Katja Kettu: Yöperhonen

Sinussa kytee pinnan alla tuli, Villintu. Sytytetään liekki palamaan, annetaan roihuta. Aleksein silmät hehkuivat kuumeisina. – Täällä leirillä hallitsevat sudet. Piirittävät pelokkaan saaliin, raatelevat tämän, nauttivat siitä.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että synnyin uudestaan leirillä juuri sillä hetkellä. Mitä menetettävää minulla olisi?

”Pelotonta pelätään, pelättyä arvostetaan.”

Huumaannuin. Tuo ihminen näki tulen minun sisälläni. Näki sen kiukkuisen ja elämänpaloisen tytönraiskan, joka mieluummin hiihti jään yli Neuvostoliittoon kuin jäi Valkokenraalin vasallien nöyryytettäväksi. Sanat lipsahtivat suustani. – Rakastan sinua. Mi török jörötem.

Katja Ketun Yöperhonen (WSOY 2015) alkaa Kätilön maisemista, Villisilmän, Vikasilmän, lumivaaroilta, joista pakenee Valkokenraalin tyär Irga, kohdussaan ryssän sikiö. On vuosi 1937 ja valkoiset ovat vallassa, eikä Valkoisen Jumalan tyär saa halventaa isänsä mainetta. Irga heittää hyvästit Faskisti-Suomelle Suenhammas mielessään ja hiihtää kuin raivotar Neuvostoliiton puolelle tietämättä, mitä se toisi hänelle ja lapselleen kohtaloksi. Eipä tiedä nuori nainen mikä on Stalin miehiään ja mikä on Neuvostoliiton henki, maan, jossa unohtaminen, salailu ja valehteleminen ovat hyve. Rehellisyys kuolemaksi. Alkavat Vorkutan leirin pitkät vuodet, kumppaneina nälkä, kylmä ja kiima. Rakkaana Aleksei Ignatenko, äidinkorvikkeena, sisarverenä Elna Mihailovna, tuskien hetkellisenä Usvattarena toveri Olga Semjonova, jonka kodeiini, eetteri ja morfiini, saavat jatkamaan – vaikka kuoleman armo olisi ystävä kuin Elnan Unohdussalva: Pääsisi pois.

Toisessa ajassa, vuodessa 2015, Verna lähtee Marinmaalle, Lavran kylään isänsä pyynnöstä etsimään tämän äidin jälkiä, mihin äiti kuoli. Vernan mieli on vastentahtoinen, mutta Isän anelu kirjeessä: ”Älä annan minun vajota nyt, Veruska. Useat Vorkutan vielä elossa olevat leirivangit kertovat hengestä tai hahmosta nimeltä Motyljok. Nimi tarkoittaa yöperhosta. Uskon, että juuri tämä samainen Motyljok tappoi Isoäitisi! Propal bez vesti, jälkiä jättämättä!” Mikä kääntää Vernan mielen? Miksi Verna lähtee kohtaamaan naista menneisyydestä? Onko se matka omaan itseen vai johtuiko kaikki vanhasta viestistä, kyyrillisin kirjaimin suomeksi kirjoitetusta, lapsen mukaan laitetusta:

”Pieni, synnyit yössä ja lähdit yössä. Kuuton yö ja leirin kapina olkoot todistajia epätoivolleni. Lähetän sinut...”

Mitä odottaa kokevansa Verna Lavran kylässä, sitä ei unissaan osaisi aavistaa! Vorkutan leiri herää kuin henkiin ja eilisestä tulee tämä päivä. Onko mikään muuttunut? Kiima on kiima, ilmiantaja on ilmiantaja, vainajat heräävät henkiin ja Stalinin tilalla on naurettava, pullisteleva Vova, jonka ainoa pelko on, että hänen menneisyytensä paljastuu...ja sen estääkseen hän on valmis mihin tahansa ja mistään piittaamatta: Ylenkatse on Tsaarin etuoikeus.

Yöperhosessa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat kuoleman valssiin, Vernasta tulee Irga ja Lavran kylästä Vorkutan leiri. Itsevarmasti Katja Kettu kastaa kynänsä siihen pimeään, jolla loi loistavan Kätilön. Sama remseä tekstin kuljetus, verevä kieli, josta selviää vain antautumalla sille, ihmisen ikiaikinen julmuus ja kaiken yllä ja alla kiima, raju rykimä, joka kuuluu ja tuntuu. Miehet ovat orhia, naiset ovat mahlaa valuvia tammoja. Toistansa sukavaiseksi houkuttavat ja kun leikki alkaa aamusumu nousee ennen kuin kaikki on ohi. Ei tiedä nainen miehen käsittelyn jälkeen, onko tuskassa vai hurmiossa, on vain niin nulkattu, tölvätty ja raastettu, mutta liha ja mieli hellänä, on hyvä.

Yöperhosessa on paljon samaa kuin Kätilössä ja Piippuhyllyssä. Julmuus saa tasapainonsa rajusta rakkaudesta, mutta myös ystävyydestä, luonto on mukana usvana ja yökiitäjinä, taikausko on vahvoilla: yöperhonen, joka liikkuu öisin ört, on jonkun sielu. Ketulla historialliset faktat ovat hallussa, vankileirien saaristot ja vähemmistökansojen vainot samoin. Myös nyky-Venäjä saa osansa Vovassa, jonka oikeaa henkilöllisyys on helppo arvata. Mutta kuka ikinä tietää, mistä tuli Vova, mitä salaa? Ja mitä hän tahtoo Yöperhosesta?

Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:

Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.

Ketun kieli vie mennessään! R. väitti, että nyt sopotan kaiken aikaa sekaisin suomea, lappia, maria ja venäjää. Mistä hää tietää, mitä sopotan, sillä tämä on kirjan veri minussa. Vahvaa Katja Kettu -verta, joka vie ja tuntuu.

Kaikesta Yöperhosta kehun, vain yhestä miinustan kiitäjän siipipölyn verran: Vaikka Lavran kylästä tuli kuin Vorkutan uusi tuleminen, kaksi ’kapinaa’ on liikaa, vauhti kiihtyy sekavaksi: Kiiman ja kielen sukavaiseksi pehmentämä lukija alkaa nähdä yötaivaan tähtien kieppuvan eikä huimaukseltaan tajua missä on, mitä kuulee: valaatko laulavat vai aseetko paukkuvat. Vasta savun hälvettyä kuvat erottuvat. Ja ihmiset kuvissa...

Lavran kylä 2015

”Jebi menja, nai minua.”

”Shh, tiše”, mies mutisee ja kietaisee hihansa suuni peitoksi. Kangas painuu suupieliini kuin suitset, joista ohjastaa.

...vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kaskaat sirittävät...

”Moi, ljupimyi rakkaani”, kuiskaan ja hämmästyn sitä itsekin.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta Kirjakaapin kummitus Erja  Omppu  Kirjasähkökäyrä ja Katja