Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani

Sinun kirjelappusikin tuli liian myöhään. Puhuit siinä varmaankin toivosta ja rakkaudesta, mutta minussa ei enää ollut inhimillisyyttä, olin tappanut sen pienen tytön, kaivoin kuoppaa kaasukammioiden vieressä, jokainen eleeni vei pohjan sanoiltasi ja hautasi ne. Olin kuoleman palveluksessa. Olin työntänyt sen kottikärryjä. Nyt pitelin sen lapiota. Kirjelappuun raapustamasi sanat livahtivat tiehensä, vaikka luin ne varmaan moneen kertaan. Puhuit niissä maailmasta joka ei ollut enää minun. Olin menettänyt kaikki kiintopisteeni. Muistin oli hajottava pirstaleiksi; jos sitä ei olisi tapahtunut, en olisi pystynyt elämään.

Ranskalaisen Marceline Loridan-Ivensin yhdessä ranskalaistoimittaja Judith Perrignon kanssa kirjoittama Isä, et koskaan palannut. Minun keksitysleiritarinani (Et tu n´es pas revenu, Gummerus 2016, suomennos Marja Luoma) on vähäisistä 112 sivuistaan huolimatta yksi koskettavimpia leiritarinoita. Ranskalainen kirjallisuuslehti Lire valitsi kirjan vuoden 2015 parhaaksi elämäkerraksi ja sille myönnettiin Jean-Jacques Rousseau –palkinto parhaasta omaelämäkerrasta samana vuonna.

Isä, et koskaan palannut on kuin nuoren tytön huuto isälle tähtiin. Nyt jo yhdeksääkymmentä lähestyvä Marceline haluaa tavoitella viimeisiä muistojaan isästä sekä samalla heidän yhteisestä leirikokemuksestaan. Muusta perheestä ei leiritarinassa puhuta, he tulevat kuvaan leirien jälkeen ja heidän kanssaan, etenkään äitinsä kanssa, Marceline ei koskaan voinut jakaa tapahtunutta. Isä oli aikoinaan Nancyn neuletehtaan omistaja ja johtaja. Hän rakasti Ranskaa ja lopulta osti sieltä linnan. Ei pröystäilläkseen, vaan antaakseen perheelleen juuret, asettuakseen. Hänellä oli ranskalainen nimi ja puolalaiset juuret olivat jossain kaukana menneisyydessä, kunnes heidät vietiin.

Isän ja tyttären kohtalon yhdistivät lopullisesti Auschwitz ja Birkenau. Kaksi leiriä, joiden välillä on oikeasti matkaa vajaa kolme kilometriä. Isä määrättiin Auschwitziin ja Marceline Birkenauhun. Oli äärimmäisen harvinaista, että vangit pääsivät liikkumaan leirien välillä. Isä kuitenkin onnistui kerran lähettämään tyttärelleen viestin, josta tytär ei muista muuta kuin alun ”Rakas pikku tyttöni” ja allekirjoituksen ”Shloime”, joka oli isän puolalainen nimi ja sekin kirjoitettuna jiddišiksi. Isä oli tahtomattaan palannut synnyinseuduilleen ja halusi nyt kaikellaan tunnustaa juutalaisuutensa paikassa, jossa juutalaisia ei pidetty ihmisinä, sillä he olivat vain kappaleita, ”Stücke”.

Lukuina Ranskasta vietiin Auschwitz-Birkenauhun 76 500 juutalaista, joista palasi vain 2 500. Marcelainen isä ei ollut palanneiden joukossa. Selviytyneistä elossa on enää 160. Miksi viisitoistavuotiaana leirille joutunut Marceline sitten selvisi? Siitä on tietysti kiittäminen nuoruutta, tuuria ja sitä outoa hetkeä, jolloin krematorioon 5 johtavalla tiellä illalla vähän kuuden jälkeen tapahtui kohtaaminen, jolloin tähdetkin värähtivät pystyssä olevien ruumiiden katsellessa...

Marceline Loridan-Ivens on hyvin kiinnostava persoona ja minusta erityisesti jotenkin ranskalaisella tavalla. Ranska on muuttanut häneen, vaikka hän onkin todennut, että sekään ei ollut sellainen kansojen sulatusuuni, mitä isä oli siltä odottanut. Marceline on vahva ja suora tunteissaan. Hän ei kaihda sanomasta, vaan kertoo leiriltä nyansseja, joista ei useinkaan puhuta. Hän myös peilaa nykymenoa menneisiin. Jotenkin ei ole ihme, että hän antautui elokuva-alalle, jonka kautta palasi käymään Puolassa vuonna 1991. Hänet oli kutsuttu Varsovan elokuvafesitvaaleille esittelemään elokuvaa Une historie de vent, Tuulen tarina. Hän suostui ehdolla, että pääsee käymään Auschwitz-Birkenaussa. Siellä Marceline huomasi miten lähellä toisiaan he olivat isän kanssa olleet.  Kaikki palasi hurjana mieleen, syttyi tuleen ja Marceline löysi laverinsa ja asettui sille. Kymmen vuotta myöhemmin hän teki leirikokemuksista elokuvan, jonka piti kertoa leiritarina heille, jotka eivät sinne olleet joutuneet, vaikka sitä oli tuskin mahdollista käsittää leirit koneneenkaan.

Kostoksi kauheille ajoille Marceline on kuitenkin halunnut elää ja nauraa. Niin isäkin halusi hänen tekevän. Kerran kuukaudessa hän syö päivällistä yhdessä eloonjääneiden ystäviensä kanssa. Leiri ei jätä heitä, mutta pöydästä kaikuu nauru ja vilkas puheensorina. Jossain vaiheessa nostetaan malja Shloimen ja hänen rakkaan tyttärensä Marcelinen tarinalle. Sitten heille kaikille...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  Kirjan pauloissa  ja Lukuneuvoja

Elämäkerrat Leena Lumissa

Vainojen kirjat Leena Lumissa