Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Pahan käsite oli aina kiehtonut Van Damia, jo ensimmäisistä opiskeluvuosista lähtien. Olivatko jotkut ihmiset syntyneet pahoina, vai tuliko ihmisestä paha jonkin tapahtuman seurauksena? Ja ensin oli tietysti määriteltävä, mitä pahalla tarkoitettiin. Tätä aihetta hän oli pohtinut jo kolmessa kirjassaan, pääsemättä kuitenkaan tyydyttävään johtopäätökseen.

Hän kirjoitti juuri muistiinpanoja edellisestä potilaasta – mies oli lähes yhtä vanha kuin hän itsekin, muttei kyennyt hyväksymään sitä, etteivät naiset enää heittäytyneet hänen syliinsä – kun hänen sihteerinsä soitti sisäpuhelimella ilmoittaakseen, että hänen seuraava potilaansa oli saapunut. Tohtori Harrison Hunter.

Peter Jamesin uusin Roy Grace –sarjan teos Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead, Minerva Crime 2015, suomennos Maikki Soro) on ehdottomasti sarjan paras! Nyt voin jättää takertumatta hänen ensimmäisiin kultakautensa trillereihin silloin kun Roy Gracen virkamiesmäisyys ja kunnollisuus puuduttaa minut kiukkutilaan. Voin siis tässäkin kertoa nyt ihan vapaasti pitäneeni kaikista sarjan kirjoista ja toisista hyvinkin paljon, mutta rikosylikomisario Roy Gracen omahyväiskunnollinen olemus nostaa verenpainettani. Who does he think he is? No, nyt alkaa pintakuorrutus karista hänen järkkymättömältä elämältään, jossa hän on säilyttänyt ryhtinsä, vaikka Sandy-vaimo katosi kymmenen vuotta sitten. Menossa uusi kierros ja vauvakin on jo syntynyt eli auringon pitäisi langeta uuden elämän ylle, vaikka...Pidän ihan hippusen Roysta, koska hän pitää koirista. Humphrey on hänelle hyvin tärkeä ja Roy paljastaa piilottamansa huumorintajun vaikka tässä:

Humphrey kamppaili vinkuvan kumilelunsa kanssa elämästä ja kuolemasta.

Mikä tekee juuri tästä yhdennestätoista Jamesin dekkareista parhaimman?

Ensinnäkin jo alun sitaatissa mainittu aihe, joka on ikiaikainen: On kaksi koulukuntaa, joista toisen mielestä lapsi on aina viaton, syntyy siis puhtaana ja pahaan kyvyttömänä ja sitten ovat he, joiden mielestä lapsikin voi kyetä murhaan. Agatha Christien Hercule Poirot on muutamaankin kertaan tuuminut kenen vain pystyvän murhaan, jopa lapsen. Ajatus on kiinnostava! Sitten se yleisempi kuppikunta on sitä mieltä, että elämän olosuhteet aiheuttavat ihmisen pahuuden: Tästä viimeisestä on loistava esimerkki Pärttyli Rinteen Viimeinen sana

Toisekseen: Nyt Peter James on todellakin paneutunut juonikudelmaan eli vaikka pysymme samassa aikatasossa ja vain piipahdamme eräässä sisäoppilaitoksessa ’70-luvulla, tarina on riittävän monitahoinen, henkilöt kiinnostavia ja Roy Grace saa suurimman osan aikaa olla syrjästäkatsojana, vaikka hän muuta ehkä luulee. Royn lähin mies Glenn Branson on kovasti mieleeni ja hän saa nyt näyttää kyntensä. Jännityksen onneksi, Brightoniin ilmestynyt tai siellä aina asunut sarjamurhaaja on pääroolissa. Aluksi lukija ei tiedä, kuka hän on, mutta kun alkaa arvata, jännitys vain tihentyy.

Kolmanneksi: Tempo! Peter Jamesin parhautta on aina ollut tempo. Ei mitään hirveää actionia, vaan Poirotmaista tarkkailua, pettämistä, valehtelua, ihmissuhdekiemuroita, psykologista jännitystä, surua, menetystä, rakkauttakin...kuin Valse triste.

Neljänneksi: Henkilögalleria on mitoitettu tarkalleen oikein. Lukija ei rasitu miettiessään kuka kukin on, vaan voi antautua jännityksen viemäksi.

Viidenneksi: Yllätykset! Sandy-kuvio saa uuden sävyn, aivan uuden. Juonikuviokin sisältää, jotain täydellisen uniikkia. Glenn Branson yllättää upeasti. Minäkin joudun yllätetyksi: Kirjassa on mukana mies, jonka tunnen! Mies, josta pidän ja joka on tukenut minua eräänä tammikuun päivänä ja vähän muulloinkin, mies joka saa minut nauramaan..., mutta en tiennyt hänen olevan ehdonalaisessa törkeästä huumausainerikoksesta, enkä ole ikinä kokenut häntä vainoharhaisena.

Kuudenneksi: Kuolema merkitsee omansa on sietämättömän jännittävä, hyytävän pelottava, juuri sellainen kuin napakymppidekkarin tuleekin olla!

Seitsemänneksi: Saamme myös ripauksen Jack Londonia, sillä muistattehan Bella Moyn...

Olen mieluummin tuhkaa kuin pölyä!

Haluan, että kipinäni syttyy kirkkaaseen liekkkiin

eikä hiivu kuin lahoava puu.

Olen mieluummin loistava meteori, jonka jokainen atomi...

Brightonissa alkaa yllättäen kadota ja kuolla nuoria naisia. Lopulta käy ilmi, että kolmekymmentä vuotta sitten sattuneen urhin yllättävä löytyminen yhdistyy nykyhetken murhiin.. Kukaan ei voi enää kieltää, etteikö kyseessä olisi vaarallinen sarjamurhaaja, josta profiloija voi päätellä miehen uusivan tekonsa kerta kerran jälkeen. Tarinassa kaikki alkaa Logan Somervillestä, joka soittaa hätääntyneen puhelun:

Jamie Bell vastasi puhelimeen Loganin soittaessa ja kuuli heti, että jotain oli vialla.

”Täällä autatallissa on joku mies. Hän oli tuossa juuri äsken. Yritti mennä piiloon, kun ajoin sisään.”

Kumpikin heistä inhosi talonsa kelllarissa olevaa pysäköintihallia. Heidän pienestä yhdeksännen kerroksen asunnostaan, joka sijaitsi lähellä Brightonin keskussairaalaa Kemp Townissa, oli suurenmoinen näköala kattojen yli Englannin kanaalille, mutta maanalainen parkkihalli oli molempien mielestä pelottava paikka.

Jamie oli sanonut Loganille monet kerrat, että sähköportti täytyi ehdottomasti sulkea enen kuin lähti ramppia alas. Nyt oli ilmeisesti tapahtunut se, mitä hän oli aina pelännyt.

”Okei, kulta”, hän sanoi. ”Kuule. Pistä ovet lukkoon, käänny ympäri ja aja saman tien takaisin ulos.”

Logan ei vastannut.

”Logan, kuulitko sinä?”

Hän kuuli naisen kirkaisevan.

Hirvittävällä äänellä.

Sitten tuli hiljaista.

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja Leena Lumissa

Dekkarit Leena Lumissa

Carol Shields&Blanche Howard: Kuiva kausi

Yhtä kaikki tänä ankeana aamuna olo on kuin uudestisyntyneellä. Sisään ei tulvehdi valoa – et uskoisi, jos sanoisin niin – ja korkeiden, tummien, vettä tippuvien puiden näkymässä on ehdottomasti jotakin, mikä aiheuttaa mollisointuista surumielisyyttä, mutta kuitenkin asteen verran ”kellaritautia ” lievempää. Herra tietää, miksi olen sietänyt kellarielämää näinkin kauan. Yksikin vuosi lisää loisteputkivaloa, kevyttiiliseinää ja homeisia olkimattoja, niin olisin ollut mennyttä miestä, joten vaikka keittiössä on nyt väärät suhteet ja vaikka joku jätti piirustuspöydälleni hillopurkin, tunnen oloni asettuneeksi, suorastaan viralliseksi.

Näin vahvana ja innoittuneena kirjoittaa Charles, ’Chas’, ensimmäistä vastauskirjettään vaimolleen Jocelynille, ’Jockille’, North Vancouverista Ottawaan, jonne vaimo on saanut mairittelevan kutsun saapua köyhyyskomission avustavaksi jäseneksi. Carol Shieldsin ja Blance Howardin herkkävaistoinen teos Kuiva kausi (A Celibate Season, Otava 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kirjeromaani, jossa Howard kirjoitti vaimon kirjeet ja Shields miehen kirjeet. Kirjeromaanien ystävänä nautin suunnattomasti siitä erityisyydestä, mikä kirjoitetulla sanalla on paljastaa hyvänkin, jo kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton hiusmurtumat ja kasvattaa niistä todellisia ongelmia. Asioita, jotka olivat alitajunnnassa painaneet kumpaakin, mutta niitä ei oltu vain puhuttu auki. On niin paljon helpompaa jatkaa vähemmän tarjoavaakin parisuhdettta perherauhan ja vaikka lasten nimissä, kuin paljastaa todelliset tunteet ja etenkin se, miten paljon sitä voidaan kasvaa eri suuntiin – huomaamatta.

Kirjassa ensin muuttuvat totutut asetelmat eli arkkitehtimies on nyt työtön ja on koti-isänä, mutta pääsee työpöytineen kellarista keittiöön. Vaimo taas muuttaa kauas kuukausiksi ja saa upeaa nostetta loistavasta televisioesiintymisestään sekä neuvokkuudestaan. Chas huomaa myös että vaimo alkaa muuttua ulkosesti paljon hoikemmaksi, paljon itsevarmemmaksi ja lopulta Jock paljastaa, että komissio on ollut hänen elämänsä mahtavin kokemus. Siis ei Chasin löytäminen, ei heidän rakkautensa, eivät heidän kaksi lastaan, vaan juuri komissio. Kirjeissä ei nähdä ilmeitä, ei kuulla äänenpainoja, ei voida samalla silittää kättä, kun sanotaan totuuksia, joten vähitellen tyyli muuttuu kovemmaksi puolin ja toisin. Pariskuntaa rasittavat myös raha-asiat, sillä Chas saa lopulta koulutusta vastaamatonta työtä kahtena päivänä viikossa ja Jockin palkkaa ei vain tunnu tulevan, aina löytyy joku selitys. Luottokortit ovat tapissaan, mutta siitä huolimatta vaimoaan jouluksi kotiin odottava Chas on päättänyt yllättää Jockin uskomattomalla tavalla muistettuaan, mitä tämä on aina kaivannut taloon: Hän alkaa rakentaa talvipuutarhaa aikaa ja vaivaa säästämättä. Siitäpä riemu repeäää ja joulusta tulee katastrofi. Jock ehtii laimeasti pahoitella käytöstään kirjeessään tammikuun viidentenä, mutta Chasin kirje, joka on päivätty samalle päivälle, paljastaa jo enemmän:

Olen vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin olen raivoissani ja suruissani. Kuka tarkalleen ottaen oli se pelottava nainen, joka marssi tänne jouluaattona ja kirkui ”Mon Dieu!”, kirkui niin kovaa, että kissaparkakin lähti karkuun kuin henkensä hädässä, ja joka miehensä ja kahden mykistyneen lapsensa edessä rääkyi kymmenen minuuttia täyttä kurkkua, että hänen talolleen on tehty väkivaltaa, mikä pyhäinhäväistys, mikä tihutyö.

Talvipuutarha, muistan sinun sanoneen ainakin sata kertaa, tekisi paikasta paratiisin. Sanoit näkeväsi sen täynnä trooppisia kasveja, saviruukuissa kasvaisi viikunapuu, bambuhäkissä laulaisi lintu; sanoit että siellä – niin monet kerrat, että olen seonnut laskuissa – siellä sinä joisit aamukahvisi, lukisit lehden ja löytäisit elämän seesteisyyden.

Kuiva kausi on herkullinen ja tarkkanäköinen, vähän pelottavakin kuvaus siitä, mitä parhaimmankin parisuhteen luolissa voi piillä. Kun kaikki alkoi, ei kumpikaan, ei Chas, eikä Jock, voinut tajuta, että ero ei lähennä heitä, vaan etäännyttää. Vain läheisyys luo läheisyyttä...Kumpikin hakee tukea tapahtumille ja tunteilleen lähellään olevilta ja saavat juuri omia mielipiteitään tukevia neuvoja. Suorastaan kauhuissaan he ovat huomatessaan, että makuuhuoneesta on kadonnut harvoin tavatessakin kaikki kipinä. Chas ympäröityy uudella voimalla, jättää työnsä ja perustaa oman yrityksen ja Jock kietoutuu unelmaansa urasta komission vakituisena jäsenenä. Kauempana toisistaan he eivät enää voisi olla ja kaiken tämän sotkun ympärilllä pyörivät vielä kummankin äidit, joista toista alkaa vaivata dementia ja toinen juo mieluummin sherryä ja lukee kirjallisuusarvosteluja kuin tekee mitään muuta.

Shieldsin ja Howardin yhteistyö on kuin aidon avioparin. Oikeasti vanhat ystävät, kumpikin palkittuja kirjailijoita, luovat teoksen, joka on minusta Shieldsin ’ranskalaisin’ ja parisuhderaadollisin. Kuiva kausi näyttää

miten vaikea on etsiä itseään kadottamatta toista.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Hanna/Kirjainten virrassa Mustikkakummun Anna Marjatta Mentula ja Kirjapolkuni

*****

Carol Shields Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Rahasta eli ylipitkä vastaukseni JOnnalle juttuun Miten hallita kustannuksiaan?

Elokuu on minulle aina vuoden murroskuukausi. Rakastan elokuuta kaikellaan, mutta syyskuuta sitäkin enemmän: Ilmat eivät ehkä enää Italian illat, mutta murros on selkiintynyt ja raikas syykuun tuuli puhaltaa. Olen sivusta nyt seurannut erästä casea järkyttyneenä siitä, miten paljon omahyväisyyttä, alentuvuutta ja kaikentietävyyttä voi joku voi toisiin kohdistaa. Elämä on. Päätin nyt kuitenkin ohittaa tuon ja tarttua tabuun nimeltä raha ja kuluttaminen. Siitähän saa puhua, mutta vain tietyt normit täyttävästi ja huolimatta siitä, että öykkäröintiä ei yleensä pidetä Suomessa sivistyneenä, sitä tapahtuu paljon ihan sallitusti. Olemme Lumimiehen kanssa pyörineet monenlaisessa seurassa ja jos siinä ei kymmenien liike-elämävuosien kautta muuta oppinut niin sen, että raha ei tuo sivistystä, mutta sivistys ei välttämättä edellytä varattomuutta. Vrt. Raha ei tuo rakkautta, mutta rikaskin voi olla rakas. Öykkäröintiä voi olla vaikka se, että pohdiskelet seurassa iPadin ostoa ja illan isäntä täräyttää, että 'tuossahan noita pyörii pöydillä ja lattioilla ihan riesana, taitaa olla jo kymmenen!' Äärimmäistä nuukuttaa edustaa eräs tapaus meiltä, jota nauramme vieläkin: Kun tuli digi-TV, tiesimme kaikki, mihin kellonaikaan piti olla uusi televisio, että se näyttäisi digiohjelmaa. Meillä takkahuoneessa 30 vuotta vanha televisio ja Lumimies väitti, että hän saa  sen näkymään digiboxilla. Minä, perheen epäteknisin, väitin ettei onnistu. Pitkän iltapäivän R. sitkeästi yritti, mutta tuntia ennen kuin kaupat sulkeutuivat, meillä oli digitelevisio! Nyt kuitenkin siihen pitkään vastaukseeni JOnnalle, joka oli vastineeni hänen juttuunsa Miten hallita kustannuksiaan? Se ei mahtunut hänen kommenttilaatikkoonsa, joten kerroin hänellekin, että vastaan myöhemmin omalla jutullani.

JOnna, minä taas haluan kotiin kaikki alueen kauppojen mainokset, että voin vertailla hintoja tai tehdä löytöjä. Tänä keväänä meillä hajosivat kuin kirouksesta monta kirsikkapuista sälekaihdinta makkareista ja ne ovat unen välttämättömyyttä. Kun googlailin, niitä ei enää saanut edes Ikeasta, ei mistään. Sitten kotiin tupsahti mainos paikasta, jossa olemme käyneet ehkä kerrna ja just siellä myytiin noita kaihtimia. Kaikkien kesävieraiden, myös jetlagista kärsivien, unet oli pelastettu. Olen alkanut seurata myös kauppojen tarjouksia eli ostan tietyt jutut vain ja ainoastaan tarjouksesta: Kilometrejä ei tule lisää, sillä meidän kauppakeskittymästämme selviää yhdellä parkilla. Pitää vain päättää, mihin kauppaan kannattaa kullakin viikolla mennä.

Vaatteita kertyy kaappeihin yllättävän helposti, mutta olen ollut aika tehokkaassa vaateostolakossa jo kauan. Kun laskin puseroni, tajusin, että 'nyt tämän on loputtava!' Elämän ylellisyys on sallia yksi Peter Hahn -ostos vuodessa. Nyt tilasin hellemekon, joka täyttää seuraavaksi viideksi vuodeksi vaatetustarpeen puutarhassa, kotikadulla, omalla terassilla etc. Entinen onkin jo hiutunut puhki! Yritin todella kiertää vaatealessa, kulutin pitkästä aikaa tunteja, mutta kaikki oli kuten mieheni lohkaisi 'rätei ja lumpui', joten ei innostanut, vaikka tarjoukset olivat jopa 70 prosenttia. Kun ostan mieluisan, käytän sen loppuun.

Ruoassa voi säästää tiettyyn rajaan asti paljonkin. Syömme viikolla kuin kerjäläiset, mutta viikonloppuna kuin ruhtinaspari. Tosin kerjäläisetkin syövät nyt capresea kaksi päivää viikollakin, sillä 10 isoa Närpiön tomaattia maksoi viimeksi 0,99 euroa! Kummankin kolestrolit menivät capresella ihannelukuihin ja näin vältimme kalliit ja sivuoireita aiheuttavat kolestrolilääkkeet. Kerran viikossa merikalaa, usein jopa kaksi kertaa sillä lohta ostamme aina reippaasti ja jos alan valmistaa kalasoppaa, teen sitä sitten ison kattilallisen. Mikä tahansa pitkä keitto, 'nuukuussoppa', joka toinen viikko eli sitä monta päivää, mutta joukossa on syöväntorjuntalistan TOP10:stä mukana ainakin kaksi ainesosaa: paljon valkosipulia ja tomaattimurskaa/ketsuppia. Hiilijalanjälki talvella tyyriimmistä Närpiön kasvihuonetomaateista on pienempi kuin Espanjasta rahdatuista ja makuero on kuin yö ja päivä.

Lehdistä on tullut tingittyä tosi paljon. Kestotilauksia ei ole enää kuin Hesari ja tyttärelle tilaan yhtä sisustuslehteä. Tosin juuri viikko sitten palasin Annan tilaajaksi ja Oma aika lehden ostan vuorotellen ulkomaisen, usein ruotsalaisen, sisustuslehden kanssa irtomyynnistä. Annan tilasin, koska sain vanhana tilaajana niin mahtavan tarjouksen, että en voinut siitä kieltäytyä.

Ennen kävin kampaajalla 6 viikon, nyt 8 viikon välein.

Yksi tapa säästää on käyttää shamppoot, kosteusvoiteet ja meikit loppun: Turha ennakoida!

Kannattaa kurkistaa vakuutuksiin, jotka on voitu tehdä vaikka vuosikymmeniä sitten. Aloin kauhistella viimeistä kotivakuutuksen summaa ja aloimme katsoa mitä se oikein piti sisällään. Siellä oli aivan turhaa mukana, joten lähdimme ihan livesti tapaamaan vakuutusvirkailijaa. Poistimme turhat ja lisäsimme pysyvän matkavakuutuksen: Säästimme 400 euroa vuodessa eli satasen per lasku!

Kilpavarustelu naapurien ja sukulaisen kanssa on tyhmintä mitä tiedän. Joka sen virran viemäksi joutuu, on kohta allikossa ja aina on paha mieli. Raha ja tavara ei tuo harmoniaa: Osto-onni kestää 30 minuuttia, mikä on tutkimustulos ja sitten iskee krapula.

Nyt on menossa tiukka, mutta mukava syyskesä. Aiomme viettää myöhemmin syksyllä aikaa Itävallassa juhlistamassa 30-vuotishääpäiväämme. Reitti on muuten sama kuin keväällä 2013, mutta nyt ajamme laivalta itäkautta Saksa, Tsekki, Puola kohti Slovakiaa tapaamaan siellä asuvaa itävaltalaista ystäväämme. Tulee nyt vihdoinkin sitten koettua myös Krakova ja Wien...ja sitten kohti Salzburgia. Muistelemme myös menneitä, sillä viivymme yön yli Bad Kissingenissä, jossa Lumimies täytti aikanaan 40 vuotta. Ajamme vain pikkuteitä ja lyhyitä päiväajoja. Parissa rakkaassa paikassa viivymme parikin yötä, Salzburgissa jälleen viisi päivää.

Jos haluat, lue vajaan vuoden takainen juttuni kuluttamisesta Mihin tuhlaat ja voisiko jossain säästää kivutta?

Kannattaa oppia löytämään hyvää mieltä siitä, mitä ympärillä ja omassa elämässä jo on. Kun tarkasti katsoo, se onkin lopulta ihan riittävästi ja usein ylikin. Jos on matkanälkä ja haluaa reissata, niin sitten focus on se ja muusta tingitään. Meillä ei ole enää venettä eikä tule, vaikka rannalla asummekin. Silti kaikki on ihan hyvin.

Love
Leena Lumi

Money Money Money

PS. Tässä aivan mainio säästämisvinkki Tuitiinalta!

Kallionauhus

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile.

Katri Kirkkopellon kuvittama ja tekstittämä Soiva metsä – Sibeliuksen matkassa (Lasten Keskus 2015) tuli elämääni yhtä yllättäen kuin tulee lähtö johonkin ihanaan musiikkitilaisuuteen. Olin valmistelemassa nimipäivänäni perhaan ystäväni saapumista Petäjävedeltä luokseni visiitille, kun naapuriystäväni soitti ja sanoi haluavansa antaa minulle nimipäivälahjaksi Sibelius -konsertin Petäjäveden vanhassa kirkossa. Nyt en yhtään sanonut ’en mää ainakaan ku...’, vaan olin heti valmis. Soitin Bessulle ja sanoin, että olenkin lähdössä hänen kotipitäjäänsä kuuntelemaan Sibeliusta mitä parhaimmassa ympäristössä, kirkossa, josta näen uniakin. Bessu löi kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja kutsui meidät konsertin jälken mansikkakakulle.

Konsertti oli aivan ihana ja palaan siihenkin vielä, mutta alussa on sen loppu eli kerron kirjasta jota myytiin konsertin jälkeen kolmella kielellä vanhan kirkon sisääntulossa. Kirja kertoo Sibeliuksesta hänen tyttärentyttärensä kautta, miten lapsi koki kuuluisan pappansa. Se kertoo myös Jannen ja Ainon häämatkasta Lieksaan, jossa veneessä kuljettettiin tulevan säveltäjäkuuluisuuden pianoa. Aino kertoo lapsenlapselleen, että Janne oli saanut Kullervo-teoksen myötä suurta menestystä ja uskalsi kysyä hänen isältään tyttären kättä eli saisivatko he mennä naimisiin. Ja saivathan he!

Häämatkallakin Janne sävelsi. Vuokrasimme taffelipianon, ja se kuljetettiin sisävesilaivan kannella Lieksaan. Sieltä matka jatkui soutuveneellä Pielisjärveä pitkin Monolan torpalle, jossa vietimme häämatkaviikon. Siinä veneessä oli kyllä jännittävää istua. Mietin, kumpi meistä putoaa järveen, minä vai piano! mummi henkäisee.

Kirjassa Sibeliusten koti Ainola soi. Puutarha soi, puut, pikkulinnut, kuuset, satakielet, tuuli, joutsenet...Sisällä pitää olla hiljaa, että pappa voi keskittyä sävellystyöhönsä. Aino-mummi kertoo myös miten Janne oli kiinnostunut musiikista jo varhain ja ensimmäinen oma sävellystyökin oli osa luontoa eli Vesipisarat.

Soiva metsä kertoo myös Jean Sibeliuksen matkoista ulkomaille. Toisinaan Aino oli mukana, toisinaan ei, sillä kasvava perhe ja Ainola vaativat myös huolehtimista. Sibeliuksen maine kasvoi niin, että:

Valse triste soi kaikkialla! mummi huudahtaa.

Kun nyt siirrymme hetkeksi Petäjäveden vanhan kirkon Sibelius-konserttiin, emme saaneet kuulla Valse tristeä, mutta kylläkin Finlandian ja mm. Drömmen ja Kyssens hopp. Soiva metsä kirja sisältää huomattavan CD:n, jonka musiikista osa on äänitetty Sibeliuksen kotimuseossa. Loistava Jussi Makkonen soittaa levyllä vanhaa selloa vuodelta 1757 ja Nazig Azezian soittaa Jean Sibeliuksen kaunisäänistä flyygeliä. Lapsille suunnatulla levyllä kuullaan Drömmen (Uni), Granen (Kuusi), Impromptu, Souvenir, Valse triste ja Finlandia. Hyvät valinnat ja ehdotankin, että jokaisessa Sibelius –konsertissa saisi aina kuulla kaksi viime mainittua lopuksi.

Petäjäveden kirkon akustiikka on erinomainen ja Jussi Makkonen kertoi musiikin välissä hauskasti Sibeliusten häämatkasta. Aikuinen Sibelius-fani varmaan muistaa sellisti Jussi Makkosen vaikka CD-levyltä Yö meren rannalla, jossa hän säesti sopraano Johanna Rusanen-Kartanoa yhdessä pianisti Rait Karmin kanssa. Jussi Makkonen sitten lopulta Soivan metsän minulle toimittikin, sillä kaikki suomenkieliset kirjat oli myyty loppuun ennen kuin täpötäysi kirkko oli saanut väkensä ulos.

Soiva metsä on kaunis ja kutsuu kaikellaan Ainolaan, Sibeliusten elämään ja Jannen musiikkiin. Puut soivat satakielistä, kansalliskukkamme kielot tuoksuvat, Aino mummi touhuaa puutarhassa ja sitten trumpettien törähdykset: Suomen kansallislinnut joutsenet, Sibeliuksen linnut!

Jos haluat tietää enemmän Jean Sibeliuksen lapsuudesta, lue Pienet suuret suomalaiset – Millaisia he olivat lapsina ja nuorina?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Sininen keskitie

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Katja Kettu: Yöperhonen

Sinussa kytee pinnan alla tuli, Villintu. Sytytetään liekki palamaan, annetaan roihuta. Aleksein silmät hehkuivat kuumeisina. – Täällä leirillä hallitsevat sudet. Piirittävät pelokkaan saaliin, raatelevat tämän, nauttivat siitä.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että synnyin uudestaan leirillä juuri sillä hetkellä. Mitä menetettävää minulla olisi?

”Pelotonta pelätään, pelättyä arvostetaan.”

Huumaannuin. Tuo ihminen näki tulen minun sisälläni. Näki sen kiukkuisen ja elämänpaloisen tytönraiskan, joka mieluummin hiihti jään yli Neuvostoliittoon kuin jäi Valkokenraalin vasallien nöyryytettäväksi. Sanat lipsahtivat suustani. – Rakastan sinua. Mi török jörötem.

Katja Ketun Yöperhonen (WSOY 2015) alkaa Kätilön maisemista, Villisilmän, Vikasilmän, lumivaaroilta, joista pakenee Valkokenraalin tyär Irga, kohdussaan ryssän sikiö. On vuosi 1937 ja valkoiset ovat vallassa, eikä Valkoisen Jumalan tyär saa halventaa isänsä mainetta. Irga heittää hyvästit Faskisti-Suomelle Suenhammas mielessään ja hiihtää kuin raivotar Neuvostoliiton puolelle tietämättä, mitä se toisi hänelle ja lapselleen kohtaloksi. Eipä tiedä nuori nainen mikä on Stalin miehiään ja mikä on Neuvostoliiton henki, maan, jossa unohtaminen, salailu ja valehteleminen ovat hyve. Rehellisyys kuolemaksi. Alkavat Vorkutan leirin pitkät vuodet, kumppaneina nälkä, kylmä ja kiima. Rakkaana Aleksei Ignatenko, äidinkorvikkeena, sisarverenä Elna Mihailovna, tuskien hetkellisenä Usvattarena toveri Olga Semjonova, jonka kodeiini, eetteri ja morfiini, saavat jatkamaan – vaikka kuoleman armo olisi ystävä kuin Elnan Unohdussalva: Pääsisi pois.

Toisessa ajassa, vuodessa 2015, Verna lähtee Marinmaalle, Lavran kylään isänsä pyynnöstä etsimään tämän äidin jälkiä, mihin äiti kuoli. Vernan mieli on vastentahtoinen, mutta Isän anelu kirjeessä: ”Älä annan minun vajota nyt, Veruska. Useat Vorkutan vielä elossa olevat leirivangit kertovat hengestä tai hahmosta nimeltä Motyljok. Nimi tarkoittaa yöperhosta. Uskon, että juuri tämä samainen Motyljok tappoi Isoäitisi! Propal bez vesti, jälkiä jättämättä!” Mikä kääntää Vernan mielen? Miksi Verna lähtee kohtaamaan naista menneisyydestä? Onko se matka omaan itseen vai johtuiko kaikki vanhasta viestistä, kyyrillisin kirjaimin suomeksi kirjoitetusta, lapsen mukaan laitetusta:

”Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut...”

Mitä odottaa kokevansa Verna Lavran kylässä, sitä ei unissaan osaisi aavistaa! Vorkutan leiri herää kuin henkiin ja eilisestä tulee tämä päivä. Onko mikään muuttunut? Kiima on kiima, ilmiantaja on ilmiantaja, vainajat heräävät henkiin ja Stalinin tilalla on naurettava, pullisteleva Vova, jonka ainoa pelko on, että hänen menneisyytensä paljastuu...ja sen estääkseen hän on valmis mihin tahansa ja mistään piittaamatta: Ylenkatse on Tsaarin etuoikeus.

Yöperhosessa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat kuoleman valssiin, Vernasta tulee Irga ja Lavran kylästä Vorkutan leiri. Itsevarmasti Katja Kettu kastaa kynänsä siihen pimeään, jolla loi loistavan Kätilön. Sama remseä tekstin kuljetus, verevä kieli, josta selviää vain antautumalla sille, ihmisen ikiaikinen julmuus ja kaiken yllä ja alla kiima, raju rykimä, joka kuuluu ja tuntuu. Miehet ovat orhia, naiset ovat mahlaa valuvia tammoja. Toistansa sukavaiseksi houkuttavat ja kun leikki alkaa aamusumu nousee ennen kuin kaikki on ohi. Ei tiedä nainen miehen käsittelyn jälkeen, onko tuskassa vai hurmiossa, on vain niin nulkattu, tölvätty ja raastettu, mutta liha ja mieli hellänä, on hyvä.

Yöperhosessa on paljon samaa kuin Kätilössä ja Piippuhyllyssä. Julmuus saa tasapainonsa rajusta rakkaudesta, mutta myös ystävyydestä, luonto on mukana usvana ja yökiitäjinä, taikausko on vahvoilla: yöperhonen, joka liikkuu öisin ört, on jonkun sielu. Ketulla historialliset faktat ovat hallussa, vankileirien saaristot ja vähemmistökansojen vainot samoin. Myös nyky-Venäjä saa osansa Vovassa, jonka oikeaa henkilöllisyys on helppo arvata. Mutta kuka ikinä tietää, mistä tuli Vova, mitä salaa? Ja mitä hän tahtoo Yöperhosesta?

Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:

Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.

Ketun kieli vie mennessään! R. väitti, että nyt sopotan kaiken aikaa sekaisin suomea, lappia, maria ja venäjää. Mistä hää tietää, mitä sopotan, sillä tämä on kirjan veri minussa. Vahvaa Katja Kettu -verta, joka vie ja tuntuu.

Kaikesta Yöperhosta kehun, vain yhestä miinustan kiitäjän siipipölyn verran: Vaikka Lavran kylästä tuli kuin Vorkutan uusi tuleminen, kaksi ’kapinaa’ on liikaa, vauhti kiihtyy sekavaksi: Kiiman ja kielen sukavaiseksi pehmentämä lukija alkaa nähdä yötaivaan tähtien kieppuvan eikä huimaukseltaan tajua missä on, mitä kuulee: valaatko laulavat vai aseetko paukkuvat. Vasta savun hälvettyä kuvat erottuvat. Ja ihmiset kuvissa...

Lavran kylä 2015

”Jebi menja, nai minua.”

”Shh, tiše”, mies mutisee ja kietaisee hihansa suuni peitoksi. Kangas painuu suupieliini kuin suitset, joista ohjastaa.

...vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kaskaat sirittävät...

”Moi, ljupimyi rakkaani”, kuiskaan ja hämmästyn sitä itsekin.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta Kirjakaapin kummitus Erja  Omppu  Kirjasähkökäyrä ja Katja

Elämä kantaa...Leena Lumin puolivuotiskatsaus 2015 kevätkesä

Oma vuoteni ei noudata kalenterivuotta eli väli-inventaario on yleensä elokuulla. Se sopii nyt, sillä ensi viikosta keskityn sataa kirjoihin, koska olen loppuvuodesta kuukauden 'poissa'. Melkein vuoden stressi oli tyttäremme ero Teemusta, josta oli tullut meille jo kuin perheenjäsen. Runsas viisi vuotta melkein kaiken aikansa yhdessä viettänyt ja asunut nuori pari meillä suvipäivillä, viettämässä joulua etc. Ei ole ihan kivutonta edes anoppikokelaalle kun näin käy ja nuoret kipuilevat tavallaan. Nyt kuitenkin päivä paistaa ja siihen vihjaisin jo toukokuulla jutussani Onnen pisaroita, ihanasti pihalla..., että kaikki alkaa olla parhain päin. Yllä Meri merellä.

Piristynyt, tuleva teologian maisteri pelaamassa koripalloa...

ja tässä hänen rakkaansa Sami, meidän komea vävykokelaamme.

Kyyhkyläiset suutelemassa Turun saaristossa ja koiruudet katsovat: Edessä sheltti Taika, jota ei tosin paljon tässä näy ja sitten villakoira Dina.

Skål rakkaudelle♥

Tammikuussa olin aika uuvuksissa tapahtumiin, joten parasta lääkettä oli alkaa maalata vuonna koivu ja tähti ostettuja vanhoja tuoleja kodin lisätuoleiksi ruokapöytään. Kirjoitin pioninvärisistä tuolista juttussa Tuumailua ja tuunailua Näitä on neljä, sillä hukassa ollut viimeinenkin löytyi.

Tammikuussa halusin perustaa oman kirjaston Otavan sinisille kirjoille

Maaliskuun ensimmäisenä avasin perinteisen Kevätarvonnan

Elokuvaviikonloppua

Maaliskuussa vietettiin Naistenpäivää

Leena Lumin Kevätarvonnan voittajat julistettiin Marjaana Rinne-Loikalan pupukuvalla

Maaliskuussa kirjoitin Viihde ja lukuromaanin hiekkaan piirretystä viivasta

Maaliskuun viimeisenä oltiin koukussa tanskalaiseen Perilliset -sarjaan

Rauhallista pääsiäisen aikaa

...jolloin mm. löysin Porin torilta kukkivia kesälumipisaroita ja istutin niitä puutarhaamme.

Huhtikuussa oltiin huhtikuun viemiä

Huhtikuussa vietettiin Kirjan ja ruusun päivää

Vähän ennen vappua siirryttiin ulkoruokintaan

Toukokuussa ilmestyi Meidän Suomi, jossa...

Kari Martialan useamman sivun jutussa tarinaa Leena Lumista kirjabloggaajana sekä innokkaana puutarhurina. Julkisuus jatkui kirjabloggajahaastettelulla, joka ilmestyi Aamulehdessä alkusuvesta ja pari viikkoa siitä sama juttu oli Satakunnan Kansassa.

Lisäksi sain vähän aikaa sitten kuulla erältä lukijaltani, että viisi kirjabloggaaja oli mainittu Turun Sanomissa. Sain kuvan luettelosta valokuvaaja Pekka Mäkiseltä ja listassa ovat: Kirjava kammari, Kirjallisia,  Kirjasfääri, Joklaaja ja Leena Lumi (linkitän kun ehdin)

Toukokuun viileyttä valitetaan

Kuuttaren pauloissa eli Luna kummilassa

Toukokuun lopussa käynnistyi Suvilukemista -arvonta

Toukokuun lopussa tarhamagnolia Leonard Messel yllätti ja aukaisi upeat kukkansa

Kesäkuussa Elämä on kaikkien aistien juhlat

Kesäkuussa Pyörremyrskyn syliin sain eli Monika meillä hoidossa

Heinäkuun alussa Helmiorapihlaja kaunehin on...

Heinäkuussa saan vieraakseni blogiystäväni kaukaa

Heinäkuun 15. pnä klo 10 kirjabloggajat tempaisevat kirjastojen puolesta

Heinäkuun lopulla aletaan nauttia kauden herkuista

Vastaan Kolme kirjaa -haasteeseen

Heinäkuun viimeisenä vastaan Tiian kesähaasteeseen

Elokuun alussa nautimme Boissin suklaakakkua

Aurinkoisena elokuun iltapäivänä tapaan Ednan, jonka kanssa olemme kirjoitelleet jo pitkään...

Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti ja nautitaan näistä uskomattomista elokuun päivistä!

Love
Leena Lumi

Being Happy

Melonisalaatti - helppo ja herkullinen terassille ilta-aurinkoon

Tämä paratiisillinen elokuu saa nauttimaan. Eilen päätimme lähteä ajoissa kaupoille ja ostaa koko viikonlopun 'sisään', että saamme sitten vain viettää aikaa kotisaarellamme. Huomasimme, että melonit kuin melonit tuntuivat maksavan vain yhden euron kilo. Muistin heti salaatin, jota olin nauttinut Pöllöwaarissa ystäväni kanssa vain vähän aikaa sitten ja päätimme valmistaa ilta-aurinkoiselle terassillemme jättisatsin kahdelle.

hunajamelonia
vesimelonia
Cantaloupemelonia (ei kuvan salaatissa, mutta suosittelen, sillä todella hyvää)
katkaravun pyrstöjä
kirsikkatomaatteja
rucolaa
rapeaa salaattia

Melonit kuoritaan ja paloitellaan suupaloiksi. Rucola ja salaatti revitään. Kirsikkatomaatit puolitetaan. Joukkoon lisätään katkaravun pyrstöt. Kaikki sekoitetaan. Katkarapujen sijasta voi käyttää vaikka parmankinkkua, joka oli toinen vaihtoehto Pöllöwaarissakin. Huomatkaa, että tähän voi lisätä meloneja maun mukaan eli meillekin oli tulossa mukaan kolmas melonisortti, mutta sitten tajusimme, että ei mahdu, ei mahdu. Eikä eilen kyllä illalla hapankorput sängyssä rapistelleet...

Tarjotaan tuorean vaalean leivän tai patongin kera. Juomana vesi ja/tai viileä valkoviini, joka meillä oli nyt myyjän suosituksesta afrikkalainen.

Ihanaa kun terassimme on ilta-auringon puolella. Istuimme muutaman tunnin tämän kesäisen ruoan äärellä. Jälkiruoaksi oli vain tuoreita mansikoita. Tai ei mitään 'vai', sillä mansikka on sellainen terveysmarja, että siitä kiittävät sekä iho että vatsa ja moni muu.

Olen ihanasti pihalla, sillä tässä piti olla jotain muuta kuin tämä salaatti. Haluan nyt nauttia enkä stressaa yhtikäs mistään! Onko mitään yhtä ihmeellistä kuin on Suomen elokuu...Tapasimme eilen kaupoilla saarellamme asuvan amerikkalaisen, joka saa tänä viikonloppuna luokseen siskonsa ja veljensä: Hän oli niin onnessaan, että kaukana asuvat rakkaat saapuvat Suomen Tahitille juuri nyt.

Guten Appetit!

Leena Lumi

Ruokareseptit Leena Lumissa

PS. Ihan tähän kuulumaton asia, mutta vuoden parhaan tv-jutun palkinnon saa ainakin minulta Helsingin Sanomien Laura Frimanin kolumni Launtai-illan brittisarja on kansallinen turvapaikkamme:

"Se on aika lailla yksi ja sama, mitä ohjelmapaikalle sijoitetaan. Tuon viisikymmenminuutisen ajan suomalainen sielu imee nääntyneenä britti-idylliä sisäänsä ja kokee viimein olevansa siellä, missä pitäisi."