keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Tiia Koskimies: Parhaat piirakat


Niin paljon kuin leipomista vierastankin ja kokkaamista rakastan, olen aina halunnut oppia tekemään erilaisia piirakoita. Lapsena rypyttelin pienillä sormillani karjalanpiirakoita ja mamman karjanpiirakoiden ohje on jossain tallessa, mutta en ole toimeentunut niitä valmistamaan, mutta ei ole äitinikään, joten mammaan ne jäivät, 'oikeat' karjalanpiirakat. Tuottavin kokemukseni on ollut täydellisen helppo ja herkullinen omenapiirakka, joita valmistan ihan sarjana hyvinä omenasyksyinä kakkospakastimeen niin paljon kuin tila antaa myöden. Äidillä on usein rahkapiirakkaa, josta pidän paljon, mutta sitä herkkua, josta lapsena ulkoa tultua nautin eli pellillä paistettua lihapiirakkaa en ole saanut vuosikymmeniin. Kanttorilassa sain niin kielen vievää suppispiirakkaa, että siihen on toimeennuttava. Savonlinnan torilla löysin lörtsyt ja Viipurissa söin jotain ihania piirakoita torilla. Mukana ollut äitini serkku, joka on kotitalousopettaja, nimesi ne, mutta nyt en sitä enää muista. Äiti alkoi kuitenkin silloin kertoa, miten niitä vietiin hänen lapsuudessaan Karjalassa rotinoina vastasyntyneen kotiin. Mitä kaikkia niitä onkaan sultsinoita, vatruskoita, tsupukoita...

Tiia Koskimiehen Parhaat piirakat.50 suolaista ja makeaa herkkua kotikeittiöstä (Minerva 2016) on tilaustyö piirakoita haikailevalle. Jo kirjan kansi herättää ruokahalun ja teos tarjoaakin 50 suolaista ja makeaa piirakkaherkkua kuvineen. Kuvat ovat Matias Koskimiehen. Heti alkusanoissa kirjan tekijä muistuttaa, että jos pohjataikinan teossa haluaa päästä vähemmällä, kaupat tarjoavat runsaan valikoiman pakastetaikinoita. Kirjassa on kiitettävästi huomioitu myös erilaiset ruokavaliot kuten keliakia tai laktoosi-intoleranssi. Huomiota on kiinnitetty myös kaloreihin, joten kirjasta löytyy myös vähäkalorisia vaihtoehtoja.


Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja näin Tiia:

Piirakka on yleensä avonainen, suolainen tai makea uunipellille paistettu leivonnainen. Piiras leivotaan pienempään pyöreään vuokaan. Pai -sana tulee englannin kielestä ja tarkoittaa piirasta, jossa on kansi. Pasteijat ovat umpinaisia uunissa tai keittämällä kypsennettyjä täytettyjä piirakoita. Tartaletit ovat makeita tai suolaisia alkupala- ja jälkiruokapiiraita.

Elsassilainen Quiche Lorraine on vakiintunut nimitys muhkealle kinkku-juustopiirakalle. Espanjassa tapaspöytiin leivotaan empanadoja, joiden täytteet vaihtelevat kanasta ja makkarasta kalaan ja äyriäisiin. Lähellä piirakan olemusta ovat myös pizzatyyyppiset flammenkuchenit eli 'liekkipiiraat' sekä ranskalainen galette.


Piirakka elää satokauden mukaan, joten parsa-pinaatti-katkarapupiirakka on keväiseen pöytään sopiva herkku. Täytteenä on vihreää parsaa, kevätsipulia, tuoretta pinaattia, valkosipulia, katkarapuja, jogurttia, mausteita, parmesaania...Kaikki niin herkkua!

Kirja tarjoaa monta suolaisen piiraan vaihtoehtoa yllä mainitun lisäksi. On klassinen lohipiirakka, katkarapu-juustopiiras, lohi-pestopyörylät, empanadat, Quiche Lorraine -piiras, ja hankolainen lihapiirakka. Retropiirakoita edustavat vanha kunnon 'peltilihis', josta jo alussa mainitsinkin ja hapankaalipiirakka. Kasvis- ja juustopiiraissa löytyy tomaatti Tatin, kaalipiirakka, perunapyöröset, parsakaali-vuohenjuustopiiras, kantarellipiiras, roquefort-pähkinä-flammenkuchen, juusto-kinkkusydän...


Nyt nautimme suolaisista piiraista punajuuri-vuohenjuustopiiraan, jossa punajuuren makeus sopii hyvin yhteen vuohenjuuston kanssa. Vähän sama liitto kuin puanjuurella ja sinihomejuustolla...

Pohja:

Kaupan valmis suolainen piiraspohja (tai omatekoinen perunavoitaikina, jonka ohje löytyy kirjasta)

Täyte:

4 pientä punajuurta
1 punasipuli
1 valkosipulinkynsi
1 tanko Sainte Maure -vuohenjuustoa
2 dl ruokakermaa (tai sojakermaa)
2 kananmunaa
timjamia (tuoreita lehtiä, tai 1 tl kuivattua)
mustapippuria
suolaa

Levitä taikina mieleisesi muotoiseen piirasvuokaan tai irtopohjaiseen, leivinpaperilla vuorattuun kakkuvuokaan. valmista täyte. Keitä punajuuret vedessä kuorineen kypsäksi. Aikaa kuluu noin tunnnin verran. Kuori ja viipaloi ohueksi. Viipaloi myös vuohenjuusto. Kuullota voissa pannulla punasipuli ja valkosipulisilppu. Lisää jäähtyneen seoksen joukkoon kerma, munat ja mausteet. Lado punajuuri ja juustoviipaleet limittäin taikinan päälle vuokaan. Kaada päälle munamaitoseos. Paista 200 C asteen lämmössä noin 30 minuuttia. Käännä alalämmölle ja paista vielä 10 minuuttia. Peitä pinta tarvittaessa. Anna piiraan hieman jäähtyä ja irrota se vuoasta tarjoiluvadille. Tarjoile jäähtyneenä salaatin kanssa.

Vinkki: Gluteeniton ja maidoton versio syntyy gluteenittomasta jauhoseoksesta tehdystä taikinasta sekä soijakermasta.


Jos kevään suolaisen piiraskauden aloittaa parsa-pinaatti-katkarapupiiras, niin makella puolella se on eittämättä raparperipiirakka. Kohta raparperin punaiset alut jo työntyvät maasta eli heti lumen sulamisen jälkeen. Heinäkuulla valmistetaan mustikkapiirakkaa ja siihenhän melkein jokaisella on oma ohjeensa. Tiia tarjoaa reseptin, jota hän pitää perinteisimpänä ja myös herkullisimpana. Syksyllä nautitaan puolukkapiirakkaa ja puolukkagalettea ja taas sain ohjeen päärynäpuuni tulevalle sadolle eli päärynä-mustikkapiiras. Mustaherukka-suklaapiiras vie takuulla kielen ja omenatartaletti on taas yksi mahdollisus hyödyntää runsasta omenasatoa. Hannan rahkapiirakka on erityisen kuohkea ja herkullinen ja vadelmapyörylät maistuvat suomalaiselta suvelta.


Opin edesmenneen anoppini keittiössä arvostamaan monia luumuherkuja, joten nyt nautimme luumu Tatinin, joka on tuunattu ohje Stéphanie Tatinin ja sisarensa Tarte Tatin -piiraasta. Tämä voi tuoda mieleen juhlista ihanimman eli joulun, mutta myös luumusadon, jota voi hyödyntää niin moin tavoin.

Pohja:

1 annos marsipaanilla höystettyä murotaikinaa

Täyte:

1 kg tummia luumuja
3 rkl voita
0,5 dl portviiniä
1 dl hillosokeria

Leikkaa luumut kahtia ja poista kivet. Sulata voi pannulla ja asettele luumut leikkuupinta alaspäin pannulle. Lisää viini ja sokeri. Hauduta kunnes seos karamellisoituu. Ota pannu levyltä ja levitä ohueksi kaulittu taikina päälle. Siirrä pannu uuniin ja paista 200 C:n lämmössä noin 20 minuuttia, kunnes taikina kypsyy. Anna paistoksen jäähtyä jonkin aikaa paistamisen jälkeen. Kumoa paistos kannen tai lautsen avulla toisinpäin ja tarjoile lämpimänä jäätelön tai kermavaahdon kera.


Tiian kirjan tekemisessä ovat olleet mukana myös hänen miniänsä Hanna ja Frida. Tämän ihanan kirjan lopuksi maistamme Fridan avokado-suklaapiirakkaa, joka on gluteeniton ja maidoton.

Pohja:

4,5 dl mantelijauhetta
1 muna
2 rkl margariinia

Täyte:

2 kypsää avokadoa
3 banaania
1,5 dl kaakaojauhetta
0,5 dl mantelimaitoa
4 rkl vaahterasiirappia

Soseuta avokado ja banaani ja sekoita täytteen aineet keskenään. Levitä vuokaan. Paista 200 C:n lämmössä noin 12 minuuttia. Kun pohja on jäähtynyt, sekoita täytteen aineet kesekenään ja kaada taikinalle. Levitä tasaiseksi. Vie piiras pakastimeen hyytymään noin 4 tunniksi ennen tarjoilua.

Viimeinen resepti olisi ollut kiva tietää jo monta, monta vuotta sitten kun kuopuksellamme oli vakava vilja-allergia, joka kesti kuusitoista vuotta. Silloin ei ollut hääviä gluteeniton tarjonta ja sain pistää peliin kaiken mielikuvitukseni etenkin ruokapuolella ettei kasvu vaarantunut, mutta olihan herkuistakin kysyntää. Katsoin juuri kuopuksen 8-vuotissynttärikuvia ja niin vain joulun lapsella on kuvassa jäätelöstä kehitetty 'kakku'. Toisaalta nyt keliakia lisääntyy ja se on vähän aikaa sitten todettu mm. sisarellani, joten tässä hänelle vaihtelua makean puolelle. Tietysti myös muille keliakikoille!

Hyödyllinen ja herkullinen teos, joka on mukana myös kevätarvonnnassani.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtäkään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
sillä hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä, mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918


Kurjet toitottivat taivaalla. Kevät! Olofin rinnassa läikähti onnen aalto. Hän tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan. Olof halusi Harrietia niin kovasti, että hänen silmissään musteni. Vielä tämän mahdollisuuden oli kaitselmus hänelle suonut, saada tuntea Harriet sylissään, hänen tuoksunsa, hänen pehmeytensä, hänen lujuutensa. Sen jälkeen hän olisi valmis kaatumaan Viipurin porteille.

Toimittaja Martti Backmanin teos Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016) on dramaattinen kertomus siitä, mihin sukututkimus voi johdattaa. Backman lähti viipurilaisen isoisänsä asianajaja Fritz Wiikin jalanjäljille ja mitä hän löysikään: Vaietun palan veristä historiaamme aivan sisällissodan loppuvaiheilta. Tarina perustuu vahvasti tositapahtumiin, mutta täydentyy kerrontaa koossapitävällä, uskottavalla fiktiolla. Olen itse historiaan hurahtaneena hyvin tarkka siitä, missä menee oma sietorajani, kun faktaa ja fiktiota sekoitetaan, mutta minulle tämä teos on koskettavaa faktiota, jossa kaikki olisi ollut mahdollista tapahtua. Koska kirjassa tulee esiin myös omaa sukuani ja olen äitini puolelta Valkjärveltä, hyvin likeltä Viipuria, rivien välitkin huusivat tapahtuneesta vääryydestä kaupungissa johon olisin voinut syntyä, josta olin kuullut niin paljon, jossa olin kulkenut ylitse mammani askelten, mutta ehkä myös murhaajien...

Viipuri on vielä huhtikuussa 1918 punaisten vallassa. Sitä vapauttamaan on menossa joukkueensa kanssa  jääkäri Olof Lagus, joka lepäilee ennen hyökkäystä uupuneiden miestensä kanssa Ristseppälän kartanossa miettien ”Kuolema, kumpi ehtii ensin, minun vai rakkauden?” Pohdinta ei ollut tuulesta temmattu, sillä Olofilla oli rakkaussuhde everstiluutnanttti Wilhelm Thesleffin puolisoon Harrietiin, joka oli lähtöjään Viipurin kermaan kuuluvasta Dippelin konsuliperheestä. Juuri majuriksi ylennetty 25-vuotias Olof oli siis silmätikkuna, kun taas Harrietin sopivaisuussäännöksistä piittaamattomaan käytökseen oli jo suorastaan totuttu. Harriet oli Olofia vain pari vuotta vanhempi, mutta jo kokenut nainen, kun taas Olofille hän oli ensimmäinen rakkaussuhde. Nyt heillä oli tilaisuus olla hetki yhdessä ennen Viipuria, sillä Harriet oli pystyttämässä kartanon alueella lääkintätelttaa yhdessä Saara Rampasen kanssa. Kurkien ylitselennot, huhtikuu ja kohtaaminen sodan oloissa oli nuorelle Olofille kuin autuutta, eikä hän osannut lukea hetkeä pidemmälle. Vain tumma varjo, aavistus, mutta senkin peitti Harrietin upea vartalo.

Martti Backman kirjoittaa intohimosta ja kuolemasta, mikä muu merkitsee, mutta hän on kastanut kynänsä monikertaisen vääryyden ja Suomen suurimman joukkomurhan vereen. Koko näyttämö peittyy vereen. Ensimmäiseen näytökseen saapuu jääkärimajuri Ero Gadolin viesteineen...Sitten alkaa Viipurin verilöyly, jolle vertaista ei historiastamme löydy, enkä ole ikinä ennen kuullut 400 venäläisen siviilin murhasta sydämeni kaupungissa. Jälleen vaiettu pala veristä historiaamme. Sellainen pala, josta ylipäällikkö Mannerheim, sotilaskoulutuksensa Venäjällä saanut upseeri sai raivokohtauksen ja Viipurin suojeluskunnan päällikkö, kapteeni Mikko Turunen melkein itki:

Ne perkeleen ryssänvihaiset pohjalaiset moukat eivät ymmärrä, että Viipurin venäläiset ovat aivan muuta kuin punaryssät. Nämähän vain odottivat valkoista armeijaa vapauttajinaan.

Haminan portin läpi alkoivat tietyt valkokaartilaiset kuljettaa venäläisiä siviilejä, joukossa myös lapsia. Valkoinen Viipuri juhli, kun joukkomurha jo alkoi. Mitä Gadolin olikaan sanonut Olofille päämajan ryssäläissysteemistä ja ryssänupseereista, keitä hän olikaan tarkoittanut? Mitä Olof oli vastannut? Ja keitä olivat Thesleffin apostolit?

Vielä nukkuvat ensimmäistä yötään valkoisessa Viipurissa Fritz ja rouvansa Ingeborg:

Lintukuoro oli aloittanut aamukonserttiaan puiston lehmuksissa, mutta Fritz ja Ingeborg olivat päättäneet vielä yrittää nukkua hetken, sydämet keventyneinä. Se yö oli ollut ihmeellinen. Kevätaamu oli valjennut, kauhea pimeys oli pyyhkäisty pois ja mustarastaan laulu Torkkelin puistossa oli tunkeutunut avoimesta ikkunasta heidän uneensa.

Kauaa ei saanut lakimies Wiik rauhasta nauttia, sillä hyvin pian hän järkytyksekseen huomasi mitä oli tapahtumassa. Hän oli aina arvostanut laillista menoa ja vierastanut aktivisti- ja jääkäripiirien hankkeita Venäjää vastaan. Nyt hän sai kohtalokseen yrittää pelastaa Viipurin venäläisiä apunaan brittien Viipurin konsuli Woldemar Frisk. Miehet tekivät kaikkensa ja tuomari Fritz Wiik vielä sen ylikin yrittäessään tavoittaa ajan kauas ajamaa totuutta. Yrittäessään saattaa syylliset edesvastuusen teoistaan.

Suljen kirjan kyynelehtien. Mustavalkoiset kuvat...Mammani kaupunki kylpee viattomien veressä, sydämeni kaupunki ei unohda vääryyttä. Kaupunki, jossa sopu asui monien kansallisuuksien kesken. Kaupunki, jonka torilla kuuluivat saksa, suomi venäjä, ruotsi...Kadonnut on unta vain.

Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuoleman.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! ja Ullan luetut kirjat

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kevätarvonta 2016, blogin 7-vuotissynttärit ja kiitos 1,6 miljoonasta visiitistä!


Blogini täytti 14.2. jo seitsemän vuotta, mutta silloin ei ollut vielä paljon uusia kirjoja luettuna ja halusin antaa tilaa Lopotille. Nyt vietämme sitten sekä synttäriä että kiitän kaikkia kiinnostuneita, runsaasta 1, 6 miljoonasta visiitistä. Muistan kun tuli täyteen 30 000 kävijää ja taisin silloin kävellä iltapuvussa järveen verenpunaiset gladiolukset sylissäni ja sitten eräänä pääsiäisenä 100 000...Vaikka nyt on party time, minulla on sen verran tässä myös omaa tarvetta, että kaipaan lukurauhaa: On uusia kirjoja, joita aion teille arvontaani lukea ja vasta muutama puutarhakirja on saapunut, niinpä otamme käyttöön pidennetyn arvonta-ajan eli Lumimies toimii onnettarena vasta su 3.4 iltapäivänä, jolloin osallistumisaika on 3.4. klo 12 asti.


Osallistua saavat kaikki blogini lukijoiksi kirjautuneet henkilöt. Anonyyminä ei voi osallistua. Kohdasta 'jäsenet' voi tarkistaa oman lukijuutensa. Koska yhtenä palkinnoista on tämän jutun hurmaavia Anna-Mari Westin kortteja, nyt moni ehkä haluaa linkittää arvontani eli ensimmäinen arpa osallistumisesta ja toinen linkittämisestä. Muistakaa mainita oletteko mukana yhdellä vai kahdella. Korttipalkintoon tulevat kortit ovat upeita, mattapintaisia ja reunoiltaan pyöristettyjä ja tekstitykseen on osallistunut myös Katarina West. Paketissa on seitsemän korttia, joista yksi on suosittu suklaa&kahvikuva, jonka löydätte täältä  Lisäksi Anna-Mari antoi erityiskortin Puutarhamaanikko, jossa on kuvaus puutarhamaanikosta, hänen käyttäytymisensä ja mikä on hoito ko. maniaan. Tarinassa on mainittu mm. rikkaruohopsykoosi ja hortus cleptomanicus, johon viime mainituun tunnustan itse heti syyllistyneeni. Tällainen henkilö kaivaa kauniita taimia teiden varsilta ja vaeltaa ratsastusreiteillä hyvän ja ilmaisen lannan toivossa. Eräs tapaus kuljettaa autossa mukanaan pesuvatia ja pientä lapiota jopa alppimatkoilla...


Palkintoja jaetaan viisi. Kun on arvannostopäivä, toivon voittajia ilmoittautumaan mahdollismman pian leenalumi@gmail.com sillä ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut toisena etc. Ei ole mukavaa, jos jono seisoo. Odotan ma 4.4. klo 12 asti ja sitten nostetaan lisäarpa ellei joku voittajista anna kuulua itsestään. Tällä kertaa en lähde etsimään, sillä taitaa puutarha alkaa tuolloin jo kutsua meistä monia. Niin minuakin.


Palkintolista on alla ja se voi 'elää'. Kirjat ovat suurin osa yhteen kertaan luettuja ja niin siistejä, että niitä voi antaa eteenpäin lahjaksi.

Tällaista oli vaikka Huhtiarvonnassa 2014

Aurinkoisia kevätviikkoja ja iloista arvontaa!

Palkinnot:


Oma Aika -lehden vuosikerta

Anna-Mari Westin kortteja

Tommi Kinnunen: Lopotti

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Terhi Rannela: Frau 

Michelle Keogh: Terveellistä ja hyvää kotikuivurista

Anne Helttunen, Anna Mari Saure, Jari Suominen: Mieli ja maisema

Jari Lehdenoja, Aleksi Lahdenoja, Miikka Väisänen: Copas y Tapas erilaisia tapoja

Jonas Hassen Khemeri: Kaikki se mitä en muista

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Ulla Karlström&Cecilia Lundin: Vastapoimittua. Ota talteen marjat, hedelmät, sienet ja vihannekset

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Lars Kepler: Playground

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja  varattu!

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan. Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Tatu Lehtovaara: Grillimestarin kasvisherkut

Audrey Magee: Sopimus  varattu!

Riku Cajander: Luontopiha. Ympäristöystävällinen piha ja puutarha

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Silvia Avallone: Teräs

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon

Nigel Goodall: Benedict Cumberbatch. Henkilökuva

Jarmo Österman: Koirakokin parhaat reseptit

Erica Jong: Elä ja uneksi

Lars Pettersson: Verijäljet lumessa

Marilyn Monroe: Välähdyksiä, sirpaleita

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut  varattu!

Paul Auster: Mielen maisemissa

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Katja Jalkanen&Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani

Tiia Koskimies: Parhaat piirakat. 50 suolaista ja makeaa herkkua kotikeittiöstä  varattu!

Bella Linde&Lena Granefelt: Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja  

Jennie Gillander: Veneruokaa. Makunautintoja koko kesäksi 

Markku Pääskynen: Sielut

Kirsti Kuronen: Väärää verta

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha  tulossa viikolla 14-15

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

John Williams: Butcher's crossing  

Elina Loisa: Rajantakaiset

Ida Simoons: Tyhmä neitsyt

PIrjo Rissanen: Paju pieni  

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa

Kari Martiala&Helena Lylyharju: Kesäruokaa paratiisista. Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön

Kirsi Tuominen: Suomen kauneimmat puutarhat

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo  varattu!

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla. Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa

Tiia Koskimies: Suomalainen puurokirja

Karin Slaughter: Näkymätön

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset. Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingerbretsen: Hehkuvat sipulikukat. 250 kauneinta lajia

William March: Komppania K

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu

Satu Koskimies: Villiviinitie, Tullinpuomi

Heli Slunga: Varjomadonna

arvontaterveisin
Leena Lumi

Feeling Good

PS. Eräät kirjat ehtivät blogiini vasta viikolla 14-15 yllättävän vierailusuman takia. Viikonloput menevät kokatessa etc. Hyvitykseksi olen lisäillyt palkintoja.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Sinä olet yhä täällä unikon siemenkotia...


Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä, 
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voit valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä.
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Punajuuri-vuohenjuusto-terriini - Ullan herkullinen alkupala


Löysin Ullan blogista tämän herkullisen alkupalan täältä ja sain luvan jakaa. Kiitos Ulla♥

4 hengelle

2 isoa punajuurta (ei etikka!)

500 g vuohenjuustoa, shevre frais
2 rkl silputtua persiljaa
1 rkl silputtua timjamia
mustapippuria myllystä

Kastike:

4 rkl appelsiinimehua (keitä kunnes tiivistynyt puolleen määrästä, jäähdytä)
1 salottisipuli
1 tl silputtua timjamia
puolikkaan appelsiinin kuori
2 rkl balsamiviinietikkaa
0,6 dl oliiviöljyä
0,6 dl hasselpähkinäöljyä (tai rypsi- tai oliiviöljyä)
suolaa, mustapippuria

Koristeluun:

erilaisia ituja ja yrttejä
60 g pannulla paahdettuja hasselpähkinöitä rouhittuna

Kypsennä punajuuret öljytyssä uunivuoassa alumiinifolion alla 190 C asteessa parisen tuntia kunnes kypsyvät. Voit myös käyttää valmiiksi keitettyjä punajuuria, mutta ei etikkapunajuuria.

Anna jäähtyä, kuori ja leikkaa noin 8 mm:n paksuisiksi siivuiksi.

Muovaa vuohenjuusto folion avulla rullaksi.

Levitä persilja ja timjami työpöydälle, sirottele päälle pippuria ja pyörittele siinä juustorullaa ja leikkaa sitten juusto noin 8 mm:n paksuisiksi viipaleiksi.

Rakenna 'torneja' neljästä punajuuriviipaleesta ja kolmesta vuohenjuustoviipaleesta niin että alimpana ja ylimpänä on punajuuri.

Sekoita kastikeainekset. Koristele tornit iduilla ja yrteillä ja kaada kastike tornien ympärille ja ripottele päälle pähkinänpalaset. Voit pilkkoa jäljelle jääneet punajuuret pieniksi palasiksi koristeeksi lautaselle.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Erica Jong: Elä ja uneksi


Naisilla ei ole vaihtoehtoja. Ikä tarkoittaa naisten kohdalla edelleen hylkäämistä. Mies voi näyttää satavuotiaalta, olla impotentti ja hämäräsokea ja silti löytää nuoremman naisen, joka etsii yhä isiä. Mutta naisella on tuuria, jos hän voi käydä elokuvissa tai bingossa toisen ruttukasan kanssa. Minä näin kauneusleikkauksen yhtä pakolliseksi kuin säärten vahaamisen.

Erica Jongin Elä ja uneksi (Fear of Dying, suomennos Jaana Kapari-Jatta, S&S 2016) oli kaikkea muuta mitä odotin Lennä, uneksi kirjoittajalta, kirjan, jonka tahtiin eräs ystäväni hengitti, kun minä luin jotain ranskalaista ja paljon rohkeampaa. Tuskin on montaakaan, joka ei olisi ainakin kuullut kirjasta Lennä, uneksi ja siltä pohjalta nousi odotuksia, jotka olivat vääriä. Elä ja uneksi on mahdottoman huono nimi tälle kirjalle, joskin se komppaa kirjan hyvään kanteen. Kirjan nimi olisi pitänyt olla Kuolemanpelko (Fear of Dying), sillä siitä ja vanhenemisen kauhusta tämä kirja kertoo paljon, paljon enemmän kuin seksistä. Ja mitä kerrotaan seksistä, sekin on ylen laimeaa. Amerikkalaisuus tuntuu vahvasti tavalla, joka enemmänkin huvittaa, kuten 'Naisilla ei ole vaihtoehtoja...'

Vastaväite alun sitaattiin:

Naisilla on aina vaihtoehtoja. Ikä ei tarkoita naisten kohdalla hylkäämistä yhtään sen enempää kuin miestenkään, ehkä jopa vähemmän, sillä nainen on kyvykäs seksiin aina toisin kuin korkean iän herrat. Mies ei tosiaankaan voi näyttää satavuotiaalta, ei edes haista happamalta ukonhajulta, eikä olla impotentti, mutta saa olla kyllä hämäräsokea eikä edes silmälääkärinsä avulla löytäisi nuorempaa naista, jos edes ikäistään. Naisella on tuuria olla juuri nainen, joka alkaa kukoistaa silloin kun mies rupsahtaa. Onneksi kauneusleikkaus on vapaaehtoista yhtä hyvin kuin säärten vahaaminen ja tuskin siitä saadaan aikaan edes yhteiskuntasopimusta, aviosopimuksesta puhumattakaan.

Yleistä kirjasta Elä ja uneksi:

Kirja on hyvin viihdyttävä, vaikka se haiseekin paljon kuolevien ihmisten eritteiltä. Tarina on päähenkilönsä, kuusikymmentä täyttäneen Vanessan vanhuudenpelkokouristus. Hän haluaa paeta sitä tuttuun tapaansa orgasmeihin, mutta kun on ottanut itseään noin parikymmentä vuotta vanhemman miehen, joka on vielä sairaskin, ei siinä paljon terhakoita seisokkeja päästä kokemaan. Pakonomaisesti Vanessa alkaa niin kaivata kunnon panoja, että on valmis jopa deittailemaan vieraiden miesten kanssa, miesten, joita ei siis edes tunne. Yksi kerta jo osoittaa, miten vaarallista homma on.

Elä ja uneksi on seksin kannalta hyvin amerikkalainen eli ranskalaiset olisivat hallinneet tämän puolen paremmin. Vanessa haluaa ja haluaa, todistaakseen, että on elossa. Lopultakin kirja on kuin laimea stondis ja puuttuva kipinä. Lukija hämmentyy kun hyvännäköinen ja viriili nainen on noin avuton ja vailla mielikuvitusta, sillä hänen olisi pitänyt tietää nautinnon voivan jatkua sateenkaaren tuolle puolen, jos olisi vain rentoutunut ja nähnyt taikaa siinä, missä sitä on! Gustave Flaubertkin oli mies: mitä hän tiesi naisen himosta, vaikka Madame Bovary kiinnostava tarina onkin:

Kaikki tuntuivat hänestä sietämättömiltä,  hän
      itsekin. Hän olisi tahtonut paeta kuin lintu,
        palata nuortumaan jonnekin, hyvin kauas,
                                    tahrattomiin syvyyksiin.

Elä ja uneksi on kiinnostava tarina naisen eksymisestä ruuhkavuosiin, joissa hän näkee paljon painajaisia, kokee vanhempiensa kuoleman, vanhan miehensä sairauden sekä tulee isoäidiksi, joka kokemus toimii Vanessalle kuin morfiini:

Mikä vauvoissa oikein on? Meidän on aivan pakko ihailla niiden pikkuisia jalkoja ja käsiä, niiden merensyviä silmiä, niiden kujerrusta...Leo tainnutti minut alkukantaisen äityteni ytimeen. Minä olin alkumatriarkka, valmis antamaan kaikkeni tuolle uskomattomalle neljän kilon toivolle.

Elä ja uneksi, parhaus:

Olen menossa vanhempieni luokse kylään, ja pelkään. He ovat heikentyneet rajusti muutaman viime kuukauden aikana. Kumpikin makaa päivät vuoteessa apulaisten ja kotihoitajien varassa. Kummallakin on vaipat – hyvässä tapauksessa. Asunto haisee virtsalta, paskalta ja lääkitykseltä. Paska on pahin. Se ei ole tervettä vauvan tuottamaa paskaa. Se haisee sairaalta. Löyhkä kyllästää kaiken – itämaiset matot, taulut, japanilaiset sermit. Sitä ei pääse pakoon edes olohuoneessa.

Erica Jong onnistuu loistavasti kuvatessaan vanhempiensa raihnaantumisen ja kuoleman. Mukana on paljon vanhempien hanttiin laittamista, parempiakin päiviä, sitten paljon huonoja ja lopulta kuolemista. Näissä Jong onnistuu todella hyvin. Tämä meni nyt ihan suoneen ja kuolemasta saa puhua ja siitä, mitä on hyvä vanhuus ja onko oikein, että eilenkin yksi pappa pyysi saada puhtaan vaipan ennen ruokailuun menoa, mutta hänen käskettiin syödä rauhassa kakkakasansa päällä!

Elä ja uneksi on siis ihan luettava kirja, opettava, viihdyttäväkin, kiinnostava, mutta mitään seksuaalista lentoa ja rohkeutta siinä ei ole.  Erica Jong on edelleen hyvin upea 70+ -nainen, joka tavallaan on jäänyt vähän koukkuun esikoisteoksensa Lennä, uneksi valtaisaan menestykseen: 27 miljoonaa kappaletta! Erica ei ole yksi yhteen kirjan Vanessa ja siitä olen iloinen, sillä olisihan se surullista, jos Erica olisi unohtanut, miten lennetään!

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad


Rouva Ketonen unohti hetkeksi huolensa, hoitamattoman pihan, kadonneen Nallen. Hän alkoi kävellä, liikutella käsiään ja kallistella päätän kuin olisi jonkun tarkkailtavana, kuin hänen taas pitäisi poseerata, tulla joksikin muuksi, joksikin lisää. Se ei ollut hiukkaakaan raskasta, sehän oli hänen tapansa elää.

Hän näytteli muille, hän näytteli itselleen. Ja hänen näytelmänsä nimi oli koko elämä.

Eeva Joenpellon romaani Elämän rouva, rouva Glad (WSOY 1982) palasi uudelleen lukuun monen kymmenen vuoden jälkeen. Hyvä näin, sillä kun kirjan lukee eri-ikäisenä, sen myös voi kokea ihan eri painotuksilla kuin aikaisemmilla kerroilla. Muistin rouva Gladin selviytyjänä, upeana naisena, joka teki mitä tahtoi ja uskalsi mitä vain, enkä mitenkään muistanut hänen pimeitä kauhujaan. Tosin rouva Glad itse on hyvä mustat muistonsa ensimmäisenä unohtamaan, mutta aina silloin tällöin hän koki hetkiä, jolloin itsekin ihmetteli omaa käytöstään:

Mutta Allin päässä olivat asialliset aivot. Ne olivat selkeämmätkin kuin hänellä itsellään, hänellä, jonka tekoja pyrki joskus riivaamaan jokin hänelle itselleenkin selkiintymätön syy. Kuin hänen olisi aina vain ja yhä edelleen näytettävä jollekin olevansa mitä oli. Tai enemmän kuin oli. Kenelle jollekin? Kaikkihan olivat jo kuolleet, eikö vain?

Kaikki, jotka muistivat rouva Gladin elämän heikon alun, eivät todellakaan olleet kuolleet, mutta niitä Saara hyvin harvoin ehti muistella, sillä ensimmäisen todella epäonnisen avioliittonsa myötä, siis kun kartanonpoika Åke Nygren katosi ja Saara itse möhläsi pahemman kerran, hän oli keskimmäisen aviomiehensä urakoitsija Viljami  Gladin opastamana kehittynyt vauraaksi ja osaavaksi liikenaiseksi. Suoraryhtisenä hän Viljamin kuolemasta toivuttuaan hoiteli miehisessä liike-elämässä asioita, pani rahan poikimaan samalla kun pöyhi hiuksiaan,  keinutti lannettaan  ja viiletti paikasta toiseen toimeliaana kallis hajuvesi tuoksuen. Hän tunsi oman merkityksensä ja voimansa. Mikäli rahavirrat uhkasivat ehtyä, hän sai ne taas virtamaan kuin kevättulvissa vaahtoavat joet. Harvoin rouva Glad muisti enää aikaa, kun hän oli ollut mitätön neiti Heinonen ja vaikka yhdestä aviomiehestä tuli skandaaliero, kaksi muuta olivat kuolleet ja etenkin Viljamia Saara halusi muistaa ja joskus muistella. Tosin siihenkään harvoin oli aikaa, sillä uusi nimismies Järvinen oli harvinaisen kiinnostava herra. Ei mitään hapanta ukonhajua, vaan tarmokkuutta ja jämptiyttä, isänmaallisuutta ja mitä ilmeisimmin liikeälyä, koska autokin oli kalliimmasta luokasta. Mutta mitä kummaa ne kylillä puhuivat Järvisestä, ukkomiehestä ja siitä isoon taloon adoptoidusta lukiolaistytöstä?

Elämän rouva, rouva Glad on hyvin monisäikeinen kertomus naisesta, joka eli köyhän ja huomaamattoman lapsuuden menestyvän veljensä varjossa. Saara oli aina kuin hän olisi ollut vähän yksinkertainen. Hän ei saanut näytettyä itseään sellaisena kuin hän oli. Toisaalta, oliko hän kuitenkin ollutkin hieman penaalin kynistä tylsin vai pelkästään alisuoriutumiseen kasvatettu ja painostettu. Jossain mielessä rouva Gladin tarina on kuin sairaskertomus, vaikka se ei sitä olekaan. Sen sijaan se on kertomus siitä, miten ei voi kukoistaa, jos siihen ei anneta mitään mahdollisuutta. Tällainen syrjitty, mutta jollakin tavalla kuitenkin sisunsa aavistava nainen, sortuu tietysti nuorena ensimmäiseen kosijaansa, joka sattui olemaan menestyvän, lääketiedettä opiskelevan Martti-veljen ystävä, kartanonpoika Åke Nygren.

Kirjassa Saaran avioliitot käydään läpi takautuvasti ja täytyy sanoa, että nuorena kartanonemäntänä Saara koki kovimpansa, joka sitten ajoi hänet elämänsä rajalle. Nygrenin perhe nieli vaivoin Åken valinnan ja koko sen ajan kun Saara asui kartanossa, Åken äiti puhutteli Saaraa piikapersoonassa eli kolmannessa:

Minä niin toivoisin, että Saara istuttaisi tai kylväisi mieleisiään kukkasia. Pitääkö Saara resedoista?

Saaran kyvyttömyys vallata omaa tilaansa kartanossa, ryhtyä mihinkään, vaikuttaa lukijasta masennukselta tai jopa tyhmyydeltä, mutta onko jälleen kyseessä vain se latistava ilmapiiri, jossa Saara on aina tuntenut olevansa näkymätön. Kartanossa hänestä tuli todellakin näkymättömin, sillä ystävällisyys oli vain näennäistä piruilua ja vähättelyä ja tärkeät asiat perhe puhui suljetuin ovin ilman Saaraa. Niin tai näin, nyt tapahtuu suurin pudotus pimeään ja kun Saara sieltä nousee, hän on valmis elämän rouva Gladiksi.

Saaran tarinan myötä lukija näkee, miten Saarasta kehkeytyy vahva, jopa kova, mutta ennen kaikkea loistava näyttelijä. Kuin häntä ei mikään hetkauttaisi ja heikko polvikin on vain viehättävä notkahdus, ei mikään heikkous.

Olen iloinen, että valitsin juuri tämän Eeva Joenpellon kirjan Tuijatan haasteseen, sillä Lohja-sarjan olen lukenut niin monta kertaa, että siihen taidan tarvita vielä välimatkaa. Kuten tavallista Joenpellon kynä on kuin neula: Tarkan julmana se ei kahda paljastamasta ihmisluonteen heikkouksia, joskin niitä myös osin ymmärtää. Rouva Gladista olin unohtanut todella, todella paljon. Senkin olin unohtanut, että eihän Saara mitenkään voinut jättää menneisyyttä täysin taakseen. Sinne oli mentävä, missä häntä oli eniten loukattu. Sinne piti änkeä, vaikka kartanoa nykysin hallitsi tytär Lilli, joka kopealla äänellä tervehti: ”Miksi minun pitäisi sinut tuntea? Mitä tuntemista sinussa on?” Sinne Saaran oli nyt itsensä ängettävä ja kuljettava kartanon huoneesta toiseen ja piinattava itseään. Miksi hän ei kiusannut itseään eräällä toisella muistolla, sillä, jossa hän teki paljon pahemmin, miksi juuri kartanoon...

Peräseinällä oli mahonkikehyksinen peili. Rouva Glad lähestyi...Kuka sieltä katsoi? Joku alaston, aivan kauhea nainen, kuoleman irvistys suupielissä. Ja minkälaiset silmätkin sillä oli? Viikatemiehen ontot kuopat. Ei, valo varmaan tuli jotenkin väärin. Hän siirtyi hiukan. Kuva ei muuttunut. Hän ei halunnut katsoa, mutta hänen oli pakko. Ja vaikka hän itki, kuva jäi samanlaiseksi. Mutta minähän elän, rouva Glad sopersi. Minä tiedän mitä elämä on, minä olen elämän rouva. Minä en...Ihan hitaasti kuva alkoi muuttua, se antoi periksi vielä tämän kerran, se antoi vielä mahdollisuuden. Mutta katse jäi, ontto tuijotus hurmaavan keväthatun alta.

*****

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan blogin Eeva Joenpelto -haasteeseen

lauantai 27. helmikuuta 2016

Kevät pakkasessa


Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva PK

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Ajalla, stressillä, suklaalla ja kalenterilla on väliä!


Lista ja posti it-lappuihmisenä olen tietenkin myös kalenteripersoona. R. jaksaa ihmetellä, että joka vuosi jaksan juosta kaupasta toiseen etsimässä just sitä oikeaa kalenteria, josta sitten tietty plaraan kaikki kuukaudet ja katson onko kalenteri mun juttu. Kaiken tämän lisäksi on tietysti myös FiloFax, mutta se onkin vähän eri juttu. Se nököttää työpöytäni kulmalla kauniisti suljettuna ja sisältää vain hirvittävän määrän osoitteita, puhelinnumeroita, sitaatteja ja omituisia lehtileikkeitä...joskus jopa sivulle liimatun elokuvalipun eli toimii vähän kuin aikanaan teinikalenteri. Nyt siellä ei kyllä taida lukea 'Make Love Not War', mutta ihan hyvä lause se olisi tähänkin päivään.

Seinäkalenteri on aina keittiössä, jossa on paljon valkoista, pinkkiä ja salvian vihreää. Kun odotan, että Robert'sin suklaakahvi tippuu, katselen kalenteriani. Mitä sinne on merkitty, mikä meno, kenen synttärit, onko lounasta ystävän kanssa, ehkä jopa iltamenoa ja ainakin kampaaja, lähtö Luvialle tai parhaissa tapauksissa vain suurella sana reissu ja nuolta on vedetty ainakin kolmen viikon päähän.

Tänä vuonna vaihdoin brittiläisen puutarhakalenterini Anna-Mari Westin kalenteriin. Ensin tsekkasin oman syntymäpäiväkuukauteni kuvan, mutta en pitänyt siitä ollenkaan, sillä toukokuussa olisi pitänyt olla helmiorapihlajan kukkia tai vähintäin kesälumipisaraa. Laitoin jo kalenterin takaisin, mutta sitten otin sen käteeni toisessa kaupassa toisena päivänä ja juutuin etenkin tammikuuhun ja helmikuuhun. R. väittää nyt, että hän tiesi jo ensimmäisessä paikassa, että otan kalenterin helmikuun takia, mutta hänhän tietää kaiken aina parhaiten ja oli nytkin oikeassa. Vai oliko se sittenkin tammikuu joka räjäytti pääni. Tuo kirjoituskone ja hyvästit stressille. No, onko siinä jotain uutta, sillä olenhan koko ikäni yrittänyt pudottaa kierroksia ja päättänyt vain alkaa nauttia elämästä. Mikä tässä nyt on sitten niin eri kuin kaikissa viisaissa slow life -jutuissa:

Rakas Stressi,

kun luet tätä, olen jo lähtenyt. En jaksanut enää -
kanssasi on mahdotonta elää. Annoin sinulle kaikkeni,
mutta vaadit vaan lisää. Nyt se on loppu.

Vihdoin olen onellinen - olen löytänyt Sen
Oikean. Hänen nimensä on Rentous,
ja hän rakastaa minua
juuri sellaisena
kuin olen.

Turha yrittää soittaa.

terveisin
Minä

Ehdottomat hyvästit. Ei paluuta. Olit kuin väärä rakastaja, joka vain veit kortisolikierroksille, mutta samalla söit energiaani. Muista minua kauniisti, mutta älä kävele vastaan sillalla. Älä katso noin! Älä!


Helmikuu virtaa jo kohti loppuaan. Ihana talvi on tullut vihdoinkin, mutta kohta on jo maaliskuu...Ensimmäiset siemenpussit on ostettu, pelakuut on nostettu kellarista, lintujen pöntöt on puhdistettu, kaksi Yuyu -tunikamekkoa on hankittu ja kolmaskin vielä, jonka lähetin tänään ystävälle Keski-Eurooppaan, nyt enää uimapuku...Kirottu ajan katoava virta oli hyvä kirja ja miten mainio tuo nimi onkaan! Nyt vain pitää tarttua hetkeen, polttaa joulunpunaisia kynttilöitä lauantai-iltoina, nauttia vielä hetki pesäelämästä. Lumi pehmentää kaikki äänet. Aamuisin on niin hiljaista ja suloista, että voisimme olla jollain toisella planeetalla. Iltaisin nautimme kirjoista ja käsintehdystä tummasta suklaasta. Helmikuu on selvästi vielä luolanainenaikaa, jolloin vasta aletaan rakentaa suunnitelmia suvelle ja muulle tulevalle.

Se miten silmät suljettuina tanssien
heijastat sisintä iloa
ohikiitävässä, tummanpuhuvassa -

- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg

helmiterveisin
Leena Lumi

Englishmen In New York

Rakas Stressi -teksti Katarina West

tiistai 23. helmikuuta 2016

Peter James: Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita


Kahden vuoden kuluttua, kun molemmilla oli riitaisa avioero takanaan, Johnny ja Joy menivät naimisiin.

Ja häämatkallaan he majoittuivat samaan venetsialaiseen hotelliin – entiseen palazzoon – ja samaan huoneeseen, ja niin he tekivätkin, vuosi toisensa jälkeen. Alkuaikoina he riisuituivat aina heti tultuaan ja purkivat laukut sitten, kun ehtivät. Käytyään iltaisin...Kerran taas Rialton sillan alla. Ja sen jälkeen monen muun sillan alla. Venetsia lumosi heidät – siitä tuli heidän lemmenrohtonsa. He nauttivat Bellinejä lempikahvilassaan Pyhän Markuksen torilla, maistelivat Friulin alueen suurenmoisia valkoviinejä ja ja herkuttelivat paistetuilla meren antimilla suosikkiravintolassaan Corte Scontassa, jota etsiessään he eksyivät joka kerta, joka ainoa vuosi.

Peter Jamesin Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita  (A Twist of the Knife, Minerva Crime 2016, suomennos Maikki Soro) saattaa olla pettymys heille, jotka odottivat keväälle jatkoa Roy Grace –sarjaan. Jäimmehän jälleen kerran jännittävään käänteeseen dekkarissa Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead), joka on minusta ehdottomasti sarjan paras kirja tähän asti. No, nyt meidän dekkaristimme on innostunut novelleista ja hänestä vähemmän on enemmän (less is more), mikä yllättää, kun on lukenut hänen kaikki tähän astiset tuhdit jännitysromaaninsa. Ehkä James vain nyt haluaa ladata akkujaan kunnianhimoisen Kuolema merkitsee omansa jälkeen ja tarjoaa meille kiinnostavan kokoelman lyhyitä tarinoita, joista heti löysin omat suosikkini 30 joukosta ja se ei ole Roy Gracen ensimmäinen tapaus, vaan Venetsialainen lemmenrohto. Toinen yllätys oli saada lukea lyhyt kertomus, jossa mies polttaripilan seurauksena haudataan elävältä. James ei tarjonnut tarinaa aikanaan kenellekään ja tajusi aika pian siinä olevan ainekset ensimmäiseen Roy Grace -trilleriin ja siitä tulikin hyytävän ikimuistoinen Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple).  Peter kertoo itse kirjan alussa, että siitä tuli hänen kaikkein suosituin romaaninsa ja on se minunkin listallani muistaakseni aina ollut kolmen kärjessä.

Rikoksen merkit sisältää hyvin eripituisia kertomuksia ja pidin tietenkin niistä pisimmistä ja pyskologisimmista. Kirjan lopussa on kiinnostavia kummitustarinoita, joista eräs on tapahtunut itse kirjailijalle hänen kartanossaan. Kolmanneksi kiinnostavimpana pidin itse Unelmalomaa, joka perustuu tositapaukseen. James on kirjoittanut tarinasta myöskin romaanin nimeltä Dreamer (Uneksija). Annie ja Nigel ovat lähdössä Sveitsin Montreux’iin, josta on näköala alpeille yli Genevejärven. He varaavat aivan loistokkaan hotellin ja päättävät nauttia lomaviikostaan kuin ruhtinaalliset, koska ovat matkalla ensimmäistä kertaa ilman lapsia, jotka jäivät isovanhempien hoiviin. Juuri ennen matkaa Annie alkaa nähdä toistuvaa painajaisunta, jossa valtava potkuri tulee häntä kohti. Annie on aina inhonnut lentämistä ja niinpä he lopulta lähtevät matkaan omalla uudella autollaan, vaikka Nigel väittää lentämisen olevan turvallisempaa kuin autoilun, mutta Annie pitää unia enteinä lento-onnettomuudesta. Häntä ei hetkauta edes se, että Nigel kertoo:

Lentokoneissa ei enää käytetä potkureita, Annie.

Ei isoissa matkustajakoneissa. Ei ole käytetty enää vuosiin – niissä on nykyään suihkumoottorit.

Annie taas:

Minä tiedän yhtä ja toista unista. Olen lukenut paljon. Ne ovat symbolisia. Se potkurikin symboloi jotakin. Ja voihan kone vaikka törmätä lintuparveen. Sellaisista tapauksista kirjoitetaan joskus lehdissä. Yksi kone joutui...

Linnut lensivät koneen turbiineihin ja vahingoittivat puhaltimen siivekkeitä – tai jotain vastaavaa. Joten kyllä suihkukoneissakin on propellin tapaisia osia.

Miten hyytävä unelmalomasta sitten tuleekaan siellä, missä Annie menee illalliselle Stella McCartneyn A-linjaisessa coctail-mekossa, siellä missä pari ensmmäistä päivää menee matkaväsymyksestä toipumisessa ja maisemien ihailussa, siitä saa teille tarinoida Peter James uusimmassa kirjassaan.

Mutta hyvänen aika sentään, miten tämä on jo kolmas kirja, jossa Venetsia saa olla pahimman näyttämönä! Geraldine Brooksin Kirjan kansan (People of the Book) kovin juttu tapahtui Venetsiassa ja Ian McEwanin Vieraan turvan (The Comfort of Strangers) pariskunnan Venetsian matkasta en ole toipunut vieläkään. McEwanin kirjassa oli myös kyseessä pariskunnan lomamatka ja siinäkin oli eksymistä, kuten toisiinsa hullaantuneilla Joylla ja Johnnylla. Tarina on hurja, mutta maustettu mustalla huumorila. Johnny on entinen poliisi, joten hän tietää, miten vaikeaa on tehdä täydellinen murha, mutta miksi hän sellaisia miettisikään, sillä hehän ovat ’match made in heaven’ ja heidän kaupunginsa olisi joka vuosi Venetsia. Jopa kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin:

Heidän entisen lempikahvilansa Bellinien taso oli laskenut – niihin ei enää käytetty tuoretta persikkamehua eikä oikeaa samppanjaa. Ja kaupunki haisi nykyisin viemäriltä. Ravintolat olivat...Joy oli kumonnut kurkkuunsa suurimman osan valkoviinipullosta ja sitä ennen jo Bellinin, jonka sekaan Johnny oli tujauttanut tuplavodkan, ja näytti olevan umpihumalassa. Heidän oli määrä olla vielä kuusi yötä Venetsiassa. Ennen vanhaan aika oli kulunut kuin siivillä. Nyt Johnny mietti, kuinka jaksaisi viettää edes seuraavan päivän Joyn kanssa. Hyvällä tuurilla hänen ei tarvitsisikaan...

*****


sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen...


Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.

Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.

Katso, nyt on hyvä.
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmesti ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Winter Window, Henry Alexander, 1870

lauantai 20. helmikuuta 2016

Nanson Yuyu tunikamekko johtaa, Lopotti kärkkyy kannoilla ja...



Olen lista- ja tilastomaanikko, kun vain ehdin ja tänään katsoin blogini luetuimmat tältä vuodelta. Hauskaa, että kirjablogissani on nyt tämän vuoden ykkösenä juttu Uuden jokapaikanmekkoni kuvausta -25 asteen pakkasessa. Toivon nyt tukeneeni suomalaista työtä ja suunnittelua. Yuyu tunikamekko on herättänyt nyt ainakin aikuiset naiset, jotka huomaavat, että tämä tunikamekko voi olla just heidän 'juttunsa'!


Hyvin vahvana kakkosena kannoilla tulee Lopotti, joka voittanee koko kisan, sillä sehän on tuotu blogiin vasta viikko sitten, kun tuo mekkojuttu tuli esiin jo päivälleen kuukausi sitten. Uskon, että sekä Lopotista tulee kevätkauden myydyin kirja. Ainakin se on noussut kovimmalla vauhdilla sitten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.


Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon on vahva kolmonen kertoen jotain ajastamme eli vatsa ja suolisto kiinnnostavat nyt monia.


Olisin ollut hämmästynyt ellei Kotiinpaluu olisi ollut kevättalven lukijasuosikeissa!

Appelsiinilehto sivakoi kannnoillaan


juttu Kevään 2016 kirjasatoa kohti pakkasen paukkuessa!


Järkyttävän vaikuttava Linnuntietä luonnollisesti pitää pintansa, vaikka ei olekaan uutuuskirja.


Kahdeksantena tulee Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!



Lukujumijuttu Maalla, tuplajumia, papusoppaa, lettuja, unelmia ja lumen visiittiä on vahva yhdeksikkö, jota


kymppinä seuraa Kaikki se mitä en muista.

Ja koko blogini luetuin kirja 7 vuodelta on Syötkö riskiruokaa? Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista



Khayatin kirjaa tuskin pystyy blogissani mikään muu teos ohittamaan, mutta



loistava Maanpeitekasvit muistuttaa toiseksi suurimmalla suosiollaan supersuosikkia puutarhan yllättävästä voimasta!


Maanpeitekasveja lähestyy noin 1 500 lukijavisiitin päässä Erityisherkkä ihminen...

Sataa lunta...ihanaa!


"Tuota minun nimeni tarkoittaa, Faina sanoi sormi yhä ojossa.

Vuorta?

Ei. Tuota valoa. Papa antoi minulle sen nimen. Lumi on sen väristä silloin kun aurinko laskee.

Alppihohde, Mabel kuiskasi."

- Eowyn Ivey -
Lumilapsi

♥♥♥♥♥