Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

Pertin vastarinnasta huolimatta Kaarina tunsi olevansa unelman kynnyksellä, kiitoradalla, nousevansa pian lentoon. Taskussa odottivat liput uuteen elämään, pois lähiöstä keskustaan, elämään, jossa ei ollut tuskailua aamuruuhkassa, ei junassa istumista, ei tuuppivia olkapäitä asemalaiturilla. Aamuisin hän voisi kävellä töihin Korkeavuorenkadun liikkeeseen Kauppatorin poikki, istahtaa kenties kahville ja katsella valkoisia laivoja, jotka odottivat merelle pääsyä...

Tapani Heinosen teos Kuka heilutti pesäpuuta (Minerva 2015) on kirjoitettu kynällä, joka on kastettu suomalaisten unelmiin, elämän pettymyksiin, tyytymisiin sekä raivoon osatta jäämisestä. Kirja on pienoskuva yhteiskunnastamme ja kantaa yhteiskuntakriittistä sanomaa hyvin todenmakuisten henkilöidensä kautta. Kaarinasta on tehty kirjan nälkäinen enemmän haluava. Hän kipuilee ikuista etäisyyttää äitiinsä Alliin, joka on kaiken ikää paaponut ikuista epäonnistujaa Roopea, hän tuntee syvää vastahankaa miehensä Pertin asenteeseen siitä, että heillä olisi nyt kaikki hyvin, kun on oma asunto ja sen pitäisi riittää. Ei, Kaarinalle se ei riitä, hän haluaa saman elintason kuin ystävänsä Maikki, joka on kutsuttu miehineen linnan juhliin ja jonka mies on osakkaana rakennusprojektissa, jossa vastaavana mestarina on Kaarinan mies Pertti Sund. Upean asunnon näytössä Pertti toteaa kaikkien kuullen, että heillä ei ole asuntoon varaa ja hitaasti, mutta varmasti Kaarina alkaa venyttää heidän hyvän avioliittonsa napanuoraa katkeamispisteeseen tietämättä ollenkaan, missä painajaisessa Pertti elää rakennustyömaalla. Kaarinan katkeruus sokaisee hänet ja saa ihmettelemään:

Eikö edes perhosen siipi värähtänyt tässä maailmassa, vaikka hänen ylitseen käveltiin?

Kiinnostavasti Heinonen tuo esiin ihmisen heikkouden verrata itseään aina muihin, ihmisen tarpeen hamuta enemmän, ihmisen kyvyttömyyden olla läsnä hetkessä kuin myös ihmisen katkeruuden, jossa tämä tuntee, että muut ja koko maailma ovat hänelle velkaa kaiken. Katkeruudessa kierittelevä, itsesäälinen Kaarinan veli Roope on menettämässä sekä kotinsa, vaimonsa että lapsensa ja mitä hän tekeekään: Tarttuu pulloon, pukeutuu katkeruuteen, vetää itseään vimmaisella raivolla viemäristä alasta.

Aamulla hän oli napannut varmuuden vuoksi pari pilleriä. Oluen kanssa Sipralexista kehkeytyi helvetinmoinen coctail. Hyvä jos jaksoi nousta sängystä ylös ja keittää kahvit. Oli tehnyt mieli jäädä istumaan keittiön ikkunan eteen kahvimuki kädessä. Kesän valo ei kutsunut ulos eikä lämmittänyt, se raastoi sisältä ja paljasti tyhjyyden.

Keski-Suomessa asuvan Alli-äidin paapomalla Roopella ei ole mitään muita aseita kuin katkeruus, kun hän on menettämässä Mirvansa, naisen, jota ei edes uskonut ikinä voivansa saada. Roopen tukipilarit äiti, sitten sisko Kaarina ja nyt Mirva, mutta tutkija Mirvaa kiinnostavat järripipeippojen pesinnät omaa lasta ja miestä enemmän, hänestä ei ole äidiksi, ei siskoksi ja Roope saa rauhassa pudota:

Roope ei muistanut olleensa aiemmin vastaavassa tilanteessa: Hän värjötteli Helsinginkadulla leipäjonossa, joka mateli satoja metrejä jalkakäytävällä kuin nälkäinen mato. Lenkkitossun pohja oli irronnut liimauksesta ja nokka irvisti leipäjonolle. Hän yritti kävellä kompastelematta jonon mukana ja näyttää rennolta.

Kaikilla sama nujertunut olemus, vaikka ikkunasta ei kurkkinut Afrikan tähden roisto vaan antelias herra Hursti. Jono eteni hitaasti kohti ovea kuin ehtoollispöytään.

Kuka heilutti pesäpuuta toi mieleeni kuin läpileikkauksen siitä suomalaisesta yhteiskuntaluokasta, jota Kaarina ja Roope edustivat maalta pääkaupunkiin suurin toivein muuttaneina samoin kuin siitä, jossa Pertti Sund on kasvanut lähiölapsena. Mirva taas edustaa koulutetumpaa, ylempää keskiluokkaa ja tuo kuvaan kontrastia. Hyvä veto Heinoselta tuoda mukaan myös Keski-Suomessa asuva Kaarinan ja Roopen äiti, Alli, jonka mietteet ja muistelot menneestä ovat kirjan peili: Sieltä heijastuvat, miksi Allista tuli Alli, miksi Kaarina tuntee miten tuntee ja miksi Roopesta tuli periksiantaja ja katkeruuden kantaja. Helppo havaita, missä on Heinosen vahvuus: Miesten sielun kuvaamisessa. Hän on myös heidän puolellaan, vain Alli ilmeisesti jo riittävän vanhana saa armon, mutta Kaarina on stereotyyppi, josta ei hevin syvyyttä löydy ellei hän ymmärrä omaa parastaan ja ota lusikkaa kauniseen käteen, se on Heinosen viesti. Kaiken synnin päälle Kaarina on vielä pikkupitäjän missi vuodelta koivu ja tähti, joten sekin lisä syntilistaan. Mirva omalla tavallaan tehdään myös itsekkääksi oman onnensa etsijäksi, joka hylkää Roopen ja on tätä kautta syyllinen sekä Roopen uhoon että tuhoon.

Lukiessa tulivat mieleeni Maria Jotunin Huojuva talo sekä Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Ei Jotunin tyyli, vaan ihmisen piina ja kodin kulissit ja niiden hajoaminen. Sen sijaan Kuka heilutti pesäpuuta kantaa osin samoja kaikuja kuin Neljäntienristeys, vain sillä erolla, että Heinosella ei ole ainakaan vielä herkkyyttä naissielun kuvaajaksi. Hän ei näe naista pintaa syvemmälle tai ei halua nähdä ellei nainen ole ohittanut parasta ennnen päiväystään, sitten hänkin herkistyy, antaa armon. Kinnusessa hämmästytti, että ikinä ei ole suomalainen mies kuvannut naisen mieltä kuten hän teki, ehkä kukaan ei kykene siinä vastakaan, kukaan mies, sillä niin monimutkaisia olentoja me naiset olemme. Sitähän Waltari on muistanut kirjoissan usein sanoa, että naisen mieltä ei voi tuntea, ei tavoittaa, häntä on helpoin rakastaa kaukaa.

Toisaalta sitäkin vahvempia ja todemakuisia ovat Heinosen mieskuvaukset. Pidin etenkin siitä, miten Heinonen kertoi Pertistä, monen ikeen puristuksissa olevasta miehestä: On räjähdysaltis työmaaprojekti, jonka kuviot eivät kestä päivänvaloa, on vaimo Kaarina vaateineen sekä on Kaarinan reppana veli Roope, jonka hän on joutunut irtisanomaan rakennustyömaalta. Moni mies kyllä samaistuu Perttiin, mutta valitettavan moni varmaan Roopeenkin. Mieskuvaajana Heinonen on vahvoilla ja laadukas. Sitä hän oli jo kirjassa Reunalla, joka on jotain, mitä Suomessa ei ole ikinä ennen kirjoitettu!

Vaikka Kaarina on kuvattu pinnalliseksi, hän on silti kiinnostava ja ristiriitainen: Hänkin koko elämänkaarensa summa. Kaarinassa soi selvästi alitajuinen kaipuu maalle, vaikka hän niin haluaa olla menestyvä sisustusliikkeen pitäjä Helsingistä. Pinnaltaan Kaarina on itsevarma nainen, joka harmittelee, että:

Television sisustusohjelmat pitivät huolen siitä, että kodit pysyivät värittöminä. Leikiteltiin muka väreillä, vaikka seinissä ei näkynyt muuta kuin valkoista ja harmaan sävyjä. Eivätkö ne tutkineet englantilaisia sisustuslehtiä ja seuranneet Euroopan trendejä?

Mutta hän, Kaarina Sund, ei alistunut. Ei köyhyyden, mitättömyyden eikä huonon maun edessä.

Tässähän soi ihan Niskavuorelaisia tuntoja, Hetan ja vanhan emännän periksiantamattomuutta ja itsevarmuutta.

Oi, näin pitkä kirjoitus, mutta en voinut muuta, sillä Heinosessa on potentiaalia. Odotan häneltä melkein mitä vain! Kuka heilutti pesäpuuta on jaoteltu erinomaisesti lukuihin, jotka on numeroinnin lisäksi otsikoitu kiinnostusta herättävästi. Odotan tästä kirjasta marraskuisen isänpäivän hittilahjaa säätyyn katsomatta: Jokaisessa miehessä on sekä Perttiä että Roopea, tai Maikin miestä Mahtailijaa kuin myös Mirvan uutta Maailmanparantajaa, joten samaistumisen tuntoja löytynee. Haluan kuitenkin lopettaa sinne, mihin Kaarina oikeasti kaipaa:

Carola lauloi radiossa kiellettyjä leikkejä ja hän meikkasi Korpelan tuvassa. Äiti tuli navelta ja kaikki oli vielä hyvin.