Rosamunde Pilcher: Talvipäivänseisaus

Niin oli ollut aina. Jopa ennen murrosikää. Carrie oli tottunut ja oppinut hyväksymään sen, ettei pystynyt puhumaan äidin kanssa, ja että heidän välillään oli ehkä jopa vastenmielisyyttä.  Kun hän oli ollut muissa perheissä ja nähnyt kuinka niissä käyttäydyttiin, tämä tietoisuus oli vain voimistunut, ja ellei isää olisi ollut, hän olisi saattanut varttua tietämättä, millaista on rakastaa tai olla rakastettu.

Joulun kaksi alusviikkoa luin hitaammin kuin ikinä eli en vain jaksanut kuin muutaman yön hetken. Valitsin kirjaksi jotain ei niin minulle ominaista eli vähän romanttista, mutta asiaa kohensi huomattavasti se, että kirja on ehkä lumisin ikinä lukemani, kaikki tapahtuu Skotlannissa ja kirjailija muistuttaa tyyliltään Maeve Binchyä, jonka alkupään kirjoista etenkin olen kovasti pitänyt. Luin Rosamunde Pilcherin teoksen Talvipäivänseisaus (Winter Solstice, WSOY 2000, suomennos Anja Meripirtti).

Tarinassa on kaunis klassinen kaava, jossa kirjan eri henkilöt kertovat omissa luvuissaan elämistään ja niiden karikoista. Pääosassa on entinen näyttelijätär, boheemi Elfrida Phipps ja hänen koiratarhalta pelastamansa sekarotuinen Horace –koiransa. Tarinan myötä kertojat lisääntyvät kukin tahoillaan. Mukaan tulevat Carrie, Carrien sisarentytär Lycy, Oscar, Sam, Carrien sisko Nicola ja heidän äitinsä Dodie.

Kirjan iso tragedia saattaa Elfridan ja Oscarin yhteen ja monen sattuman kautta he päätyvät viettämään joulua Skotlannissa, jossa tuntuu satavan lunta kaiken aikaa. Carrien itävaltalainen ihmissuhde on ajautunut karille ja hän on palannut Lontooseen, mutta ei kestä pinnallista äitiään yhtään enempää kuin äitiään muistuttavaa sisartaan:

Sisaret silmäilivät toisiaan. He eivät olleet koskaan olleet läheiset, eivät koskaan olleet ystävät, eivät koskaan uskoneet salaisuuksia toisilleen. Ja Carrien mieleen juolahti, että vanhetessaan Nicola oli alkanut yhä enemmän muistuttaa äitiä. Sama pituus, sama siro vartalo, paksut tummat hiukset. Sama pieni, pahantuulinen suu. Rinta rinnan heitä olisi helposti voinut erehtyä luulemaan äkäisiksi pikku kaksosiksi.

Tarinan kuvio vahvistuu kun Carrie ja Lucy, rakkautta vaille jääneet, myös erään sattuman kautta lähtevät viettämään joulua lumiseen Skotlantiin. Lopulta sama viktoriaaninen talo ottaa heidät kaikki hellään huomaansa ja lukijan on helppo arvata, että lopusta tulee onnellinen.

Tietenkään Talvipäivänseisaus ei ole elämäni kirjallinen helmi, vaan se kuuluu samaan sarjaan kuin suvilohtukirjani Onnen mahdollisuus, joskin minusta Mitchardin kirjat ovat otteeltaan rohkeampia. Silti: Talvipäivänseisaus puoltaa paikkaansa tietyssä tilassa ja minulle se oli aika, jolloin päivät olivat niin täynnä kaikkea jouluun liittyvää, että en iltaisin kerta kaikkiaan voinut keskittyä lukemaan mitään vaativampaa. Halusin vain olla Pilcherin lumisessa Skotlannissa ja mukana tarinassa, josta kaiken aikaa arvasi, että mitään kauheaa ei ole tulossa ja lopulta kaikki, ihan kaikki järjestyy. Siis Talvipäivänseisaus omaa kaikki täydellisen lohtukirjan tunnukset olematta silti tylsä. Kun itsellä on liiankin jännittävää ja kaiken huipuksi vielä tiedossa lumeton joulu, tällainen hidas lukeminen ja hidastempoinen, luminen kirja voi olla just se ainoa oikea, jonka tarinaan voi kääriytyä kuin vanhaan, rakkaaseen suosikkihuopaan ja takuulla likellä tuoksuu kuuma kaakao.

Minusta tämä suloinen Pilcherin kirja kiteytyy niin hyvin Elfridan ja Lucyn erään lumisen aamun keskusteluun:

”Katso”, Elfrida sanoi, meni edeltä huoneen poikki ja istahti ikkunapenkille. ”Tämä on niin ihmeellistä, että minun oli pakko herättää sinut katsomaan. Pelkäsin että lumisade olisi lakannut etkä näkisi sitä. Mutta se näyttää ihan samalta kuin silloin kun minä heräsin.”

Lucy istahti hänen viereensä. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Ihan kuin sellaisessa lasipallossa, joka minulla oli. Se oli täynnä vettä ja siinä oli pieni kirkko, ja kun palloa ravisti, tuli lumimyrsky.”

”Juuri sitä minä ajattelin. Mutta nämä hiutaleet ovat valojen takia kullanhohteisia, ihan kuin kultaisia täpliä.”

Lucy sanoi: ”Tuollaista ihmiset piirtävät joulukortteihin eikä ikinä uskoisi, että sellaista voi olla.”

Näin kauniin kuvan löysin Pinterestistä sommiteltuna Talvipäivänseisauksesta