Marie-Héléne Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä

Harvoin, jos koskaan tunnen valkoisen paperin kauhua, kun alan kirjoittaa. Kaikki tulee kuin itsestään eli tarina virtaa. Entäs nyt kun olen lukenut kirjailijasta, jonka dekkareita olen lukenut meren rannan laiturilla samalla kun vaalensin meriveteen kastettuja hiuksiani. Uskon lukeneeni ne kaikki, varma en voi olla, ja edelleen luen uudestaan. Kuka oli nainen jännityksen takana? Kuinka kirjoittaa ikonista? Kuinka ymmärtää, että hän rikkoi kaikki maailmanennätykset: yli kaksi miljardia myytyä kirjaa, sillä vain Raamattu ja Shakespeare ovat menneet ohi, käännetty yli sadalle kielelle. Lisäksi laskemattomat radio-. televiso- ja elokuvasovitukset. Ja hänen ilta-aurinkonsa aikoihin, hänestä oli tullut maailman eniten luettu elossa oleva englanninkielinen kirjailija. Hänen tuotteliaisuutensa oli rajaton, mutta oliko hän onnellinen käsittämättömässä menestyksessään? Oliko hän yläluokkainen snobi vai helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen? Mistä juurista hän versoi? Mistä häntä syytettiin? Mitä hän suri? Kuka oli hänen auringonpimennyksensä?

Runsauden edessä teen rankkoja leikkauksia etenkin kirjailijan tuotantoon nähden, mutta iloitsen kovasti, että omat suosikkini Vuoksi ja luode, Varjossa auringon alla, Totuus hallavan hevosen majatalosta ja Kohti nollapistettä on erityisesti mainittu. Samoin kuin Yhdysvaltain matkan jälkeinen Kurpitsajuhla. Oi, muistan monta muutakin ja ehkä jätän yhden parhaista loppuun, jolloin saamme Damenkin mukaan suitsuttamaan!

Ranskalaisen Marie-Héléne Baylacin elämäkertateos Agatha Christie Arvoituksellinen elämä ( Agatha Christie. Les mystéres d´une vie, Minerva 2020, suomennos Noora Niemelä) on monipuolisesti kattava kertomus koko maailman tuntemasta brittiläisestä dekkarikuningattaresta Agatha Christiestä. Hän itse esitteli, että ennen kuin hänestä tuli kirjailija, hän oli

”pikku Agatha Miller ja iso Agatha Miller, Agatha Christie ja Agatha Mallowan.”

Baylacin sanoin: on aika luoda uusi katsaus tähän arvoitukselliseen elämään, jotta voisimme ymmärtää naista, jota hänen ihailijansa Winston Churchill kuvasi ”naiseksi, johon on liitetty eniten rikoksia sitten Lucrezia Borgian.”

Kaikki alkaa jostakin ja niinpä lähdemme liikkeelle Torquasta, Devonin rannikolta, josta rouva Miller osti 1880-luvun alussa talon. Rouva Miller ja hänen amerikkalaistaustainen miehensä suunnittelivat muuttoa New Yorkiin. Niin vain kävi, että he ostivat Ashfieldin ja jäivät Britanniaan. 15. syyskuuta 1890 Clara synnytti Mary Clarissa Agathan.  Sisko ja veli olivat 11 – ja 10-vuotiaita, Magde ja Monty. Kuopus tuli saamaan aivan  erityisen aseman, sillä Clara uskoi alusta asti Agathasta suuria. Vanhemmat lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin ja Agatha kasvoi vaihtuvien kotiopettajien ja äitinsä huomassa. Äiti oivalsi jo varhain, että lapsen mielikuvitus kehittyy parhaiten tietystä määrästä yksinoloa. Tietysti äiti kertoi myös itse keksimiään nokkelia iltatarinoita, jotka ruokkivat Agathan mielikuvitusta. Alunperin hänestä piti tulla oopperalaulaja, mutta kirjallisuus vei, sillä viimeisin opettaja kaikkien hienojen musiikkikoulujen jälkeen, kertoi, että Agathan ääni ei riittäisi koskaan sopraanolle. Clara panosti myös Agathan henkiseen kasvuun. Kerran Clara kuuli erään tutun lapsen sanovan rumasti palvelijalle ja silloin Clara sanoi Agathalle:

”Sinun on aina muistettava olla erityisen kohtelias juuri sellaisille ihmisille, jotka asemansa vuoksi eivät voi osoittaa epäkohteliaisuutta sinulle. Jos olet epäkohtelias, he halveksivat sinua ja siihen heillä on täysi syy, koska et ole käyttäytynyt hienon naisen tavoin.”

Viisivuotias Agatha äitinsä Clara Millerin kanssa. Äidillä ja tyttärellä oli hyvin läheinen suhde. Äiti ymmärsi hyvin tyttärensä herkkyyttä ja kannusti häntä kirjoittamaan.

Sen miten hyvin tai huonosti Agatha tämän muisti, voi jokainen lukija itse päätellä, sillä kirja kertoo mitään kaihtamatta niin hyvät kuin pahat. Ja etenkin rahat, sillä niistä riittää puhetta. Kuin myös Agathan koulutuksesta, kirjoista, joita hän oli lukenut, maista, joihin oli matkustanut, kunnes astui ensimmäiseen avioliittonsa eversti Archibald Christien kanssa. Se oli sota-ajan pikainen avioliitto, jota ei poikkeustiloissa ihmetelty. Avioliitosta syntyy tytär Rosalind 5. elokuuta 1919.  Rosalindin ollessa vasta alle kolmevuotias pariskunta liittyy ilman lasta retkikuntaan, joka suuntaa Eteläiseen Afrikkaan, Uuteen-Seelantiin ja Kanadaan. Tarjouksen saa Archie, mutta Agatha haluaa mukaan ja lähtee myös. Näin jatkuu kautta Rosalindin lapsuuden eli lapsi on Claran ja Agathan siskon Magden huomassa ja myöhemmin Magdella, jota kutsuu äidikseen! Tässä kirjailijanerolla oli sokea piste, mutta tuollainen etäisyys lapsiin ei ollut kovin erikoista etenkään brittiläisessa yläluokassa. Agatha olisi takuulla tehnyt toisin jos olisi arvannut seuraukset Rosalindin aikuistuessa.

Agatha Christie ja hänen ensimmäinen aviomiehensä eversti Archibald Christie.

Kaikki kuitenkin romahti Agathan maailmassa, kun hänen miehensä jätti hänet mennäkseen avioliittoon kauniin Nancy Neelen kanssa. Agatha syytti itseään, sillä jo 36 –vuotiaana hän oli menettänyt viehkeät linjansa ja viehätysvoimansa. Agatha oli aina suuri herkkusuu, joka rakasti etenkin Devonin paksua kermaa, jota oli saatava joka päivä! Nyt kaiken romahtaessa, hän vajosi masennukseen ja tällöin tapahtui kuuluisa katoaminen. Kirjassa asia käsitellään perin pohjin, mutta voimmeko ikinä saada tietää oliko Agatha kuitenkin ajatellut lavastaa kuolemansa ja saada sen Archibaldin syyksi? Jos näin oli, hän perui aikeensa jossain vaiheessa. Ja olihan Archibald Rosalindin isä. Archieta oli jo kuitenkin ehditty syyttää murhasta lehdistössä ja hän katsoi tulleensa hävistyksi tavalla, jota ei voinut kestää. Mikään suostuttelu ei enää pidätellyt miestä jättämästä Agathaa.

Rosalind oli palvonut isäänsä ja piti häneen aina yhteyttä. Agathaa häiritsi lapsi, joka ei osannut leikkiä itsekseen ja niinpä hän lähetti tämän sisäoppilaitokseen ja tapaamiset jäivät vain loma-aikoihin.  Tosin ei aina silloinkaan vaan äidin reissatessa Rosalind oli jälleen Agathan siskon Magden hoivissa. Christie alkoi elää uutta kevättään löytäessään tien Lähi-Itään ja kohdatessaan uuden rakkauden Max Mallowanin, joka oli häntä neljätoista vuotta nuorempi.  He karkaavat vihittäviksi Skotlantiin, jossa kumpikin vähän muokkaa ikäänsä, sillä tuohon aikaan ei katsottu hyvällä, jos nainen oli paljon miestä vanhempi.

Detection Club oli kiinnostava yhdistys, jonka panivat alulle Dorothy Leigh Sayers ja Antony Berkeley Cox, kaksi kuuluisaa dekkaristia. Heidän tarkoituksensa oli nostaa ja edistää rikoskirjallisuutta. Agathakin kutsutaan Clubiin, vaikka hän on tätä ennen rikkonut seuran perusäännöistä ainakin yhtä kirjassaan Roger Ackroydin murha, jossa murhaaja toimi kertojana.

Jäsenet ja kandidaatti etenivät juhlavana kulkueena hämärässä valaistuksessa, toisessa kädesä kynttilä ja toisessa rikosase – yksinkertainen tiiliskivi, myrkkypullo, nuija tai tikari. Etummaisena kulkenut mies piteli kädessään purppuraisella tyynyllä pääkalloa, jota jostain tuntemattomasta syystä kutsuttiin nimellä Eric.

Perusäännöistä ehkä kiehtovin lienee: ’Lukijalta ei koskaan saa piilottaa rikosmysteerin kannalta oleellista johtolankaa’ ja toinen, jossa määrätään: ’Kunnioita kuninkaiden kieltä, toisin sanoen kirjoita täydellistä englantia.’ Siellä Agathakin sitten vannoi Eric-kallon nimeen!

Baylacin kirjan kiehtovuus lepää sen tarkoissa ykstyiskohdissa, joista kukin voi valita itselleen järisyttävimmät. Agatha Christie eli kuin monta elämää, sillä hän eli pitkään. Uusi kevät, uusi rakkaus, toi mukanaan arkeologian ja monien vuosien työt miehensä rinnalla Lähi-Idässä. Siinä ei Rosalindia paljon nähty. Yhdessä pari matkustelee myös Agathan vihaamalla lentokoneella, sillä iän ja kunnon heiketessä pitkät juna-, laiva- ja automatkat eivät tule enää kyseeseen. Sitä ennen on kuitenkin matkustettu monet kerrat pitkiä, kiinnostavia reissuja Simplon Orient Expressillä. Idän pikajunan näkeminen ilahduttaa häntä aina yhtä paljon. Christie ostelee myös monia kiinteistöjä ja hänen asioitaan hoitaa uskottunsa Edmund Cork, jolla on valta sekä järjestellä näyttämölle vietäviä teoksia, hoitaa raha-asioita että myös viedä Agathan tuotanto Yhdysvaltoihin.

   

Toinen maailmansota on käyty ja se on muuttanut paljon. Max ei kelvannut armeijaan, sillä hänellä oli itävaltalaiset juuret eikä hänellä ollut myöskään sotilaskoulutusta. Hän istutteli valkoisia magnolioita, Agathan suosikki oli juuri magnolia, heidän asuntonsa puutarhassa, kunnes keksi, miten voi olla mukana...Sodan jälkeen Agatha ei kuin tajunnut tilannetta: Kaikki oli muuttunut keskitysleirien myötä. Yhdysvaltain markkinoilla häntä syytettiin antisemiitiksi ja hän joutuu tekemään kirjoihinsa korjauksia. 23. huhtikuuta 1947 alankomaalainen G.W.Fris kirjoitti Agathalle, että

hän oli viettänyt osan sodasta keskitysleirillä, lähinnä Buchenwaldissa, ja pitääkseen toivoa yllä hän oli perustanut yhdessä muiden vankien kanssa amatööriteatterin. Yhtenä päivänä hän oli saanut käsiinsä leirille salakuljetetun Eikä yksikään pelastunut –romaanin, josta hän oli tehnyt näytelmäsovituksen. ...häntä oli pyydetty esittämään näytelmäsovitus uudelleen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, että näytelmästä oli jo olemassa auktorisoitu näyttämäversio. Koska olisi jo liian myöhäistä lopettaa...eikä hänen ryhmällään ollut varaa maksaa tekijänoikeuksia, Fris pyysi lupaa esittää oman versionsa. Agatha välitti kirjeen agentilleen, joka vastasi 2. toukokuuta, ettei säännöistä voinut poiketa. Bisnes on bisnestä.

Agatha Christie kirjoituskoneen ääressä Greenwayn kodissaan 1946

Toinen sokeus Agathalle oli verotus. Se sai hänet raivoihinsa. Yhdysvallat laskutti jälkikäteen huomattavaa summaa kotiutettavaksi ja Englannin verottaja alkaa myös jahdata Damea. Hänellä oli todella valtava omaisuus, mutta hän päätti voittaa verottajan oveluudessa ja siirsi tekijänoikeustuloja perheelleen. Siinä hän teki yhden vakavan virheen, joka liittyi vihan patouttamaan tyttäreen Rosalindiin. Agatha saa maksaa kalliisti erheestään. Hän kokee yllättäen monta menetystä, johon mukaan voidaan laskea ylipainon aiheuttamat vaivat. Lisäksi raivo tai ehkä Alzheimer alkoivat viedä häneltä arvostelukykyä, sillä hän kirjoitti pirullisen näytelmän verottajasta, jossa kehoitti kaikkia tekemään niin paljon vilppiä kuin pystyvät, välttääkseen maksamasta veroja. Rosalind raivostui täysin, sillä äiti oli juuri nimitetty Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi. Nyt kummankin vuosia patoutuneet kaunavirrat vyöryivät auki...Kaksi niin erilaista naista kuin voi ikinä olla, äiti ja tytär, Agatha ja Rosalind. Rosalind lähti koston tielle...

Meissä kaikissa on hyvämme ja pahamme. Tämä kirja tuo framille kaiken. Sellaisenkin, joka voi joitakuita huvittaa, toisia itkettää. Tämä kirja on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia sävyjä. Sitä oli Dame Agatha Christien elämä. Mieletön elämä ja sai elää 85 –vuotiaaksi! Koska loppuun kasaantuu paljon sitä tummaa, haluan lopettaa johonkin, mistä Agatha ilostui todella eikä se tällä kertaa ollut Devonin paksu kerma. Haluan kiittää häntä monista dekkareistaan, joiden kanssa olen saanut pähkäillä syyllistä jo teinivuosista. Sade ropisi mammalan yläkerran kattoon ja minä likka nautin Christien murhajuonista!

Idän pikajunan kuvaukset käynnistyivät, kun kaikki ehdot oli käyty Agathan kanssa läpi. Hän oli ennakkoluuloinen, mutta häntä rauhoitettiin yksityisnäytöksellä.  Lordi Brabourne muisteli jälkeenpäin, miten vanha rouva oli tullut ulos salista miehensä käsipuolessa ja todennut tyynesti:

”Minusta se oli hurmaava elokuva. Tämä on yksi elämäni onnellisimmista hetkistä. Viimein yksi teoksistani on tuotu valkokankaalle tavalla, joka saa minutkin haltioihini.”

Marraskuussa ensi-illassa Agatha oli mukana, vaikka istuikin pyörätuolissa. Hänestä oli tullut hauras vanhus. Ensi-ilta oli loistava ja siihen osallistui myös kuninkaallisen perheen jäseniä. Huonosta kunnostaan huolimatta lady Mallowan nousi seisomaan kuningatar Elisabethin ja prinsessa Annen onnitellessa häntä.  Jatkot Claridge’s-hotellissa, joissa filmitähdet kävivät häntä tervehtimässä, vain lisäsivät tilaisuuden ikimuistoisuutta.

Vasta keskiyön jälkeen lordi Mountbatten työnsi Agathan pyörätuolissa autoon myrskyisten suosionosoitusten saattelemana. Eräs aikakausi on päättynyt.

*****

Tästä kirjasta on liśäkseni kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Fiona Barton: Epäilty

Myöskään Alex ei ollut nukkunut kunnolla: häntä oli askarruttanut ajatus kolmesta kuukaudesta Rosien seurassa. Se oli herättänyt hänessä epäilyksiä. Tietenkin. Mistä he keskustelisivat kahdentoista tunnin bussimatkoilla? Joutuisiko Rosie koti-ikävän valtaan heti perille tultuaan? Jättäisikö hän Alexin oman onnensa nojaan? Kolmelta aamuyöstä Alex oli kuitenkin kietaissut huolensa nyytiksi ja jättänyt ne suljetun oven taakse.

Tosiasiassa hän oli tarrautunut mihin tahansa oljenkorteen pelastaakseen rakkaan matkansa. Myöhemmin aamulla, kun hän näki Rosien odottavan häntä kadun päässä, hän huusi: ”JESS!” ja ryntäsi halaamaan häntä.

Fiona Bartonin kolmas psykologinen trilleri Epäilty (The Suspect, Bazar 2020, suomennos Pirkko Biström) vie meidät uskomattomaan rikokseen Thaimaassa. Alexin oli pitänyt lähteä reissuun parhaan ystävänsä Magsin kanssa, mutta hänellä eivät rahat riitäkään. Vähän kauhuissaan Alex sitten suostuu reissuun Rosien kanssa, vaikka heillä ei ole paljoakaan yhteistä. Perillä sitten käykin ilmi, että Rosieta ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin Thaimaan nähtävyydet eli hän haluaa bilettää, käyttää huumeita ja flirttailla poikien kanssa yökaudet. Alex on raivoissaan,  mutta ei voi muuta kuin pysytellä mukana varsin selvänä, sillä hän ei uskalla jättää Rosieta, mutta ei myöskään uskalla lähteä yksin kauemmas. Hän on jumissa ja kirjoittaa kaikesta ystävälleen Magsille varsin katkerana:

Rosie on vähän niin kuin seonnut sen jälkeen kun tultiin tänne. Luuhaa baarista toiseen pitkin Khao San Roadia ja kertoo sitten minulle, että palamaan sytytetty sambuca (niinkö se kirjoitetaan?) poltti häneltä tukkaa ja että jossain lennätettiin takapuolesta tennispalloja. FFS. En ole varma, kumman kanssa R punkkaa, Larsin vai Diederikin. Vai molempien? Minusta näyttää, että hän on ottanut tavaksi käydä läpi tämän paikan koko porukan!

Minä luulin, että tehtäisiin kaikkea yhdessä, mutta ei siitä sellaista ole tullutkaan. Melkein kuulen kun muistutit, että niinhän sinä sanoit. Olisi varmaan pitänyt kuunnella? Liian myöhäistä nyt. Mutta kyllä tämä tästä.

A pusi

Lopulta kaikki viestit lakkaavat kunnes medioihin tulee tieto hostellipalosta Bangkokissa. Hostelli oli juuri se, missä tytöt asuivat. Koska kaksi englantilaista tyttöä on kadonnut Thaimaassa, juttua matkustaa tutkimaan Britannian viranomaisia. Toimittajan ominaisuudessa Thaimaaseen lentää Kate Waters, jonka oma poika Jake ei ole pitänyt kotiin yhteyttä kahteen vuoteen. Hän oli jättänyt opiskelut ja ilmoittanut lähtevänsä tutkimaan merikilpikonnia jonnekin...ilmeisesti Thaimaaseen. Kate haluaa olla ensimmäinen, joka tekee kadonneista tytöistä jutun arvaamatta millaiseen tilanteeseen joutuu. Fiona Barton on kotikentällään kuvatessaan Watersia, sillä hän on itse työskennellyt pitkään toimittajana sekä uutispäällikkönä. Häneltä on tätä ennen ilmestynyt Leski ja Lapsi. 

Komisario Bob Sparkesille lähtö on erityisen vaikea, sillä hänen vaimonsa Eileenin rintasyöpä oli uusiutunut. Hän on siirtynyt saattohoitoon kotiin ja Bobista tuntui toivottomalta, vaikka Eileenillä on kotona hoitaja ja riittävä kipulääkitys. Bob ei osaa edes kuvitella elämää ilman Eileeniä, mutta jos Eileen lähtee, hän aikoo olla silloin vaimonsa kanssa.

Töissä oli suhtauduttu tilanteeseen hienosti, päälliköt kehoittivat häntä ottamaan niin paljon vapaata kuin tarvitsi, mutta hän ei osannut asettua sairaalaan eikä kotiin. Hän tarvitsi elämäänsä jotakin, millä ei ollut mitään tekemistä syövän kanssa. Hän tarvitsi kuvitelman, että normaali elämä oli mahdollista, Eileenin vuoksi ja oman sydämensä tuskan lievittämiseksi.

Thaimaan tragedia muuttaa kaiken. Sparkes lähtee vaimonsa toiveesta matkaan, kun tämä lupaa odottaa häntä...

Se mikä heitä Thaimaassa odottaa on suuri järkytys. Pahemmaksi asian tekee, että toimittaja Kate Waters joutuu antamaan jutun kollegansa tehtäväksi. Hänestä tulee yllättäen jäävätty, mikä ei estä Katea tutkimasta asioita sydän tuskasta karrella omaan ’piikkiinsä’. Tunnelmat ovat tiukat onnettomien vanhempien syytellessä huonoa tutkintaa ja antaessa medialle paikkansapitämättömiä lausuntoja. Toisaalta kukaan ei voi tietää, ovatko ne niin epätosia kuin väitetään: Murhaaja voi olla kuka vain...Joku jonka tytöt tunsivat....ja he itse.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Hyvää ystävänpäivää♥

Ystävänpäivä, Valentine's Day. Mietteitä ja viisauksia ystävyydesta alla tarjolla. Vaikka blogisynttäri sattuu tälle päivälle, ei sitä vietetä vielä vaan vaikka vasta maalis-huhtikuulla, jolloin voisi saada jo pari uutta puutarhakirjaakin mukaan. Mieli vaeltaa jo puutarhaliikkeiden siemenvalikoimissa eli ystävän kanssa lounaalle ja valitsemaan suven kukkaloistoa. Minun oma tämän kesän teemani ovat sormustinkukat eli niitä lisää ja paljon. Mitä enemmän niitä on alkanut olla, sitä enemmän niitä saa nousta mistä haluavat. Niin...ystävyydestä:

Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.

- Erica Jong -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -

Vain ystävä saa sanoa; "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa siitä huolimatta♥

- tuntematon -

Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.

- Pam Brown -

Parhaan ystävän kanssa on sama kuin rakastetun kanssa: On hyvä keskustelu, mutta on myös hyvä hiljaisuus.

- Leena Lumi -

Mikä tarjoaa iloa enemmän kuin aina hyväntuulinen ja uskollinen ystävä♥

- Leena Lumi -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.

- Henry Miller -

Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -

Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää♥

- Pam Brown - 

Jos joudut pimeään tunneliin, ystäväsi seisoo tunnelin päässä tähdet sormenpäissään ja lyhty kädessään, valonkantaja, suunnan antaja.

- Leena Lumi -

Paras ystäväni saa minusta esiin parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Ystävät ovat tähtiä elämämme poluilla♥

- Leena Lumi - 

Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea aina uudelleen.

- Pam Brown -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.

- Joan Borysenko -

Ystävyyden mitat: nauru, rakkaus, muistot ja tapaamisten odotukset♥

- Leena Lumi -

ystävänpäiväterveisin
Leena Lumi

Lumipisara

Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot 
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran 
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

- Katri Vala .
Kootut runot (WSOY 1958)

Historia du un amor

Magnoliasta intohimolla!

Ei, en luule kevään tulleen vielä, kun eihän ole ollut kunnon talveakaan. Tuli vain mieleeni, kun kuulun facebookissa niin moneen ryhmään että ei tosikaan...ja mm. ryhmään Magnolia - Hulluus ja intohimo. Siellä kukaan ei naureskele vaikka edelleen kasvatan ykkösvyöhykkeen suurikukkaista magnoliaani täällä Keski-Suomen saarella. Tosin herkkä tarhamagnoliani on nyt saanut minut ryhtymään erityissuojauksiin, jotka olen paljastanut ryhmässä. 

Siellä tuli tänään esiin sellainen asia, että kunpa saataisiin suomenkielinen tietoteos vain magnolioista! Onhan siellä henkilöitä, jotka ovat tilanneet kirjoja vaikka Saksasta, mutta monille se on sitten vain sitä kuvien ihailua. Kirjablogin pitäjänä lupasin tämän ehdotuksen nyt julkisesti esittää, katsotaan tarttuuko kukaan asiaan.

Magnoliamme on tietysti suojattu kauris- ja jänisverkoilla, mutta olen jo pari talvea asettanut verkon ympäri kaksinkertaisena hallaharson, jonka kiinnittäminen on tosi helppoa muutamilla hakaneuloilla. Magnolia on arin kylmälle viimalle eli keväämmällä kelien mukaan nostan ja lasken tuota suojusta kuin hissi kulkisi.

Päältä suojus on tietty auki ja lumi on hyvästä. Siellä se meidän pikkuinen nyt viettää talveaan. 

Suvet eivät ole olleet siskoja keskenään, mutta jotain kukintaa on sentään saatu. Nyt olen sen verran valaistunut tuolla magnolia -ryhmässä, että aion lisätä kastelua, sillä saatoimme istuttaa liian kuivaan paikkaan. Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi sisältää tarinaa meidän ainokaisestamme.

En tiedä mitä tapahtui muuten, sillä minulla piti olla Ruhezeit....Ehkä sitten ensi viikolla, sillä silloin en tässä ehdi istua, mutta lupaan, että illat luen uutuuksia. Tänään katsomme Netflixiltä Harlan Cobenin kirjan pohjalta tehdyn Strangerin loppuun kera herkkujen.

magnoliaterveisin
Leena Lumi

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Se on joulutähti, Kasper sanoo, ja ihan ensin Paula ajattelee, että äidillä oli joulutähti arkkupakastimen päällä läpi vuoden, eikä hän pidä joulutähdistä, ei varsinkaan punaisista. Mutta hänellä ei ole varaa nirsoilla, ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti sisälle, ja silmät kyynelissä katsoo, kun Kasper kumartuu eteisen ovenkarmin alla tutusti ja nostaa takkinsa oven päälle.

Sanottuaan asiansa Kasper kurottaaa kuution pöydältä ja näyttää siltä kuin alkaisi tehdä lähtöä.

Mitä sinä sanoit? Paula varmistaa. Hän ei ehkä kuullut kunnolla tai ymmärtänyt. Kasper ei voi lähteä nyt! Ei tämän uuden, ison asian jälkeen. Hän haluaa puskea Kasperin takaisin tuoliin, painaa tämän rintakehää kyynärsauvalla, työntää vasten selkänojaa ja kuulla lisää. Lisää! Kasperin on pakko sanoa, että se, mitä hän juuri kertoi, ei ole totta, ei tietenkään, vaan pelkkä tyhmä vitsi. Hän vain testasi Paulan seitinohueksi todettua huumorintajua.

Laura Lähteenmäen teos Sitten alkoi sade (WSOY 2020) kertoo monista eri-ikäisistä naisista miesten ollessa kuin kulisseja tapahtumille. Kirjaa voi lukea myös äiti-tytär –kirjana, sillä niin paljon Paulan elämässä vaikuttavat aikuisen tyttären Elinan asiat, avioero, likeisen vävyn menetys, vävyn kertoma paljastus, lapsenlapset, muutot, Elinan käytös, ...Paula on edelleen työelämässä terapeuttina, mutta suutarin lapsella ei ole kenkiä eli Paula heilahtaa äärestä ääreen sen mukaan, mitä Elina tekee tai sanoo, tai miten hän tekee ja sanoo. Minulla Paulasta tuli kirjan keskushenkilö, sillä hänen menetyksensä, vaikka ne olisivat myös muiden menetyksiä, kuten vaikka Elinan, saavat suhteettomat mittasuhteet, koska hänellä on loukkaantumisen takia työstä pois jäätyään paljon aikaa. On aikaa kiikaroida uutta naapuria Sonjaa ja tällä käyviä nuoria miehiä, on aikaa kaivata yllättäen kadonnutta ystäväänsä Eevaa, häntä, jonka kanssa oli enemmän hän itse, on aika toivoa, että Elina ja rakas vävy Kasper palaavat yhteen, onhan heillä lapsetkin Simo ja Soma, on aikaa mielessään moittia Kasperia, kun kuulee tällä olevan nuoren tyttöystävän Moonan...On aikaa ihmetellä omaa avioliittoaan edesmenneen Lassen kanssa. On aikaa muistella sitä vuotta, kun Lasse lähti jonnekin pois, mutta palasi sitten takaisin kuin ei mitään. Paulan talo kumajaa tyhjyyttään, kun se ennen oli täysi äänistä. Vain lapsenlapset tuovat sinne elämää, mutta missä on se osa elämää, joka olisi Paulan ikiomaa?

Yhtä paljon kuin rakastan vuodenaikoja, rakastan vuodenaikajuhlia joulun ympärillä. Lähteenmäen teos jakaantuu Pyhäinpäivään ja kulkee Adventin, joulun ja välipäivien kautta keväiseen finaaliin. Tarina  ei ole kesy, ei edes joulurauhoitettu, sillä Eevan, Paulan ainoan hyvän ystävän katoamisesta kasvaa tarina tarinan lomaan eikä lukija ensin edes tiedä, mistä on kysymys. Siirrymme aivan toiseen kulttuuriin ja maahan. Kosketamme sitä väkivaltaa, mitä on olla ryöstöuhan alla elävä nuori nainen Afrikassa ja paeta sieltä Eurooppaan. Sekavaako? Ei ollenkaan. Hauras vanha nainen etelässä, joka tuntuu elävän punaviinillä ja muistoilla saa elämäänsä uutta puhtia löytäessään tyhjyyteensä kumppanin. Nuorelle naiselle hän kertoo tarinoitaan heidän oleskelleessaan enimmäkseen sisätiloissa huoneiden hämärissä. Heistä on rakentumassa jotain, kunnes tyttö yllättäen katoaa...

Välipäivinä vietetään Elinalla Simon syntymäpäiviä. Poika täyttää jo kolmetoista. Kasperin tyttöystävä Moonakin on mukana. Paulan mieli on kuin sytyttämätön pommi, joka vain odottaa oikeaa hetkeä. Lähtiessä äiti ja tytär räjähtävät eteisessä ja Paula pamauttaa tietonsa. Vahvalle Elinalle kaikki on kuin bensaa tuleen eikä hän kaihda sanomasta, mitä on ollut mieltä vanhempiensa avioliitosta ja monesta muusta. Lasten takia tilanne rauhoitetaan ja Elina jää vihaisena tilavaan kotiinsa, joka jäi erossa hänelle. Elinalla on suunnitelmia ja Kasper mahdollistaa kaiken lupaamalla huolehtia lapsista. Uusivuosi otetaan vastaan isän yksiössä ikimuistoisella tavalla.

Laura Lähteenmäen kirja on kipupisteitä kaihtamaton ja onnistuneesti hän luovii kahta tarinaa kuljettaen ilman juonen kadottamista. Lukijan on helppo tietää missä mennään. Paulan kuvaus on onnistunein, mistä minulle tulivat mieleen monet Suomen Carol Shieldsin, Pirjo Rissasen romaanit. Rissanenhan kirjoittaa sekä äiti-tytär –suhteista hyvinkin suoraan, myös parisuhteista. Erityisen tykästynyt olen ollut  Äitienpäivään sekä etenkin Kamomillasolaan, jonka kohta luen uudelleen! Minusta Lähteenmäen tyylissä on paljon Rissasta, joten erityisesti suosittelen Sitten alkoi sade –teosta Rissasesta pitäville, mutta myös heille, jotka ovat lukeneet Eva Illoista! Kieli on yhtä huoliteltua kuin mainitsemillani kirjailijoilla ja tempo lukijaa hellivä.

Kirjan loppua kohden Paula lähentyy naapurin Sonjan kanssa, jonka kanssa hän selvästi rentoutuu hulvattomuuksiin asti. Paula lämmittä ulkosaunan ja kutsuu Sonjan saunomaan kanssaan. Sonja alkaa avautua kariutuneesta avioliitostaan ja miten mies oli alkanut arvostella hänen vartaloaan lasten saannin jälkeen ja tekeväthän vuodetkin tehtävänsä:

Jokaisesta raskaudesta tuli kymmenen uutta kiloa. Vatsa roikkui reisien päällä, rinnat vatsan päällä...Sonja sanoi ja hörppää olutta.

Eipä silti, Sonja jatkaa piristyneenä. Mieskin ällötti minua. Se maiskutti ruokaansa ja pesi munaansa sivellen sitä suihkussa hitaasti ja ylpeästi. Hyi saatana!

Paula purskahtaa nauruun, ja he kilauttavat pullot yhteen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata   Katja  ja Kirjaluotsi

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Isä,

joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.

Moi Antti

Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.

Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...

Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virehitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.

Antti Röngän ja Petri Tammisen teos Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) on kirjailijaisän ja esikoistaan kirjoittavan pojan kirjeenvaihtoa toisilleen. Tämä on viimeinen tai ensimmäinen kirja, jonka itse olisin kuvitellut lukevani ylibuukattuna muutenkin kuin kirjoilla. Enkä ole ikinä lukenut yhtään kirjaa Petri Tammiselta, joten en osaa sanoa hänestä kirjailijana mitään. Kuvasta vain tunnistan. Luen maailmankirjallisuutta ja siihen kuuluvat myös parhaat kotimaiset kirjailijat sukupuoleen katsomatta! Nyt on vain käynyt niin, että olen eniten eurooppalainen. Yli kymmenen vuotta tai enemmänkin kotimaani oli Saksan kirjallisuus ja sen jälkeen monta, monta muuta. Elämä on lyhyt: Luen vain niitä kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja jos luettelisin mitä kirjailijoita maailmassa olen ehtinyt lukea, kaikki hämmästyisivät, miten paljon olen lukenut mieskirjailijoita. Myös suomalaisia. Ja vaikka tiedän, että kaikki eivät voi olla Waltareita, odotan kirjalta enemmän kiinnostusta kuin, että ’mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies fundeeraa ja muuraa uunia. Sen rajan ovat loistavasti ylittäneet suomalaiset naiskirjailijat: Nyt erityisesti on menossa sellainen buumi, että tämä muistetaan. Heitä tässä kirjoituksessa nyt vähän vain sivutaan, sillä haluan kerrankin jäljittää sitä jotain minussa eli miksi Aksel Sandemose ohittaa lukulistallani vaikkapa Petri Tammisen? Meillä on myös mieskirjailijoita, joita luen, mutta yksinkertaistan asian näin: Minulle tuli Ben Kallandin kirja Vien sinut kotiin. Luin ne omat maagiset sivumääräni eli kymmenen ensimmäistä ja mikään ei olisi saanut minua enää kirjasta irti. Jos finaalin pitää olla harkittu, loistava ja kiiretön eli kiireen jälkeä siinä ei saa näkyä, niin kaikkein tärkeintä on aloitus: Lukija pitää koukuttaa heti alussa ja tiukasti! Exäni luki Kalle Päätaloa, mutta ei hän sen tähden ole exäni. Lumimies lukee melkein kaiken mitä minäkin sekä myös Antti Tuuria, mikä hänelle suotakoon. Viimeisen Tuurin saatan itsekin lukea eli korkkaan Tuurin aiheen kiinnostavuuden takia. Silti on selvä, että en jättäisi ikinä lukematta yhtäkään Austeria, Irvingiä tai McEwania. Thomas Mann, Heinrich Böll, Herman Hesse etc.etc. luen jopa uudelleen. Sama koskee Bo Carpelania ja löytyypä hyllystäni monia muitakin edesmenneitä  suuruuksia samoin kuin ihan tuoreitakin: Kuinka moni on kuitenkaan Lukenut Sami Hilvon Pyhä peto? Kuka on lukenut Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla tai samalta Kuka heilutti pesäpuuta? Kuka on lukenut Pärttyli Rinteen Viimeinen sana? Kuka lukee Pasi Ilmari Jääskeläistä?

 Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana:Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä!

Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.

Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.

Huomasitte varmaankin, että aloitin hyvin pitkällä sitaatilla. Siihen on muutama syy. Isä Tamminen opettaa kirjoittamista ja näin hän tietenkin on osa sitä systeemiä, joka laittaa nuoretkin kirjailijat kirjoittamaan taattojen latuja, siksi ei mitään uutta kirjarintamalta, ei mitään vallankumousta ja nyt hän on sitten mainitsee, että sitaatti ei sovi lopetukseksi laadukkaaseen tekstiin. (Tämä muistin varalta, ehkäpä hän lainasi sen joltain suomalaiselta mieskirjailijalta...) Oijoi, miten usein minä olenkaan oikein etsinyt loistavaa sitaattia kirjaelämykseni lopetukseen.Toisekseen nyt alun valittu sitaatti sai minut nauramaan. Olen oudon huumorin ystävä ja ensinnäkin Antti kirjoittaa tuossa tuon tilanteen kuin filminä alkaen vesikannusta jossa pisarat pinnalla helmeilevät...Hyvä Antti! Ja toisekseen, ehkä Petrilläkin on erikoisherkät hetkensä, jolloin hän riisuu tuomariperuukkinsa ja toteaa, että ei voi mitään, olen tehnyt jotakin väärin, vaikka olenkin tehnyt oikein! Hyvä Petri! Pidin erityisesti siitä tunnin siivouksesta ennen Opamoxeja.

Tämä minun kirjoitukseni ei nyt mennyt, kuten olin suunnitellut. Tähän piti tulla mukaan kolmas kommentoija niin, että vuoroin olisi Antti sanonut jotain, sitten isä vastannut ja Tuittu, outo nainen, mutta liikaa kirjoja lukenut, olisi sitten sanonut oman mielipiteensä. Ei onnistu, sillä tulisi liian pitkä blogiteksti ja lopulta koko aihe saattaisi kadota sumuisten mielten usvaan, mutta otan nyt mukaan yhden tärkeän huomion perheen äidiltä. Sitä ennen on tapahtunut Antin tahaton lääkkeiden yliannostus ja ennen kaikkea pitää muistaa, että hän oli aikanaan rankasti koulukiusattu! Antti, niin olin minäkin ja paras ystäväni, jonka kanssa emme silloin tunteneet. Säilyin hengissä ja pidin kiinni jopa herkkyydestäni. Ystävästäni tuli koulukuraattori. Olen laittanut enrgiaani ylitse kaiken koulukiusaamisen vastaiseen työhön siinä missä eläinsuojeluunkin. Toinen ei sulje toista pois. Siis Antti jää osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin:

Pakotin itseni lähtemään pihasta. Pakotan itseni uskomaan, että pysyt ehjänä vaikka lähden.

Kotona olen uupua tuulikaappiin. Se on se hetki, jolloin muistan taas omat tunteeni. Pelon. Ja lamaannuttavan syyllisyyden.

Illalla keittiön pöydässä kerron äidille juuri siitä silmien sulkemisen hetkestä ja sinun kysymyksestäsi osaston sohvalla. Äiti menee pohtivan näköiseksi:

Onkohan sinulla ylikorostunut vaikutus Anttiin? Tarkkaileekohan hän sinun hyväksyntääsi erityisen valppaasti?

Touché!

Petri kiemurtelee, että ’olen yksi niistä hahmoista, joiden hyväksyntää sinä valppaasti tarkkailet, mutta, että minä olisin se suurin mörkö, että minä, joka aina kannustan sinua....

Niinpä, on kannustamista ja kannustamista. On halua olla likellä ja suositella omia ajatuksiaan ja ehdotuksiaan, syöttää nuorelle omaa kirjailijaääntään ja samalla kuin imeä itseensä nuoruutta.  Ihmettelen todellakin, että Antti lähetti käsikirjoituksensa isälleen: Isäthän ovat kautta historian syöneet poikansa, jos ovat siihen pystyneet. Pojan pitää vahvistua isän varjosta ihan omaksi itsekseen vaikka olisi tapahtunut mitä ja vaikka olisi erityisherkkä ja lumoavan luova,  kuten Antti, uskon sinun olevan. Kirjoitit tämän, mutta sitten kuitenkin kässärin saikin käsiinsä ensin isäsi:

Sinun ei pitäisi puuttua mitenkään. Ehkä nyt on aika yrittää itse, tehdä niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Jos menee metsään, sitten menee, mutta ainakin olen yrittänyt. Näyttikö Hemingway tekstejään isälleen. Kävikö Kafka palautekeskusteluja kotipuolessa? Kornia nostaa tähän tuollaisia nimiä, mutta tarkoitan vain että kai ne omat jutut pitää tosiaan ihan itse kirjoittaa.

Antin elämässä on myös Sini, joka onneksi rohkaisee Antin omaäänisyyttä. Kiitos Antin ympärillä olevien nuorten ja yleensä ulkomaailman,  hänestä kasvanee oma persoonansa, joka säilyttää omat rosonsa ja pelkonsa, valitsee omat kirjansa, joita haluaa lukea. Jonain päivänä Petri isänä lukee niitä sitten tyytyväisenä myhäillen ja on aivan unohtanut päsmäröinnin ja ehkä myös nuoren uloskasvamiseen liittyvän eroahdistuksen.

Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Antti, kun seuraavalla kerralla vertailet kirjamessuilla ihmisten erilaisuutta kirjapuolella ja sitten niitä, jotka viihtyvät Ruoka&Viini –puolella, et ehkä kirjoita enää ’Äly ja himo. Alakerrassa pohtivat pysähtyneet ilmeet, yläkerrassa ahmivat kiiltävät ilmeet. Ihan sama ero kuin kirjallisuudella ja musiikilla.’ Ainakin me visiteeraamme molemmilla puolilla: elämä on kaikesta huolimatta kaikkien aistien juhlat, joissa nautitaan sen parhaimmista antimista.                           

Eihän sitä koskaan tiedä vaikka vielä tapaisimme Jyväskylän Hemingwayssa jaellen omia kirjasuosikkejamme! Petrin kanssa  voisimme pistäytyä kirjamessuilla Panoraamassa kuoharilla ja pohtia, millaista on kun nuoret tuntuvat kuin etääntyvän meistä.

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Patrick kumartuu eteenpäin, työntää kätensä rajusti jalkojeni väliin ja kuiskaa korvaani:” Tuossa on vessa ihan vieressä. Tässä vaunussa ei ole ketään muuta.”

Tiedän, että minun pitäisi kieltäytyä, muistuttaa häntä siitä, että suhteemme on ohi. En kuitenkaan tee niin. Katson häneen hetken hänen kätensä lämpö vaativana ihollani. Kumoan lasini tyjäksi, nielaisen ja lähden hänen peräänsä...

Hän lukitsee vessan oven ja kääntyy minua kohti. Odotan henkeäni pidättäen, että hän suutelisi minua, vetäisi kasvoni omiinsa, ehkä hipaisisi poskeani hellästi, samalla tavalla kuin aiemmin päivällä...

Huokaisen. Hän työntää minut hellästi polvilleni ja avaa vetoketjunsa...

Harriet Tycen psykologinen esikoistrilleri Veriappelsiini (Blood Orange, Otava 2020, suomennos Oona Nyström) lunasti juuri kaiken sen, mitä kirjalta odotinkin: Hän täytti ikäväni Denise Minan Paddy Meehan dekkareihin! Mitään näin outoa en ole varmaan ikinä ennen kirjoittanut, mutta Harrietin asianajajahahmo Alison muistuttaa minua toimittaja Paddy Meehanista, joka raivaa itsensä työväenluokasta ulos ja ylös käyttäen väliin erikoisiakin keinoja. He molemmet tuovat luoksemme sen Britannian, jossa ’juna kaartaa kaupungin itäosien halki, ja teollisuushallit vaihtuvat identtisiin taloriveihin, joiden takapihat rajautuvat rautatiehen. Ratapenkereet ovat täynnä erilaista roskaa, tyhjiä tölkkjeä, vanhoja vaatteita, käytettyjä muovipusseja, jotka liehuvat puuntyngissä kuin noitien pikkuhousut...’ Alison ei kuitenkaan ole Paddy, sillä Alison on ollut asianajana jo viisitoista vuotta ja nyt hän on vihdoinkin saanut ajettavakseen murhajutun, jossa syytettynä on yläluokkainen Madeleine Smith. Alison ja hänen kollegansa Patrick käyvät junalla haastattelemassa maalla asuvaa Madeleinea, jolloin taas kerran paluumatkalla tilaisuus tekee houkutuksesta liian suuren. Alison on avioliitossa ja hänellä on tytär Matilda. Aviomies Carl on jäänyt hoitamaan lasta kotiin pitäen vain osa-aikaista terapiavastaanottoa, se ei kuitenkaan hidasta Alisonia, kun on kyse Patricista tai alkoholista. Alison on sievä, vähän tuhti nelikymppinen, joka lähtee aina työkaverien kanssa ottamaan vain yhden lasin viiniä ja lopulta juo pullon ja enemmänkin...Nöyryytykset ovat selviö, sillä usein hän ei edes muista kaikkea...Carlin suureksi raivoksi Alison pilaa heidän suhteensa ystäväpariskuntaan, kun vauhti nousee päälle ja Alison kokee olevansa kuin Adele...kukaan muu ei vain yhdy loputtomaan laulantaan. Onneksi Carl on saanut Matildan suojattua niin, että Alison on tälle edelleen rakas, ihana äiti. Sen sijaan Alison alkaa saada uhkaavia viestejä puhelimeensa:

Tiedän, mitä teet senkin vitun lutka. Tarkkailen sinua.

Pysyisit jo vittu kaukana hänestä.

Tiedän ettet ole lopettanut sitä...

Olen usein miettinyt miehiä, jotka vihaavat naisia. Heitä ihan oikeasti on. Etenkin ellet ole kynnysmattotyyppiä, heikkoitsetuntoinen uros hermostuu helposti eikä ikinä edes kuvittele tarvitsevansa vihanhallintakurssia tai muuta terapiaa. Hän ei näe itsessään mitään vikaa. Olen hämmästynyt miten hienosti Harriet Tyce tuo kirjassaan esille miehet jotka vihaavat naisia alleviivaamatta asiaa: Lukijan pitää se itse ymmärtää ja oivaltaa. Siihen Tyce luottaa!

Oranssi kuori, valkea höytyvä, reunoiltaan verenpunaiseksi tummuva hedelmäliha, auringonlaskun värit.

Veren kuohunta korvissani sinun päästessäsi hetki hetkeltä lähemmäs päämäärääsi, sitruksen suloinen purskahdus, joka vetää sinut sieltä takaisin tänne ennen kuin ylität rajan...Se toimii joka kerta. Tiedät, että olet turvassa, yksin.

Veriappelsiini on älykäs, psykologinen trilleri, joka onnistuu täydesti! Lukija innostuu kirjan erityisestä tavasta tulla liki, lukija hyväksyy epämukavia hajuja sekä nesteitä, hän kestää, mitä tuleman pitää,  paheksuu sekä rakastaa Alisonia, uppopaistetun ruoan haju tuntuu kaikkialla, punaviiniä läikkyy sinne sun tänne...Kauhea pelko on se, että Alison kadottaisi itsensä likaisen hotellihuoneen tuhruiseen sänkyyn voimatta nousta viitassaan todistamaan Harriet Tycen onnistuneen loistavasti eksyttämään lukijan totuuden jäljiltä! 

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirsi

*****

Dekkarit Leena Lumissa 

Jörn Donner on poissa, Aila Meriluoto on poissa, niin monet ovat lähteneet...

Kirjailija Jörn Donner on poissa. Kirjailija Aila Meriluoto on poissa. Moni muukin on lähiaikoina lähtenyt tähtipoluille. Eläminen on kuolemista. Se satuttaa, koska se saa tajuamaan, miten lyhyt elämä oikeasti on. Nuorena sitä harvemmin niin ajattelee, joten hämmästyin, kun oma tyttäreni nuori nainen, juuri valmistunut teologian maisteri, totesi: "Elämä on aivan liian lyhyt. En millään ehdi tehdä yhdessä elämässä kaikkea mitä olisin halunnut ehtiä! Olisin tarvinnut kolme elämää tai kaksisataa vuotta."

Ympäriltä katoaa niin julkkiksia kuin ystäviä ja tuttuja. Maisema muuttuu ja siihen on sopeuduttava. Kukaan ei tarjoa vaihtoehtoa. Rakkaat lemmikit lähtevät vieläkin nopeammin ja senkin jälkeen ikävä on iso. Se ei katoa minnekään. Hetkellisesti unohdat ja sitten taas joku asia tuo uskollisen ystäväsi mieleesi.

Voisin kirjoittaa tähän Jörnistä jotakin, mutta en kertonut Ailastakaan, joka oli elämäni yksi tienviitoista. En pystynyt...Kerron silti, että luin Donneria ennen blogia varsin ahkeraan ja hänen kirjojaan löytyy kirjahyllystämmekin. Minusta hän oli äärimmäisen kiinnostava, kiehtova ja älykäs persoona.

Emme kuitenkaan elä kuin kuoleman rajalla. Voimme ahmia elämäämme niin kauan kuin sitä riittää. Kun aika on, sitten aika on. Siihen asti hiljennymme läheistemme poistuessa, toivotamme 'hyvää matkaa tähtipoluille' ja jatkamme elämäämme edesmenneet muistoissamme. 

"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus."

- Bo Carpelan - 
suom. Caj Westerberg

nostalgioissa
Leena Lumi

kuva Pekka Mäkinen

Lisa Jewell: Löysin sinut

Riding Bayn pikkukaupunki on kuin suoraan jostain brittisarjasta, jonka olemme nähneet televisiosta. Kodikkaita kivijalkakauppoja muutamia, pubeja, joista yksi ainakin 1600 –luvulta. Meri huokailee vuorovesitahtiinsa ’vuoksi, luode, vuoksi, luode...’ ja kantaa rannalle aarteitaan, joita ihmiset voivat poimia meren vetäydyttyä. Kaikki tuntevat toisensa ja ovat ainakin tervehtimisen verran unohtaneet maansa luokkajaon. Peruskaupunkilaisten lisäksi on heitä, jotka saapuvat kaupunkiin viettämään lomiaan. Ottavat kodikkaan pikkumajoituksen ja viettävät lapsineen rantaelämää pari viikkoa. Kristyn ja Grayn vanhemmat ovat juuri tällaisia elämäänsä tyytyväisiä, jotka kerran vuodessa saapuvat aina samaan kaupunkiin lomalle ja säästä viis. Ainahan voi patikoida ellei keli houkuta rantalöhöilyyn. Näin he tekevät myös 1993, jolloin Kristy on viisitoista ja Gray seitsämäntoista. Jälleen heitä odottaa kostea huone merivartijan majassa, samat upeat maisemat, ravunpyynti, tivoli ja ranskanperunat...Ensimmäistä kertaa Grayn mielestä hän olisi voinut jäädä jo yksin kotiin ja elämä olisi ollut vähemmän tavallista, sillä hänen ystävänsä olivat järjestämässä bileitä. Mitä tämä tylsä, vaikkakin lapsuuden muistoja kantava paikka, voisikaan tarjota yhtä jännittävää kuin tytön, johon hän oli juuri ehtinyt ihastua...

Lisa Jewellin trilleri Löysin sinut (I Found You, WSOY 2020, suomennos Karoliina Timonen) kantaa hyvin cinemaattista tarinaa sairaan mielen pakkomielteestä vuodessa 1993 ja sen seurauksista tässä päivässä. Jewell onnistuu kuljettamaan aikamatkustusta niin ettei tarinan jännite katkea eli olet kuin samassa, mutta tiedät ettet kuitenkaan. Tilanne on kuin olisit kokenut kaiken ennen, mutta et heti muista sitä, kaikki on vain tuttua. Tarina on kuin mies, jonka Alice löytää kotinsa edestä istumassa kaatosateessa ja jonka hän muitta mutkitta ottaa luoksensa pienen ulkorakennuksen huoneeseen asumaan: Mies tuntee kaupungin, mutta hän on menettänyt muistinsa: kuka hän on? mistä hän muistaa Riding Bayn?  milloin hän on siellä ollut? Varsin huoletonta, mutta sydämellistä Alicea moinen ei pelota. Hän paljastaa varsin pian, sen minkä talokin Frankiksi nimetylle miehelle on paljastanut sotkuineen päivineen, kolme lasta, kolme koiraa ja huoleton kodikkuus, niistä on Alice tehty. Hän jopa kertoo lastensuojelun olleen hänen perässään, koska hän on majoittanut luonaan kyseenalaisia ihmisiä, joista kukaan ei ole tietänyt mitään. Hän tekee sen jälleen eikä lähimmän ystävänsä painostuksesta huolimatta halua, että kysytään poliisilta, onko ketään ilmoitettu kadonneeksi. Eikä etenkään sen jälkeen kun hänestä ja ’Frankista’ on tullut rakastavaiset:

Alice seisoo lantio keittiötasoon nojaten, kädet ristissä rinnalla, ja katselee tätä miestä keittiössään ruokkimassa hänen lastaan, koirat istumassa jaloissa toiveikkaina kinkun tai kanan tähteitä saadakseen. Hän kuuluu tänne, Alice ajattelee, äkkiä, kauhuissaan. Kuka tahansa hän on. Mitä tahansa hän on tehnyt. Hän kuuluu tänne.

Alice ja Frank ovat tätä päivää. He kulkevat kaupungilla ja mies muistaa elokuvateatterin sisäänkäynnin pelästyen, mutta ei sitä, mikä siinä pelotti. Hän tunnistaa pubin, jossa kertoo olleensa ja hän tunnistaa hämmästyttävän hyvin niemenkärjessä komeilevan kartanon...ja rannan. Siellä oli ollut joku, joku häiritsevä ihminen vai oliko hän itse ollut häiritsevä? Oliko hän ollut muistikuvien paha?

Aikaisemmasta Jewellin jännitysromaanista kirjoitin, että ’Lisa Jewell kirjoittaa henkeäsalpaavan jännittävästi: aina ei tarvita puukkoa tragediasta kertomiseen, joskus sydän kirjoittaa vahvemmin.’ Tätä mieltä edelleen ja lisäksi vielä Jewellin taitavuus kutoa aikakerrokset yhteen, jolloin lukija voi vain heittäytyä nauttimaan tarinasta. Tämän kirjan näin filminä. Tästä täytyy tehdä elokuva! Olen varma, että myös New York Times yhtyisi kantaani, niin osuvasti siellä on kirjasta sanottu:

”Jewell kuvaa katoamisen ja itsensä kadottamisen välistä tilaa...Eniten mielihyvää Jewelliä lukiessa tuottaa se, miten juonet risteilevät ja lopulta törmäävät yhteen. Mestarillisesti jännitys lisääntyy lisääntymistään, ja Jewellin kirjoitus sykkii elämää.”

No, minusta juonet suorastaan solahtavat toisiinsa ja kirjoitus sykkii elämän lisäksi tosi sairaan mielen patologiaa, mutta sehän kuuluu jännitysromaanin henkeen. Kaiken Jewell kuitenkin kirjoittaa sydämellä ja visuaalisuudella, joka saa näkemään unia vanhasta kartanosta meriusvaan kietoutuneena...Sen puutarhasta ja riikinkukosta, jota Kirsty ja Gray kerran menivät katsomaan kesken bileiden:

Maanpinnan yllä leijui hiukan usvaa, ja puutarha hohti kuunvalossa hopeisena.

Ja sitten, siinä heidän silmiensä edessä, riikinkukko kääntyi äkkiä kohti talosta kantautuvaa valoa, kohti yleisöään, avasi pyrstöviuhkansa ja heilutti sitä musiikin tahdissa.

Tanssiva riikinkukko hopeisena hohtavassa kuunvalossa juuri ennen kuin varjo lankesi heidän ylleen...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Se saattoi tapahtua. Sen täytyi tapahtua. Se tapahtui...

Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

*****

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä kun Auschwitz vapautettiin. Sytyttäkäämme kynttilä Vainojen uhreille, joiden muistopäivää tänään vietetään.

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santayana -

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Miljooniksi tähdiksi....

Miljooniksi tähdiksi
valovuosien mittaisiksi tähtisumuiksi
yli yön kestäviksi
välähdyksiksi
kaukaisista tähdistöistä
minun kaipuuni
kirjoittaa sinuun

- Ari Kokkonen -
kuva Vincent van Gogh

Akkujen lataamista: liikuntaa, lepoa, lukemista, livetapaamisia, tuumailua...ja luntakin!

Olen huono huomaamaan, milloin tarvitsi ladata akkuja. Luen nyt monen muun kirjan ohella Kaisa Jaakkolan Palaudu&Vahvistu ja siitä käy selväksi, että hyväkin stressi kuluttaa ja uuvuttaa. Olen usein mielestäni parhaimmillani ylikierroksilla, mutta yhtäkkiä huomasin, että en halua avata konetta aamulla. Illat alkoivat pelottaa, sillä kun vain yritän käväistä facebookissa, jämähdän sinne ihan siksi, että siellä on usein menossa montakin kiinnostavaa keskustelua ja kaiken lisäksi kuulun jotain yli kymmeneen ryhmään. Siinä se ilta taas meni, kello on 22 ja pitäisi alkaa lukea...Toivon, että kun hitaasti lukemani Kaisa Jaakkolan kirja on luettu, opin pitämään taukoja luonnostaan.

Olen haakuillut eri kirjojen kanssa eli tahtoo sanoa monta olevan luvun alla yhtäaikaa, kunnes avasin Celeste Ngn Olisi jotain sanottavaa ja niinhän sitten vedin tarinaa aamukolmeen! Oli sen väärti, mutta olo oli kuin olisi ollut juhlimassa aamuun.

Ja jos/kun olen poissa facebookista, voi ohi mennä vaikka mitä.

Hyvännäköinen kansi...

Elämä alkaa olla yhtä pöllöä alkaen näistä Wrendalen rakastuneista pöllöistä♥

Jo aikaa sitten olen lukenut ja postannut Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan, mutta halusin lukea sen uudelleen kunnes menee eteenpäin. Kun tämä on lukenut, suosittelen isosti samaa aihetta käsittelevää tietokirjaa:

Kansankodin pimeämpi puoli ei jätä kylmäksi, lupaan sen.

Haluan lukea myös jo nyt uudelleen Suvi Vaarlan Westendin, joten luen nyt sitten vain itselleni. Tässä kirja, jota suosittelen kaikille.

Lankomiehen Pekka Mäkisen kuva luvialaisesta kauriista eli onkohan kyseessä valkohäntäkauris...Meidän pienet metsäkauriit olen tänään jo ruokkinut ja niiden jälkiä tässä nyt joitakin päiviä seurailen. Olen vaan.

Mukavaa viikonloppua kaikille♥ Ja kiitos kaikille kirjailijoille, jotka olette vuosien varrella tuoneet blogeja esiin hyvässä hengessä♥

rentoillen
Leena Lumi

PS. Työkoneelleni tuli selvästi eroahdistus, sillä se alkoi temppuilemaan todella! No, yritän vain opetella uutta olemisen ja tekemisen aikataulua.