Lehtikuusi - notkea, huojuva, hitailija taitaakin olla...

Tuulten tai lintujen tuomana se tuli lehtoomme. Pidimme sitä siperianlehtikuusena tähän vuoteen, mutta emme enää. Puu, jota olemme vaalineet ja tukeneet noin viisitoista vuotta on kuin balettitanssija, kun taas samankokoinen ostolehtikuusemme, siperialainen, on tanakka eikä näin värikäs kuin tämä outolainen.

Suunnilleen tästä kohdin jouduimme kaadattamaan jättimäisen haavan lahovian takia, joten ehkä muukalaisemme siitä terhakoitui, sillä ensimmäistä kertaa alamme nähdä, että tästä voikin tulla puu. Ehkä saamme tukikepinkin pois jo ensi vuonna.

Kuvassaa näkyy tukikeppi sekä takana osa Lumiehen kovasti vaalimaa varsin pitkää kuusiaitaa.

Pidämme hänestä kovasti ja hän saattaa olla kanadanlehtikuusi, 'Larix laricina', johon päädyin netissä olevien kuvien sekä kasvukuvailun perusteella.

Myönnän, että siperianlehtikuusemme ei näytä enää kovinkaan houkuttavalta tähän verrattuna...

Tällainen värimuutos kun ilma oli vähän hämärtynyt ja kamera käännetty ylhäältä alaspäin. Aika hienoa!

Tässä vinkkiä heille, jotka ehkä ovat kuten me, ovat haaveilleet puutarhaansa kanadanhemlokkia, joka ei taitaisi selvitä ainakaan Keski-Suomen talvissa....Ja antaa kaikkien puiden vain kasvaa, siperianlehtikuusikin saa näyttää parhaansa ja niiden välissä kasvaa lännenhemlokki!

lehtikuusiterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Lehtikuusemme marraskuussa 2022 pyhäinpäivänä. Nyt on tuki jo vihdoin saatu pois.

Tämä on aika erilainen kuin likemmä kasvava siperianlehtikuusi, jonka olemme itse istuttaneet. Näiden välissä on ikivihreä hemlokki.

Syksyn viimeinen värien kantaja♥

Lumenevalopisarat ovat kasvoille taikaa! Meikkivoidesalaisuuteni....

Harmaa marrasmaanantai on täynnä hyvää happea, mutta toiset saattavat kaivata hohtoa ja kimallusta, johon eivät marraskuussa luontaisesti yllä. Siksi nyt kirjablogissani kaksi 'juttua', jotka olen löytänyt lähiaikoina. Otan Rosy Dawnista omat kuvat heti kun olen saanut entiset pullot loppuun eli vain kaksi-kolme pisaraa ja edullinen meikkivoiteesi nousee ihan uusiin sfääreihin!

Nythän collageeni on ihan muotijuttu. Sitä on jauheena, jota liotetaan veteen etc. Olen itse jo ennen suurta buumia alkanut käyttää tohtori Tolosen Collagenia, joka sisältää karnosiinia, sinkkiä ja biotiinia. Luvataan hyvinvointia iholle, hiuksille ja kynsille. Yrittänyttä ei laiteta. Tabletti on iso, mutta sen saa ihan taittamalla kahtia ja on sitten helppo niellä. Collageenin väitetään muuten auttavan myös nivelkipuihin...

Valopisaroita! Näin Sokoksen mainoslehtisessä pienen pullon, jossa luki valopisaroita ja kun aloin tarkemmin lukea, tajusin, mitä voi tehdä Lumenen tuotteella Instant Illuminazer, sävy Rosy Dawn. Menossa on erittäin kevyt ja edullinen meikkivoide. Kun puristan kaksi kertaa kämmenelle tuota edullista meikkivoidetta ja tipautan mukaan 2-3 pisaraa pipetillä tätä tuotetta riippuen mitä on ohjelmassa, edullinen meikkivoide nousee uusiin sfääreihin ja iho alkaa hohtaa. Kasvot ovat kuin reippaan kävelylenkin jäljiltä ja harmaa, väsynyt matta on kadonnut. Katse on kuin reippaan kävelyn jäljiltä, mutta voihan sitä suoda itselleen pari pisaraa hohtoa purkista jo ennen mihinkään lähtöä. Sokoksen kuvastossa loka-marraskuu tämä tuote näkyy olevan vielä tarjouksessakin.

Hohtoa viikkoosi!

Leena Lumi

PS. Elämäni ensimmäisen kerran todella kerroin firmalle tuotteesta, johon olen ihastunut ja se menee näin:

★★★★★★★★★★5/5 tähteä.

Nimetön

 

· 10 päivää sitten  

Hohtoa iholle on kuin taikaa!

Olen nyt noin puoli vuotta käyttänyt Lumene Illumination Nordic niin, että ensin otan kämmenelle Lumenen meikkividetta Skin Feels Good ja sitten tipautan mukaan muutamia valopisaroita ja sekoitan. Levitän taikaa kasvoilleni ja tulos on parempi kuin minkään tyyriimmän meikkivoiteen ja vakuutan kokeilleeni ja käyttäneeni. Seuraavaksi vaihdan vain sävyyn Rosy Dawn sillä olen siinä vähän ruotsalainen, että pidän hehkusta, joka on kuin reippaan lenkin jälkeen. Täydellinen tuote♥ Blogini sivupalkissa oikealla on kuvakin, ja siitä voi nähdä ja jutusta lukea miten intona olen tähän tuotteeseen. Edellinen meikkivoiteeni oli ns. glow -tuote, mutta sairaan tyyris: Nyt säästyy rahaa vaikka reissuun ja tulos on jopa parempi kuin ennen.

✔ Kyllä, 

Suosittelen tätä tuotetta.

Katsotaan löytyykö tästä linkistä:

https://www.sokos.fi/fi/sokos/lumene-invisible-illumination-nordic-light-valopisarat-15ml-00021068030?bvnotificationId=4bb7c70b-c2cd-11e9-ba51-02a18fb6b584&bvmessageType=REVIEW_APPROVED&bvrecipientDomain=gmail.com#review/1058227494

Isänpäivän kirjoja Lumimiehen makuun!

Aamulla kävin kuvaamassa lehdossa puuta, joka on siellä kasvanut jo 15 vuotta hontelona sinne sun tänne taipuen, mutta tuettuna. Nyt se ensimmäistä kertaa alkoi näyttää viehättävältä ja teen tästä tarinaa myöhemmin, mutta nyt on jo kiire kertoa Lumimiehen kirjasuosikit eli mitä hän on oikeasti lukenut minun lukemistani ja mitä lukee seuraavaksi. Aamusta muuten vielä sen verran, että kunpa marraskuu olisi aina tällainen pidennetty syksy: usvaa, vesipisaroita, kosteaa, raikasta ilmaa, mutta lämmintä. Kuusiaidassa (kts. kuva) tirskuttivat mustarastaat...Päivästä ei tullut yhtä harmoninen, vaikka piti olla kiva päivä kaupungilla: lounas ja vähän pieniä ostoksia joulua ajatellen: En jaksa edes kertoa, miten vaikeaa voi joskus olla palauttaa megamarkettiin uusi kone, joka ei toiminutkaan. Tarina on liian pitkä ja uuvuttava, joten lähdetään kirjoihin.

Lemaitren Tulen varjot kirjaa Lumimies odotti yhtä paljon kanssani. Jos mieheltäni kysytään, Näkemiin taivaassa eli tämän itsenäinen ensimmäinen osa, on yksi vuosikymmenien teoksista. Tulen varjot synnytti meillä paljon keskustelua, mikä on hyvän tarinan kivaa jälkileikkiä. Ykkössuositus tälle kirjalle.

Kovat kehut Lumimieheltä saa myös Anne Svärdin kirja Vera. Lumimies palaa tähän yhä uudelleen ja se on kiehtovaa, sillä kirja jäi minuunkin isosti.

Olemme molemmat kovia Philip Rothin teosten ihailijoita, joten Amerikkalainen pastoraali toiseenkin kertaan luettuna upposi Lumimieheen kuin kuuma veitsi voihin.

 Minna Lindgrenin Vihainen leski saa mieheltäni vuoden hauskimman kirjan tittelin!(Tätä on luettu tänä vuonna blogissani ehkä eniten eli lukijasuosikki!)

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat, aiheutti meillä jälleen kerran ison keskustelun, sillä olemme lukeneet niin monet natsikirjat, että pohjaa löytyy. Kirjan kiinnostavuus lepää paljon sillä, miten erilaisesti lapset suhtautuvat isiensä tekoihin. Joidenkin sokeus kauhistutti, sillä nythän he ovat jo aikuisia ja tajuvavat, mutta silti vain...

Melkein tulin mustasukkaiseksi Lucialle, sillä niin innoissaan Lumimies luki 'latinonaisen värikästä elämää' eli Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia.

Luimme molemmat uudelleen Ian McEwanin Amsterdamin. Lumimies ei muistanut kirjaa lukeneensa, mutta en usko. Hänhän tuntee McEwanin tuotannon vähintäinkin yhtä hyvin kuin minä. Hyvällä tuurilla tämän voi löytää jostakin...

Karen Clevelandin Koko totuus tuli minulle ennakkokappaleena pyytämättä. Onneksi luin, sillä tämä on todella vetävä agenttitarina. Samaa mieltä Lumimies, joka ei yleensä ole yhtä trillerimaanikko kuin minä paitsi, jos kyseessä on

Kristina Ohlsson. Into Ohlssoniin syntyi teoksesta Daavidin tähdet. Sairaat sielut ei ole sama, mutta ihan hyvin LM valvoi teosta lukien.

Susan Fletcherin Meriharakat Lumimies lähti lukemaan kun mainitsen sen yhdeksi sielukirjoistani. (Sielukirja on kirja, joka pitää omistaa. Se luetaan aina uudelleen ja uudelleen.) Vahva suositus, jos jostain löytyy!

Tätä Lumimies EI ole vielä lukenut, mutta minä haluan tätä suositella KAIKILLE! Joskus voi olla niin, että mikään ei kuin onnistu, jossain on mennyt pahasti pieleen. Zakille kaikki menee niin...Immo Pekkarinen Kuolleen meren kristallit.

En voi nyt häiritä miestä alakerran takkahuoneessa, sillä menossa on jääkiekkoa, joten nyt minä saan suositella, että Peter Ames Carlinin Paul Simon Elämäkerta on varmaankin monen miehen toivekirja!

Tänään jos jääkiekko sallii, Lumimies aloittaa Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn. Hän on kirjasta TODELLA kiinnostunut. Varmaan löytää jotain samista kuten minäkin, mutta eri asiat meillä. Luin valittuja makupaloja, joten sain oikein kuulla, että 'älä laita sitä nyt mihinkään lainaan.'

Lars Jonssonin Talvilintujen elämää on upea lahja lintubongari-isälle! Selvitin, että kirjaa saa ainakin Adlibrikseltä ja olen nähnyt vain muutama viikko sitten Prismassakin. Jos tilaat, ei enää ehdi isänpäiväksi, mutta onhan tulossa j....u♥

Ellei isä ole lukumiehiä, aina voi ostaa Reinot tai olla muuten vain ilman mitään lahjoja nauttien hyvästä ruoasta ja kiireettömyydestä. Lumimies saa tossutella, sillä minä alan huomenna valmistaa gulassia. Juotan kilolle suikaloitua lihaa litran punkkua ja siitä se sitten alkaa...isänpäivän vietto. Kaupasta tuli kotiin valitettavasti taas belgialaista suklaata sekä erästä uutuusjäätelöäkin, mutta ei sille mitään voi, että juhlavuodenaika alkaa isänpäivästä.

Ja ken pystyy, voi valmistaa isälle kahvipöytään Harry Potter -kakun, kuten on tehnyt Sari Kalliomäki. Ohje löytyy täältä

Eikun lukemaan, sillä huomenna on essupäivä. Mukavaa isänpäivään valmistautumista!

Miten minusta tuntuu, että tämä tanssiva puu, ei ole siperianlehtikuusi ollenkaan, vaan jotain aivan muuta...

Ei päivä ihan huono ollut, sillä ruoka oli hyvää ja tein mukavia yllätyslöytöjä kuusen alle. Sekä 15 vuoden jälkeen uudet verhot makkariin! Jäivät ommeltaviksi...

tyytyväisenä
Leena Lumi

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Syntymääni seuraavina kuukausina isä maistoi elämän suussaan, sen vahvan, juurevan maun. Omenat kasvoivat puissa, laivat valmistuivat telakoilla ja pojat tekivät kotiläksyjään keittiön laminaattipintaisen pöydän ääressä. Isä lopetti tupakanpolton ja vähensi Jaloviinan juontia. Isä odotti työpäivän päättymistä, että näkisi taas minut. Joka päivä isä kysyi eteisessä, missä tyttö on.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (Atena 2018) piirtää armottoman selkeää kuvaa työläisperheen elämästä Turun Pernossa. Kertoja on perheen Hanna tytär, toiseksi nuorin. Hän on tarkkailija, joka lopulta tekee yhteenvedon ja toimii sen mukaan. Vaikka en sataa voi millään hypätä vertaisena tähän perheeseen, on monta tuttua juttua kuitenkin. Hanna ei synny Heidekenissa, mutta minä synnyin siellä suoraan saksalaisen lääkärin käsiin. Putosin nostalgiaan lukiessani, miten kaunis Heidekenin synnytyslaitos oli ja äitini halusi ensimmäiselleen vain parasta. Sen sijaan tytön kasvu missä tahansa kasvuympäristössä, kiinnostaa minua aina. Vallinkoski toteaa:

Pian tajusin kirjoittavani romaania vähäpätöisimpänä pidetystä aiheesta, tyttönä kasvamisesta. Omaa kasvuani luonnehti voimakas näkymättömyyden kokemus. Jo varhain ymmärsin, että tyttöys on yhteiskunnallisesti epärelevanttia. Nuoren tytön kokemuksia pidetään niin tylsänä aiheena, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa. Oikeat aiheet ovat jossain muualla. Ne, joilla on merkitystä.

Vaikka Vallinkoski toteaa näin, hän on kirjoittanut tyttöyden kokemusta paljon laajemman teoksen. Perno Mega Cityssä voimme lukea työläisperheestä, joka repii elantonsa teollisuudesta. Työläisperheestä, joka asuu työväen rakennuksissa, syö työläisruokaa, juhlii työläisjuhlia, yrittää kasvattaa lapsiaan jaksaessaan ja ei kasvata, kun ei jaksa. Parhaimmillaan tuoksutaan Omo Colorilta, pahimmillaan oksennnukselta. Jossain haisee usein pissa. Särkyyn otetaan hotapulveria ja naisilla on kotimekot. Hyvinä hetkinä iskee usko parempaan, huonoina käperrytään punaiselle hetekalle päiväkausiksi kuten tekee Hannan äiti. Vahvana Hannan äiti on kova sääntöjen laatija, onhan hänellä jo kaksi poikaa edellisestä liitosta ja uudesta Sepon kanssa Hanna ja tämän sisko Emma. Kun Hanna oli pieni ja huusi kaiken aikaa...

Äiti syöksyi vessaan. Ahdistus oli aivan kintereillä. Äiti ehti juuri ja juuri pakoon, käpertymään kylpyammeen ja vessanpöntön väliin. Käsi painui suun eteen. Ei sille ollut sanoja. Sille mitä äiti kuuli. Miten seinät moittivat ja nurkat nälvivät.

Sitten syntyi vielä Emma. Vuodet juoksivat Pernon lätäköissä, kaikki äänet läpi päästävissä huoneissa, joskus äiti ja isä jopa tansseissa ellei ollut punaisen hetekan aika. Äiti meni töihin, pikkulapset päiväkotiin. Laurilla menee koulu huonosti, mutta Henrik on muuttanut Turun Ylioppilaskylän säätiön yksiöön voidakseen lukea rauhassa ylioppilaskokeisiin. Kustannukset maksaa sekä armeija että Henrik itse kesätyöansioistaan. Henrik on tekemässä luokkahyppyä, mutta Hanna ei osaa sitä vielä niin ymmärtää. Sen sijaan hän ymmärtää, että isä on sairastunut vakavasti syöpään ja että äiti on joskus niin ilkeä, että hänet tekisi mieli vaihtaa. Pappa, äidin isä oli äidin lapsuudessa karjunut, että ’te ette ole mitään. –Ette yhtikäs mitään. Painakaa se mieleenne.’ Jantelaisuus siirtyi äitiin, joka jaksoi saarnata saunan lauteillakin Hannalle

vanhempainillassa lapsiaan kehuvista vanhemmista. Lellityistä kakaroista, jotka luulivat aikuisena itsestään liikoja.

Sellaiseen me emme lankeaisi.

Tuijotin pakottavin silmin suihkun nurkkaa. Pisarat lauloivat: muistakaa aina, että te ette ole sen parempia kuin kukaan muukaan.

Äidin sisko Marja-Leena asui kartanossa ja siellä äitikin oli kuin parempaa väkeä. Heillä oli omat siskomuistonsa, joita ei voinut jakaa muiden kanssa.

Onko pernolaisuus sitten sen osattomampaa kuin työväestön elämä muualla. Pyttipannua ja peltilihistä, kasvun varalta liian suuria luistimia ja kenkiä, kasautuvia laskuja ja sitten päiviä, jolloin niitä voitiin maksaa pois, unelmia paremmasta elämästä, jolta työttömyys tai vakava sairaus katkaisi alkuunsa siivet, naisten kahvihetkiä ja miesten piilopulloja, yksityisyyden vajetta, mielenterveysongelmia, urheilukisojen ja Dallasin katsomista, riitelyä ja rakastamista, usein harmaiden päivien jonoja ja myös asioita, jotka olisivat kuuluneet lastensuojelun tietoon. Niin se oli maallakin, mutta siellä oltiin kaikki kaikkien kanssa. Samat harrastukset parhaiden kaverien kanssa, sama mahdollisuus kouluttautua vaikka miksi, mutta ei se ihan kaikilla ollut niin...Heistä kylä vaikeni, heistä, jotka tekivät lapsilleen mitä huvitti tai repivät omia seiniään lämmitykseen. He erottuivat. Pernolaisuus alkaa Hannallekin aueta vasta hänen mennessään Pansion kouluun: Ne jumppapuvut, millaiset oli ns. porhojen lapsilla ja mitä ihania tuoksuja. Hanna alkoi vertaamaan ja tuloksena

Pakomatkani oli alkanut, vaikken sitä vielä tiennytkään. Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemmassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen.

Noora Vallinkoski on kirjoittanut pitkän jälkimaun jättävän aikalaisromaanin eräästä Suomen työläislähiöstä. Hän on ottanut sen kokemastaan mitään karttamatta: Lukekaa tarkkaan, sillä jollain oli aina huonommin kuin Hannalla. Vallinkosken kieli on houkuttavaa ja dialogit onnistuneita. Luvut suorastaan ahmii. Vaikea uskoa esikoiseksi, mutta jos tämä sitä on, sen kuuluisi olla Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa mukana! Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. Hanna teki luokkahypyn ihan omillaan. Suurenmoisilla sanoilla.

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä