla on lyhyet hiukset. Ei lyhyitä hiuksia vastaan mitään, vaan kun kirjastonhoitajilla on kaikilla samanlainen tukka, se
on helppo tukka, jota hän inhoaa. Toisaalta hän inhoaa myös omia kollegoitaan,
jotka yrittävät pyrkiä nuorekkuudessa hänen ohitseen:
He jumiutuvat omaan nuorekkuuteensa. He alkavat kulkea
kermanvärisissä tennareissa, All Starseissa! He pukeutuvat kirkuvanpunaiseen
pikkutakkiin ja ostavat urheiluauton. Urheiluautollaan he...Saatan olla
seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, mutta mieleltäni olen nuorempi kuin te
kaikki yhteensä, he haluavat sanoa ulkoasullaan. Tärkeintä on pysyä uteliaana,
he sanovat...Luennon jälkeen keski-ikäiset naiset parveilevat signeerauspöydän
ympärillä. Samalla kun he avuliaasti...He eivät ajattele vanhaa hajua, joka
kermanvärisistä All Starseista kaikella todennäköisyydellä leyhähtäisi,
jos...Sen he sietäisivät kyllä, kuten myös nuorena pysytelleen kirjailijan
loputtoman ähkinän ja puhkinan ja punaviinin makuisen kielen. Juhlien jälkeisen
aamun punaviinin, lasin pohjalle jääneen tilkkasen, johon on tumpattu tupakka.
Kirjailja M. on niin kaunainen ja toisaalta oman egonsa
lumoissa, että ei huomaa yläkerran naapuriaan. Hän ei huomaa, että häntä
tarkkaillaan. Joku on hänestä hyvin kiinnostunut samanaikaisesti kun M.:n ura
ja Landzaatin katoamismysteeri ovat vaipumassa unohduksen usvaan. Naapuri on
aluksi vain tarkkailija, lopulta osallinen. Hän on todistamassa myös
kustantajan kirjailijoilleen järjestämän illallisen tapahtumia ja lopulta
naapuri, josta tulee sekä kuuntelija että kuulustelija. Hänelle voi kertoa vaikka
siitä, mitä hän luulee lopulta tapahtuneen historianopettaja Landzaatille,
Lauralle ja Hermanille.
Herman Koch on ohittamaton kirjailija. Ensin
Illallinen, josta en ole toipunut vieläkään (vuoden 2012 kolmanneksi paras kirja Leena Lumissa!), sitten Lääkäri, jota paras
ystäväni ylisti Illallistakin paremmaksi ja nyt Naapuri. Koch ei sorru
toistamaan itseään. Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan
ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija
Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat
rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien
vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta
ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu
yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa:
Olin järjestänyt filminpätkät peräkkäin ja antanut
kokonaisuudelle työnimen Elämää ennen kuolemaa II. Se osui naulankantaan:
opettajatkaan eivät olleet tietoisia siitä että heidän elämänsä oli tyhjää ja
tarkoituksetonta, että se oli loppunut sinä samana päivänä jona he olivat
päättäneet tehdä opettamisesta ammattinsa.
Miss
Posthuma is seeing something she has never seen before. Mr Karstens will never
teach again. Pohdin, millaisen selostuksen voisin myöhemmin liittää
historianopettajasta kertovaan kuvamateriaaliin. Mr Landzaat has followed his
dick to the end of the world. Now
he is lost in the snow, wondering:”How did I get here?”
*****
Petri Immosen hyvin osuva arvio Kochin Naapurista Helsingin Sanomat/Kulttuuri 19.7.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Lukutoukan kulttuuriblogi Kirjakaapin avain Donna Mobile Marin kirjablogi ja Maisku/Täysien sivujen nautinto
*****
Petri Immosen hyvin osuva arvio Kochin Naapurista Helsingin Sanomat/Kulttuuri 19.7.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Lukutoukan kulttuuriblogi Kirjakaapin avain Donna Mobile Marin kirjablogi ja Maisku/Täysien sivujen nautinto