Harvoin jos koskaan olen lukenut niin sirpaleista kirjaa
kuin on Nigel Nicolsonin Virginia Woolf (Virginia Woolf, Ajatus Kirjat 2007,
suomennos Ruth Jakobson). Nicolson kyllä piti materiaalin upeasti kasassa kirjassaan
Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage), jossa hän kertoo äitinsä kirjailija
Vita Sasckville-Westin sekä isänsä
Harold Nicolsonin epätavallisesta
avioliitosta: avioliitosta, jossa molemmat olivat vapaita rakastamaan ketä halusivat ja hehän
halusivat molemmat omaa sukupuoltaan. Lyhyen aikaa Vita oli myös Virginian
kumppani, mutta he tunsivat toisensa käytännössä Woolfin kuolemaan asti ja näin
Nigel myös tutustui heillä usein nähtyyn Woolfiin. Saipa häneltä kirjeitäkin,
jotka tosin ovat kateissa, mutta onneksi viidennes Woolfin kirjeistä on
säilynyt ja näihin, päiväkirjoihin sekä haastatteluihin, mutta tietty myös, jo
olemassa oleviin tietoihin, Nicolson perustaa kirjansa Woolfista.
Nigel Nicolsonin Virginia Woolf ei ole tyylillisesti mikään
helmi, mutta selvähän on, että kuka on Woolfin lumoihin jäänyt, haluaa tietää
hänestä kaiken. Joskus murusetkin riittävät ja niitä tässä kirjassa on
yltäkyllin. Woolfia lukenut palkitaan runsaasti, sillä saamme paljon
taustoitusta hänen kirjojensa ymmärtämiseen aina teoksesta
The Voyage Out
(Menomatka) romaaniin
The Years (Vuodet), joka olikin viimeinen teos, joka
kirjailija ehti nähdä julkaistuna ennen kuolemaansa. Mielestäni hänen
jokaisesta kirjastaan kerrotaan joko luomisvaiheen tuskaa, iloa tai muuta, joka
liittää kirjan kiinteästi osaksi Virginian vahvan haurasta elämää. Joku niistä
on lyyrisin, toinen hauskin, eräs vie kaikki voimat, mutta onkin sitten ihan
helmi ja joku tuntuu vain välisoitolta, mutta onkin kirjoitettu sydänverellä.
Nicolson aloittaa perinteisen elämänkerturimaisesti eli
kertoo, miten Virginia asui mukavissa ylemmän keskiluokan olosuhteissa
älyllisten virikkeiden ympäröimänä. Perheessä oli isä Leslie Stephen ja äiti
Julia Jackson ja kummatkin toivat avioliittoonsa entisten liittojensa lapset,
joten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian saivat yhteensä neljä sisarpuolta.
Pojat saivat korkeampaa koulutusta ja Vanessa lähti aamuisin taidekouluunsa,
mutta Virginia jäi isänsä kirjaston lumoihin ja löysi sanojen aarteet. Hän
kirjoitti jo hyvin pienestä sekä päiväkirjaa että paljon kirjeitä, jotka
molemmat tavat hän säilytti loppuun asti. Myöhemmin Virginia joskus valitteli
että hän ei ollut päässyt korkeampaan koulutukseen kuten pojat, mutta toisaalta
hän kautta elämänsä osoitti halveksuntaa akateemisia henkilöitä kohtaan pitäen
heitä tylsinä vetelyksinä. Tämä kanta tulee vahvimmin esiin kirjassa Vuodet.
Nicolson käy läpi Virginian perhekuviot klassisesti
lapsuudesta kirjallisen tuotteliaisuuden vuosien kautta loppuun. Mitenkään ei
voida sivuuttaa Virginian avioliittoa juutalaisen Leonard Woolfin kanssa, ei
hänen ensimmäistä vakavaa hermoromahdustaan eikä sitä, että Woolfin pariskunta
perusti pienen, mutta aikaa myöten kasvavan Hogarth Press kustantamon oman
kotinsa Hogarth Housen tiloihin. Ja tämä
onkin kiinnostavaa:
…he ostivat vuonna 1921 paljon suuremman painokoneen. Juuri
tuolla koneella he painoivat T:S.Eliotin kokoelman Autio maa (The Waste Land),
jolla Leonardin mukaan oli ”suurempi vaikutus englantilaiseen runouteen ja
oikeastaan koko englantilaiseen kirjallisuuteen kuin millään muulla 1900 –luvun
teoksella.”
Loppujen lopuksi Woolfit painoivat Virginian yhdeksän
pääteosta, T.S. Eliotin kaksi runokokoelmaa, Freudin kahdeksan tunnetuimman
teoksen englanninnokset ja Rilken runojen viisi englanninkielistä nidettä.
Yhteensä Virginian elinaikana 474 teosta! Ja kun luette kirjan, huomaatte, että
Virginia ei työtä kaihtanut: Hän oli kaikessa itse fyysisesti mukana
järjestellen kirjakkeita painolevyille ja tehden myös sidontaa. Ensimmäisen
vaikean hermoromahduksen jälkeen Virginian terveys säilyi hyvänä
neljännesvuosisadan, kunnes…
…mutta sitä ennen paljon tuotteliaisuutta ja tietoa hänestä
ihmisenä. Millainen Virginia todella oli? Hyvin likeltä koettuna hän vaikuttaa olleen henkilö, joka
koki aistiärsykkeet voimakkaammin kuin muut (Highly Sensitive Person?). Hän näki läpi asioiden ja
ihmisten. Hän oli äärettömän intuitiivinen ja tämä piirre on usein
mielikuvituksen, empatian, luovuuden ja oivalluksen kumppani. Näitä kaikki
Virginia oli, mutta hän oli myös kärkäs arvostelemaan muita. Hän oli
ennakkoluuloinen: Matkusti mielellään, mutta ei ikinä Yhdysvaltoihin eikä
Afrikkaan ja Saksassa ja Italiassakin hän löysi paljon moitittavaa. Englantilaisen
yläluokan tavoin hän oli antisemiitti ennen kuin löysi Leonardinsa. Hänen
sydänkotinsa oli kuitenkin Bloomsburyn ryhmä, johon kuuluvista jokainen halusi
omalla tavallaan uudistaa omaa taiteenlajiaan ja tässä he onnistuivat. He
olivat myös hyvin ennakkoluulottomia seksuaalisuuden suhteen ja olivatkin
ensimmäinen ryhmä, joka piti homoseksuaalisuutta normaalina ilmiönä.
Virginia Woolfin lapsuutta on kaiveltu ja sieltä on etsitty
ja löydetty syitä Virginian masennustaipumukselle. Virginian sisarenpoika
Quentin Bell on kertonut tätinsä olleen insestin uhri. Yhdysvaltalainen
Woolf-tutkija Louise de Salvo puolestaan on todennut seksuaalisen hyväksikäytön
vaikuttaneen merkittävästi Virginian kehitykseen. Päätekijä, Virginian
lapsuuden pilaaja, olisi ollut velipuoli George Duckworth. Jo iäkäs Nicolson
matkustaa tapaamaan Georgen poikaa, joka tietenkin kumoaa väitteet ja Virginiahan
ei voi enää todistaa. Mitähän Nicolson odotti pojan kertovan isästään, ei kai
sentään totuutta. Tässä oli minulle kirjan epäuskottavin kohta etenkin kun
ottaa huomioon, miten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian jatkoivat vanhempiensa
kuoltua elämää vihdoinkin vapaina velipuolistaan: He tekivät selvän pesäeron
Duckwortheihin.
Nicolson hyväksyy kauniisti runollisen Virginian, mutta ei
uhmakasta. Tämä tulee esiin Virginian tuomitessa kaiken sotimisen miesten
riidanhalun syyksi ja todetessa, että sotia ei olisi ollenkaan, jos naisilla
olisi enemmän yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Pasifismi ja feminismi olivat
sodan kynnyksellä liikaa Nicolsonille ja varmaan tämä Virginian väittämä, joka
perustuu siihen, että naisia ei saisi kutsua osallistumaan maanpuolustukseen,
koska heidän maansa ei ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen, närästi häntä
aina:
Naisena minulla ei oikeastaan ole omaa maata. En halua omaa
maata. Naisena koko maailma on minun maani.
Nigel Nicolsonin teos Virginia Woolf on yksi polku likemmäs
kuuluisaa kirjailijaa. Mutta samalla se kertoo paljon ihmisistä hänen
ympärillään. Kuuluisasta Bloomsburyn ryhmästä ja heidän tuotannostaan sekä
elämästään. Kirja on kuin särjetty ruukku, jota vanha mies yrittää uudelleen
koota pala palalta sellaiseksi kuin se on joskus ollut. Tulos lienee säröinen,
mutta ehdottomasti kiinnostava. Tietyssä valossa jopa kiehtova.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin
Sara ja MarikaOksa
*****
Lukemani Virginia Woolfin tai häntä koskevat teokset:
Lisää
Woolfia tulossa…ainakin Yö ja päivä (Night and day)