Pirjo Rissanen: Paju pieni

Minna valvoi melkein koko yön. Hän mietti heitä kahta, Pajua ja itseään. Hän mietti kaikkia tärkeitä ihmisiä ja sitä, millainen heidän suhteensa oli. Hän vatvoi asioita mielessään tuskastuneena, sotkeutui niihin ja kompasteli ajatuksiinsa pääsemättä mihinkään kunnolliseen ratkaisuun. Paju oli sotkenut hänen elämänsä selkeältä näyttäneen kuvion. Kaikki oli jälleen sekavaa ja rikki.

Pirjo Rissasen Paju pieni (Gummerus 2016) on ollut niin suosittu, että siitä on nyt saatu kovakantinen uusintapainos. Ah, kunpa tällaista tapahtuisi enemmän! Paju pienen ostin aikanaan äidilleni, mutta en tätä silloin lukenut, joten nyt kun Suomen Carol Shieldsiltä on luettuna Äitienpäivä, Sun ystäväsi armaasi, Terveisiä Armille ja Kamomillasola, tähän olikin kiinnostava tarttua. Vuonna 2004 Pirjo Rissanen oli jo omalla varmalla maaperällään eli ihmissuhteiden ja mielten tarkkailussa. Noin kymmenessä vuodessa elämänkokemuksen tuomaa uskallusta rohkeampaan suuntaan on tullut eli kuin pippuri olisi vaihtunut sahramiksi. Etenkin Kamomillasolan jälkimaku on pitkä...Tarkkavaistoisesti Rissanen nyt seuraa kahta sisarusta Minnaa ja Pajua, joiden ikäero on viisi vuotta, mikä voi lapsuudessa olla paljon. Paju on perheen kuopus ja villikko, ollut aina oman tiensä kulkija. Minna on ollut järkevämpi, tasaisempi ja valmistunut juuri opettajaksi. Kirjan alussa ovat menossa Minnan ja Topin häävalmistelut, kun kolme vuotta poissa ollut Paju yllättäen palaa kotiin vauvaa odottavana keskelle Minnan elämän tärkeimpien juhlien valmistelujen. Nyt Minnan kaikki vanhat painajaiset palaavat, sillä ensinnäkin heidän äitinsä on jättänyt perheen tyttöjen ollessa pieniä, eivätkä tytöt tiedä syytä tapahtuneelle. Toisaalta Paju on jollain tavalla ollut Minnan mielestä aina erityisesti heidän isänsä Rikun ihailun kohde. Kun Paju joskus raivosi, että häntä kiusataan nimestään, historioitsija isä, joka harrasti antiikin tarinoita kertoi

miten Paju-nimellä on monta symbolimerkitystä, täysin vastakkaisiakin. Se oli jossain kulttuurissa kainouden ja viattomuuden symboli. Muinaisessa Kiinassa se oli taas kevään ja eroottisen heräämisen symboli.

Paju kuunteli mieluisasti näitä juttuja, mutta Minna sai vieressä tuntea, miten arkinen hänen oma nimensä ja kaikki hänessä taas oli. Lisäksi oli Pajun musikaalisuus, jota isä erittäinkin tuki. Minnasta ei ollut soittamaan ja tässäkin hän tunsi huonommuutta. Siis just sellainen sisarten välinen viha-rakkaussuhde, jossa oli syviä notkahduksia ja pitkiä eroja ja taas sitten toisaalta vain just oman sisaren kanssa saattoi jakaa tietyt muistot, tuntea tietyt tunteet. Mutta Pajun ilmestyminen juuri häiden alla toi Minnan mieleen jotain niin ikävää, että hän olisi antanut vaikka mitä, että Paju olisi juuri nyt pysynyt poissa, mutta eihän hän voinut siskoaan tekemättömäksi saada ja tästä oli nyt vain selvittävä. Lopulta Minnan itsetunto saa juuri häiden alla taas niin kovia kolauksia, että hänen on matkustettava Englantiin muiden tietämättä ja tavattava siellä äitinsä, jonka nimi on nyt Mirjami Hill. Äiti on jäänyt leskeksi miehensä Geoffin kuoltua auto-onnettomuudessa, joten äidin ja esikoisen tapaamisesta tulee monin tavoin ratkaiseva ja salaisuuksia avaava. Mirjami antaa tyttärelleen luettavaksi käsikirjoiutksensa Othellon tauti, jota Minna lukee koko yön, vaikka seuraavana päivänä on jo lento takaisin. Nyt hän alkaa ymmärtää ja kasvaa samalla sekä tyttäreksi että isosiskoksi ja vahvistuu siksi morsiameksi, jonka Topi odottaa kävelevän hänen vierellään kirkon käytävää...

Niin...tämä ei olisi Pirjo Rissasta jos tapahtumat olisivat menneet ihan näin helposti. Minnan piipahdus äidin luona oli kuin menneisyyden lukko olisi loksahtanut auki ja ovi salaiseen perheesen avautunut...

Vasta nyt Minna huomasi Topin, joka oli noussut paikaltaan ikkunan vierestä ja seisoi todistamassa tätä kuvakirjamaista näkyä lapsesta ja maailman suloisimmasta pikku äidistä. Topi suorastaan ahmi näkyä ihastuneena ja...Minna luovutti. Hän antoi masentuneena periksi tunteilleen, joiden kanssa oli jo tuntikausia taistellut.

Paju näytti suloiselta ja kauniilta. Parissa viikossa hän oli tullut ennalleen. Nyt, kun Aida oli kuukauden ikäinen, Pajun vatsa oli yhtä litteä kuin ennen raskautta, hänen rintansakin olivat palautuneet entisiin mittoihin ja olivat yhtä pystyt ja terhakat kuin aikaisemmpinkin, kun imetys ei ollut niitä veltostuttanut. Hän oli yhtä kukoistava ja kirkassilmäinen  kuin se entinen suloinen Paju, johon kaikki rakastuivat.

*****

Pirjo Rissanen on kiinnostava kirjailija: Hän  ei rieku julkisuudessa, vaan tekee tasaisen varmaa kirjoitustyötä. Hänellä on uskolliset lukijansa ja uusia tulee. Hänen kirjojensa kannet ovat sitä tasoa, että niitä kelpaa antaa lahjaksi ja saan sähköpostilleni kiitoksia siitä, että olen tuonut Rissasen kirjoja blogiini. Ilo on minun! Saan ehkä kiittää Pirjoa siitä, että selviän hengissä, sillä tapani on lukea liian rankkoja kirjoja. Pirjo ei kirjoita kuitenkaan  liian kevyttä, ei siirappia, vaan sellaista, jossa voi löytää ystävänsä, äitinsä, itsensä, siskonsa, serkkunsa, kenet vain eli hyvin todenmakuista proosaa, joka voisi olla kenen tahansa meistä elämää. Ja hän tekee sen taidolla, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä kieltä eikä etenkään dialogeja. Ystäväsi armaasi kannen liepeessä Rissasen kerrotaan kirjoittamisen ohella harrastavan talon kunnostamista, neljän ruokalajin aterioita, vaeltavan ja matkustelevan. Miten hän ehtiikään kaiken tuon!