Nyt on aika
tuntea puutarhassa kypsyvien hedelmien kutsu
syöttää pihan siilit vahvaan kuntoon, että ne selviävät talvihorroksestaan hyvin
jättää puutarhan takakulmaan kasoja risuista ja syksyn lehdistä, joihin siilit saavat kuivan talvipesän
hipelöidä kaikkia ihania villalankoja
hyvästellä suvi kauniisti
kerätä talteen kukkien siemeniä
ostaa lisää jänisverkkoja, sillä niitä ei ikinä voi olla liikaa
lähteä puolukkaan, sillä omatekemää puolukkasurvosta ei voita mikään
ostaa callunat/kanervat, jotka sesonkikukkien tapaan loppuvat ennen kuin 'nyt on aika'
kitkeä kukkapenkit, mikä työ keväällä kiittää
istuttaa sipulikukkia kevään riemuksi
istuttaa mitä tahansa, sillä syyskuu on loistavaa istutusaikaa
valmistaa helppoa, herkullista, kanelista ja vaniljaista omenasosetta
valmistaa omenapiirakkaa, jonka kanssa tarjotaan vaniljakastiketta, vaniljajäätelöä tai nautitaan silleen
lukea yhdessä perheen kanssa tai vaikka yksin iki-ihana Malinka kuuntytär
lukea Ray Conollyn Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977
lukea elämäkertoja
Nyt on aika
sytyttää vihoviimeisetkin sisäledit
ostaa viininpunainen neule ja/tai viininpunaiset kengät
antautua pikkusisustuksille
Nyt on aika
olla kiitollinen
nauttia kallionauhusten vahvasta keltaisesta
hengittää syvään syksyä
herätä aamuisin hitaasti
kuunnella itseä
ottaa pieni breikki...
syysterveisin
Leena Lumi
Still Loving You
tilhikuva Pekka Mäkinen
Nyt on aika
valmistaa äidille&co tätä herkullista lohilaatikkoa
torstai 7. syyskuuta 2017
Anne B. Ragde: Perintötila
Erlend katsoi ikkunasta ulos tammikuun pimeyteen. Oli
satanut lunta. Jouluna maa oli ollut paljas, mutta nyt se oli valkoinen. Hän
kuunteli talosta kantautuvia ääniä, Krummea, äitejä, kattiloiden kalinaa. Ja
hän tunsi niin suurta kiitollisuutta, että häntä alkoi melkein kuvottaa. Tässä
hän seisoi, perheensä keskellä.
Hän.
Erlend Neshov.
Homo, jolle oma äiti oli kääntänyt selkänsä silloin kun hän
oli nuori mies eikä vielä tiennyt mistään mitään. Yksin maailmassa, kunnes hän
tapasi Krummen.
Hän tapasi Krummen.
Anne B. Ragden teos Perintötila (Alltid tilgivelse, Tammi
2017, suomennos Katriina Huttunen) yllättää iloisesti meidät, jotka monta
vuotta sitten ehdimme hyvästellä Neshovin sikatilasta kertovan trilogian
päättöteoksen Vihreät niityt:
Emme kuitenkaan jäähyväisten aikaankaan unohda kirjojen
oleellisinta asiaa eli sikoja. Ja nyt uskotaan Anne B. Ragdea ja katsotaan
tähtitaivasta kaukoputkella ja mitä me näemmekään: tähtimyrskyn..., mutta kun
vähän tarkennamme, huomaamme tähtien välissä saparo ojossa taivaankannen yli
kiitävän porsaan! Sikahauskaa kyyneltenkin lävitse!
Sarja Neshovin norjalaissuvusta jatkuu vaiheessa, jossa tila
on ollut jo kauan tyhjillään ja sioista ei ole enää tietoakaan. Torunn, joka
lopulta peri tilan, on mennyt tahollaan avioliittoon häntäheikki Christerin
kanssa ja on perin juurin kyllästynyt mieheensä ja elämäänsä, vaikka rahasta ei
olekaan huolta. Lopulta Christerin touhut menevät niin sikailuksi, että Torunn
tekee äkkipäätöksen palata Neshoviin. Hän lähtee mukanaan vain yksi valkoinen
koiranpentu, jonka ottaa Christerin pentueesta ja lähtee ajamaan kohti
menneisyyttä voidakseen vihdoinkin kaikkien välivuosien jälkeen kohdata
traagiset muistot sekä hoitokodissa asuvan isoisänsä että Margidon, Neshovin veljessarjan
pinttyneen poikamiehen ja hautajaisurakoitsijan. Kohdata kaikki ne suvun
katkerat valheet, joissa isoisästä tulikin julmasti kohdeltu setä, kohdata
talon, jossa nauru ei raikunut vaan kauna, valhe ja viha ruokkivat jokaista
hetkeä.
Perintötilan tarinan keskiöön nousevat riemukkaat homppelit
Tanskasta, Erlend ja Krumme, jotka ovat saaneet kaksostytöt sekä pojan
lesboystäviensä Jytten ja Lizzin kanssa. Naisten raskausaika ottaa miehiä
kovasti voimille, sillä he ovat luvanneet palvella naisia kaikin tavoin
vuorokaudet ympäriinsä, toimittaen mitä ikinä he keksivät halutakaan ja
tytöthän keksivät. Suunitelmissa on ostaa iso talo, johon koko suuri perhe
muuttaisi lasten synnyttyä. Erlendiä suunnitelma kauhistuttaa, sillä miten niin
vähän tyylistä ja siivoamisesta välittävät naiset voisivat asua saman katon
alla heidän kanssaan, mutta Krumme rauhoittaa Erlenden mielen myrskyt ja äitien sovitaan olevan osa suurta, ihanaa perhettä.
Neshoviin oli kiinnostavaa palata, vaikka hyvästelykirjasta
onkin kulunut jo kahdeksan vuotta! Piti muistella, mitä kukakin oli kenellekin
ja mitä draamoja oli tapahtunut, sillä nykyisyys lepää menneen päällä. Hyvin
äkkiä trilogia muistui mieleen, vain pari pahista on mieleni hukassa, mutta
ihan tulollaan. Suosittelen edelleen lukemaan kirjat järjestyksessä, sillä tämä
on sukutarina. Ensin Berliininpoppelit ja Erakkoravut, sitten Vihreät niityt,
jonka jälkeen Perintötila avautuu parhaiten. Jatkon ilmestyminen on minusta
vain merkki lukijoiden innostuksesta: Näitä kirjoja suosittelen kaikille, jotka
pyytävät jotain tragikoomista luettavaa. Ragde ei kaihtele sanomisiaan, mutta
osaa virittää myös herkkiä tunnetiloja. Vailla tragediaa tästä paluusta Neshovin
suvun pariin ei selvitä. Ragde myös aukoo raolleen ovia tavoilla, jotka antavat
luvan odottaa tarinalle jatkoa.
Perintötilan
luettuaan alkaa luonnollisesti pohtia Torunnin siirtoja niin tilan tilan luin
oman elämänsä suhteen. Sioista ei ole enää varjoakaan näkyvissä. Myös
hautausurakoitsija Margido, joka osaa väistää naisten ansat, voi kokea ties
mitä, sillä hän on Perintötilassa hyvin keskiössä. Olen saletti siitä, että
kaiken alkaessa järjestyä eräs hurmaava saateenkaarenvärinen suurperhe
Tanskasta saapuu sekoittamaan koko Neshovin uuden, mutta Erlendin mielestä vailla
stailia olevan maalaiselon!
tiistai 5. syyskuuta 2017
Olen kiitollinen!
Olen kiitollinen Meristä♥
Olen kiitollinen tyttärestäni, jonka saaminen ei ollut itsestään selvyys. Tarvittiin iso leikkaus ja hormonihoitoja. Silti sitten keskenmeno. Keskenmenon kokemus menetyksenä on aliarvostettua. Kun kevätpurot virtasivat olin varma, että unelmamme käy toteen ja niinhän siinä sitten kävi: kuin joululahjaksi syntyi tyttäremme. Kesälapsemme, auringon rakastaja, lämpien merien sukeltelija, syntyi -30 asteen pakkaseen. Tyttö kuin meri. Täynnä arvaamattomuutta ja seikkailuja, mutta myös hiljaista tyventä. Tyttö kuin aurinko, kuu ja tähdet. Meidän baby 4-ever, mutta myös nuori nainen, joka tässä poikaystävänsä kuvaamana Espanjan Pagueralla viime viikolla.
Olen kiitollinen Samista♥
Vävyehdokas kuin unelmaa. Järkeä ja tunnetta. Musiikkia ja pilkettä. Saa anoppiehdokkaan tuntemaan itsensä kuningattareksi ja appiehdokkaan kanssa pitkiä antoisia keskusteluja niin saunan lauteilla kuin puutarhassa löylyjen jälkeen. Samin seurassa omakin täydellisyyden tavoitteluni unohtuu ja olen vain minä milloin väsyneenä, milloin seuran ilonpitäjänä. Yllätyslahjojen ylin keksijä: Viime jouluna minulle elokuva Mamma Mia, jonka katsoimme yhdessä. Mistä tuli mieleenkään: No, kun minä kuulemma muistutan juuri tuossa elokuvassa niin Meryl Streepiä!!!
Olen kiitollinen rakkaudesta♥
Löytää ihmispari. Itsensä osa. Erilainen ja samanlainen. Hänet, jota olet kaivannut koko ikäsi. Sellaista tapahtuu elokuvissa. Sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Voi rakastua ylitse väen yhdestä katseesta. Siinä kaikki on heti selvää. Kuitenkin edessä suuri seikkailu, yhteinen elämä ja intohimon ihmemaa. Kuvassa Reposaaressa samana vuonna kun juhlimme 30 -vuotishääpäiväämme lokakuun matkalla Itävaltaan. Tänä vuonna 3.3. tuli 33 vuotta ensikatseesta. Eläköön se toinen ja viimeinen kierros!
Olen kiitollinen rohkeudestani♥
Julkaisin kirjoituksen Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Vuosi oli 2013. En ole ujo, enkä ole hiljainen, mutta vei aikaa tajuta, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka lukevat minua väärin. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin olenkaan ja sellaiselle on tässä ajassa kysyntää. Huomasin kuitenkin, että jotkut ihmiset kuin söivät energiani. En vielä itsekään ymmärtänyt, että sosiaalisuuteni oli jyrkkä piikki, mutta sitten putosin upiuupuneena lakoon. Kaipasin luolanainen aikaa, mutta ystäväni eivät sitä ymmärtäneet, vaikka kuinka yritin sanoa, että en jaksa lähteä kaikkiin kissanristiäisiin tai että kalenterini ei voi olla ihan täynnä menoja tai että en jaksa puhua kenenkään kanssa ennen kuin olen saanut kunnon yöunet, ison mukillisen Robertsin suklaakahvia ja päivän Hesarin. Olin pakkoraossa, jossa oli alettava 'puhdistukseen'. Likelleni ja arkeeni ei enää pääse kuin muutama ystävä ja tietty oma rakas perhe. Tilaisuuksissa olen tyköottava ja tapaan mieluusti uusia ihmisiä. Kirjamessuillakin olen yltiösosiaalinen ja osa tapaamisista on kyllä johtanut myös sielusiskouteen. Perhe on kuitenkin loppupeleissä parasta. Siihen kuuluu tietysti äitini ja siskoni miehineen. Siskoni siltikin, vaikka hänen kanssaan aina tapahtuu jotain hullua, mutta nauru on elämää! Viime syyskuussa kun olimme Viherlandiassa lounaalla ja ostoksilla sunnuntaina, siskoni onnistui laukullaan avaamaan taimivälikön vesihanan. Tietysti hän itse kastui vähän farkkujen takapuolesta, mutta minä onneton isosisko en ymmärtänyt juosta karkuun! Ensin kastuin takaa, sitten käännyin sulkemaan hanaa ja kastuin edestäkin. Olipa kiva olla kashmirponcho märkänä sunnuntailounaalla. Topakasti äiti komensi siskoni vessaan laittaamaan housuihinsa muovipussin ja paljon käsipaperia. Noudettuamme ruokamme ja Merjan lähtiessä hakemaan lisää, R. kuiskasi äidille ja minulle, että 'katsokaa Merjaa.' Hän kulki ylväästi pöytien välissä, käsipaperit lahkeiden suista putoillen ja uuden farkkuvyön yläpuolella loisti kuin merkkivalo muovikassi:)
Kyllä oli kolmella tuskaa pitää naurulta ruoka suussa! Viikon sisällä olemme taas yhdessä ulkona syömässä ja minä vain toivon, että...:)
Olen kiitollinen jatkoajasta♥
Viime vuoden heinäkuussa vasemmasta jalastani leikattiin melanooma. Se oli iso leikkaus. Isompi kuin millään tajusinkaan. Mieli kulki vuoristorataa vakavasta syystä, mutta siitäkin on jotenkin selvitty. Viime viikon perjantaina sitten kiipesin jo ylös kalliota, jossa on narut kiipeämisen helpottamiseksi ja hyvin meni.
Miss Syyssääri ja nappiskengät joitakin vuosia sitten keijunmekkosillalla. Elämä on vaikka Hard Day's Night...ja oodi mun säärille. Keijunmekoilla tai ilman.
Olen kiitollinen kirjallisuuden kääntäjistä♥
Kotimaani on maailman kirjallisuus. Olen aina osannut olla kiitollinen kääntäjille heidän työstään. Ilman heitä en olisi päässyt kiinni niihin kirjallisuuden helmiin, jotka ovat kirjataivaani tähtiä. Olen itsekin hämmästänyt miten paljon minuun vaikuttavat sekä ranskalainen elokuva että kirjallisuus. Ei ole ranskan taitoa, mutta on suomentajat. Ranskalaiset kirjat blogissani ja elämässäni taidan joskus käydä läpi, mutta heti tulee mieleeni Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa, Anne Delbéen Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä, kaikki Simone de Beauvoirin kirjat, Sartren ja Durasin teokset, Barberyn Siilin eleganssi, Philippe Claudelin Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Tosin myönnän kotimaani olleen kauan saksalanen kirjallisuus ja siihen Marcel Reich-Ranicki ei ole aivan syytön eli kiitos hänen!
Olen kiitollinen neljästä vuodenajasta♥
En jaksaisi pelkkää kesää yhtä vähän kuin jatkuvaa talvea. Olen syysihminen. Silloin alkaa kuin toinen sesonki, minun uusi vuoteni. Kun se kääntyy talveksi, nuuhkin tuulta ja haistan ensilumen. Siinä on taikaa. Ensilumessa.
Sain kiitollisuus -haasteen Millalta blogista Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita. Kiitos♥ Haastan edelleen Katja/Lumiomenan blogista Kirjoja ja haaveilua, Sailan blogista Saaripalsta, Main blogista Kirjasähkökäyrä ja Birgitan blogista Skool ja kulaus ja Riitan blogista Kirja vieköön!
kiitollisena
Leena Lumi
Feeling Good
kuva 4 Pirkko-Liisa Surojegin
Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)
sunnuntai 3. syyskuuta 2017
Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat...
Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat: Tiia&Tommi, mimon mami, Anja, Bruno Solveig ja Tuula. Voittajat saavat nyt voittojärjestyksessä valita täältä haluamansa kirjan tms. Pyydän sitten ilmoittamaan valinnan sekä postitusosoitteen minulle, jolloin merkitsen palkinnon varatuksi ja pääsen pakkailemaan. Sähköpostini on leenalumigmail.com Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥
Viiletän seuravaat kolme viikkoa, mutta aion alkaa pakata juuri sen tähden jo huomenna, joten olkaa ystävällisiä ja tehkää valintanne. Kiitos♥
Viime kerralla opin sen, että jos antaa vaikka 1-3 suosikkiaan minulle niin sillä päästään jo pitkälle: Eli saa jonkun haluamistaan, jos ykkösvaihtoehto menee myöhemmin ilmoittautuneelle. Osa on jo näin tehnyt, mutta mieltään saa vielä muuttaa:)
*****
Suvi on ollut suurenmoinen ja nyt kääntyy kohti syksyä. Oi ihana syyskuu, mitä se tuokaan tullessaan...tuhon vai tähdet!, jos olen vähän ahmatovalainen. Ainakin lähdemme vähän auttamaan äitiä puutarhassa etc ja sieltä siirtyy meille kolmas helmiorapihlaja!
Tähän pikkupuuhun ei voi kyllästyä, vaan sitä haluaa vain lisää. Puutarhassa en sano 'less is more' vaan 'less is bore'.
Lumoavaa syyskuun sunnuntaita teille kaikille♥
Love
Leena Lumi
The Winner Takes It All
lauantai 2. syyskuuta 2017
Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977
Hän oli mies, jota miljoonat palvoivat. Etenkin naiset ja
nuoret tytöt. Hän tuli köyhästä kodista, jossa hänen äitinsä oli hänen
kuningattarensa. Hän varttui vaatimattomassa talossa Yhdysvaltojen etelässä, jossa
rotuerottulu oli ilma jota hengitettiin. Hän oli jo varhain huomattavan
kiinnostunut musiikista. Hän oli pieni poika, joka kurkki värillisten
kirkonmenoja ja imi sieltä siemeniä tulevaan musiikkiinsa. Koulu ei häntä
kiinnostanut. Mieluummin hän soitti vaatimatonta kitaraansa ja unelmoi
tulevasta suuruudesta, jonka äiti oli hänelle luvannut. Hänestä todellakin tuli
laulaja, joka huomattiin. Hänet tunnettiin kaikkialla. Hän tienasi miljoonia ja
taas miljoonia, mutta hän kuoli ylläpitäen perhettään ja itseään lainarahalla.
Häntä ei tuntenut kukaan, sillä hän oli sulkeutunut simpukka, joka kätki
itsensä. Kaikki tunsivat rocktähti Elviksen, mutta kukaan ei tuntenut ihminen
Elvistä. Hänestä on kirjoitettu paljon, sanottu ja luultu vieläkin enemmän,
mutta todellisuus luulemusten takana on kipeämpi kuin arvataankaan. Onko tämä
totuus nyt enemmän kuin joku muu totuus Elviksestä? En tiedä, mutta
sattuu....Kyyneleitä.
Ray Connollyn teos Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977 (Being
Elvis – A Lonely Life, Minerva 2017, suomennos Jere Saarainen) on raadollisen
alaston. Se on syväsukellus mielen pimeyteen yhtä hyvin kuin kurkotus tähtiin.
Se on hellyyttä ja väkivaltaa. Rahaa ja köyhyyttä. Se on kurkistus uskomusten
taakse. Se on sairauskertomus yhtä hyvin kuin suuri menestystarina. Tarina ei
pyhitä laulajatähteä, ei sinnepäinkään, mutta silti kirjan luettuasi itket
Elviksen elämän tähden. Et siksi, että hän kuoli niin nuorena, vaan siksi,
miten hän oli riistetty sekä sisältä että ulkoa. Tässä oli se, mistä en tiennyt mitään, mutta sitäkään
en tiennyt, että sulkeutuneisuus piilotti myös väkivaltaista mieltä, epäilevää
mieltä, Suspicious Minds, tosin myös liikaa toisiin uskovaa. Siitä hetkestä kun Sam
Phillipsin studio vaihtui ja kaikki Elviksen toiminta alistettiin manageri Tom
Parkerin alle, siitä hetkestä alkoi orjatyö vailla vertaa. Äiti Gladys oli ”Eversti”
Tom Parkerista omaa mieltään nimittäessään tätä paholaiseksi, mutta hän ei
ehtinyt nähdä, miten oikeassa oli ollut. Onneksi ei ehtinyt.
Pieni, totinen perhe vuonna 1937 otetussa kuvassa, jossa
Gladys ja Vernon poseeraavat kaksivuotiaan Elviksen kanssa. Elvis oli perheen
ainoa lapsi. Hän oli kaksosista eloonjäänyt eikä muita sisaruksia tullut
myöhemminkään, vaan Elvis oli perheen silmäterä.
Elviksestä ja rotuerottelusta on sanottu varmaan
monenlaista, mutta hän ihaili mustien musiikkia ja liikehtimistä ja hänen ei
tiedetä olleen rasisti vaan päinvastoin. Toisaalta hän
esiintyi myöhemmin paikoissa, joihin värillisillä ei ollut pääsyä, vaikka monet
muut tähdet boikotoivat rotuerottelua tukevia paikkoja. Pääasiassa Elvis teki
kaiken mitä Tom Parker halusi, sillä hän luotti ja tahtoi keskittyä vain
musiikkiinsa. Ei hän voinut tietää miten Parket pyöritteli tulovirtoja. Itse
Elvis oli maaninen tuhlari sekä koskien itseään, perhettään että kaikkia
ympärillään. Keittiötyöntekijä saattoi saada häneltä Cadillacin, tyttöystävä
toisen.
Hän kertoi, että ei voi laulaa ellei saa liikkua. Niinpä
levytysstudioihin oli tehtävä sitä varten järjestelyjä. Hän laulunsa olivat
hänen jalkansa. Tosiasiassa hänen lantiosakin oli laulua, mutta se oli
kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa syntiä, joten hän sai hyvin pienestäkin
lantion liikkeestä lehtikirjoitusten ryöpyt niskaansa tai jopa potkut
pidemmältä työrupeamalta, jos yleisö oli vaikka itärannikon snobeja, joita
Elvis ei sietänyt. Nyt voisi päätellä Elviksen olleen kovakin (pari)tanssimaan, mutta
hän taisikin ennakoida jo Beatlesien ja hippien aikakautta ennen kuin heistä
tiedettiin mitään. Kerran eräs viehättävä vanhempi nainen pyysi Elvistä
tanssimaan jiveä, mutta rocktähti vastasi:
”Suostuisin kyllä, jos osaisin. Olen pahoillani, mutta en
koskaan oppinut tanssimaan”, hän sanoi. Ja näin hän vastasi aina, kun häntä
pyydettiin tanssimaan.
”Tarkoitan siis, etten osaa tanssia kenenkään kanssa”, Elvis
änkytti nolona.
Tavallaan Elvis oli kuin pyhäkoulupoika, hän ei ryypännyt
eikä tupakoinut. Sen sijaan hän tottui jo varhain käyttämään amfetamiinia
piristeenä jaksaakseen ja sitten taas muita pillereitä saadakseen unen. Ja hän
teki juuri sen, mikä olikin sitten osa hänen traagista elämäänsä ja kuolemaansa.
Hän kätki itsensä vaikka muka oli koko ajan esillä. Kätkeytyä voi niin monin
tavoin ja sitä voi tehdä niin suuren yleisön kuin oman perheen ja läheisten
kesken.
Tässä yksi suosikkikuvani kirjasta, jossa Elvis matkustaa aina kun mahdollista junalla, koska Gladys äiti oli liian huolissaan, jos Elvis lensi. Tässä hän on
palaamassa Memphisiin heinäkuussa 1956 äänitettyään New Yorkissa kappaleet ”Don’t
Be Cruel” ja ’Hound Dog”. Liikuttava otos tähdestä kuuntelemassa raitoja
kannettavalla levysoittimellaan.
Elvis saattoi kuvitella elävänsä täydellistä elämää vaimonsa
Priscillan ja tyttärensä Lisa Marien kanssa. Connollyn mukaan tämä kuva on
lähinnä sitä kuvitelmaa todellisuudessakin, mutta tämä oli kaikesta vain
murto-osa, sillä Elviksen seureu eli hovi vain kasvoi ja kasvoi. Hän elätti peliaddiktin Parkerin lisäksi yhä kasvavaa ihmisjoukkoa. Tarvittiin lisää
piristeitä ja lisää jotain, että voi nukkua. Häntä kulutti myös hänen pimeä
puolensa. Hän ei ollut uskollinen aviomies, mutta Priscillan piti olla neitsyt,
kun he menivät avioliittoon ja Elvis ei voinut kuvitella enää rakastelevansa
synnyttäneen naisen kanssa. Kummitteliko kaiken taustalla rakkaimman eli äidin
muisto? Elvis oli ylenpalttisen antelias, mutta hän kiihtyi myös sekunnissa
sataan, mistä saattoi aiheutua ongelmia. Hän ei ollut uskonut Jackie Gleasonin
neuvoa:
”Elvis, sinusta tulee todella iso tähti. Paina tämä
mieleesi. Älä piiloudu. Kävele kadulla, käy ravintoloissa, mutta älä piiloudu.
Koska jos niin teet, sinusta tulee maailman yksinäisin kaveri.”
Hänestä tuli suuren hovinsa keskellä maailman yksinäisin
mies, jonka kuolemasta tuli tämän vuoden elokuun 16. päivänä kuluneeksi 40 vuotta. Hän kuoli aivan
liian nuorena, aivan järkyttävän yksinäisenä. Hän ei ollut nero, mutta hän oli
parhaiden tenorien veroinen ellei enemmänkin. Hänen äänensä oli silkki ja
sametti, johon maailman naiset kietoutuivat kuumissa unissaan, levyjä kuunnelleessan sekä
konserteissa. Hän rikkoi käsittämättömiä levymyyntiennätyksiä. Hän oli mies,
jonka valtiomiehet tunsivat.
Tällainen hän oli 1973, Gracelandin omistaja, koko maailman tuntema rocktähti antamassa parastaan lavalla, sillä niin hän halusi tehdä, kuin
ei tietäisi muusta.
Jos luet tänä vuonna vain yhden elämäkerran, lue Ray
Connollyn Elvis Presley Legendan elämä
1935-1977. Saat samoissa kansissa koko Elviksen tiedetyn julkisen ja yksityisen
elämän kuin myös tiedot hänen levyistään ja elokuvistaan, joita viime
mainittuja, tähti itse häpesi. Saat myös lukea miksi Priscilla eikä vaalea
ruotsalaistähti Ann-Margret, johon Elvis oli rakastunut. Mikä oli se asia, joka
erotti Ann-Margretin kaikista muista rocktähden naisista? Entä jos toinen heistä olisi
valinnut toisin, sillä...Kirja vilisee kuuluisuuksia, saat lukea, mitä et ole ennen
tiennyt.
Tässä kuvassa on kaikkensa antanut mies. Hän teki sen kerta
kerran jälkeen ja useimmiten kahdesti illassa. Kun luet kiertuetahdista, alat itkeä, sillä kyse on
ihmisrääkkäyksen ja itsetuhoisuuden kuoleman syleilystä. Tässä on mies, joka
kerran sanoi papille:
”Olen onnettomin nuori mies, jonka olet koskaan tavannut.
Minulla on enemmän rahaa kuin ehtisin koskaan käyttää, tuhansia faneja ja
paljon kaverikseni itseään kutsuvia ihmisiä. Olen kuitenkin onneton.”
Ja vuosi oli vasta 1957, joten raha ja kaverit kasvoivat miljooniin samaa tahtia yksinäisyyden kanssa. Kuka häntä todellisuudessa odotti missään
paitsi miljoonat fanit ja hänen siivellään eläjät. Kaikki odottivat eikä kukaan
odottanut. Hänestä oli tullut maailman yksinäisin ihminen.
”Elvis oli liekki, joka valaisi nuoruutemme pimeän huoneen.”
- Paul McCartney -
*****
keskiviikko 30. elokuuta 2017
Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja
Äitini on kertonut usein lapsuudenaikaisista karjalaisherkuista, joissa on paljon muutakin kuin karjalanpiirakat, karjalanpaisti ja uunipuurot. Yksi herkku lapsille ainakin olivat erilaiset naurishaudukkaat, joita kypsennettin vaikka nuotiolla. Juurekset makeutuivat kypsennettäessä. Olemme mitä ilmeisemmin palaamassa juuresten kulta-aikaan, sillä mikä onkaan sen terveellisempää ja edullisempaa kuin kotimaiset juurekset. Itse pidän erityisesti palsternakasta ja punajuuresta, mutta eri tavoin valmistettuna, kiitos.
Tiia Koskimiehen uusin ruokakirja Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja (Minerva 2017) tarjoaa meille uusia makuja ja valmistustapoja herkullisiin juuresruokiin. Koskimies on ottanut kirjaansa mukaan kaikki Suomessa kasvavat juureskasvit sekä lisäksi trendijuureksen bataatin. Kirja sisältää juuresten käsittelyä ja maustamista ja paljon juuresreseptejä uusin tuulin.On mehuja, sooseja ja juuresranskiksia. Jokaisen juureksen kohdalla tarjoillaan useampia reseptejä.
Juurekset kestävät kovaakin käsittelyä, joten ei kuin paloittelua, uuniin paahtumaan ja mausteita päälle. Hunaja on erinomainen makeuttaja ja muut mausteet oman maun mukaan. Juureksista saa myös vierastarjottavaa: porkkana-pähkinäcrostinit, jossa mm. herkullista saksanpähkinää ja kotimaisia sieniä (kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkutattiviipaleita). Juureksista voi valmistaa myös dippejä.
Porkkanacurry varmaan tekisi kauppansa kaikille. Lisänä tarjotaan kvinoaa.
Kirjasta löytyvät porkkanavohvelit katkaraputäytteellä, sweet and sour porkkanapasta ja tämä ihanuus eli porkkana-juures- pinaattipiiras.
Taikinan voi ostaa kaupasta eli suolainen piiraspohja ja sitten vain suikaloituja pakastejuureksia, pakastepinaattia, kolmen juuston kermaa, kananmunaa ja fetajuustoa. 200 asteisessa uunissa noin puoli tuntia ja sitten vielä alalämmöllä 10 minuuttia ja herkku on valmis. Olen erittäin perso pinaatille ja mietin, kävisiköhän tähän tuore babypinaatti. Muut ottaisin kyllä pakastealtaasta, sillä pakasteissa vitamiinit ovat hyvin tallella. Muistakaa tuore babypinaatti, kun teette tätä, jota meillä on nyt kantarelliaikaan ollut joka viikko!
Punajuuri ja risotto, siinäpä kova sana. Punajuuririsotto on makuuni. Tämä on näyttävä ja herkullinen ruoka, joka sopii neljälle alkupalaksi. Kokeillaanko!
3 pienehköä punajuurta
1 keskikokoinen punasipuli
1 valkosipulinkynsi
suolaa
oliivilöljyä
3,5 dl risottoriisiä (Arborio tai Carnaroli)
0,5 dl kuivaa valkoviiniä
1 dl punajuurien keitinvettä
5-6 dl kasvislientä (fondista)
suolaa, mustapippuria, sitruunamehua
1 dl tuoretta parmesaanijuustoa (tai esim. Grana Padanaa)
2 rkl voita
Pinnalle
pinjansiemeniä tai esim. pistaasipähkinöitä
Harjaa punajuuret huolellisesti puhtaiksi ja keitä kypsiksi. Säästä keitinlientä.
Kiehauta kasvisliemi valmiiksi. Lisää joukkoon punajuuren keitinlientä.
Kuori ja leikkaa punajuuret pienksi kuutioiksi.
Kuullota hienonnettuja sipuleita öljyssä. Ripauta joukkoon suolaa. Lisää joukkoon riisi ja jatka kuullottamista, kunnes se on läpikuultavaa. Sihauta joukkoon valkoviini ja anna sen imeytyä riisiin kokonaan.
Lisää joukkoon punajuurikuutiot. Kauho vihannes-punajuurilientä kauha kerrallaan riisin joukkoon sitä mukaa, kun edellinen erä on imeytynyt riisiin.
Valmis risotto saa jäädä hieman "aaltoilevaksi". Kääntele lopuksi joukkoon juustoraaste. Maista ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.
Viimeistele risotto siemenillä tai pähkinöillä. Risotto sopii tarjottavaksi kasvisruokana tai lisäkkeenä.
Palsternakasta on moneen herkkuun, samoin juuriselleristä, josta syntyy niin omenasatoaikaan sopiva selleri-omenakeitto.
Ohitamme nyt lanttuisen thaikeiton ja palaamme juurillemme eli juures-makkarakeittoon, joka on varmaan kaikille tuttu ainakin lapsuudesta. Koskimiehen keitossa on makkaraa, lanttua, selleriä, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, öljyä, tomaattipyreetä, sitruunacurrya, vettä kana- tai kasvisfondia, perunaa, suolaa, pippuria, persiljaa.
Se miksi halusin kertoa tästä on se hauska juttu, että olemme aikaa sitten ystäväni kanssa nimenneet tämän keiton nuukuuskeitoksi! Sitä keitetään 8 litran kattilallinen eli niin kuin oltaisi oltu toisessa elämässä armeijan muonitusjoukoissa. Tekotapa on vapaa, mutta yksi on selvä, teemme tämän kaupan pakastealtaan peruna-juuresekoituksesta ja lisäämme mukaan oman maun mukaan kukkakaalia, babyporkkanoita tai mitä huvittaa. Sipulihakkelusta ja valkosipulin kynsiä paloina tulee paljon, myös kasvisliemikuutioita ja tomaattimurskaa tai ketsuppia. Makkarat paloitellaan ja paistetaan. Sitten vain kokonaisia pippureita joukkoon ja valkosipulin palasia maun mukaan. Ei yhtään eksoottista, mutta monta kivaa on näin säästetty ja keitto on terveellistäkin, sillä tomaattin voima-aineet imeytyvät murskasta/ketsupista jopa raakoja paremmin. Ja kautta vuosien juuresten määrä on lisääntynyt suhteessa makkaraan.
Toipumisajan keittoa voi valmistaa pakastimeen talven flunssien varalle ja on se voimaannuttavaa vaikka leikkauksesta toipuvalle. Keitto on klassikko, sillä tämä on uein kirjallisuudessakin mainittu toipilaalle tarjottava kanakeitto, jonka jokainen tuunaa tavallaan. Tiian keittoon makeutta tuo bataatti. Inkivääri, kurkuma ja tomaattipyree terveyttä ja palsternakka sitä oikean keiton makua.
Koska nyt on paras kantarelliaika ja flunssat vasta tulossa, valmistamme sienikastikkeella kuorrutettuja bataattipihvejä:
1 - 2 bataattia
Sienikastike
0,5 l kantarelleja, tatteja tai muita sieniä saatavuuden mukaan
1 purjosipuli
2 dl kevytkermaa
tuoreyrttiseos, basilika, ruohosipuli, perislja, oregano
Pese bataatti ja leikkaa se noin sentin paksuisiksi pihveiksi. Ripauta pinnalle suolaa ja esipaista 200 -asteisessa uunissa noin 15 minuutia.
Valmista tällä välin sienikastike. Kuullota sienet pannulla voissa.
Hienonna purjosipuli ja lisää joukkoon. Mausta tilkalla kasvisfondia ja lisää joukkoon kerma ja hiennonnetut yrtit.
Anna nesteen kiehua, kunnes kastike on sopivan juoksevaa. Levitä kastiketta bataattiviipaleille.
Ennen tarjoilua ripottele pinnalle juustoraastetta ja anna pinnan paistua uunissa rapeaksi 10-15 minuuttia.
Tarjoa salaatin kanssa, jossa on kypsiä tomaatteja.
Tiia Koskimiehen ruokakirja on jälleen ihana yllätys. Käteen ja keittokirjahyllyyn sopiva, kiehtovia uutuuksia ja tuunattuja klassikkoja. Ei mitään niin vaikeaa ja eksoottista, että tulisi mieleen rakettitiede, vaan kotoisia kokeiluja omassa keittiössä. Kuvat jo innostavat kokeilemaan. Nyt sitä toipumisajan keittoa sitten pakastimeen...
Olen muuten tätä kirjoittaessa aika nälkäinen eli ei ole vielä nautittu lounasta. Kuin ohimennen olen nauttinut piparjuuri-punajuurisalaattia: Mikä ihana yhdistelmä sellaisenaan tai lisukkeena moneen ruokaan.
Juurestellaan!
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
maanantai 28. elokuuta 2017
Tänään jo mieli kohti syyskuuta ja sekalaisia!
Syyskuuta kohden on kulkemassa jo mieli. Ja vähän pidemmällekin. Tämä kuva on Ilonan suklaantuoksuisesta seinäkalenterista 2018, joka on mukana arvonnassani. Jokaisen kuukauden tuoksu on suklaa ja kuvat ovat aivan ihanat.
Päätin jossain vaiheessa pitää matalaa profiilia kirjabloggaamisesta omassa maakunnassa, mutta annoin pikkusormen.
Yöt ovat alkaneet viiletä oudosti ja niinpä aloin katsella hortensioita sillä silmällä. En seuraa vain Wim's Rediä vaan myös tätä kovan onnen Vanille Fraisea, josta on kirjoitettu Voihan Vanille Fraise! Kirjoitettu sanakin on vain hetken lapsi ja yhtäkkiä kaikki on toisin. Teen oman jutun syksyn myötä Vanille Fraisesta, jossa kerron hänen kovasta kohtalostaan ja siitä selviytymisestä. Vanille saa olla nyt esimerkkinä kaikille onnettomille, että 'asioilla on tapana järjestyä'.
Ilmoittauduin tänään ensimmäistä kertaa kirjamessuille Turkuun, syntymäkaupunkiini. Tuli vain sellainen fiilis, että 'now or never'. Eihän mistään huomaa, kenen elämäkertaa olen lukemassa:)
Tällä viikolla valmistamme ruokaa juureksista. Kuva Tiia Koskimiehen kirjasta Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja.
Kaiken ohella olen lukemassa lumoavaa lintukirjaa Mauri Leivon Kylän linnut, joka on niin suuri, että sitä ei voi lukea makuulta eli vain iltapäivisin pöydän ääressa. Jouduin hirmuiseen nostalgiaan kun luin juuri niistä linnuista, jotka muistan Luvian kylästä, meren ja peltojen maisemista: taivaanvuohi, leivo eli kiuru, töyhtöhyyppä ja kuovi. En niitä täällä näe. Mutta en ole nähnyt myöskään kuvan punavarpusta, jonka on Luvialla kuvannut Pekka Mäkinen. Palaan lintuihin sitten kun...
Eihän kukaan vain ole missannut walesilais-brittiläisen Syrjäisen maan (Hinterland) uusia jaksoja. Lauantaisin TV1 klo 21.15. Jakson pituus 90 minuuttia eikä mainoksia! Jotain taikaa tässä on...
Helmikuussa en tokikaan vielä ole, mutta en paljasta, en paljasta marras- ja joulukuuta, vaikka tietysti mieli jo laukkaakin joulussa. Helmikuukin tuoksuu suklaalle ja siinä oikein painotetaan, miten 'Naisilla on aina lupa suklaakakkuun ja kukkiin - molempia nautitaan sopivina annoksina läpi viikon.' Ihanaa: Jääkapissa odottaa Fazerin Sininen hasselpähkinärouheella ja makkarin yöpöydällä odottaa Elvis! On tämä kirjablogistin elämä vaan herkullista!
Love
Leena Lumi
lauantai 26. elokuuta 2017
Tulet kuin valo yhtä aikaa...
Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.
- Eija Aromaa .
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)
kuva Pekka Mäkinen
perjantai 25. elokuuta 2017
Koiruuksia ja viikonloppua!
Merin ja Samin koiruudet ovat nyt mamilassa yli viikon hoidossa, sillä nuoret lensivät Pagueran turkooseihin vesiin. Tämä on tulosvaroitus, sillä olin aivan unohtanut parissa vuodessa, miten rakkaasti työllistäviä voivat olla kaksi eri-ikäistä koiraa. Dina on Grande Dame ja valtiatar, kypsään ikään ehtinyt sydämen ryövääjä. Taika -sheltti taas on noin kolmevuotias vipeltäjä, nopea kuin salama, mutta ajatus kuin ihmisen mieli.
Pus, pus...Lumimieskin saa kyytiä sillä Taikan kanssa tehdään vähän enemmän lenkkiä ja pelataan palloa kuin Dinan. Dina on mamin kulta ja heti jos vain istahdankin, Dina on sylissä. Huomatkaa kauniit maisemat. Tässä Paljaspään näköalapaikalla on otettu monet kuvat. Päijänne siintelee takana ja kalliota voi lasketua alas ilman köysiä tai köysien avulla.
Tämä hetki ei ole vielä, mutta tulossa on. En kuitenkaan jaksa uskoa, että vanhat syyshortensiamme yltävät tänä vuonna näin suuriin kukkiin, mutta seurataan. Onko elämää ilman hortensioita!
Nyt seison samojen lemmikkien kanssa samojen hostensioiden alla ja pensaat ovat niin korkeat, että mahdun seisomaan niiden alla. Kukkien koko näkyy vasemmassa yläkulmassa eli pieniä vielä ovat. Harmi kun uimavedet ovat niin kylmät, muuten olisimme koiruuksien kanssa polskimassa Päijänteessä. Tämä on ainoa asia, jota suvessa valitan, muuta en, sillä suvi on ollut ja on suurenmoinen.
Sain Suvipihan Mariettalta yllättävän lähetyksen sysiakileijan siemeniä ja tänään istutan ne. Kiitos kaimani Leena♥ Sen jälkeen kun on ensin käyty kaupat, posti etc. Ja grillattu yhdessä koiruuksien kanssa. Tähän lähtöön en löytänyt sysiakileijan kuvaa, mutta nautitaan nyt vaikka lyhtykoison voimaväristä. Raaskin viime vuonna leikata lyhtyjä lasimaljaan ja niiden värit ovat vieläkin haalistumattomat. Täällä lisää lyhtykoisoja Syyshortensiohin palaamme sillä nyt on odotettavissa etenkin tarkkaa syyshortensia Wim's Redin seurantaa eli ne kaikki kolme eri väriä.
Klassikko on kuitenkin klassikko eli varmaan tätä eniten odotamme♥
Kaunista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
PS. Ilonan suklaantuoksuinen seinäkalenteri ehti kuin ehtikin mukaan arvontaani:
keskiviikko 23. elokuuta 2017
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämäsi ja annat
sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska
halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta.
Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin
vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet niin
lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah,
hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut kuinka ihmeellinen olet. Annat sille
nimen, tuolle kullin halulle, projisoit sen, sanot sitä rakkaudeksi.
Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono,
WSOY 2017, suomennos Taru Nyström) on Ferranten toinen romaani eikä siis
kuuluisaa uudempaa Napoli –sarjaa. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Avaimen
kustantamana jo 2004. Koska olen tiukassa koukussa Ferranten Napoli -tetralogiaan,
halusin löytää, kuka hän on lähtöään, mistä virrasta ammensi suosittu
kirjailija ennen kuin hän oli niin suosittu? Oliko hän heikompi? Oliko hän
julmempi? Oliko hän mitäänsanomaton? Vai oliko hän peräti valmis tähti, jota ei
vain heti löydetty isosti?
Hylkäämisen päivät kertoo Olgasta, jonka mies eräänä
huhtikuun iltapäivänä ilmoittaa lounaan jälkeen jättävänsä vaimonsa. Tilanne on
arkipäiväinen, astioita siivotaan, lapset leikkivät, mies tekee ilmoituksen
viidentoista avioliittovuoden hylkäämisestä. Mies kehtaa lapsellisesti
hymyillen kertoa, että ’kuuli nyt hiljaisten äänten kuiskaillen kutsuvan häntä
muualle.’ Siitä hetkestä alkaa Olgan hajoaminen. Se on kuin ruukku murenisi
epätoivosta, että ei enää jaksa kantaa itseään. Halkeama toisensa jälkeen,
suru, raivo, kostonjano...Kesällä Olga jää kuumaan kaupunkiasuntoon ja ensimmäistä
kertaa hän ei pääse lasten kanssa pakoon elokuun hellettä rantalomalle. Hän
kiehuu lasten ja suuren, ihanan Otto-koiran kanssa kuin pätsissä miltei
tyhjässä kerrostalossa Torinossa. Kaikki ovat heitä ja yhtä muuta asukasta
lukuunottamatta jossain viileämmässä. Kouluista on lomaa ja päivät käyvät
sietämättömiksi. Muurahaisia kaikkialla, läkähdyttävä, painava helle, joka vain
nopeuttaa Olgan mielenruukun hajoamista. Tulee tilanteita, joissa lapset Ilaria
ja Gianni ovat heitteillä, mutta ehdottomasti sisällä, sillä ulkona on vieläkin
kuumempaa. Eniten heitteillä on suuri paimenkoira, jolle Olgalta ei riitä enää
mitään annettavaa. Joskus hän vie koiran ulos ja sielläkin tapahtuu
jotain...Tapahtuu Otolle, pyyteettömän rakkauden kantajalle.
Koska kirja on vain 253 sivuinen, vedin sen yhdeltä
makuulta. Tätä ei voi jättää kesken. Tulevan suosikkikirjailijan
tarinankertojan lahja tulee kirjasta ilmi, mutta tyyli on jo aiheenkin ja
tiiviyden takia raastavampi kuin Napoli –sarjassa. Lukija ei ehdi varautua, hän
imahtaa mukaan, ja näin tehot kasvavat. Aina se ei ole varoittamatta hyväksi. Happi
menee kortille. Toiset sitä janoavat. Minulle passaa tässä kaikki, paitsi Oton
kohtalo. Toisaalta olen saanut siitä esimakua jo livesti kerran Veronassa. Toki
piti pelätä, miten käy lasten, mutta hyvinkin itsevarma Ilaria on kuitenkin tuikkiva valo. Silti vain lapsi äidin mielen murtuessa.
Kirjaa lukiessa tuli
mieleen ehdottomasti samaa aihetta käsittelevä Martina
Haagin Olin niin varma meistä. Viime mainitussa oli täydellisin
paniikkikohtauskuvaus ikinä ja se voimattomuus, millä hylätty nainen yritti
saada ajan kulumaan ja samalla pitää itsensä koossa. Ferranten kirjassa hylätty
nainen keskittää paljon vimmaiseen toimintaan, jolla on seurauksensa muille.
Turhaa lienee kuitenkin näitä verrata, sillä kuilun reunalta putoamiselle ei ole
tiettävästi kirjoitettu kultaisen käytöksen kirjaa.
Hylkäämisen päivät tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta
ja harhoilta. Turvaverkon puuttuessa Olga saa huomata, miten yksin ihminen voi olla,
kun hän on todella hukassa. Kirjassa on kaikuja, jotka Ferrante on siirtänyt
Napoli –sarjaansa. Selvästi syvyys lisääntyy ajan myötä, mutta Olgan
kotikaupungin Napolin tunnelmia kantaa tämäkin teos. Kirja naisen mielen
särkymisestä. Tarina tuskasta, mutta myös raivosta.
Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni
vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen
haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni Annika/Hylkäämisen päivät ja Katja/Lumiomena
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni Annika/Hylkäämisen päivät ja Katja/Lumiomena
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)