Peter James: Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita

Kahden vuoden kuluttua, kun molemmilla oli riitaisa avioero takanaan, Johnny ja Joy menivät naimisiin.

Ja häämatkallaan he majoittuivat samaan venetsialaiseen hotelliin – entiseen palazzoon – ja samaan huoneeseen, ja niin he tekivätkin, vuosi toisensa jälkeen. Alkuaikoina he riisuituivat aina heti tultuaan ja purkivat laukut sitten, kun ehtivät. Käytyään iltaisin...Kerran taas Rialton sillan alla. Ja sen jälkeen monen muun sillan alla. Venetsia lumosi heidät – siitä tuli heidän lemmenrohtonsa. He nauttivat Bellinejä lempikahvilassaan Pyhän Markuksen torilla, maistelivat Friulin alueen suurenmoisia valkoviinejä ja ja herkuttelivat paistetuilla meren antimilla suosikkiravintolassaan Corte Scontassa, jota etsiessään he eksyivät joka kerta, joka ainoa vuosi.

Peter Jamesin Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita  (A Twist of the Knife, Minerva Crime 2016, suomennos Maikki Soro) saattaa olla pettymys heille, jotka odottivat keväälle jatkoa Roy Grace –sarjaan. Jäimmehän jälleen kerran jännittävään käänteeseen dekkarissa Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead), joka on minusta ehdottomasti sarjan paras kirja tähän asti. No, nyt meidän dekkaristimme on innostunut novelleista ja hänestä vähemmän on enemmän (less is more), mikä yllättää, kun on lukenut hänen kaikki tähän astiset tuhdit jännitysromaaninsa. Ehkä James vain nyt haluaa ladata akkujaan kunnianhimoisen Kuolema merkitsee omansa jälkeen ja tarjoaa meille kiinnostavan kokoelman lyhyitä tarinoita, joista heti löysin omat suosikkini 30 joukosta ja se ei ole Roy Gracen ensimmäinen tapaus, vaan Venetsialainen lemmenrohto. Toinen yllätys oli saada lukea lyhyt kertomus, jossa mies polttaripilan seurauksena haudataan elävältä. James ei tarjonnut tarinaa aikanaan kenellekään ja tajusi aika pian siinä olevan ainekset ensimmäiseen Roy Grace -trilleriin ja siitä tulikin hyytävän ikimuistoinen Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple).  Peter kertoo itse kirjan alussa, että siitä tuli hänen kaikkein suosituin romaaninsa ja on se minunkin listallani muistaakseni aina ollut kolmen kärjessä.

Rikoksen merkit sisältää hyvin eripituisia kertomuksia ja pidin tietenkin niistä pisimmistä ja pyskologisimmista. Kirjan lopussa on kiinnostavia kummitustarinoita, joista eräs on tapahtunut itse kirjailijalle hänen kartanossaan. Kolmanneksi kiinnostavimpana pidin itse Unelmalomaa, joka perustuu tositapaukseen. James on kirjoittanut tarinasta myöskin romaanin nimeltä Dreamer (Uneksija). Annie ja Nigel ovat lähdössä Sveitsin Montreux’iin, josta on näköala alpeille yli Genevejärven. He varaavat aivan loistokkaan hotellin ja päättävät nauttia lomaviikostaan kuin ruhtinaalliset, koska ovat matkalla ensimmäistä kertaa ilman lapsia, jotka jäivät isovanhempien hoiviin. Juuri ennen matkaa Annie alkaa nähdä toistuvaa painajaisunta, jossa valtava potkuri tulee häntä kohti. Annie on aina inhonnut lentämistä ja niinpä he lopulta lähtevät matkaan omalla uudella autollaan, vaikka Nigel väittää lentämisen olevan turvallisempaa kuin autoilun, mutta Annie pitää unia enteinä lento-onnettomuudesta. Häntä ei hetkauta edes se, että Nigel kertoo:

Lentokoneissa ei enää käytetä potkureita, Annie.

Ei isoissa matkustajakoneissa. Ei ole käytetty enää vuosiin – niissä on nykyään suihkumoottorit.

Annie taas:

Minä tiedän yhtä ja toista unista. Olen lukenut paljon. Ne ovat symbolisia. Se potkurikin symboloi jotakin. Ja voihan kone vaikka törmätä lintuparveen. Sellaisista tapauksista kirjoitetaan joskus lehdissä. Yksi kone joutui...

Linnut lensivät koneen turbiineihin ja vahingoittivat puhaltimen siivekkeitä – tai jotain vastaavaa. Joten kyllä suihkukoneissakin on propellin tapaisia osia.

Miten hyytävä unelmalomasta sitten tuleekaan siellä, missä Annie menee illalliselle Stella McCartneyn A-linjaisessa coctail-mekossa, siellä missä pari ensmmäistä päivää menee matkaväsymyksestä toipumisessa ja maisemien ihailussa, siitä saa teille tarinoida Peter James uusimmassa kirjassaan.

Mutta hyvänen aika sentään, miten tämä on jo kolmas kirja, jossa Venetsia saa olla pahimman näyttämönä! Geraldine Brooksin Kirjan kansan (People of the Book) kovin juttu tapahtui Venetsiassa ja Ian McEwanin Vieraan turvan (The Comfort of Strangers) pariskunnan Venetsian matkasta en ole toipunut vieläkään. McEwanin kirjassa oli myös kyseessä pariskunnan lomamatka ja siinäkin oli eksymistä, kuten toisiinsa hullaantuneilla Joylla ja Johnnylla. Tarina on hurja, mutta maustettu mustalla huumorila. Johnny on entinen poliisi, joten hän tietää, miten vaikeaa on tehdä täydellinen murha, mutta miksi hän sellaisia miettisikään, sillä hehän ovat ’match made in heaven’ ja heidän kaupunginsa olisi joka vuosi Venetsia. Jopa kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin:

Heidän entisen lempikahvilansa Bellinien taso oli laskenut – niihin ei enää käytetty tuoretta persikkamehua eikä oikeaa samppanjaa. Ja kaupunki haisi nykyisin viemäriltä. Ravintolat olivat...Joy oli kumonnut kurkkuunsa suurimman osan valkoviinipullosta ja sitä ennen jo Bellinin, jonka sekaan Johnny oli tujauttanut tuplavodkan, ja näytti olevan umpihumalassa. Heidän oli määrä olla vielä kuusi yötä Venetsiassa. Ennen vanhaan aika oli kulunut kuin siivillä. Nyt Johnny mietti, kuinka jaksaisi viettää edes seuraavan päivän Joyn kanssa. Hyvällä tuurilla hänen ei tarvitsisikaan...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Peter Jamesin Roy Grace -sarja