Tähän hetkeen asti mies oli ollut varma, ettei naisella
olisi rohkeutta – tai munaa, kuten mies tapasi sanoa – lopettaa heidän
liittoaan, eihän sulla ole edes rahaa selvitä laskuista. Olen elättänyt sua
kaikki ne vuodet kun nukuit päivät ja valvoit yöt, et vaihtanut edes yöpaitaa
päältäsi kun raahauduit masentuneena pitkin asuntoa. Siinä ei auttanut yhden
pojan huomautus, ettei ollut nähnyt äitiään yöpuvussa edes joulupäivänä. Eikä
naisen muistutus, että oli tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti, myös synnytyssairaalaan
lähtöä edeltävänä yönä tai ristiäisviikonloppuna, kun kehykset piti lakata ja
näyttelytiedotteen deadline paukkui päälle.
Miellyttämisentarve tai toive sovusta sai naisen pyytämään
anteeksi sanottuja tai sanomattomia sanoja ja tehtyjä tai tekemättömiä tekoja.
Pikkuhiljaa nainen alkoi pitää miehen väitteitä totena. Lopulta jokainen heidän
kofliktinsa päättyi siihen, että mies raivosi, kunnes nainen pyysi anteeksi
kaikkea syntymisestään tähän hetkeen.
Vittu mikä prinsessa!
Nina Honkasen Pohjakosketus (Into 2019) on kiinnostava avioliittoromaani, mutta voi se olla sairaskertomuskin. Tai molempia. Tarinan nainen menee kolmanteen avioliittoonsa kuuluisan kirjailijan kanssa. Nainen ei
aavistakaan, mitä asuu komean, itsevarman kuoren alla, sillä hän on rakastunut
ja henkisesti kuin sokea. Miehen traumat lapsuudesta asti kantavat vahvasti ja
kovin niitti on edellisen vaimon ulkomaille ryöväämät teini-ikäiset pojat.
Niinpä mies ehdottomasti haluaa lapsen, vaikka naisella on ura valokuvaajana
sekä jo teini-ikäinen poika. Kahden aikuisen liitto olisi riittänyt naiselle,
mutta mies vie aina tahtonsa perille. Ei ikinä anna periksi. Lapsen synnyttyä
nainen putoaa vuosikausien univajeeseen, sillä hän tietysti uskoo
velvollisuudekseen olla täydellinen vaimo, äiti ja huushollin pitäjä, joka ei
unta tarvitse. Hän uskoo ettei hänellä ole siihen edes oikeutta.
Rankkaa on kerta kerran jälkeen kuulla miehen huutavan
teinin ja pikku-Toivon kuullen, mitä on mieltä naisesta kaikkineen. Hän
jankuttaa tätä mielisairaaksi ja nimittelee sanoin, joita ei voisi edes uskoa
ellei olisi itse joskus nähnyt sivusta
just tällaisen miehen, jolta täysin puuttuu vihanhallintakontrolli. Mies voi
sylkeä suustaan mitä vain ja nainen vaikenee, mikä sekin saa miehen
raivoihinsa. Mikään mitä nainen tekee ei ole ikinä oikein. Mies ei edes
hätkähdä, kun Toivo alkaa käydä perheneuvolassa. Toivohan on vain toistanut
isänsä käyttäytymiskaavaa. Perheessä ei käydä fyysisesti kiinni, mutta joskus
jotain lentää ilmassa. Taitavana sanamestarina miehen sanomiset ovat kuin
tikareita ja hän ei hillitse itseään edes seurassa. Hän on kingi!
Naisen aloittaessa eroprosessin mies pelottelee naista, että
kolmasti eronnut, viisikymppinen neljän lapsen äiti ei tule pärjäämään:
Hei kusipää,
olet viisikymppinen, neljän lapsen äiti. Kenen luulet
huolivan tollasen jos eroamme. Olet aika vaatimattoman kokoinen monella tapaa.
ja vittu miäå unohtamisen lahja sinulla on, ja mielenterveysongelmia. Onneksi
olkoon molemmista...Sinä olet kammottava äiti. Hymyilet lapsesi läpi niiden
helvettien joita heille järjestät. Etkä jälkeenpäin muista mitään. Olet
kateellinen omille lapsillesi näiden onnellisuudesta. Odotat varmasti että
uhkailisin sinua jollain laittomalla. En tule koskaan sellaista tekemään.
Inhoan väkivaltaa ja kaikkea sellaista. En aio seurata joidenkin urpojen jälkiä
joten odotat turhaan.
Vihaan sinua!
Pariskunta selvittelee välejään tekstiviestein ja
sähköpostilla. Äänessä pääasiassa mies, mutta kirjan lopussa nainen kirjoittaa upean koosteen, joka avaa hänen särkynyttä lapsuuttaan. Kun kaksi
rikkinäistä menee yhteen, tämä asia jää helposti alkuhuuman jalkoihin, kauniit
kuvat särkyvät muutamassa vuodessa. Oikeasti mies pelkää jäädä yksin ja
oikeasti nainen on tienannut ensimmäiset satatuhattamarkkaansa mallina jo ennen
aikuisikäänsä, mitä ei miehestä voida sanoa. Samaten nainen on voinut hyvin
keskustella exiensä kanssa edellisten liittojensa lasten kasvatuksesta ja nämä
ovat onnellisia ja jo omillaan nuorinta, kolmosta lukuunottamatta, joka jo
tekee lähtöä. Kolmannesta erosta tuleekin säännön vahvistava poikkeus, jossa
ajettiin jokaisessa mahdollisessa kohdassa satasta kallionleikkaukseen.
Terapiassa nainen saa tietää, että riiteleminen on
sallittua, kunhan se ei sisällä vaaran uhkaa. Sama koskee miehen huutamista.
Nainen saa myös kuulla diagnoosin miehensä käytökselle...Hän vahvistuu ja alkaa
uskaltaa ottaa etäisyyttä. Toivo-poikakin on rauhoittunut.
Raivostuttaa naisen tapa jäädä vuosiksi tällaiseen liittoon.
Varmaan minulta puuttuu joku geeni tämän asian ymmärtämiseen. Ennen rauha kuin
raha!
Kirjassa asioita klaarataan, joten tajusin äkkiä kirjailija
Nina Honkasen olevan samoilta kulmilta kuin minä eli Porista. Hän on
kirjoittanut työkseen 25 vuotta ja tämä on hänen kolmas romaaninsa. Lisäksi
häneltä on tullut tietokirjoja, kuunnelmia, dokumentteja, tv-sarja, näytelmä,
kolumneja...
Pohjakosketus on melkein kolmesataasivuinen, joten kertomani on
pisara meressä. Suosittelen kirjaa niin naisille kuin miehille. Väkivallan
kohde voi avioliitossa olla myös mies. Honkasen teksti maistuu omakoetulta
osin, mutta vain osin. Voin olla väärässäkin. Rankkaa ei ole kaikki koko aikaa,
vaan kirjassa on myös intohimon hetkiä sekä kultainen finaali, hyvin cinemaattinen loppu, josta en
siteeraa sanaakaan: Lukekaa, kokekaa itse! Kirja otti heti imuunsa ja tarina
jaksoi kantaa viimeiseen pisteeseen.
Jo varhain särkyneiden liitossa on aina vahvempansa ja
alistujansa. Pohjaimu vain odottaa, milloin saavutetaan pohjakosketus,
jonka rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet
muistuttivat itsestään viimeiseen asti.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja