Hän piti
miehistä.
Hän oli aina
pitänyt miehistä. Hän oli halunnut viisi poikaa. Ja hän toivoi yhä että olisi
saanut ne, koska Christopher oli, - Nyt Olive tunsi todella raskaan murheen
painavan rintaansa, saman murheen joka oli tullut tutuksi Henryn halvaantumisen
jälkeen neljä vuotta sitten ja tämän kahden vuoden takaisen kuoleman jälkeen,
nyt hän tunsi sen raskaana rinnassaan. Christopher ja Ann olivat nimenneet
ensimmäisen lapsensa Henryksi Chrisin isän mukaan. Henry Kitteridge.
Suurenmoinen nimi. Suurenmoinen mies. Olive ei ollut tavannut pojanpoikaansa.
Elizabeth
Stroutin teos Olive, taas (Olive, Again, Tammi 2021, suomennos Kristiina Rikman)
jatkaa vahvasti siitä, mihin jäimme kirjassa Olive Kitteridge. Ajan virta on
vain jatkanut juoksuaan ja nyt tapaamme Oliven hänen ikävuosinaan 70-86. Kaikki
on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Mikä ei ainakaan ole muuttunut, ovat
Oliven välit hänen poikaansa ja tämän perheeseen, jotka asuvat niin kaukana,
että he näkevät tuskin koskaan. Olive Kitteridgestä on parhaiten mieleeni
jäänyt hänen poikansa ensimmäisen avioliiton hääpäivä. Olive huilasi hetken
yläkerrassa ja sitten hän kuuli avonaisesta ikkunasta, mitä hänen poikansa vastavihitty vaimo sanoi anopistaan. Kylmäsi, vaikka mitenkään ei voi todeta, että Olive
olisi kaikkein viehättävin ja kohteliain persoona, sillä hänen piikittelevä
suorapuheisuutensa tuntui joskus tosi julmalta ja etenkin kun se vielä osui
maaliinsa melkein aina!
Olive, taas
sisältää kolmetoista tarinaa, jotka ominaankin ovat räjäyttäviä, mutta mikä
parhainta, tavalla tai toisella ne liittyvät Oliveen. Hänen elämänsä iltaa ja
uutta aviomiestä, varakasta Jack Kennisonia seurataan mitä tarkimmin. Yhteisöstä
tulee samalla kuin peili, joka heijastaa Oliven luonnetta syväluodaten. Hänhän
ei ole ilkeä, vain suorapuheinen. Ihan vain joskus hän haluaa olla piikikäs,
mutta silloin syystä. Yllättäen saamme myös havaita hänen olevan heikompien
puolella. Niiden puolella, joita snobit eivät edes tervehdi. Ja tulee hetki,
jolloin Olive saa huomata itse olevansa snobien täysin ignooraama. Hän ei itse
katso tehneensä mitään väärää, mikä ei ole ihan totuuden kestävää, mutta tässä
kirjassa hän alkaa armottomasti nähdä omia virheitään ensimmäisestä
avioliitostaan. Omia virheitään, ei rakkaan Henryn. Paljon rankemmin hän saa
kohdata täydellisen epäonnistumisensa suhteessa poikaansa ja tämän perheeseen.
On kulunut
vuosia kun Olive on tavannut ainoan lapsensa, eikä lapsenlastaan ollenkaan, mutta
nyt koko perhe lapsikatraan kera saapuu Oliven luokse. Olive aikoo yrittää
kaikkensa tapaamisen suhteen, mutta siltikään mikään ei onnistu. Chris on sanoihin
takertuva, äitinsä valintoja moittiva ja selvästi koko perhe kantaa Olivesta
ikävää käsitystä aina lapsia myöten. Chris ei myöskään hyväksy äitinsä
avioliittoaikeita, minkä tekee selväksi. Mitään lämpöä vierailussa ei ole:
He
selvisivät vierailusta seuraavan yön ja vielä yhden päivänkin, mutta sitten
koitti viimeinen ilta. Olive oli uuvuksissa. Pikku Henryä lukuun ottamatta
kukaan lapsista ei ollut puhunut hänen kanssaan. Mutta he tuijottivat häntä –
yhä röyhkeämmin, Olivesta tuntui – ja sen sijaan että olisivat painaneet
katseensa maahan, kuten aluksi…
Ja niin
tapahtuu jälleen, että hän saa kuulla miniänsä sanovan pojalleen hänestä
järkyttävän sanan, yhden ainoan sanan, joka kattaa paljon ongelmia. Olive ei
saa unta ja nousee uupuneena aamuun, jolloin Jack tulee tapaamaan Chrisiä. Miniä
jo kerää tavaroita ja kaikki on kuin paosta: äkkiä pois täältä! Chrisin käytös
on ylimielistä Jackia kohtaan ja yllättäen Olive tajuaa pelänneensä poikaansa koko
ikänsä. Kun he vihdoin ajoivat tiehensä ja Olive huomasi rakkaudella pikku Henrylle
kutomansa punaisen kaulaliinan lojuvan sohvan alla, hän järkyttyi täydellisesti.
Totuus
valkeni hänelle kammottavalla voimalla: hän oli epäonnistunut kolossaalisella
tavalla. Hän oli epäonnistunut eikä ollut vuosikausiin tajunnut sitä. Hänellä
ei ollut perhettä sillä lailla kuin muilla ihmisillä oli. Muiden ihmisten
lapset tulivat käymään ja juttelivat ja nauroivat ja heidän lapsensa istuivat isoäitiensä sylissä ja he
retkeilivät yhdessä ja tekivät kaikenlaista, söivät yhdessä ja pussasivat
hyvästiksi.
Tämän kaiken
valjetessa Olive tajusi myös jotain itsestään…
Olive, taas on
kuin julma läpivalaisu ihmismieliin, meihin kaikkiin. Olive ei ole
hienotunteisin, mutta hän on tarkka huomioitsija eikä läpeensä paha ollenkaan. Hän
on vain ylettömän suorasanainen. Jos luit Pikkukaupungin tytön, tapaat tässä
kirjassa myös Isabelle Goodrown ja monia, monia muita. Stroutin kyky kuljettaa
lukijaa tunnetilasta toiseen on kuin matka myrskyävällä merellä. Sinnekin yltävät
kuitenkin tyvenet, joissa Olive elämän iltaa kohden löytää poikansa hänelle
istuttaman ruusupensaan kukan takaa uuden nupun. Ja ties miten monta nuppua ja
kukkaa pensaissa kukkiikaan seuraavana keväänä, mutta sitä ennen Olive aikoo
kirjoittaa elämästään sellaisena kuin se oli ollut: surun ja onnen valtamerenä.
