torstai 31. maaliskuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste


Sain Katjalta Kirjojen kamarista Sieluni hymy -haasteen, jossa saa kirjoittaa 5 tai vaikka 105 positiivista asiaa, jotka nyt tulevat mieleen. Kiitos Katja♥

En ole ihan varma, että olen nyt parhaassa hymyvireessäni, sillä keväässä on ollut jotain oudon rasittavaa, joka edelleen myllertää sisälläni: Tämä kaikki tarve ottaa jokin uusi askel, tämä murros, Suomen henkinen ilmapiiri, haluttomuus tulla pois talvipesästä yhtä hyvin kuin hurmos jo päivittäin raaputtaa pälvipaikkoja. Enkä enää kaipaakaan olla ylitsetulviva kevätvirta? Haluanko olla vain seisovan lammikon vesi tai lehdon läpi juokseva puronen? En taida juuri nyt tietää, mitä haluan, kuka olen, mutta ainahan näitä positivisia asoita löytyy...

Olen iloinen, että:


olen aina uskaltanut olla juuri ja vain oma itseni. Elämän tärkeät arvoni ovat samat kuin teinivuosina, mutta itsestään on voinut löytää myös uusia piirteitä, jotka olen uskaltanut tuoda julki.


olen saanut jo yli 30 vuotta pitää vierelläni miehen, joka rakastaa ja välittää, silloinkin, kun en sitä ehkä ansaitsisi. Se on kyllä molemminpuolista, sillä ei R. niin helppo ole kuin haluaa uskottavan:)


löysin atsaleat Tämä hurmaavan tuoksuinen revontuliatsalea, Northern Hi-Lights saa minut unelmoimaan. Niitä on jo, mutta lisää on tulossa.


minulla on tytär kuin on Meri♥


minulla on äiti, joka jaksaa. Hän lukee monia lehtiä, hän katsoo televisiosta yhtä sarjaa ja tallentaa toista, hän lukee paljon kirjoja, hän mullistaa puutarhanssa joka suvi, hän kävelee pävittäin monta kilometriä, hän pitää hyvästä ruoasta ja entenkin kalasta, hän selävtti rankan syövän, hän tilasi kuntopyörän, jota vävy kokoaa kohta, hänellä on aina suunnitelmia...Ja hän täyttää ensi vuonna jo maagiset...


minulla on elämä, jossa iloa ja surua on ollut niin sopivassa suhteessa, että lopulta ne on voinut ripustaa elämännauhaan kuin koruiksi.


saan elää kuin kiinni luonnossa.


minulla on ystäviä, joiden kanssa nostaa malja elämälle, suvelle, ystävyydelle...

on olemassa suvi ja kirjoja.


minulla on sisko, jollaista ei voi olla toista!


perheessäni on aina ollut koiria.

meillä on syyspesämme

ja herkkumme.

perheeseemme on tullut Sami.

sain viedä äidin Savonlinnan oopperaan.


ymmärsin lähteä Krakovaan. Ensin kannoin mukanani lehtileikettä Krakovasta vuodelta 2000 ja just ennen Itävallan syysmatkaa, sanoin, että 'voitaishan me ajaa ohikin, että ehtisimme olla enemmän...'


innostuin poseeraamaan Nanson Yuyu -tunikamekossa kaksi sessiota. Aikuiset naiset ovat kiitelleet ja moni on ostanut saman jokapaikanmekon, joten ollaan kuin Yuyu- faneja nyt sitten. Pakkasta oli 'vain' -25 astetta, joten puitteet suomalaisen suunnittelun esittelylle olivat oikeat.


meillä kasvaa magnolia.


olen saanut uuden kiinnostavan kirjallisen ystävän, joka ymmärtää myös Napuen ja herkkujen päälle.


on olemassa joulu, tuo vuodenaikajuhlista ihanin.


on paljon hauskoja muistoja.


on olemassa vuodenajat. Marraskuukin on ihan salarakkaani.


olen saanut olla julkisuudessakin sekä puutarhastani että kirjabloggaamisesta.

meillä kasvaa kesälumipisara.


lähdin Wieniin Klimtin taiteen äärelle.

on olemassa leffat ja

kotileffailllat.


asumme saarella.

on kirjailijoita! Kuvassa kirjamessuilla Marja-Leena Virtasen kanssa.

on kääntäjiä, sillä miten muuten voisin nyt nauttia yöstäni Loistavan ystäväni kanssa ellei Helinä Kangas olisi suomentanut Elena Ferranten kirjaa!


perheemme nimikkopuu on helmiorapihlaja. Tämä on jo äidillä, siskolla ja meillä.Tulee varmaan Merillekin...

Tämän haasteen saa jokainen ottaa mukaansa, ketä kiinnostaa. Huomenna saapuvat nuoremme kera koiruuksien, mutta sunnuntaina arvotaan.

Mukaavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

Jennie Gillander: Veneruokaa. Makunautintoja koko kesäksi


Sen mitä veneilykesiltä lasten kanssa muistan, on ruoka, jota piti olla paljon, mutta jonka tekeminen ei aina ollut kaikkein helpointa. Suurena apuna oli ulkogrilli kannella, sillä aina ei viitsinyt laittaa kasvavien lasten tarvitsemia perunoita ja muuta, pastaa ja muuta, puhumattakaan nyt pizzan tekemisestä ja muusta. Viikko voitiin olla yhtä soittoa vesillä, mutta sitten oli jo pakko ajaa johonkin kaupunkiin ja saapua paatille monien raskaiden kassien kanssa. Kun ruoka alkoi huveta, sen tiesi siitä, että lapset alkoivat pyytää Moilasen rinkeleitä...Juu, ei silloin ollut erikseen mitään veneruokakirjoja ja mielikuvitus oli kovilla eikä taimenkaan aina ottanut virveliin, mutta ihania muistoja silti paljon...

Jennie Gillanderin Veneruokaa. Makunautintoja koko kesäksi (4 veckor på sjön. God mat i båten, Minerva 2016, suomennos Anna Maija Luomi) kertoo kahden aikuisen kuukauden purjehduksesta ja ruokailusta eli Jennien reseptit ovat kahdelle, mutta ne voi tehdä vaikka tuplana tai triplana. Kuvat ovat Jennie ja Victor Gillanderin. Jennien ajatus veneruokailusta lähtee siitä, että ei säilykkeitä vaan kunnon ruokaa. Veneessä on varusteena kaksi kaasuliettä, pieni jääkaappi ja grilli, joilla syntyy jo kunnon ruokaa.


Grillattuja herkkuja ovat vaikka kuvan juhannuslohi, joka tietysti nautitaan uusien perunoiden kera. Grilissä valmistuvat myös pizza, kanafileet, halloumi, munakoisopasta, ahven foliossa, aasialaiset kalavartaat, sesamilla maustetut porsasvartaat,


erilaiset wokit, pekoniin käärityt kanafileet ja monta muuta, kuten vaikkapa persikka-paprikasalaatti, jossa paprika grillataan ja salaatti nautitaan grillatun lihan lisukkeena. Jennien uskomaton perunasalaatti tuo veden kielelle. Olen yhtä hulluna kuin Jennie uusiin perunoihin ja ylijäävistä teen aina perunsalaatin, joten tässä teille Jennien versio:


uusia perunoita kahdelle ihmiselle

1 kevätsipuli
10 sokeriherneen palkoa
2 rkl makeaa, väkevää sinappia
1 tl hunajaa
2 rkl crème fraîchea
tuoretta timjamia
suolaa ja pippuria

Halutessasi voit lisätä joukkoon myös puolikkaan punasipulin silputtuna, ruokalusikallisen kapriksia tai muitakin tuoreita yrttejä timjamin lisäksi.

Keitä perunat reilusti suolatussa vedessä. Silppua sipuli ja sokeriherneen palot ja sekoita yhteen sinapin, hunajan, crème fraîchen ja timjamin kera. Mausta suolalla ja pippurilla. Kun perunat ovat kypsiä, sekoita kaikki ainekset yhteen. Sopii erinomaisesti kaikenlaisen grilliruoan lisukkeeksi!

Koko päivän purjehduksiin tarvitaan vaikka chilipataa, vihanneskeittoa tai aasialaista lohikeittoa.

Joskus veneellä ei jaksa kattaa ja on kiva tehdä vain yksi iso kulhollinen salaattia. Silloin syödään yhdestä kulhosta.


Hyvin mutkaton on aprikoosi-vuohenjustosalaatti:

6 tuoretta aprikoosia
1 avokado
100 g vuohenjuustoa
kourallinen rucolaa
kourallinen machè-salaattia
balsamicoa
suolaa ja pippuria

Pilko kaikki ainekset ja sekoita salaatiksi. Ripottele päälle balsamicoa. Mausta suolalla ja pippurilla.

Veneruokaa on kivankokoinen kirja paattiin mukaan otettavaksi. Se kulkee kätevästi myös mukana, kun lähdetään maihin hankkimaan täydennystä. Sivuja on 156 ja mukana ovat myös herkulliset jälkiruoat. Valmistetaan me kuitenkin vielä vihreä lohisalaatti:


150 g lämminsavulohta
1 avokado
1 vihreä paprika
5 cm:n pala kesäkurpitsaa
noin 15 sokeriherneen palkoa
10 cm:n pala kurkkua
kourallinen viinirypäleitä
kourallinen rucolaa
kourallinen tuoretta pinaattia
1 rkl oliviiöljyä

Paloittele ja silppua ainekset salaatiksi. Ripottele päälle oliiviöljyä. Todella yksinkertainen ja maukas salaatti!

Guten Appetit! Tuulta purjeisiin tai muuten vain ihania meripäiviä!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Katja Jalkanen&Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon


Muistatko ensimmäisen teatterielämyksesi? Minä muistan: Molièren Luulosairas Porin teatterissa yhdessä parhaan ystäväni kanssa ja me olimme varmaan hyvin, hyvin nuoria. Muistan, miten kuin täytyin jostain uudesta, jostain, jota ilman en enää voisi olla. Päätinkin että muutaman vuoden kuluttua katson jokaisen Porin teatterin esityksen ja niin aika tarkkaan teinkin. Sitten siirryin kuvataiteisiin, sillä Pori on ollut aina taiteissa edelläkävijä. Muistan kuinka vein sveitsiläiset ystävämme Porin nykytaiteen näyttelyyn ja yksi taulu oli vain mustaa pintaa. Muistan myös erään grafiikan työn, jota olin jo ostamassa, mutta se olikin myyty. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin törmäsin samaan kuvaan oudossa tilanteessa. Kuvaan, josta olin nähnyt uniakin...Entäs sitten elokuvat ja lukeminen. Mikä voikaan olla vahvempaa antaumusta kuin antaa leffan tai kirjan viedä. Entäs sitten ooppera? Kun se kolahtaa, unohtaa kaikki entiset ajatuksensa pönötysmusiikista ja varaa Savonlinnasta lähtiessä lipun jo seuraavan suven tilaisuuteen.

Katja Jalkasen&Aino-Maria Savolaisen Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon (Avain 2016) on raikas idea ja kaiken hupuksi hauskasti toteutettu teos siitä, miten löytää taidetta, mitä kirjoja lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kultturinälkä.  Pönötys on kirjasta kaukana ja niinpä  kirjan alussa voi testata oman kultturityyppinsä eli oletko Ooppera-Oona, Nirppanokka-Niilo, Keskitien-Kerttu, Indie-Ilkka vai Poppi-Pinja.  Kirjasta löytyy myös kulttuurihoroskooppi, jossa voit lukea oletko ensi-iltajuhlien ja kulttuurikokkarien kaksonen, museon käytävillä vaeltava kalat vai tyylitietoinen kauris, joka ei ymmärrä, että joku saapuu oopperaan farkut jalassa.

Kirja antaa ohjeita eri tilaisuuksiin menoon aina pukeutumisesta lippujen hankintaan. Lukija saa myös vinkkejä, miten selviytyä, jos valinta ei osukaan nappiin eli miten ajan saa sitten kulutettua. Baletissakin voi seurata vaikka kenellä miehistä on tiukimmat trikoot, kenellä ballerinoista hoikimmat nilkat ja kuka miehistä tekee korkeimmat hypyt. Korot kopisten paitsi antaa tietoa monista eri kulttuureista sisältää myös Ystäväni- osion kysymykset, joihin vastaavat muun muassa tunnetut kirjailijat, muusikot, näyttelijät ja taiteilijat. Mukana ovat mm. Hannu-Pekka Björkman, Minna Tervamäki, Ville Tietäväinen, Katja Kettu, Jaakko Hämeen-Anttila, Markku Pölönen...Koska minua vievät eniten kirjat, elokuvat ja kuvataiteet, niistä luin kiihkeimmin. Elokuvan aakkoset läpikäydään A:sta Ö:hön ja H on tietysti Hollywood, I Indie-elokuva ja Åmål kuuluisa nuortenelokuva Fucking Åmål, jonka itsekin muutamaan kertaan oman teinityttöni kanssa katsoin. Jalkanen ja Savolainen kertovat enemmän myös viidestä kotimaisesta, viidestä ulkomaisesta  ja viidestä lasten- ja nuorten elokuvasta. Miten sattuikaan, kaikki viisi ulkomaista ovat omia suosikkejani! Kuudes olisi ollut Kuka pelkää Virginia Woolfia? No, tiedätkö sinä, mikä elokuva on usein mainittu maailman parhaaksi elokuvaksi? Tai missä elokuvassa on Manuela niminen sairaanhoitaja? Tai tiedätkö:

Mikä yhdistää Yhdysvaltain keskilännen hiljaista yliopisto-opettajaa, kuollutta brasilialaisnaista, japanilaista puhuvaa kissaa ja ruotsalaista torpantyttöä? Entä työväenlehtien kauppaamista Helsingin kaduilla, ankeuttajien torjumista sisäoppilaitoksessa tai elefanttien ruokkimista sirkuksessa? 

Yhden pisteen vinkki: Oikea vastaus alkaa l-kirjaimella.

Katjan ja Aino-Marian tietokirja on hyvä esimerkki siitä, että tietokirjakin voi olla hauska ja mikä parasta Korot kopisten on kirjoitettu sekä asemoitu ihan kympisti! Siis hyvänmielen tietokirja parhaasta päästä! Jos siis nyt tunnet olevasi kulttuurin suhteen rapakunnossa, pääset tämän teoksen avulla kulttuurikuntoon, sillä Katja ja Aino-Maria toimivat cultural trainereina. Joulukuussa olet jo niin kovassa kunnossa, että voit palkita itsesi vaikkapa suosikkilajisi kausikortilla, matkalla Wieniin Klimtin teoksia ihailemaan tai uudella kotelomekolla suvista Savonlinnnan oopperajuhlaa ajatellen. Bizen Carmen alkoi nyt juuri soida päässäni ja haluaisin niin taas pyörtyä siitä ihanasta musiikista ja...

Pirjo Rissanen: Paju pieni


Minna valvoi melkein koko yön. Hän mietti heitä kahta, Pajua ja itseään. Hän mietti kaikkia tärkeitä ihmisiä ja sitä, millainen heidän suhteensa oli. Hän vatvoi asioita mielessään tuskastuneena, sotkeutui niihin ja kompasteli ajatuksiinsa pääsemättä mihinkään kunnolliseen ratkaisuun. Paju oli sotkenut hänen elämänsä selkeältä näyttäneen kuvion. Kaikki oli jälleen sekavaa ja rikki.

Pirjo Rissasen Paju pieni (Gummerus 2016) on ollut niin suosittu, että siitä on nyt saatu kovakantinen uusintapainos. Ah, kunpa tällaista tapahtuisi enemmän! Paju pienen ostin aikanaan äidilleni, mutta en tätä silloin lukenut, joten nyt kun Suomen Carol Shieldsiltä on luettuna Äitienpäivä, Sun ystäväsi armaasi, Terveisiä Armille ja Kamomillasola, tähän olikin kiinnostava tarttua. Vuonna 2004 Pirjo Rissanen oli jo omalla varmalla maaperällään eli ihmissuhteiden ja mielten tarkkailussa. Noin kymmenessä vuodessa elämänkokemuksen tuomaa uskallusta rohkeampaan suuntaan on tullut eli kuin pippuri olisi vaihtunut sahramiksi. Etenkin Kamomillasolan jälkimaku on pitkä...Tarkkavaistoisesti Rissanen nyt seuraa kahta sisarusta Minnaa ja Pajua, joiden ikäero on viisi vuotta, mikä voi lapsuudessa olla paljon. Paju on perheen kuopus ja villikko, ollut aina oman tiensä kulkija. Minna on ollut järkevämpi, tasaisempi ja valmistunut juuri opettajaksi. Kirjan alussa ovat menossa Minnan ja Topin häävalmistelut, kun kolme vuotta poissa ollut Paju yllättäen palaa kotiin vauvaa odottavana keskelle Minnan elämän tärkeimpien juhlien valmistelujen. Nyt Minnan kaikki vanhat painajaiset palaavat, sillä ensinnäkin heidän äitinsä on jättänyt perheen tyttöjen ollessa pieniä, eivätkä tytöt tiedä syytä tapahtuneelle. Toisaalta Paju on jollain tavalla ollut Minnan mielestä aina erityisesti heidän isänsä Rikun ihailun kohde. Kun Paju joskus raivosi, että häntä kiusataan nimestään, historioitsija isä, joka harrasti antiikin tarinoita kertoi

miten Paju-nimellä on monta symbolimerkitystä, täysin vastakkaisiakin. Se oli jossain kulttuurissa kainouden ja viattomuuden symboli. Muinaisessa Kiinassa se oli taas kevään ja eroottisen heräämisen symboli.

Paju kuunteli mieluisasti näitä juttuja, mutta Minna sai vieressä tuntea, miten arkinen hänen oma nimensä ja kaikki hänessä taas oli. Lisäksi oli Pajun musikaalisuus, jota isä erittäinkin tuki. Minnasta ei ollut soittamaan ja tässäkin hän tunsi huonommuutta. Siis just sellainen sisarten välinen viha-rakkaussuhde, jossa oli syviä notkahduksia ja pitkiä eroja ja taas sitten toisaalta vain just oman sisaren kanssa saattoi jakaa tietyt muistot, tuntea tietyt tunteet. Mutta Pajun ilmestyminen juuri häiden alla toi Minnan mieleen jotain niin ikävää, että hän olisi antanut vaikka mitä, että Paju olisi juuri nyt pysynyt poissa, mutta eihän hän voinut siskoaan tekemättömäksi saada ja tästä oli nyt vain selvittävä. Lopulta Minnan itsetunto saa juuri häiden alla taas niin kovia kolauksia, että hänen on matkustettava Englantiin muiden tietämättä ja tavattava siellä äitinsä, jonka nimi on nyt Mirjami Hill. Äiti on jäänyt leskeksi miehensä Geoffin kuoltua auto-onnettomuudessa, joten äidin ja esikoisen tapaamisesta tulee monin tavoin ratkaiseva ja salaisuuksia avaava. Mirjami antaa tyttärelleen luettavaksi käsikirjoiutksensa Othellon tauti, jota Minna lukee koko yön, vaikka seuraavana päivänä on jo lento takaisin. Nyt hän alkaa ymmärtää ja kasvaa samalla sekä tyttäreksi että isosiskoksi ja vahvistuu siksi morsiameksi, jonka Topi odottaa kävelevän hänen vierellään kirkon käytävää...

Niin...tämä ei olisi Pirjo Rissasta jos tapahtumat olisivat menneet ihan näin helposti. Minnan piipahdus äidin luona oli kuin menneisyyden lukko olisi loksahtanut auki ja ovi salaiseen perheesen avautunut...

Vasta nyt Minna huomasi Topin, joka oli noussut paikaltaan ikkunan vierestä ja seisoi todistamassa tätä kuvakirjamaista näkyä lapsesta ja maailman suloisimmasta pikku äidistä. Topi suorastaan ahmi näkyä ihastuneena ja...Minna luovutti. Hän antoi masentuneena periksi tunteilleen, joiden kanssa oli jo tuntikausia taistellut.


Paju näytti suloiselta ja kauniilta. Parissa viikossa hän oli tullut ennalleen. Nyt, kun Aida oli kuukauden ikäinen, Pajun vatsa oli yhtä litteä kuin ennen raskautta, hänen rintansakin olivat palautuneet entisiin mittoihin ja olivat yhtä pystyt ja terhakat kuin aikaisemmpinkin, kun imetys ei ollut niitä veltostuttanut. Hän oli yhtä kukoistava ja kirkassilmäinen  kuin se entinen suloinen Paju, johon kaikki rakastuivat.


*****

Pirjo Rissanen on kiinnostava kirjailija: Hän  ei rieku julkisuudessa, vaan tekee tasaisen varmaa kirjoitustyötä. Hänellä on uskolliset lukijansa ja uusia tulee. Hänen kirjojensa kannet ovat sitä tasoa, että niitä kelpaa antaa lahjaksi ja saan sähköpostilleni kiitoksia siitä, että olen tuonut Rissasen kirjoja blogiini. Ilo on minun! Saan ehkä kiittää Pirjoa siitä, että selviän hengissä, sillä tapani on lukea liian rankkoja kirjoja. Pirjo ei kirjoita kuitenkaan  liian kevyttä, ei siirappia, vaan sellaista, jossa voi löytää ystävänsä, äitinsä, itsensä, siskonsa, serkkunsa, kenet vain eli hyvin todenmakuista proosaa, joka voisi olla kenen tahansa meistä elämää. Ja hän tekee sen taidolla, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä kieltä eikä etenkään dialogeja. Ystäväsi armaasi kannen liepeessä Rissasen kerrotaan kirjoittamisen ohella harrastavan talon kunnostamista, neljän ruokalajin aterioita, vaeltavan ja matkustelevan. Miten hän ehtiikään kaiken tuon!

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä


Vanha nainen istuu valkoisen huvilan varjossa Caprilla. Hän on nukahtanut lempeään varjoon. Ison koiran pää lepää hänen jalkaterällään kuin rakkaus. Naisen pää on nyökähtänyt hieman eteenpäin. Sypressin varjo liikkuu auringon mukana, hipaisee leikkausarpea naisen vasemmassa käsivarressa, koskettaa maahan pudonnutta kirjaa, katoaa...Axel Munthen Huvila meren rannalla.

Tietokirjailija Maria Salosen teosta Axel Munthen jäljillä (Avain 2016) ei olisi ilman erikoista, vuonna 1857 Vimmerbyn kylässä Ruotsissa syntynyttä kirjailijaa ja lääkäriä, seikkailijaa ja sydänten ryöstäjää, hyväntekijää ja eläinten oikeuksien puolustajaa, Axel Munthea. Maria Salonen on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen kirjan Munthesta, jonka teos  Huvila meren rannalla tavoittaa aina uusia ja uusia sukupolvia ja saa ihmiset matkustamaan Caprille. Minulle Huvila meren rannalla on talismaani. Se on on ollut mukanani isoissa leikkauksissa. Kerran heräsin nukutuksesta hitaasti vasta omassa sairaalahuoneessani ja löysin professorini lukemasta yöpöydälläni ollutta Munthen kirjaa...Axelissa oli mystiikkaa ja magiaa siinä missä lukeneisuutta ja yläluokkaisuuttakin. Hän oli aikaansa edellä oleva, rajat ylittävä  persoona, josta Maria Salonen nyt kirjassaan kertoo vähän uudesta näkökulmasta ja tuoden esiin myös Munthen lapset, etenkin pojan Malcomin ja pojanpojan Adamin. Kirja liikkuu Axelin vaikutuspiirissä, mutta tietokirjailija tuo uutta näkökulmaa valottaen kuuluisan miehen perhettä sekä etenkin hänen lukuisia asuntojaan ja vaikutustaan niin Ruotsissa, Englannissa kuin Caprin saarella. Saamme lukea jännittäviä yksityiskohtia Caprin San Michelestä, Hildasholmin huvilasta Ruotsissa sekä Southside Housesta Lontoossa sekä vielä Hellen’s Manorista Herefodshiressä. Kirja on täynnä mustavalkoisia kuvia, joissa mennyt maailma väistämättä viettelee mukaansa.


Kuva Hildasholmista, jossa juuri menossa teetarjoilu. Ikkunalaudalla Axelin panamahattu.

Ensin Maria Salonen tutustui Axelin kirjaan Huvila meren rannalla. Sitten paljon myöhemmin hän kohtasi Southside Housessa Axelin pojan Malcolmin, joka esitteli taloa ja kertoi huimaavan jännittäviä yksityiskohtia talon historiasta, siellä vierailleista kuninkaallisista, erään mestatun kuningattaren helminauhasta ja tietysti myös isästään Axelista. Viime mainitusta hänen tietonsa saattoivat olla hatarat ja värittyneetkin, sillä poikien Malcomin ja Peterin vahva äiti Hilda Pennington-Mellor-Munthe piti lapsensa tiukasti omassa vaikutuspiirissään eikä ehkä niinkään pieteetillä kertonutAxelista pojilleen.  Pariskuntahan eli lopulta erossa, mutta ei eronnut oikeasti koskaan. Riitaa monista kiinteistöistä oli ja Hildan uskonnollisuus törmäsi Axelin humanistis-boheemiin elämäntapaan, johon kuuluivat niin Euroopan ylhäiset kuin kurjimmat ja köyhimmät eläimistä puhumattakaan.


Malcolmin kaunis kirjoituspöytä Southside Housen työhuoneessa. Kuva Hildasta ja Axelin käsikirjoitus romaaniin Huvila meren rannalla.

Malcolm oli loistava kertoja ja tunnelmien luoja, hän oli perinyt isänsä herkkyyden ja mystiikan tajun sekä kauniin baritonin. Sodan kokemukset kuitenkin haurastuttivat häntä kääntymään pois nykyhetkestä ja elämään menneessä. Malcolmissa oli paljon samaa kuin isässäään, joka oli heikompien puolesta vahvempia vastaan. Axel ei veloittanut köyhää väkeä lääkäripalveluksistaan ja hän teki eläinten puolesta enemmän kuin olen lukenut kenenkään muun tehneen ja se ei ollut vain yhden Barbarossa-vuoren osto Caprilta, jotta linnustajat eivät sinne saisi laitettua verkkojaan, vaan hän auttoi aaseja, teuraseläimiä, koiria...Kukapa olisi uskonut , että vielä vuonna 2016 Italiassa pyydetään laululintuja iljettävillä ansoilla ruokapöytien herkuiksi, kuten uutisoitiin muutama viikko sitten...


Axelin ja Hildan poikien elämä äidin huomassa oli hyvin Hildan ohjelmoimaa ja sisälsi Leksadenin kylässä asumisen aikoihin paljon teatteriesityksiä ja näytöksiä mm. marionettinukeilla, joita Munthe-veljekset valmistivat parisensataa 1920 –luvulla. Näihin päiviin Malcolm mieluusti ajatuksissaan palasi.

Kirjailija Axel Munthen elinvoima oli aivan uskomaton, kun otti huomioon hänen tuberkuloosinsa, masennuskautensa  sekä näkönsä heikentymisen, joka myöhemmin johti täydelliseen sokeutumiseen. Hilda myös esti usein isän ja poikien tapaamiset, joten Axelin melankolisiin kausiin löytyi ihan todellisia syitäkin, joista hän onneksi usein pääsi ylitse kiitos musiikin. Sen sijaan on täysin magiaa, miten hän selvisi  mitä uskomattomimmista seikkailuista lumivyöryissä, kolerakortteleissa, taisteluista linnustajia vastaan sekä Mussolinin vastustamisesta.

Napakymppiin osuu Maria Salonen kertoessaan, että haluaa antaa kirjallaan tietoa taitavan lääkäri-kirjailijan elämästä ja muistuttaa tämän hienosta kertojanlaadusta sekä pyyteettömästä työstä eläinten ja ihmisten auttamiseksi sekä tietenkin kertoa monista, monista Axelin huimista kokemuksista:

Sanonta, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija pitää suurin kirjaimin paikkansa hänen kohdallaan.

Kaiken lisäksi Munthe liikkui seurapiireissä kuin kotonaan ja oli hyvin vapaamielinen seksuaalikysymyksisssä, joten lokakuussa 1897 hän kutsui huvilalleen vieraiksi Oscar Wilden ja tämän ystävän lordi Alfred Douglasin. Kuningatar Victoria  puolestaan oli Axelin lähin ystävä ja tästä suhteesta kuten Axelin elämän muista yksityiskohdista löytyy laajasti tietoa Bengt Jangfeldtin huikeassta teoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvillalle. Maria Salosen teos painottuu enemmän Axelin ympäristöön sekä etenkin hänen poikaansa Malcomiin. Tavallaan kuin siihen säteilyyn, joka Axelista levisi hänen eläessään ja joka vain kuin kasvoi hänen kuollessaan Tukholman kuninkaanlinnassa 92 vuoden korkeassa iässä 1949.

Maria Salosen Axel Munthen jäljillä on täydellinen opas hänelle, joka haluaa lähteä Axel Munthen poluille, sillä kirja sisältää hänen monien asuntojensa aukioloajat sekä yhteystiedot! Rakennuksista on kirjassa myös runsaasti kuvia, joten voi valita mikä eniten kiinnostaa tai tutustua niihin kaikkiin. Teos palvelee myös noviisia Munthe –lukijaa, sillä tämän voi lukea avaimena Muntheen ja lähteä vasta sitten lukemaan Munthen omaa teosta sekä runsaampaa Jangfeldtin Munthe-elämäkertaa.


Hellens Manorin itäinen terassi aamunkoitteessa. Tuolla sitä voisi tavoittaa Axelin hengen tai sitten Caprilla tai...

Tietokirjailijatkaan eivät täysin välty mystiikalta ja hyvä vain, sillä muuten olisi tylsää eli tietoa pitää jakaa kiinnostavasti. Kun Malcomin poika Adam kertoo Saloselle Malcomin kuoltua perheestään, tapahtuu:


Keskustelun aikana minut yhtäkkiä valtaa kummallinen tunne, kuin Adam Munthe –nimisen, edessämme istuvan tumman miehen sisällä olisi kaksi muuta Munthea, Axel ja Malcolm. He ovat aivan toistensa näköisiä...Tuntemus korostuu, kun Adam (Malcolm?Axel?) kesken lauseen huomaa ikkunan edessä kattotasenteella juoksevan oravan ja sanoo sille jotain. Orava kiirehtii kuitenkin eteenpäin ruusunmarja käpälissään. Muistan Axel Munthen eläintarinat...ja Malcolm Munthen kesyn pöllön Romolon...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta

*****

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Hyvää pääsiäistä ja Omaa Aikaa!


Ulkona näyttää ihan pitkäperjantain säältä eli sataa räntää. Kaiken alla kuitenkin kevät tekee varmaa tuloaan ja köynnöshortensioiden silmut jo pullistelevat täällä Keski-Suomen saarellakin. Urheasti tetenarissit jäävät jo yöksi ulos.


Huomatkaa, että kevätarvontani  osallistumisaika jatkuu vielä ja sinne on tullut nyt yhdeksi palkinnoksi Oma Aika -lehden vuosikerta. Luin tätä huhtikuun numeroa parisen tuntia, joten oli paljon kiinnostavaa asiaa.

Toivotan pysähtymistä, toivotan lepoa, toivotan lukuiloa, toivotan läsnäoloa sekä


tietenkin paljon suklaamunia!

kevään toivossa
Leena Lumi

torstai 24. maaliskuuta 2016

Katri Lipson: Detroit


Timothy luistelee omaa päätyä ristiin rastiin liittyäkseen Nathanin ja siniviivan taikapiiriin. Hän suhahtelee Nathanin ohitse, jarruttelee jäähileitä pöllytellen, kaartelee ja kiertelee, lutkuttaa kiekkoa jään pinnassa ja ilmassa, mutta Nathan näkee vain viivan. Kerran lämmittelyn alussa Timothy jää sähläämään mailansa kanssa ennen kuin astuu jäälle ja Nathanin siniviivaseisonta uhkaa jäädä merkitsemättä kokonaan. Vääjäämättä Nathan...Timothylle välähtää, että Nathan odottaa häntä, odottaa kunnes hän on saanut mailansa ja luistellut jäälle...Sen jälkeen kaikki tulee sujumaan kuin yhdestä vivusta käynnistetty tuotantolinja: Timothy pyörittelee, vatkaa ja leipoo ja Nathan laittaa uuniin. Kiekko karkeloi Timothyn mailassa

mutta se säihkyy ja salamoi Nathanin mailassa. Nathan on kovin, hän uhmaa kaikkia kohtaloita ja hänestä maksettaisiin mitä vain ja hän tietää sen. Hän nosta mailansa joka lyö säteitä. Hän valittaa Chigacon kylmää, marisee Minnesotan jäätävästä tuulesta, mutta Kanadassa hän on hiljaa, sillä siellä kaikki on toisin ja lumikin on lumempaa. Pelien jälkeen Nathan tanssii pukuhuoneessa estottomasti irrotellen. Kuin kuuma laava hän polttaa itsensä pelipariinsa ikiajoiksi täysin tietämättömänä seuraamuksista. Detroitissa...

Katri Lipsonin Detroit (Tammi 2016) on satavarmasti minulle vuoden yllättävin teos. Kirja tuli pyytämättä, mutta joskus minua luetaan paremmin jossain muualla kuin minussa. Kuka kuvittelisi, että minä lukisin kirjan jääkiekosta, kun oikein mainostan, miten viis veisaan kilpaurheilusta. No, likka voi muuttaa pois Porista ja jääkiekosta, mutta Pori ja jääkiekko eivät lähde likasta! Siis myönnän: huippujääkiekko virtaa veressäni. Jouduin kirjasta vaaralliseen koomaan, tai olisiko se ollut muun maailman täydellistä katoamista. R. on tottunut tiettyihin kiihkeisiin lukujuttuihini, mutta nyt en kuulemma tehnyt kunnolla merkintöjä vihkoon, en välikommentoinut, en syönyt, en nukkunut...Pidin jo kirjan, ennakkokappaleen alussa olevasta kirjailijan omasta viestistä lukijoille, jossa sain valaistusta, että Katri Lipson on kirjoittanut tätä ennen jo kaksi kirjaa. Miten mukava, että tapasin Katrin vasta oman intohimoni eli jääkiekon äärellä! Näin Katri:

Detroitia kirjoittaessani sain viimein sydämeni kyllyydestä heittäytyä kahden nuorukaisen Timothyn ja Nathanin NHL-unelmaan, joka toteutuessaan sinetöi heidän yhteisen kohtalonsa.

Toivottavasti heidän tarinansa herää eloon myös lukijan mielessä.

Oi totisesti Katri, sinä sytytit heidän tarinansa tuleen!

Koska jo kirjan takakansiteksti kertoo, miten tarina ei kulje vain mustan kiekon ympärillä, voin hyvällä omallatunnolla paljastaa, että kaiken kliimaksi on se mitä tapahtuu Detroitin pelissä. Häijy pelaaja on tulossa taklaamaan Timothya ja tällöin Timothyn tietysti pitäisi asian nähneenä, sen paljasti kamera, katsoa tarkasti vastaan ja varautua iskuun, sen sijaan hän katsoo muualle järkyttävin seurauksin: 19-vuotias Timothy halvaantuu kaulasta alaspäin.

Timothy makaa kalliissa Green Springsin hoitokodissa yksityishoitajien todella hyvässä huomassa. Hänellä käy paljon vieraita, mutta yksi ei vain tule: Nathan loistaa nyt poissaolollaan. Kerta kerran jälkeen Timothy katselee pelinauhoituksia ja Nathania. Hoitaja Nellie Meyers tietää, ketä hänen potilaansa kaipaa, mutta ei voi asialle mitään. Timothy kärsii tavallaan ja tahollaan, mutta hän ei tiedä, että samanaikaisesti Nathan on hajoamassa palasiksi. Hän ostaa seurakseen sokean stripparin Janetin, jonka kanssa ajaa erämaahan ja haluaa vain nukkua siellä yöt maassa tähtien alla. Mikään mitä Janet on odottanut ei tapahdu ja niinpä heistä sukeutuu kuin sisko ja sen veli, jossa sisar tökkii toista kuin tahdotonta, kunnes...Janet sitten hakeutuu tapaamaan Timothya ja samanaikaisesti hoitaja Nellie Meyrs tunkee itsensä parkkipaikalla odottavan Timothyn autoon puhumaan suunsa puhtaaksi ’kuningas’ Nathan Delormelle.

Nathan on jo polvenkorkuisena oppinut, ketkä tätä maailmaa pyörittävät...Naiset hallitsevat limakalvoillaan koko helvetin systeemiä! Kun yläpää tai alapää kiihtyy märäksi, kaikki menee uusiksi...Ja tuo valkoinen univormu...Jumalauta siitä tulee lumisokeaksi, kaikki suunnat häviää...

Detroit on paljon jääkiekkoa, mutta myös kertomus ystävyydestä ja sen särkymisestä. Se on kirja erämaasta ja tähtiin kirjoitetusta siteestä. Upea teos salaisuudesta ja...Katri Lipson, nainen Detroitin tarinan takana, käyttää kynäänsä kuin Nathan mailaansa: Säkenöi! Ihailin täydellisiä lukuja, uniikkeja jääkiekkokohtauksia ja sitä miten niistä siirryttiin neliraajahalvaantuneen pään sisälle. Nautin kirjan loistavista dialogeista, joiden sujuvuudessa on jotain samaa kuin muutamissa brittisarjoissa. Eniten kuitenkin pakahduin siitä vimmasta, jolla Katri Lipson tekstiä kuljettaa: Lipson on päättänyt kuljettaa tarinansa maaliin tyylillä, jolla Nathan ronkkii kiekkoa maalivahdin hanskan alta vielä senkin jälkeen kun peli on jo vihelletty poikki. Hän onnistuu! Samalla hetkellä kun kirja on luettu ja tarina on leivottu maaliin, nousee Nathanin maila ilmaan kärjen leiskuessa kultaisia säteitä. Tarinan ylitevuotava malja.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kirjakaapin kummitus Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Nannan kirjakimara  ja Katarooma

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Onni onnettomuudessa


Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei sinulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka,
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kyllksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

Munakas - Juhlava rapu-munakasrulla


Nappasin Lidlissä käydessäni mukaan Liedellä -lehden, josta löytyi houkuttava munakasohje pääsiäispöydän alkupalaksi tai brunssiksi. Ohje on kuudelle ja on minusta helppo. Itse aion käyttää tavallista kevytmaitoa, suolaa ja valkopippuria etc. eli sovellan sen mukaan mitä kotona on.

4 dl Milbona kevytmaitoa
3/4 dl Belbake vehnäjauhoja
5 munaa
0,5 tl Kania suolaa
0,5 tl Kania valkopippuria

Täyte:

150 g Deluxe kylmäsavustettua tai konjakkigraavattua lohta
1 prk (145 g) Deluxe tillikastiketta kalalle
1 (150 g) Deluxe tryffelijuusto raastettuna
0,5 tl luomusitruunan raastettua kuorta
ripaus Kania mustapippuria

Lisäksi:

1 ps (65 g) babypinaattia
1 prk (145 g) Deluxe tillikastiketta kalalle
1 (230 g) Deluxe katkarapurengas
tuoretta tilliä

Kaada maito kulhoon. Vatkaa joukkoon vehnäjauhot ja munat. Mausta ja kaada seos leivinpaperin päälle uunipannulle. Paista 200 asteessa 25-30 minuuttia. Kumoa levy vähän jäähtyneenä leivinpaperille.

Leikkaa lohi pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa lohen joukkoon kastike, juustoraaste ja sitruunankuoriraaste sekä ripaus pippuria. Tarkista maku.

Levitä seos jäähtyneelle munakaslevylle ja kääri rullalle kääretortun tapaan. Tähän asti voit valmistella alkuruoan jo edellisenä päivänä. Säilytä leivinpaperiin käärittynä jääkaapissa.

Kuumenna munakasrullaa käärössään 225 asteessa 15-20 minuuttia. Leikkaa rulla paloiksi ja nosta pinaattipetille alkupalalautasille. Koristele tillikastikkeella, sulatetuilla katkaravuilla sekä tillitupsuilla.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Bella Linde&Lena Granefelt: Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja


Tällaisen puutarhafiilistelijän kuin itse olen, on hieman vaikea nielaista hyödyllistä omavaraisuuden aatetta, mutta yritän parhaani. Turvaan kuitenkin selustani kertomalla, että olen noin kymmenen vuotta kasvattanut omat perunat, porkkanat, sipulit, retiisit, tillit, vadelmat, mansikat, herukat, omenat...Sitten vain sain tarpeekseni ja kasvimaa jouti lähteä. Tilalle tuli unelmani eli hedelmäpuutarha: kirsikka-, luumu- ja omenapuita ja nyt on yksi päärynäpuukin. Tietysti on herukoita ja karviaista jopa viime vuonna lisäsimme, mutta vain mahdollinen nälänhätä saa minut palaamaan hyötyviljelijäksi, jonka kellarin omasta maasta saatu sato syksyisin täyttää. Nyt kellarissa valmistuvat omien puiden sadosta kirsikkaliköörit jouluksi, luumut syömme kaikki tuoreeltaan, samoin kuin herukat ja karviaiset. Kun päärynöitä aletaan saamaan valmistan rommiruukkua eli Rumtopfia Vastapoimittua kirjan ohjeella ja laitan houkuttavat ruukut tekeytymään kellarin hyllyille.

Bella Linden&Lena Granefeltin superhyödyllinen tietoteos Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja (Rätt ur jorden. Handbok i självhushållning, Minerva 2016, suomennos Kirsi Tanner) tarjoaa kaiken tiedon, mitä omavaraiseksi kotitarveviljelijäksi ryhtyvä tarvitsee. Nyt ei puhuta vain suurista maa-aloista, vaan mukana on jopa parvekeviljely. Linden teksti ja Granefeltin kuvat saavat noviisipuutarhurinkin tuottamaan satoa, joka on sijoitus tähän hetkeen, mutta pitkällä aikavälillä  myös tulevaisuuteen. Kirjan lopussa Linde kertoo, miten omatarveviljely on vastaus ilmastouhkaan ja miten se liittyy Transition towns -toimintaan, jossa sen jäsenet suosivat kulutuksen vähentämistä, lähiruokaa ja yhteisöllisyyttä. Omassa perheessään Linde on huomannut omaviljelyn pudottaneen ruokalaskua sekä saaneen kaikki tajuamaan, että ruokaa ei heitetä hukkaan.


Tämän kuvan yhteydessä voitaisiin puhua yleensä samettikukista, mutta nyt onkin menossa aihe maanparannus, johon samettikukka on erinomainen ja se myös kampittaa haitallisia sukkulamatoja. Kyseessä on osa käsitettä viherlannoitus, jossa tiettyjä kasveja viljellään niiden maata parantavien ominaisuuksien vuoksi. Ne siis pitävät maan terveenä, multavana ja kuohkeana. Näitä hyötykasveja ovat mm. hajuherne, lupiini, auringonkukka ja peltopapu.


Suloinen hedelmätarha kuuluu tietysti hyötyviljelyyn ja kirjassa neuvotaan hyvin tarkasti hedelmätarhan perustaminen ja sanomattakin on selvää, että puiden leikkaamisesta on sivukaupalla, sillä tuossa puuhassa jos missä, voi harrastaja tehdä isoja virheitä. Omenapuuthan leikataan keväällä ja vasta sadon jälkeen, jos on tarvetta, leikataan luumu- ja kirsikkapuita, mutta päärynäpuita leikataan suvella. Tosin ei nuoria yksilöitä ollenkaan, vain kilpalatvat pois. Myöhemmin vain huonokuntoiset oksat pois. Latvuksen tulee olla ilmava. Päärynän pahimpia vaivoja on päärynäruoste, joka on sienitauti. Itiöitä tulee katajista, joten ei katajia päärynäpuiden läheisyyteen!


Tämän oman suosikkimme eli Hinnonmäki -karviaisen kuvan alla luettelen kirjan aihealat, että ne joita tämä arvonnassani mukana oleva kirja kiinnostaa, tietävät mistä on kyse. Omasta maasta on runsaat 250 -sivuinen tiukka tietopaketti omavaraiseksi viljelijäksi haluavalle. Kirjassa kyllä mainitaan mitä voi viljellä parvekkeellakin, mutta laskettu on, että noin 500 neliömetriä maata tuottaa itseviljellyt vihannekset nelihenkisele perheelle koko vuodeksi. Toisaalta jo 250 neliön siirtolapuutarha tuottaa hyvin satoa.

Viljelymuotoja ovat luonnonmukainen ja perinteinen. Kasvivuorottelu on tuttua luomuviljelystä ja edellytys maan pysymiselle hyvänä. Kasvimaan perustaminen käydään läpi kuvin ja sanoin, joten kaikki voivat oppia. Käytössä ovat laatikot, lavat ja penkit. Tutustutan permakulttuuriin. Käydään läpi kaikki lannoitteista ja kompostista. Tässä tulevat mukaan sitten mm. edellä mainitut samettikukat ja muut maanparantajakasvit.

Luku Ongelmia sai sai minut tajuamaan miten armoilla puutarhuri on: sienihyökkäys, möhöjuuri, lakastumistauti, härmä, lehtihome, hedelmähome, harmaahome. Näiden päälle virustaudit ja tuholaiset...Ja onneksi sitten torjuntakeinot.

Omat lukunsa saavat kasvihuone, yrttitarha, parvekeviljely ja hedelmätarha. Viime mainittu on itselleni kiintoisin, joskin viljelen yrttejä, mutta vain persiljaa, laventelia ja basilikaa ruukuissa, en maassa.


Luonnon ruoka-aitta kertoo, mitä kaikkea ja miten saamme Suomessa poimia luonnosta. Luku kertoo myös mitä emme saa poimia jokamiehenoikeuden nojallakaan. Viime mainittuun kuuluvat mm. hasselpähkinät ja kuusenkerkät. Sen sijaan kaikki ihanat sienemme kantarelleista suppilovahveroihin ja marjat ahomansikoista tyrniin kuuluvat jokamiehenoikeuden piiriin. Ruusunmarjat muuten poimitaan nyppimällä ja ne ovat todellinen C-vitamiinipommi.


Kirjassa on myös oma lukunsa ravinto-oppia sekä säilöminen ja varastointi. Hapatus neuvotaan ja todetaan, että hapattaa voi muutakin kuin keräkaalia. Kesäkurpitsasta ja porkkanasta voi valmistaa kimchiä ja lihan seuraksi sopivat hapatetut luumut.

Ihan lopussa on maaperäoppia ja muutos. Maaperäoppi on sitä, että oppii tunnistamaan maan, jossa viljelee. Muistan hyvin Luvian saviset pellot...Savimaastakin löytyy kyllä omat plussansa, kuten vaikka hyvä ravinteiden ja kosteuden pidätyskyky. Muutos liittyy siihen, että alamme ajatella mitä syömme ja panostamme myös tulevaisuuteen ja näin Linde:

Ajankäytön kannalta kotitarveviljelyn voi nähdä sijoituksena tähän hetkeen. Itse olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että voin käyttää puutarhaa ruoka-aittana, minkä ansiosta minun ei tarvitse ajaa autolla supermarketteihin, joissa minun olisi uhrattava aikaa tavaroiden valikoimiseen ja jonottamiseen ja maksettava palkkatyössä ansaitsemillani rahoilla. Lisäksi tiedän tasan tarkkaan, mistä vihannekseni tulevat ennen kuin ne päätyvät pöytään.

Tässäpä erilainen puutarhakirja, jossa ei fiilistellä kukkien muodoilla ja väreillä, vaan sillä, paljonko saadaan hyvälaatuista satoa!


*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Loitsu


Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta seuraten,
kutsuttuna,
ylös nousseena, -
tule luokseni illalliselle.

- Anna Ahmatova -
suomennos Anneli Heliö
kuva Runotalo

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Aikaansaamattomuuden syövereissä viikonloppua kohden...


Aikaansaamottumuuden syövereissä pyörin ja jahkailen. Olen lukenut kirjoja, joista en toimeennu kirjoittamaan - vielä. Niinpä paremman puutteessa laitoin parit kollaasikuvat uusiksi. Yllä Ruokareseptit Leena Lumissa, jossa siis kaikki ohjeet eivät ole omiani vaan olen saanut myös 'lahjoituksia', jotka olen saanut jakaa kanssanne. Sitten kun alan lukea/blogata vähemmän, pääsen toivottavasti taas kokkaamisen hurmioon. Ruoanlaitto on parhaimmillaan luovuuden huipentumaa ja suurta nautintoa. Otan tietyn Marimekon essun eteeni, valinta vuodenajan mukaan, laitan hiukseni ponnarille ja levylautaselle Adelen tai Chris Rean ja annan mennä...


Tämän kuvan alta löydät Ruokakirjat Leena Lumissa. Ruokakirjat löytyvät myös kohdasta Teemakirjastot Leena Lumissa.


Viikon putous oli Arja Kivipellon juttu Muuttajien massamurha, Helsingin sanomat 17.3. Siinä kerrotaan miten kymmeniä miljoonia lintuja pyydetään ruoaksi ja huvin vuoksi. Kahden aukeaman juttu. Kuvissa mm. liima-ansaan tarttunut mustapääkerttu, punarinta, joka on erityisesti ranskalaisten herkkua sekä silmukka-ansaan jäänyt leppälintu. Vaarallisin maa maahanmuuttajille eli tänne päin suuntaaville linnuille on Italia. Onneksi ei ole Axel Munthe tätä enää kärsimässä, sillä hähän osti kokonaisen vuoren Caprilta estääkseen italialaisia levittämästä ansaverkkojaan lepopaikkaa etsiville linnuille. Lue Axel Munthen Huvila meren rannalla sekä Bengt Jangfeldtin Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Italialaiset pyydystävät edellen verkkoansoilla ja käyttävät niissä houkutuslintuja, jotka on pidetty pimeässä ja vapautetaan päivänvaloon syksyllä. Nyt linnut luulevat kevään tulleen ja kutsuvat lajikumppaneitaan ansoihin. Myös silmukka-ansat ovat suosittuja etenkin Lombardiassa. Maan ja sen kansan sivistys mitataan sillä, miten se suhtutuu heikompiinsa. Kuvan lokinpoikanen Yyterin hiekalta lehtikuvaaja Pekka Mäkisen kuvaamana olkoon symboli kaikelle sisukkuudelle ja myös jaksamiselle välittää eläinsuojeluasioista. Tai etenkin niistä!



Jutun jälkeen aloin kollata valokuviamme ja etsiä jotain ihanaa ja löytyihän sitä eli tämä meidän nuoripari Meri&Sami&koiruudet. Tosin Taika ei nyt näy tässä, mutta Dina lauman vanhimpana saa etuoikeuden poseerata.


Oma Aika -lehden päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläinen on muutamaankin otteeseen ihmetellyt, kenelle mainokset oikein kohdennetaan? kenelle tehdään televisio-ohjelmat? ei ainakaan 50+ -henkilöille, joilla luulisi olevan varallisuutta hankintoihin. Kautta linjan monet sanovat, että eivät halua ostaa vaatteita, joita mainostavat kaksi-kolmikymppiset alipainoiset nuoret naiset, joiden ilme on synkän harmaa, silmät pistävän vihaiset ja jalkaterät kuva kuvan jälkeen rumasti sisäänpäin kuin pikkulapsella, jolta on kadonnut lempinukke. Ja puhumattakaan sitten televisio-ohjelmista, kun kaikki eivät katso Hjallista, 'putouksia', Saturday Night Liveä, Amerikan vävyä, Huippujengiä, Löytäjiä tai kokkiohjelmaa, jossa kisataan kuka rumimmin tuhlaa ja kohtelee ruokaa ja astioita. Kenelle tuo on hauskaa, ei jaksa tajuta. Niin moni kaipaa Downton Abbeyn tapaisia laatusarjoja tai The Affairia. Luojalle kiitos launtaista, mutta meillä katsotaan silloin vanhoja hyviä sarjoja tai elokuvia vuosien takaa tallennuksilta. No omapa on mainostajien asia ja valmistajien menetys. Suomi tulee jälleen jälkijunassa, sillä Tanskassa ja Ruotsissa on jo aikaa sitten tajuttu, mikä on ostovoimaisin kuluttajaryhmä.


Parempia aikoja odotellessa voimme muistella vaikka Marya, joka ei aina ollut kaikkein lempein, mutta lopulta kuitenkin kuunteli sydämensä ääntä asiassa kuin asiassa.


Ei täällä ihan toimettomia olla, sillä kun Luna lähti, väri Pioni sai meidät jälleen syttymään. Kuvan vuonna koivu ja tähti ostamiani tuoleja valmistui kaikkiaan kolme, sillä yhdestä ei ollut enää käyttöön. Näistä siis kerroin jutussa Tuumailua ja tuunailua.  Nyt samalla värillä maalataan kaksi vähän erilaista ns. parempaa tuolia, jotka olivat lapsuudessani kotona käytössä olohuoneen lisätuoleina. Kuvia ehkä tulossa...


Yksi viikon iloista olivat Meidän Suomi -lehden jutut kuten Lauri Viita heräsi eloon ja ihan parhautta kirjailija Anja Snellmanin haastattelu Erityisherkkä ihminen aistii ja tuntee vahvasti. Annan paras juttu oli ehdottomasti kirjailija Kreetta Onkelin Hyvä äiti?




Tätä odotellessa eli kukkiva kesälumipisara, joita ostimme siskon kanssa monta Porin torilta pääsiäislauantaina. Heti istutimme maahan kotisaarelle palattua ja ne kestivät toukokuun lumisateenkin sekä kukkivat vielä kesäkuulla. Mikä ihana, ihana kukka!

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

The Affair 'Container'

torstai 17. maaliskuuta 2016

Ralf Rothman: Kuolema keväällä


"Juma, mitä pirua minä täällä teen. Siis jos olisin äänestänyt Hitleriä niin kuin useimmat...Mutta enhän minä tahtonut mukaan tähän liemeen, yhtä vähän kuin sinä. Ei minulla ole vihollisia, ei ainakaan sellaisia, jotka haluaisin nitistää. Tätä sotaa käyvät kyynikot, jotka eivät usko mihinkään, paitsi vahvemman oikeuteen. Kuitenkin ne on pelkkiä pikkusieluja ja raukkiksia, näin sen rintamalla. Potkivat alempiaan ja pokkuroivat ylempiään ja surmaavat naisia ja lapsia." Tupakka suussa hän puristi vähän voidetta sormelleen ja sanoi vaimeammin, kuin itselleen: "Ja sellaiset tyypit saavat sammuttaa minulta valot."

Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (Im Frühling sterben, Atena 2016, suomennos Raija Nylander) kertoo sivumääräänsä, 205, suuremman tarinan toisen maailmansodan vaiheista kahden saksalaisnuoren, Fieten ja Walterin kautta. Karjanhoitajapojat ovat vasta 17-vuotiaita eivätkä ollenkaan poliittisia henkilöitä, sillä heidän mielenkiintonsa on nuorukaisten tapaan tässä päivässä ja tytöissä. Suur-Saksan rakentamisen alkaessa näyttää mahdottomalta, SS-joukkoihin aletaan pakkovärvätä vanhuksia ja lapsia, sillä nyt kaikki kelpaavat. Hommassa on selvästi paitsi epätoivoa myös jonkinasteista epätoivon synnyttämää katkeruutta niitä kohtaan, jotka ovat rintamalta tähän asti välttyneet. Helmikuun iltamista sitten Fiete ja Walterkin pakkovärvätään ja heidät myös tatuoidaan SS ja -veriryhmätunnuksin. Walter pääsee kuljetuspuolelle, mutta Fiete joutuu suoraan eturintamalle, eikä siitä tietenkään hyvää seuraa, sillä Fieten suoraluonteisuus ja sanomisen halu kuljettavat häntä kohti tuhoa...

Miksi nyt luen ja luen näitä sotakirjoja, on siksi, että historia kiinnostaa, mutta myös siksi, että jos isäni, tarinan poikien ikäisenä jaksoi olla etulinjassa ja koki ystävlleen tapahtuvan jotain, mistä en pysty edes puhumaan, minä kyllä kestän nämä kirjat ja tämänkin lukea. Hyvin saksalaiseen tyyliin Rothman tekee kirjasta lukijalle helpon, sillä hän kirjoittaa lakonisen toteavasti. Tyyli on ominaista monille saksalaiskirjailijoille aina Heinrich Böllistä itse Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranickiin.

Se mikä on tämän sodan aikaan sijoittuvan kirjan viesti, on sekä ihmisen julmuus toista kohtaan että ihmisen julmuus ns. omiaan kohtaan. Sodan lopputuloksen alkaessa olla selvillä, tappiomielialan lietsominen oli kielletty teloituksen uhalla, mutta vähempikin riitti ja omat alkoivat tappaa kavereitaan. Tuntuu kuin väärä ilme olisi riittänyt, kuten riitti natsitervehdyksen tekemättömyys tai uhopuheisiin yhtymättömyys. Tässä pelissä Feite oli iästään huolimatta muita kauemmas näkevä, mutta heikoilla, koska Walter ei ollut kaiken aikaa häntä 'tuuppimassa' ja tyynnyttelemässä.

Rothmannin kirja on sellaisia teoksia, joita en jätä lukematta. Kuolema kevällä tulee myös liittymään myöhemmin Sodan kirjat Leena Lumissa, kun ne ensin kokoan. Ristivetoa tulee jonkin verran olemaan Vainojen kirjojen kanssa, mutta toisesta tai toisesta näitä aiheita sitten löytyy.

Sisäinen pakko kirjoittaa tämä romaani avautuu lukijalle heti: tyhjä aukko historiassa on pitänyt täyttää totuudella, tällä tarinalla."

- Der Spiegel -

"Meidän tuhatvuotinen valtakuntamme. Miten Führer sanoikaan vielä uudenvuoden puheessaan? Sillä, jolta kohtalo vaatii näin paljon, on oikeus odottaa jotain suurta - tai jotakin sinne päin. Mitähän se mahtoi tarkoittaa? Mitä luulet? Ripulia vai syyhyä?"

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kevätsalaatti - Ilonan kevyt, herkullinen


Vaikka sanonkin aina, että keittiössä vain taivas on rajana, mitä herkkuja siellä loihtii, sitä huomaa usein toistavansa samoja ruokia ja etenkin samoja salaatteja, vaikka niissä jos missä voi varioida luovasti. Sain Ilonalta ihanan kevätsalaatin ohjeen kuvineen: Kiitos Ilona♥ Tästä nyt joko ruokasalaatiksi tai lisukkeeksi.

salaattia
herneenversoja
savustettua lohta
katkarapuja
punasipulia
suolakurkkua
tuorekurkkua
kananmunia
päälle ripaus sormisuolaa

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Kuutarta ja tetenarsisseja


Kuten monet lukijoistani tietävätkin, päätimme suuriruhtinatar Olgan lähdettyä olla toistaiseksi ilman omaa koiruutta, sillä meidän focus on nyt jonkin aikaa muulla kuin omassa koirassa. Onneksi saimme yllättäen mahdollsiuuden kummikoira-Lunaan, joka on helppo noutaa meille saamaan extra-huomiota, kun siltä tuntuu. Täällä Luna napottaa meillä ensimmäisen kerran ja täällä ollaan jo tottuneesti Kuuttaren pauloissa. Luna on perheestä, jossa on neljä koiraa, joten meillä hän saa kaiken huomion ja hemmottelun ja me saamme koirafiilistelyä. Viime yönä sain jalkaani krampin, kun en malttanut siirtyä, sillä Kuutar halusi pitää jalkaani tyynynä. Onneksi 'iskällä' on illallala korispeli, joten saamme Lunan kanssa makkarin kahdestaan haltuumme. Lumimiehen peliaika on aika myöhään ja se peli jatkuu sitten aamuun asti, joten hän saa rauhassa pelata seuraavan yön kirjaston hyvässä sängyssä.


Sen lisäksi saamme onneksi tyttäremme Merin ja hänen avopuolisonsa Samin koiruudet Taikan ja Dinan luoksemme muulloinkin kuin jouluna. Toivottavasti syyskuussa taas viikoksi! Kyllä ne koiruudet tuossa joulukuvassa ovat, mutta musta villakoira Dina vähän hukkuu mustaan yläosaani ja kuinkas sattuukaan, Samilla on musta paita ja tumma sheltti katoaa siihen.


Tässä kuitenkin Dina värikäs nuttu päällään ja punaturkkikin on vielä mukana...


Koska olemme pitkästä, pitkästä aikaa kotona pääsiäisen, olen innostunut istuttamaan tetenarsisseja mataliin, laakeisiin ruukkuihin. Ne ovat nyt päivät ulkona koulutuksessa eli totuttelemassa ulkoilmaan. Tämä on siis tuttu juttu eli tuo kylmään koulutus, mutta googlasin ihan huvin vuoksi näitä narsisseja, ja mitä sainkaan lukea: Tetenarsissit tarvitsevat kastelua! Yleensähän sipulikukkia melkein varotaan ruukuissa kastelemasta. Muuten ovat hyvin kestäviä eli siksi näitä eikä rakkaita muscareitani - vielä. Toukokuulla istutan tetet maahan ja vapautuneisiin ruukkuihin sitten orovkkeja.


Jos ei kukaan vielä tiedä, niin olen aina ollut ja tulen olemaan armoton Snoopy -fani!

tiistaiterveisin
Leena Lumi