keskiviikko 4. joulukuuta 2019
Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita...
Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979, toimittanut Ritva Haavikko)
maanantai 2. joulukuuta 2019
Heidi Köngäs: Mirjami
Lehdissä on kuvia karjalaisista evakoista, jotka jo
toistamiseen vaeltavat pitkin maanteitä lehmineen ja kärryineen. Mikä
uupumuksen matka se on heistä jokaiselle, milllainen työ on saada yksikin lehmä
kävelemään tietä myöden tiettyyn suuntaan ja hoidella siinä sivussa vielä
nälkäiset lapset ja vanhukset päälle. Millä sen joukon ruokit, nukutat,
niistät, kannat ja kävelytät? Jotain siitä tiedän minäkin.
Siinä sitä on naisten jatkosotaa kerrakseen.
Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019) jatkaa kertomusta
Sandran elämästä sekä hänen jälkeläisistään kotirintamalla talvisodan
pakkasissa sekä pitkän jatkosodan kurimuksessa. Kirja alkaa siitä mihin jäimme
eli talo, tavarat ja lehmät on myytävä, koko Lepistön rakas koti, että saadaan
Eino-veljelle vapaus. Nämä olivat sisällissodan laskuja, sillä perhe oli ollut
häviäjien eli punaisten puolella ja isänkin oli vaikea saada muuta kuin
hätäaputöitä.
Kuten Sandrassa kirjan tarinaa kuljettavat perheenjäsenet.
Sandra on mukana monen lapsen äitinä ja lopulta myös isoäitinä. Keskimmäinen
eli Mirjami on pääroolissa, mutta sanansa sanovat myös esikoinen Annikki
sekä kipakka kuopus Soili.
Perhe asettuu kauas suon reunaan. Ensin nousee vain yksi
huone, koppeli, mutta siitä se aikaa myöten kohenee, tosin hitaasti, sillä
talvisota on alkanut. Paikka on Vuohijokea, suoaluetta, Loukkusuota, mutta
niin sinne vain on nousemassa muutamakin talo. Likellä pesii kurkipari ja niin
talon nimeksi päätettiin antaa Kurki.
Mirjami käy töissä neiti Jalavan ompeluliikkeessä ja jo marraskuussa 1939 alkaa pakkanen
näyttää aikeensa. Lunta on satanut
valtavasti. Luonto näyttää voimansa samaan aikaan kuin suuri Neuvostoliitto
mahtinsa pienelle naapurilleen. Ikkunat on pimennettävä, katuvalot on
sammutettu ja kylmä sekä kauhu painavat päälle. Ompelimossa riittää töitä, kun
lumipukuja aletaan ommella. Annikki on töissä Serlachiuksen konttorissa ja
tuntee ulkopuolisuutta, vaikka pukeutuukin viimeisen päälle ja puhuu aina
huoliteltua kieltä. Kaikessa näkyy, miten tausta merkitsee, ei se, mitä itse
olet.
Mirja rakastuu, päästää miehen vinttihuoneeseenkin, joka on
jo saatu rakennettua, mutta jotain vänkää suhteessa koko ajan on. Tor tulee ja
menee. Voi olla kirjoittamattakin pitkiä aikoja ilman selittelyjä. Mirja alkaa
kuvitella ettei kelpaa Torin helsinkiläiselle perheelle. Syy onkin aivan jotain muuta...
Sandran ikävä on iso entiseen kotiin, mutta kohta murheet
muuttuvat, sillä pojat on lähetettävä kaikki rintamalle. Hienosti Köngäs kuvaa,
miten pitkä jatkosota vaikutti elämään kaikessa: oli puutetta ruuasta,
lämmöstä, naisilla nuorista miehistä ja naisten piti vielä työpäiviensä päälle
jaksaa talon työt. Kuopus Soili on ainoa, joka ajattelee ja sanoo suorasti,
mitä on mistäkin mieltä.
Kesäkuussa 1941 vietetään kuitenkin Annikin häitä, mutta
Annikin auvo ei ole aukoton:
Yöllä, kun valvoin, tajusin, ettei Eelis ehkä ollutkaan ihan
mieluinen vävy vanhemmilleni. He olisivat naittaneet minut ”ylemmäksi” jonkun
koulutetun miehen kanssa, arvaan.
He eivät tiedä, etten minä tunne oloani kotoaisaksi muisssa
kuin omissa porukoissani. Alemmuuden tunne tuli heti oppikoulun ensimmäisellä
luokalla.
Olin vähävarainen, se leima säilyi minussa.
Kärsin siitä, että olen vähän itseni sivussa, enkä osaa olla
koskaan huolettoman rento.
Kesät tulevat ja taittuvat syksyihin, mutta sodan
loppumisesta ei ole mitään tietoa, sillä nyt on ylitetty jo vanha raja yli
Venäjän puolelle. Monet ymmärtävät ihmetellä mikä nyt on homman nimi!
Sotaväsymys alkaa vaivata niin kotirintamalla kuin sodan poteroissa. Taudit
leviävät ravinnon huonontuessa ja ollessa välin melkein tyystin lantun ja
perunan varassa. On pilkkukuumetta, pelottavaa tuberkuloosia sekä myös
kurkkumätää, johon monet menehtyvät, harvat selviävät. Sandra on mennyt
toimettomaksi. Hän ei pysty. Ei jaksa. Pojat rintamalla ja kotonakin sattuu
monenmoista. Tytöt ottavat vetovastuun kaikesta, mihin pystyvät. Silti syntyy
vauvoja, on jouluja, pojat pääsevät lomille ja Soili valmentautuu juoksemalla
kovaa. He elävät elämäänsä sodan maisemassa peläten ja toivoen, parempaa
odottaen, mutta tässäkin selviten - vaan eivät vammoitta. Kotirintamalla on omat vammansa, sotatantereella omansa.
Loistavasti Heidi Köngäs kirjoittaa kuin itse kokeneena
tunnelmista, joita olen juuri tällaisina kuullut omilta vanhemmiltani.
Paperikengät, jotka hajosivat ensimmäisiin sateisiin. Sotaromanssit.Haavoittumiset. Niitä iänikuisia lanttuhaudukkaita. Pelkoa jos
pappi lähestyi taloa. Tai tietynlainen kirje saapui. Toivon heräämistä kun ei
kukaan tai mikään saapunut, vain rintamalta ’hyvin täällä voidaan’ –viestejä. Heidi Köngäs on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani eikä hän petä nytkään. Hänen parhautensa fokus on monipuolisuus,
sillä niin erivireisiin tarinoihin hän kykenee.
Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen
vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle
vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.
sunnuntai 1. joulukuuta 2019
Hyvää ensimmäistä adventtia ja...
Hyvää ensimmäistä adventtia♥
En voi olla kertomatta, miten hauskaa voi olla naapurin kanssa. Hänen nimensä on Eeva ja olen saanut luvan joskus kertoilla meidän sattumuksista blogissani. Jotenkin se vain tapahtui, että kun Eeva muutti naapuriksi, minä hätkähdin joka kerta kun hän oli saanut pihansa ja terassinsa täyteen ledejä. Enhän minä voi olla Eevaa jäljessä, hah-hah!
Eeva on hyvä tyyppi, joka muistaa aina kysyä, joko jouluruusuni kukkivat? Onneksi hän ei sitä kysynyt tänä vuonna...
Eevalla on aina tuoretta pullaa ja hänestä on minulle suuri apu, sillä kun olemme länsirannikolla tai tyttärellä Aurinkolahdessa, Eeva hoitaa luontopihamme villieläinruokinnan. Kuten olen kertonut, metsäkauriin kaviot, ovat niin heikot, että se ei saa ravintoa enää routaisesta maasta. Toisekseen, moni ei tiedä, että mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä ruokaa, vaan ne tulee ruokkia aamupäivästä auringonkukilla, omenalohkoilla ja talipötköstä veistetyillä siivuilla kuusiaidan alle, jossa lumisadekaan ei ravintoa peitä. Mustarastas on maastasyöjä. Mitä jää, takuulla kauriit syövät. Niille toki lisäämme vielä hämärillä kauraa. Kauriiden mestariruokkija on Cheri, jonka pikkukauriit saapuvat syömään kutsusta.
Tässä osa Cherin kaurislaumasta ja näiden ei tarvitse metsästäjää pelätä, sillä metsät ympärillä ovat rauhoitetut. Siis Bambin äiti ei kuollutkaan, se oli vain elokuvaa! Tässä kauriit ovat syyshommissa eli ilmoittamassa, että ruokinta saa alkaa. Nämä ovat siis metäkauriita, joiden selviäminen on paljon heikommassa kuin valkohäntäkauriin, jota ennen myös laukonpeuraksi kutsuttiin. Kuva Cherin.
Meidän kauriista saan hyviä näkymiä, mutta huonoja kuvia. Tämä kuvattu makkarin ikkunan takaa ja oli ensimmäisiä metäskaurishavaintojamme. Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:
Sen jälkeen piti saada tähän kirjasto/toimistooni kaurisverhotkin:
Kiitos Unelma tästä kauriskuvasta♥
Vähän aihe hypähti, mutta ei paljoa, sillä Eeva jopa joskus ilmoittaa meille, milloin kauriit ovat pihallamme. Nyt iltahämärissä olenkin niihin törmäillyt. Eeva on selvästi tämän vuoden led-ulkovalaistuksen voittaja, sillä meillä vain etupihan syyshortensiassa tosin parillakin kierroksella sekä oven havukranssissa ja terassinpuolen Holger Isabellassa. Voiton kunniaksi tarjoan Eevalle joulukahvit, mutta ellen toimeennu leipomaan, tarjoan parasta belgialaista suklaata kera suklaakahvin!
Tänään on vasta ensimmäinen adventti, mutta sitten tulee toinen, kolmas ja neljäs...Ilona Pietiläisen kirjassa Olisipa aina joulu, on näin kaunis adventtikynttelikkö tehty Wrendalen mukeihin.
sunnuntaiehtootervehdyksin
Leena Lumi
Winter Song
Naapurin Eevan valaistukset kun yläkertakin on saanut ledinsä. Erittäin näyttävää illan pimeän pudotessa.
Jo monet vuodet olemme ihailleet tämän talon kaamosvaloja. Kun ajamme kaupunkiin ja takaisin on aina ollut muka liian kiire. Nyt yhtenä päivänä sanoin sitten kaupungista saarelle palatessa, että 'kuvataan!' Monena vuonna tätä ovat ihastelleet mukana olevat vieraammekin. Led-innostus on jaettua iloa!
perjantai 29. marraskuuta 2019
Huomenna 80 vuotta: Hyvästi kaunis Karjala!
Huomenna tulee
kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn:
Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli
äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta,
joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi
kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan
matkaa perheen isän veljen hevosella.
Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina
-40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen serkkunsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta
siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää
matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin.
Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset
olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa
koonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja
koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon
edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalalaisia ja heidät tuli asuttaa,
oman maan kansalaiset.Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla
syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten
sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi
pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin
selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.
Kuten historiasta
tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli
ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä,
pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä,
sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Karjalan
laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.
Kaikesta
huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran
minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani
rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon
puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan,
josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin
piirityksen palon.
Kuvassa äitini
istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla
olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä
muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin
liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä,
käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin
villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja
Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin
tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa
sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin
unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!
tyttäresi
Leena
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Heinrich Fraenkel, Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö
Kuka on tuo lyhyenläntä, heikkoleukainen mies sangattomissa
silmälaseissaa niin monissa valokuvissa, jotka esittävät Kolmannen valtakunnan
ylintä johtoa Hitleriä, Eichmannia ja Göringiä? Ei hän ole minulta voinut ohi
mennä, vaan hänessä ei ollut mitään kiinnostavaa. Jossain toisessa maailmassa
hän olisi ollut pieni virkamies tai alemman tason opettaja, mutta häntä ajoi
fanaattinen missio kitkeä maanpäältä jokaikinen juutalainen sukupuoleen ja
ikään katsomatta. Siinä tehtävässä hän ahkeroi uutterasti ja itseään
säästämättä, itselleen etuoikeuksia ottamatta, tarkkoja muistiinpanoja tehden,
satojatuhansia tai miljoonia käskyillään tuhoten. Hän ei koskaan pystynyt
ymmärtämään itseensä kohdistunutta inhoa, jonka takia hän ylen naiivina
uskotteli itselleen Reichin ollessa jo miltei liittoutuneiden miehittämä,
olevansa juuri oikea mies neuvottelamaan länsivaltojen kanssa erillisrauhasta
nähden itsensä jo uuden Saksan valtiaana. Tämä oletus kertoo yhtä paljon
kaikesta siitä, mihin hänen mielensä ei yltänyt: Hän ei todellakaan ollut
penaalin terävin kynä, mutta silti häntä pelättiin eniten heti Hitlerin
jälkeen. Onko ihme, että tämä niemand, ei mikään arjalaisen rodun
eliittipersoona, on jäänyt jopa minulta katveeseen. Sinne haluaisin hänet jättääkin,
mutta faktat faktoina ja ellemme tunne historiaamme, olemme tuomitut sitä
toistamaan.
Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin elämäkerta Heinrich
Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö (alkuperäisteos: Heinrich Himmler: The
Sinister Life of the Head of the SS and Gestapo, suomenkielinen laitos Minerva
2019, suomennos Pertti Jokinen) tutustuttaa meidät mieheen, joka oli säntillinen, pikkutarkka,
viettänyt äärimmäisen siveellisen nuoruuden, mieheen josta tuli kuitenkin yksi
Hitlerin lähimmistä miehistä eli Heinrich Himmleriin. Koska historiallisen
kiinnostukseni yksi tärkeä ’intohimo’ on Kolmas valtakunta, olin tietenkin
kuullut Himmleristä kaikista muista näkyvistä Hitlerin lähimmistä miehistä
kerrottaessa, mutta hän ei näkynyt heidän kooltaan ja esiintymiseltään. Jos ajatellaan vaikka Reinhard Heydrichia,
arjalaisen rodun prototyyppiä, vaikka juuri hänen suvussaan oli yksi epäilty
juutalainen, siis Himmlerille liattu veri, ei Himmler voi olla kuin Reinhardin
kynnen varjo. Terhi Rannelan Frau, vaikka ei olekaan tietoteos, pitää muuten
hyvin kutinsa totuuden kanssa!, kuvailee miten erilainen ja näkyvä oli Heydrich.
Jos hänen olisi annettu jatkaa sisäpiiritehtävissä, hän olisi uhannut jopa
Hitleriä, Goebbelsia ja Göringiä, Himmleristä nyt puhumattakaan. Kirjassa on
äärettömän kiinnostavaa tarinaa siitä, miten tämä atleettinen merivoimien
komentaja alkoi voittaa alaa missä ikinä liikkuikaan ja kaiken takana oli hänen
kunnianhimoinen vaimonsa Lina von Osten, jolla on yhteyttä myös Suomeen, kuten
Himmlerilläkin! Lopulta Hitler nimitti Heydrichin Reichsprotectorikriksi
Tžekkoslovakiaan, jonka tapahtuman jälkeen Himmler huokaisi helpostuksesta,
sillä hänellä oli missionsa ja omituinen kunniantuntonsa. Linasta ei voi olla
mainitsematta, että hän toimi täysin toisin kuin oli ohjeistus natsivaimoille:
Hän ei suostunut olemaan näkymätön eikä kuulumaton ja se tulee Rannelankin
kirjassa hyvin esiin, mutta niin hän tekee tässäkin teoksessa, sillä ketä
muuta natsivaimoa näin kuultaisiin!
Kuvassa Himmler teini-ikäisenä eturivissä toinen oikealta. Kuva: Gebhard Himmler
Jos Kolmannen valtakunnan johto kiinnostaa, kannattaa lukea
Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset kertovat.
Ainakaan arviossani en löydä Himmleriä ollenkaan eli sellainen hän oli.
Sellainen, että piti nuoresta asti päiväkirjaa eikä ikinä pystynyt luopumaan
tarkkojen tietojen muistiin kirjaamisesta. Kiitos sen tiedämme hänen
todellisista teoistaan todella, todella paljon. Jopa Hitler peitteli käskyjään
erilaisilla koodisanoilla tai määräsi massateloituskäskyt jonkun toisen määrättäviksi, useimmiten Himmlerin, joka tekikin kaiken mitään kaihtamatta. Hänen
jälkensä ovat niin veriset, että näkyvät historian synkimmän pimeyden läpikin
kuin fosforoituina. Totuus on, että hän oli äärimmäisen julma, mikä ei
tietenkään vähennä muiden natsien julmuuksia, mutta Himmler oli kuin vailla
mitään tuntoa allekirjoittaessaan mitä kauhistuttavimpia tuhoamiskäskyjä.
Hänellä oli myös äärimmäinen rodunjalostuskiihko. Hän määritteli arjalaisen
rodun rajat, juuri hän, joka oli fyysisesti heikko, luisut olkapäät, heikko
näkö, pihtipolvet, seksuaalisesti heikko....Juuri tämä mies kehoitti SS-
joukkojen miehiä lomille lapsentekoon. Hänestä saa tässä mielessä jopa hieman
oudon kuvan, niin yksityiskohtaisesti hän seurasi miestensä seksuaalisia
toimia, muistaen kuitenkin aina muistuttaa rotupuhtaudesta. Hänellä oli kuitenkin suunnattomasti valtaa.
Hitler oli Göringin ja Goebbelsin kanssa läsnä kokouksessa joulukuussa 1941,
jossa Hitler julistautui asevoimien komentajaksi nähden itsensä yksinäisenä
nerona. Näitä unelmiaan hän helli ja kehitteli eteenpäin Berchtesgardenissa,
missä luonto antoi hänelle rauhan. Ehkä myös sen upea ympäristö vain kohotti
hänet yhtä täydelliseksi. Nyt natsihierarkiassa hänen alapuolellaan seurasi
Himmler
...mitättömämämpi ajattelija, mutta mies, joka oli luotu sen
miehen kuvaksi, jota hän palvoi. Hitlerin kieroutuneen nerouden asemasta hän
saattoi tarjota vain kyltymättömän pakkomielteensä ja pedanttisen
yksityiskohtiin puuttumisensa ja Hitlerin hypnoottisen johtamisen sijaan
absoluuttisen omistautumisensa velvollisuuksilleen...Hänen valtansa perustui
pelkoon, mutta pelkoa hän koki itsekin ja se tuli suoraan hänen riippuvuudestaan
muista ja omasta riittämättömyydestään. Hänen hermosairauksistaan oli tullut kroonisia, ja vain Kersten kykeni
vapauttamaan hänet lamauttavista kipukohtauksista. Hänen intonsa tuhota
juutalaiset ja slaavit ja asettaa itsensä terveyttä uhkuvan pohjoisen Euroopan
johtoon kompensoi heikkoa fysiikkaa.
Kuva Irmgard Kersten
Onneksi Himmlerillä oli Felix Kersten, suomalainen
hierojansa, joka sai hänet aina tolpilleen, kun oli vaikeinta. Jopa todella kivuliaat vatsakrampit
helpottuivat Kerstenin käsittelyssä. Kersten on omalla tavallaan kirjan
sankari, sillä hän sai jonkin verran hillittyä Himmlerin julmuutta, sai
pelastettua yksittäisiä juutalaisia leireiltä ja teloituksista, sai joskus
potilaansa jopa muuttamaan massateloituspäätöksiään. Yhä helpommaksi se kävi, kun alkoi
ilmetä, että Saksa on häviämässä liittoutuneille. Kersten ymmärsi ajoissa siirtää perheensä
Ruotsiin ja hän myös hyvästeli työnantajansa ennen pahinta.
Tämän Himmler elämäkerran anti on runsas tieto aina
yksityiselämästä yksityisiin päiväkirjoihin. Himmler itsessään... Jo aikaa sitten hän oli hylännyt puheissaan Nacht und
Nebel –termistön ja sanoi mitään kaihtamatta, että jokainen juutalainen, nainen,
mies, lapsi, oli murhattava, ettei natsien omille lapsille jäisi kostajia.
Himmlerin vaimo Margaret "Marga" Himmler, jonka kanssa Himmlerillä oli kaksi lasta.
Kaikesta huolimatta tämä ihmispeto kuvittelee Hitlerin
ollessa vetäytynyt Berliinin bunkkeriinsa, että juuri hän olisi sopiva henkilö
neuvottelemaan liittoutuneiden länsivaltojen kanssa erillisrauhasta, kunhan sen
ulkopuolelle jäisi Neuvostoliitto. Hän alkoi myös tehdä hyvän tahdon eleitä
koskien tiettyjen maiden juutalaisia, vapautti osan lähtemään Sveitsiin ja osan
Ruotsiin. Kerstenin puheet alkoivat nyt miljoonien kuolleiden ja murhattujen
kentillä itää siementä, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tapahtunutta. Kaupankäynti juutalaisilla on oma karmea
lukunsa ja aivan varmasti Himmler ei olisi vetänyt mitään välistä, niin rehellinen
tämä massamurhaaja oli. Hänen ainoa ylellisyyteen ja vähän muuhunkin
suuruudenhulluuteen viittava heikkoutensa oli Wewelsburgin linna.
Linnan suunnittelun ja huonejärjestyksen oli määrä loihtia
esiin Saksan suuruuden henki. Huoneet oli nimetty historian hnekilöiden, kuten
Fredrik Suuren mukaan, ja linnan museossa oli kokoelma historiallisia esineitä.
Himmlerin oma huone oli nimetty Henrik I:n (Heinrich der Vogler, Henrik Linnustaja, 876-936) mukaan. Hän oli 1 000 vuotta sitten Saksan perustaja.
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Vuoden 2019 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonnan Voittajat!
Vuoden 2019 parhaimmat/kauneimmat kirjan kannet on jälleen valittu: Ensimmäiseksi tuli Johanna Venhon Ensimmäinen nainen 11 äänellä, toiseksi Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki neljällä äänellä ja kolmannen sijan jakavat kolmella äänellä Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet sekä Sonia Paloahteen Aavistus.
Palkintoja jaetaan kolme. Onnettarena toimi jälleen Lumimies ja onni suosi A -kirjainalkuisia nimiä, sillä tässä voittajat:
Aino
Anneli A.
Anna S.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistujille♥
Ensimmäiseksi saa täältä valita Aino, sitten Anneli A. ja kolmantena Anna S. Kun oletta valintanne tehneet ilmoittakaa siitä sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja antakaa samalla postitusosoitteenne. Merkitsen 'varattu' jo valitun kirjan kohdalle. Nyt sitten voi vain ihmtellä, milloin kirjat ovat perillä, sillä ainakaan minä en ole kuullut lakon loppumisesta mitään uutta. Elän vain toivossa, että kirjat ovat perillä jouluun mennessä.
Voitte muistella täällä viime vuoden vastaavaa kisaa.
yhteydenottojanne odotellen
Leena Lumi
The Winner Takes It All
Palkintoja jaetaan kolme. Onnettarena toimi jälleen Lumimies ja onni suosi A -kirjainalkuisia nimiä, sillä tässä voittajat:
Aino
Anneli A.
Anna S.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistujille♥
Ensimmäiseksi saa täältä valita Aino, sitten Anneli A. ja kolmantena Anna S. Kun oletta valintanne tehneet ilmoittakaa siitä sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja antakaa samalla postitusosoitteenne. Merkitsen 'varattu' jo valitun kirjan kohdalle. Nyt sitten voi vain ihmtellä, milloin kirjat ovat perillä, sillä ainakaan minä en ole kuullut lakon loppumisesta mitään uutta. Elän vain toivossa, että kirjat ovat perillä jouluun mennessä.
Voitte muistella täällä viime vuoden vastaavaa kisaa.
yhteydenottojanne odotellen
Leena Lumi
The Winner Takes It All
perjantai 22. marraskuuta 2019
Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!
Tänään
on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei
ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti,
lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi
Kekkoselle♥
Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä
syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä
kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta
tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama
kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni
Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin
ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun.
Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille.
Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan
tähtitomua on varissut hänen leningilleen...
Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin,
muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella,
keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää
esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy
minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä
tyynnyttäisi…"
Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama,
mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta,
on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä
Ilves-emoonsa:"
Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken,
tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo
ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista
äitiä, tuollaista houkkaa.
Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen
riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani
niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."
Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina
sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään
perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon
ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…
Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle
nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä
ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa
perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita
elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä,
Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla,
raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä,
rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien
säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.
Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin,
Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä
tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen
ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä
hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun
aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja,
luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä
huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta
unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä
kirja on tähtisumua!
Leena Lumi
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Kurkistus kevään 2020 kirjoihin
Kukapa uskoisi, että nyt kurkitaan jo kevään 2020 kirjoja. No, 'tempore fugit', aika pakenee...Tässä nyt on tietysti kirjat vain niiltä kustantamoilta, jotka ovat olleet helposti tarjolla tai jopa toimittaneet minulle listansa, sillä katalogitkin ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuttuneet postin lakon aiheuttamaan jumiin. Aina yhtä jännittävää!!!
OTAVA
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Harriet Tyce: Veriappelsiini
Sadie Jones. Käärmeet
BAZAR
Fiona Barton: Epäilty
ATENA
Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
WSOY
Fernando Aramburu: Äidinmaa
Elena Ferrante: Tyttären varjo
Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
Lisa Jewell: Löysin sinut
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
MINERVA
Marie-Helene Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä
Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar
Charles Dickens: Toivon keväät, epätoivon talvet Omaelämäkerta
David Suchet sanoin ja kuvin Omaelämäkerta
Jack Il-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa
Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit
Tiia Kuisma&Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja
Anna Ekberg: Kadotettu nainen
Peter James: Totuuden kirous
Tim Weaver: Kadonneet jäljet
Jorge Patterson Zepeda: Tour de Francen murhaaja
TAMMI
Jane Harper: Luonnonvoimat
Kaisa Jaakkola: Palaudu&Vahvistu
Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
GUMMERUS
Jouko Heikura: Lahja äidilleni
Tommy Tabermann: Olisipa kaipaus viiniä
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa
Erin Kelly: Kiviäidit
Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Tästä puuttuvat vielä muutamat pienkustantamot, mutta paljolta näyttää. Tässä mikään ei ole kiveen hakattua. Minulla on vielä luvun alla tämän vuoden kirjoja, joista ainakin ehkä kiintoisin ja tuhdein jää tammikuulle ja yksi dekkari myös. Sen lisäksi kaksi on juuttunut postilakon uumeniin. Tarkoitus on ollut vähentää lukemisen viemää tai oikeastaan bloggauksen viemää aikaa, mutta...Aion pitää kunnon joulubreikin, sillä pitää saada palautua. On ihan outoa olla pois koneen ääreltä, mutta pakko sitäkin on opetella.
Kevätkirjaterveisin
Leena Lumi
mustarastaskuva Pekka Mäkinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)