Nigel Nicolson: Virginia Woolf

Harvoin jos koskaan olen lukenut niin sirpaleista kirjaa kuin on Nigel Nicolsonin Virginia Woolf (Virginia Woolf, Ajatus Kirjat 2007, suomennos Ruth Jakobson). Nicolson kyllä piti materiaalin upeasti kasassa kirjassaan Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage), jossa hän kertoo äitinsä kirjailija Vita Sasckville-Westin sekä isänsä Harold Nicolsonin epätavallisesta avioliitosta: avioliitosta, jossa molemmat olivat vapaita rakastamaan ketä halusivat ja hehän halusivat molemmat omaa sukupuoltaan. Lyhyen aikaa Vita oli myös Virginian kumppani, mutta he tunsivat toisensa käytännössä Woolfin kuolemaan asti ja näin Nigel myös tutustui heillä usein nähtyyn Woolfiin. Saipa häneltä kirjeitäkin, jotka tosin ovat kateissa, mutta onneksi viidennes Woolfin kirjeistä on säilynyt ja näihin, päiväkirjoihin sekä haastatteluihin, mutta tietty myös, jo olemassa oleviin tietoihin, Nicolson perustaa kirjansa Woolfista.

Nigel Nicolsonin Virginia Woolf ei ole tyylillisesti mikään helmi, mutta selvähän on, että kuka on Woolfin lumoihin jäänyt, haluaa tietää hänestä kaiken. Joskus murusetkin riittävät ja niitä tässä kirjassa on yltäkyllin. Woolfia lukenut palkitaan runsaasti, sillä saamme paljon taustoitusta hänen kirjojensa ymmärtämiseen aina teoksesta The Voyage Out (Menomatka) romaaniin The Years (Vuodet), joka olikin viimeinen teos, joka kirjailija ehti nähdä julkaistuna ennen kuolemaansa. Mielestäni hänen jokaisesta kirjastaan kerrotaan joko luomisvaiheen tuskaa, iloa tai muuta, joka liittää kirjan kiinteästi osaksi Virginian vahvan haurasta elämää. Joku niistä on lyyrisin, toinen hauskin, eräs vie kaikki voimat, mutta onkin sitten ihan helmi ja joku tuntuu vain välisoitolta, mutta onkin kirjoitettu sydänverellä.

Nicolson aloittaa perinteisen elämänkerturimaisesti eli kertoo, miten Virginia asui mukavissa ylemmän keskiluokan olosuhteissa älyllisten virikkeiden ympäröimänä. Perheessä oli isä Leslie Stephen ja äiti Julia Jackson ja kummatkin toivat avioliittoonsa entisten liittojensa lapset, joten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian saivat yhteensä neljä sisarpuolta. Pojat saivat korkeampaa koulutusta ja Vanessa lähti aamuisin taidekouluunsa, mutta Virginia jäi isänsä kirjaston lumoihin ja löysi sanojen aarteet. Hän kirjoitti jo hyvin pienestä sekä päiväkirjaa että paljon kirjeitä, jotka molemmat tavat hän säilytti loppuun asti. Myöhemmin Virginia joskus valitteli että hän ei ollut päässyt korkeampaan koulutukseen kuten pojat, mutta toisaalta hän kautta elämänsä osoitti halveksuntaa akateemisia henkilöitä kohtaan pitäen heitä tylsinä vetelyksinä. Tämä kanta tulee vahvimmin esiin kirjassa Vuodet.

Nicolson käy läpi Virginian perhekuviot klassisesti lapsuudesta kirjallisen tuotteliaisuuden vuosien kautta loppuun. Mitenkään ei voida sivuuttaa Virginian avioliittoa juutalaisen Leonard Woolfin kanssa, ei hänen ensimmäistä vakavaa hermoromahdustaan eikä sitä, että Woolfin pariskunta perusti pienen, mutta aikaa myöten kasvavan Hogarth Press kustantamon oman kotinsa Hogarth Housen tiloihin.  Ja tämä onkin kiinnostavaa:

…he ostivat vuonna 1921 paljon suuremman painokoneen. Juuri tuolla koneella he painoivat T:S.Eliotin kokoelman Autio maa (The Waste Land), jolla Leonardin mukaan oli ”suurempi vaikutus englantilaiseen runouteen ja oikeastaan koko englantilaiseen kirjallisuuteen kuin millään muulla 1900 –luvun teoksella.”

Loppujen lopuksi Woolfit painoivat Virginian yhdeksän pääteosta, T.S. Eliotin kaksi runokokoelmaa, Freudin kahdeksan tunnetuimman teoksen englanninnokset ja Rilken runojen viisi englanninkielistä nidettä. Yhteensä Virginian elinaikana 474 teosta! Ja kun luette kirjan, huomaatte, että Virginia ei työtä kaihtanut: Hän oli kaikessa itse fyysisesti mukana järjestellen kirjakkeita painolevyille ja tehden myös sidontaa. Ensimmäisen vaikean hermoromahduksen jälkeen Virginian terveys säilyi hyvänä neljännesvuosisadan, kunnes…

…mutta sitä ennen paljon tuotteliaisuutta ja tietoa hänestä ihmisenä. Millainen Virginia todella oli?  Hyvin likeltä koettuna hän vaikuttaa olleen henkilö, joka koki aistiärsykkeet voimakkaammin kuin muut (Highly Sensitive Person?). Hän näki läpi asioiden ja ihmisten. Hän oli äärettömän intuitiivinen ja tämä piirre on usein mielikuvituksen, empatian, luovuuden ja oivalluksen kumppani. Näitä kaikki Virginia oli, mutta hän oli myös kärkäs arvostelemaan muita. Hän oli ennakkoluuloinen: Matkusti mielellään, mutta ei ikinä Yhdysvaltoihin eikä Afrikkaan ja Saksassa ja Italiassakin hän löysi paljon moitittavaa. Englantilaisen yläluokan tavoin hän oli antisemiitti ennen kuin löysi Leonardinsa. Hänen sydänkotinsa oli kuitenkin Bloomsburyn ryhmä, johon kuuluvista jokainen halusi omalla tavallaan uudistaa omaa taiteenlajiaan ja tässä he onnistuivat. He olivat myös hyvin ennakkoluulottomia seksuaalisuuden suhteen ja olivatkin ensimmäinen ryhmä, joka piti homoseksuaalisuutta normaalina ilmiönä.

Virginia Woolfin lapsuutta on kaiveltu ja sieltä on etsitty ja löydetty syitä Virginian masennustaipumukselle. Virginian sisarenpoika Quentin Bell on kertonut tätinsä olleen insestin uhri. Yhdysvaltalainen Woolf-tutkija Louise de Salvo puolestaan on todennut seksuaalisen hyväksikäytön vaikuttaneen merkittävästi Virginian kehitykseen. Päätekijä, Virginian lapsuuden pilaaja, olisi ollut velipuoli George Duckworth. Jo iäkäs Nicolson matkustaa tapaamaan Georgen poikaa, joka tietenkin kumoaa väitteet ja Virginiahan ei voi enää todistaa. Mitähän Nicolson odotti pojan kertovan isästään, ei kai sentään totuutta. Tässä oli minulle kirjan epäuskottavin kohta etenkin kun ottaa huomioon, miten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian jatkoivat vanhempiensa kuoltua elämää vihdoinkin vapaina velipuolistaan: He tekivät selvän pesäeron Duckwortheihin.

Nicolson hyväksyy kauniisti runollisen Virginian, mutta ei uhmakasta. Tämä tulee esiin Virginian tuomitessa kaiken sotimisen miesten riidanhalun syyksi ja todetessa, että sotia ei olisi ollenkaan, jos naisilla olisi enemmän yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Pasifismi ja feminismi olivat sodan kynnyksellä liikaa Nicolsonille ja varmaan tämä Virginian väittämä, joka perustuu siihen, että naisia ei saisi kutsua osallistumaan maanpuolustukseen, koska heidän maansa ei ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen, närästi häntä aina:

Naisena minulla ei oikeastaan ole omaa maata. En halua omaa maata. Naisena koko maailma on minun maani.

Nigel Nicolsonin teos Virginia Woolf on yksi polku likemmäs kuuluisaa kirjailijaa. Mutta samalla se kertoo paljon ihmisistä hänen ympärillään. Kuuluisasta Bloomsburyn ryhmästä ja heidän tuotannostaan sekä elämästään. Kirja on kuin särjetty ruukku, jota vanha mies yrittää uudelleen koota pala palalta sellaiseksi kuin se on joskus ollut. Tulos lienee säröinen, mutta ehdottomasti kiinnostava. Tietyssä valossa jopa kiehtova.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara  ja MarikaOksa

*****

Lukemani Virginia Woolfin tai häntä koskevat teokset:

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Menomatka

Virginia Woolf: Vuodet

Susan Sellers: Vanessa&Virginia

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Lisää Woolfia tulossa…ainakin Yö ja päivä (Night and day)