JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jos kuolema olisi kuin talvi, emme surisi syksyn pituutta. Hyvästelisimme taivaan kannen poikki lentävät kurjet toivoen niiden vielä palaavan. Kiittäisimme jokaista sadepäivää jolloin voisimme kuunnella pisaroiden laulua ikkunaruutua vasten. Olisimme tyytyväisiä kaikesta siitä, minkä saimme jo valmiiksi, emme murehtisi sitä, mikä jäi tekemättä.

JP Koskisen teos Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertoo ehkä maailman kuuluisimman irstailijan Grigori Rasputinin arvoituksellisen tarinan fiktion ja faktan kautta. Rasputinin elämä tuskin kiinnostaisi meistä ketään ellei häneen liittyisi dramaattisella tavalla Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n ja hänen perheensä elämä ja tuho, Venäjän vallankumous ja bolševikkien valtaannousu. Rasputin, Jumalan houkka, omasi käsittämättömän kyvyn nähdä ihmisten läpi, ennustaa tulevia sekä parantaa sairaita. Etenkin viime mainitusta tuli hänen avoin ovensa suoraan tsaariperheeseen, jossa tsaari ja tsaaritar yrittivät epätoivoisesti salata kansalta kruunuperijä Aleksein verenvuototaudin. Jos ja kun vuoto alkoi, vain Rasputin, ei perhelääkäri Botkin, kykeni vuodon seisauttamaan.

Koskisen romaani ei ollut minulle ollenkaan lukuhimon kohde, sillä harrastukseni on yleensä historia ja etenkin Romanovit ja heistä vielä tarkalleen ottaen Nikolai II perheineen, mutta heidät haluan faktana. Tieto lisää tuskaa ja niinpä pirullisella mielellä, hyvin ehkä jonkun mielestä Rasputin kirjaan sopivalla, lähdin ’urakkaan’, sillä olihan minut haastanut mieslukijani, joka aloitti samanaikaisesti minun toivomuksestani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämämme teoksen. Alku oli tuskaa ja takerruin jokaikiseen fiktiiviseen kohtaan kiukuissani, jota minun pitäisi kai kirjan verran selitellä, sillä olen monesti puolustanut historian kerrontaa fiktion avulla. Tänäkin vuonna erityisesti Susan Sellersin kirjan Vanessa&Virginia kohdalla, joka on minusta tosi kiehtova teos. Kyse onkin siitä, miten fiktiota käytetään, ei siitä, etteikö sitä saisi käyttää historiallisessa romaanissa toden joukossa. Menin niin pitkälle, että puoliuskoin yhteen Koskisen mielikuvituksen tuotteeseen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan, jonka kanssa oli niin kiva arvostella kaikkia, jotka uskalsivat koskea Romanoveihin sepittelemällä. Ja voitte arvata, että kiukkuni vain kasvoi, kun Koskinen oli onnistunut minua jymäyttämään!

Ystäväni Rasputin siis kerrotaan Rasputinin oppipojan, fiktiivisen Vasili Brutševin kautta. Ja luonnollisesti jälleen tuodaan esiin sama kuvio kuin oli John Boynen Tarkoin vartioidussa talossa eli likelle tsaariperhettä päässyt poika ihastuu yhteen suuriruhtinattarista ja kuinkas muuten, luonnollisesti Anastasiaan. Juuri häneen, joka on Jekaterinburgin surmayöstä asti ollut tasan yhtä kuollut kuin muukin perhe, mutta josta on tehty myytti: Anastasia elää! Samalla kun vastusteluistani huolimatta aloin sulaa Koskisen slaavilaistyylisen kirjoituksen mukana sain yllättäen lisävirtaa Vasilin ystävältä lehdenmyyjä Ivan Jermakovilta. Minulle riitti vain nimi Jermakov ja tajusin, että Koskinen on laittanut peliin enemmän kuin uskoinkaan.

Jos kuolema olisi kuin talvi, tervehtisimme ensipakkasia suurella riemulla. Ihailisimme valkean kuuran peittämiä puita, kuuntelisimme kuinka lätäköiden jää risahtaa jalan alla. Hengittäisimme kirpeää ilmaa syvään, antaisimme kylmän tuntua luissa asti. Katsoisimme vielä kerran tuttua pihapiiriä, kalpeaa, jäähileiden kirjomaa, hiljaisuuteen vaipunutta. Emme pelkäisi sitä, kuinka päivät kävisivät vähiin, kuinka valo alkaisi kuolla ja kaikki värit sammuisivat harmaaseen.

Ystäväni Rasputin kirjassa Ivanilla on veli, Pjotr Jermakov, pakkotyövanki. Jokainen Romanov –kirjat lukenut muistaa, mikä hirveä osuus Jekaterinburgin yöhön oli juuri  Pjotr Jermakovilla, ’toveri mauserilla’ , tappamaan syntyneellä, joka loppuunsa asti vakuutti olleensa itse tsaarin surmaaja. Hän oli myös se, joka pistimillä hoiteli vielä henkitoreissaan olevia. Löytyypä ruhtinasperheen viimeisiltä kuukausilta myös kiinnostava komissaari Vasili Jakolev, jonka oli tarkoitus pelastaa tsaariperhe Uralin punaisten käsistä ja saattaa heidät Moskovaan. Siis Vasili, joka yrittää pelastaa. Sukunimistä nyt viis: Uskon, että Vasili-nimi ei ole sattumaa. Ihania faktoja, jotka pitävät kirjailijan mielikuvitustarinan kiinnostavasti kasassa. Ja pakko myöntää: Kaikki mitä luin itse tsaariperheestä, yhtä mielikuvitushenkilöä lukuun ottamatta, on yhtä tiedossa olevan kanssa eli totta. Ihan huvitti miten todenmakuisesti Koskinen kuvasi Anna Vyrubovaa, joka itse asiassa toi Rasputinin tsaariperheeseen heidän loppunsa sinetiksi. Tosin Anna kuvitteli tekevänsä vain hyvää. Myös Dmitri Pavlovitšin ja Felix Jusupovin, Rasputinin surmaajien kuvaukset ovat hyvin uskottavat.

Summasummarum, nyt te jo arvaatte, kuinka tässä kävi: Mitä pidemmälle luin, sitä antautuneempi olin ja kiukusta ei enää tietoakaan. Keksityn hahmon Vasili Brutševin olemassaoloa puoltaa hänen roolinsa Rasputinin tarinan kertojana. Hän oli se, joka saattoi valottaa sitä puolta Rasputinista, josta muut eivät olisi voineet sanoa paljoakaan. Vasilin kertomus tuo myös Rasputinin persoonaan ripauksen lapsekasta hyvyyttä. Hän on niin äiti-kullan, tsaarittaren ja isä-kullan, Nikolain puolella. Ja hänen sanomistaan käy ilmi se, että voidakseen tulla pyhäksi, pitää ensin ryvettyä, ei voi nähdä valoa ellei ensin tunne pimeää. Venäjällä on kautta aikain tunnettu käsite Jumalan houkka, henkilö, joka rypee synnissä ja pahassa, mutta sen jälkeen katuu ja omistaa loppuelämänsä hyvälle. Tuota pahan tekemistä tavallaan arvostetaan sen kautta, että vain vahva ihminen pystyy laittamaan itsensä alttiiksi nöyryytykselle ja muiden pilkalle. Rasputinista kirjoitettaessa pitää aina muistaa juuri tuo asia ja sen JP Koskinen tuo upeasti esiin.

Kuitenkin se, mihin eniten ihastuin oli Koskisen venäläinen tunnelma: Teksti aivan huokui slaavilaista mentaliteettia ja dialogit olivat aidonmakuiset sekä sujuvat. Se mitä eniten pelkään suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa jälkeen Waltarin on ikävystyminen, mutta JP Koskisen seurassa ei krantuinkaan lukija ikävysty. Pidin tekstistä niin paljon, että annoin lopulta anteeksi koko Anastasia-kuvion vaihdokastarinoineen. Ja kirjan lopussa oleva eräs kirje (sitaatit ko. kirjeestä) sitten nosti tämän kirjan listalle, johon palaamme lähiviikkoina. Nyt on pakko palata Pelon kirjaan, sillä molemmat ammentavat slaavilaisuudesta, Jokapäiväinen elämämme vain kertoi kaiken vieläkin uskottavammin, vahvemmin, mutta uskokaa tai älkää: Ystäväni Rasputin  menee nyt arkistooni Romanov-kirjat Leena Lumissa! Perusteluna on se, että hänelle, joka ei ole lukenut aikaisemmin Rasputinista tai Nikolai II:n perheestä, juuri JP Koskisen Ystäväni Rasputin voi olla kiinnostava, madallettu kynnys astua Romanovien kiehtovaan historiaan.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja...Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Erja  Jenni/Kirjakirppu Noora  Minna Vuo-Cho ja Jonna

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa