Tommi Kinnunen: Lopotti

Tuuli tuoksuu metsälle ja havulle ja suolle. Alhaalla kylmyys ojentaa lonkeroitaan ja koettaa saada minua kiinni, mutta se ei onnistu. Olen liian korkealla talven ylettyä. Levitän käteni ilmavirran kannateltavaksi. Napitan takkini auki, tartun sen helmoihin ja levitän ne siiviksi. Myrsky ei enää nosta ylemmäs, vaan lähtee kuljettamaan minua kohti pohjoista, missä aika on pysähtynyt ja minne kevät ei saavu koskaan eikä kenenkään tarvitse milloinkaan lähteä pois. Ilmassa on pian satavan lumen haju.

Tommi Kinnusen Lopotti  (WSOY 2016) tuli kutsuttuna, kohtasi ylenmäärin kiinnostuneen lukijan, joka pelon ja kauhun sekaisin tuntein muisteli Kinnusen Neljäntiesristeystä, jolle ei uskonut voivan tasavahvaa jatkoa enää tulla. Miten kukaan enää aukoo korsettiaan, punnitsee rintojaan, syö lettuja liikaa kuin Maria...Lukija on pessimisti. Maailmankirjallisuuden hemmottelema himolukija, joka myötähäpeää etenkin kankeita dialogeja, himoaa isoa tarinaa ja rohkeutta, herkistyy kohtaloista ja taipuu kun hetki on. 

Aloitin Lopotin yhtenä iltana tavanomaiseen myöhään aikaani, mutta niin vain vei tarina naista aamukolmeen, vaikka juuri olin päättänyt lopettaa moisen epäterveen valvomisen.  Nyt on ihan pakko sanoa: Samperi, Tommi Kinnunen teki sen! Tämä kranttu nainen tuntee lukeneensa vähintäänkin tasavahvan jatkon Neljäntienristeykselle ja ennustaa, kuten teki esikoisen kohdallakin, että Kinnusen Lopotti on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista ellei peräti voittaja.

Kuljen yhä ylemmäs. Tahdon olla osa metsää. Olisin kuivan kankaan kelohonka, puolukankukka, järven ahvenensintti, viileän joen virtaus.

Tommi Kinnunen on täydellinen prosaisti ripauksella lyyrikkoa. Hän tekee upeita virkkeitä, täydellistä dialogia ja piirtää vahvaa sukutarinaa, jossa saa edelleen hämmästellä, miten hän onnistuu menemään niin hyvin naisten nahkoihin. Tässä teoksessa sokean Helenan sisälle niin, että viiltää. Kun Helena lähetetään selkosilta kauas Helsinkiin sokeainkouluun se tuntuu niin julmalta, mutta viisikymmenluvun Helsinki sekä kurittaa että palkitsee. Helenasta tulee pärjääjä, joka sekä hankkii ammatin pianonvirittäjänä että oppii kulkemaan ryhti suorana ilman sokeainkeppiä, joka oli sallittu vain ruotsalaisissa kouluissa. Helsinki piti muistaa ulkoa askelten määrillä ja lopulta ne piirtyivät osaksi Helenaa. Sparrauksista kovin on matka Sibelius-akatemiaan Helenan asuessa jo omillaan. Se yksi tietty risteys, avoin kohta, keskustaa, jossa autokaistoja, korokkeita, raitiotiekiskoja, ruuhkaa...

On pakko nöyrtyä, pakko alistua. Pakko laskeutua polvilleen ja koettaa tunnustella tietä toisella kädellä, toisella suojella nuotteja. Eikö kukaan huomaa?

Minne päin pitää mennä? minä huudan.

Kadun varsilla vain odottava hiljaisuus...Polvien alla hame juo sisäänsä kadun sohjoa. Olen päivän näytöskappale, sirkuksen kummajainen, keskipäivän hullu. Polvistuneena maailman edessä, rukoilemassa apua ja armoa.

Helena on kuitenkin kirjan vahva nainen. Lahjan tyttärenä ja Marian tyttärentyttärenä sitä joko kasvoi alistujaksi tai pärjääjäksi, Helena valitsi vahvuuden sokeanakin:

Viritän kaikki tehtaan Helsinkiin myymät pianot ja jokainen niistä on mitattu minun mitoillani. Minä määrään pääkaupungin soinnin ja värähtelyn korkeuden.

Helenan elämästä ei todellakaan tule Syrjästäkatsojan tarinaa, vaikka tuo minullekin niin tuttu kirja tarinassa mainitaan.  Ei, Helenasta tulee musiikkia, joka soi apassionato, fortissimo ja da capo. Nautin niin hengittämättä lukea, miten Helena on virittämässä hienolle rouvalle pianoa. Rouva kantaa kahvia, mutta mitä Helena kahvista, kun hän soittaa asuntoa kauemmas, Karia lähemmäs ja koko kaupunki soi hänen kauttaan. Siinä missä Leonid Tsypkin kirjassaan Kesä Baden-Badenissa kirjoitti unohtumattomia uintimetaforia rakastelulle, sen tekee nyt Kinnunen musiikilla. Kohtaus on yksi kirjan upeimpia!

Lopotissa ei ole selkeitä vuosilukuja otsikoissa kuten oli Neljäntienristeyksessä. Luvut soivat runoina: Tahdot varmaan tanssia näin, Joka sekunnin, jonka luonas olla saan, Seisot edessäin täynnä toivoa ja silmäsi kertovat...tai Kun hämärään kaupunki jää... Runoa voi siis löytää Kinnusen proosasta, mutta just oikein mitoitettuna tarinan voiman kärsimättä. Kirja ei ole vain Helenasta vaan koko hänen perheestään. Kaarina on edelleen selviytyjä Johanneksensa rinnalla. Lahja äitinsä Marian oloinen. Muuttumattomuus ja periksiantamattomuus on hänen roolinsa, mutta Marian riehakasta elämäniloa hänelle ei elämä sattuneesta syystä suo. Esiin astuvat Johanneksen ja Kaarinan lapset ja heistä etenkin Tuomas.

Lopotissa on vahva yhteiskunnallinen viesti. Viesti, jonka takia myös toivon mahdollisimman monen löytävän Lopotin. Kovinkin mieli iloitsee, toivoo, kyynelehtii ja selviää Tuomaksen mukana. Tuomas on paennut selkosilta Helsinkiin. Suuressa kaupungissa on helpompaa. Hän tapailee Helena-tätiä, mutta etsii ja toivoo elämää, jonka voisi jakaa toisen kanssa. Hän löytää Oskun ja tulee kuukausia, jolloin kaikki napsahtaa kohdilleen ja syrjästäkatsojan tarina häipyy sumuun. On olemassa tulevaisuus, jossa he ovat kuin muutkin, kunnes...kunnes heistä tulee sankaripari syrjästäkatsovien isien tarinaan. Etsijöitä. aina matkalla jonnekin. Muuttamassa. Se ei kuitenkaan estä ajatusta yhdessä vanhenemisesta, unelmaa olla joskus toisen kanssa charmantti vanha pari. Yhdessä periksiantamattomat.

...liukenen valoon ja lämpöön. Haihdun tuoksuihin...Partasaippua. Oleanteri ja appelsiininkukka, kamferi ja myrtti. Isän paita, joka tuoksuu tuulelle.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa/Kannesta kanteen  Tuijata  Mai/Kirjasähkökäyrä  Laura/Lukuisa  Jokken kirjanurkka  Kirja hyllyssä  Katri/Pieni kirjasto  Omppu  Kirjanainen  Kirjakaapin kummitus