Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Kurjet toitottivat taivaalla. Kevät! Olofin rinnassa läikähti onnen aalto. Hän tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan. Olof halusi Harrietia niin kovasti, että hänen silmissään musteni. Vielä tämän mahdollisuuden oli kaitselmus hänelle suonut, saada tuntea Harriet sylissään, hänen tuoksunsa, hänen pehmeytensä, hänen lujuutensa. Sen jälkeen hän olisi valmis kaatumaan Viipurin porteille.

Toimittaja Martti Backmanin teos Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016) on dramaattinen kertomus siitä, mihin sukututkimus voi johdattaa. Backman lähti viipurilaisen isoisänsä asianajaja Fritz Wiikin jalanjäljille ja mitä hän löysikään: Vaietun palan veristä historiaamme aivan sisällissodan loppuvaiheilta. Tarina perustuu vahvasti tositapahtumiin, mutta täydentyy kerrontaa koossapitävällä, uskottavalla fiktiolla. Olen itse historiaan hurahtaneena hyvin tarkka siitä, missä menee oma sietorajani, kun faktaa ja fiktiota sekoitetaan, mutta minulle tämä teos on koskettavaa faktiota, jossa kaikki olisi ollut mahdollista tapahtua. Koska kirjassa tulee esiin myös omaa sukuani ja olen äitini puolelta Valkjärveltä, hyvin likeltä Viipuria, rivien välitkin huusivat tapahtuneesta vääryydestä kaupungissa johon olisin voinut syntyä, josta olin kuullut niin paljon, jossa olin kulkenut ylitse mammani askelten, mutta ehkä myös murhaajien...

Viipuri on vielä huhtikuussa 1918 punaisten vallassa. Sitä vapauttamaan on menossa joukkueensa kanssa  jääkäri Olof Lagus, joka lepäilee ennen hyökkäystä uupuneiden miestensä kanssa Ristseppälän kartanossa miettien ”Kuolema, kumpi ehtii ensin, minun vai rakkauden?” Pohdinta ei ollut tuulesta temmattu, sillä Olofilla oli rakkaussuhde everstiluutnanttti Wilhelm Thesleffin puolisoon Harrietiin, joka oli lähtöjään Viipurin kermaan kuuluvasta Dippelin konsuliperheestä. Juuri majuriksi ylennetty 25-vuotias Olof oli siis silmätikkuna, kun taas Harrietin sopivaisuussäännöksistä piittaamattomaan käytökseen oli jo suorastaan totuttu. Harriet oli Olofia vain pari vuotta vanhempi, mutta jo kokenut nainen, kun taas Olofille hän oli ensimmäinen rakkaussuhde. Nyt heillä oli tilaisuus olla hetki yhdessä ennen Viipuria, sillä Harriet oli pystyttämässä kartanon alueella lääkintätelttaa yhdessä Saara Rampasen kanssa. Kurkien ylitselennot, huhtikuu ja kohtaaminen sodan oloissa oli nuorelle Olofille kuin autuutta, eikä hän osannut lukea hetkeä pidemmälle. Vain tumma varjo, aavistus, mutta senkin peitti Harrietin upea vartalo.

Martti Backman kirjoittaa intohimosta ja kuolemasta, mikä muu merkitsee, mutta hän on kastanut kynänsä monikertaisen vääryyden ja Suomen suurimman joukkomurhan vereen. Koko näyttämö peittyy vereen. Ensimmäiseen näytökseen saapuu jääkärimajuri Ero Gadolin viesteineen...Sitten alkaa Viipurin verilöyly, jolle vertaista ei historiastamme löydy, enkä ole ikinä ennen kuullut 400 venäläisen siviilin murhasta sydämeni kaupungissa. Jälleen vaiettu pala veristä historiaamme. Sellainen pala, josta ylipäällikkö Mannerheim, sotilaskoulutuksensa Venäjällä saanut upseeri sai raivokohtauksen ja Viipurin suojeluskunnan päällikkö, kapteeni Mikko Turunen melkein itki:

Ne perkeleen ryssänvihaiset pohjalaiset moukat eivät ymmärrä, että Viipurin venäläiset ovat aivan muuta kuin punaryssät. Nämähän vain odottivat valkoista armeijaa vapauttajinaan.

Haminan portin läpi alkoivat tietyt valkokaartilaiset kuljettaa venäläisiä siviilejä, joukossa myös lapsia. Valkoinen Viipuri juhli, kun joukkomurha jo alkoi. Mitä Gadolin olikaan sanonut Olofille päämajan ryssäläissysteemistä ja ryssänupseereista, keitä hän olikaan tarkoittanut? Mitä Olof oli vastannut? Ja keitä olivat Thesleffin apostolit?

Vielä nukkuvat ensimmäistä yötään valkoisessa Viipurissa Fritz ja rouvansa Ingeborg:

Lintukuoro oli aloittanut aamukonserttiaan puiston lehmuksissa, mutta Fritz ja Ingeborg olivat päättäneet vielä yrittää nukkua hetken, sydämet keventyneinä. Se yö oli ollut ihmeellinen. Kevätaamu oli valjennut, kauhea pimeys oli pyyhkäisty pois ja mustarastaan laulu Torkkelin puistossa oli tunkeutunut avoimesta ikkunasta heidän uneensa.

Kauaa ei saanut lakimies Wiik rauhasta nauttia, sillä hyvin pian hän järkytyksekseen huomasi mitä oli tapahtumassa. Hän oli aina arvostanut laillista menoa ja vierastanut aktivisti- ja jääkäripiirien hankkeita Venäjää vastaan. Nyt hän sai kohtalokseen yrittää pelastaa Viipurin venäläisiä apunaan brittien Viipurin konsuli Woldemar Frisk. Miehet tekivät kaikkensa ja tuomari Fritz Wiik vielä sen ylikin yrittäessään tavoittaa ajan kauas ajamaa totuutta. Yrittäessään saattaa syylliset edesvastuusen teoistaan.

Suljen kirjan kyynelehtien. Mustavalkoiset kuvat...Mammani kaupunki kylpee viattomien veressä, sydämeni kaupunki ei unohda vääryyttä. Kaupunki, jossa sopu asui monien kansallisuuksien kesken. Kaupunki, jonka torilla kuuluivat saksa, suomi venäjä, ruotsi...Kadonnut on unta vain.

Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuoleman.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! ja Ullan luetut kirjat