perjantai 21. toukokuuta 2021
Mutta maailma on niin esittävä että nuo vuodenajat...
keskiviikko 19. toukokuuta 2021
Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten saariseikkailu
Tältähän saari lasten mielikuvissa näyttää. Yhteysaluksia, hylkeitä, pieni purjevene harjoitteluun, kalastusta, suvionnea...
Varissaari sijaitsee vain noin kymmenen minuutin matkan päässä Kotkan satamasta. Siellä voi tehdä vaikka retken Merikeskus Vellamoon, jolloin avautuu saaren hurja historia. Hurjimmat meritaistelut koko Itämeren historiassa käytiin Varisssaaren edustalla. Taistelevat maat olivat Ruotsi ja Venäjä. Maita hallitsivat serkukset Kustaa III ja Katariina Suuri. Rauha solmittiin vuonna 1790.
Jännittävän tarinan meritaistelusta kertoo vain neljätoista vuotiaana armeijaan värvätty Aleksi. Vailla mitään taistelukokemusta nuoret miehet ottivat vastaan Ruotsin laivaston iskut. Aleksi ja hänen ystävänsä Ilja olivat jo meren armoilla ja vain onnistunut maihinnousu lähimpään saareen pelasti heidät. Lopulta kaikki vietiin laivoihin ja he tiesivät olevansa ruotsalaisten vankeja. Onneksi kuningas Kustaa III ja keisarinna Katariina II olivat solmineet rauhan ja kaikki pääsivät palaamaan koteihinsa.
Pellinki Porvoon edustalla käsittää parisataa saarta ja luotoa. Saaressa asuu ympärivuotisesti vähän alle 300 ihmistä. Kesäisin väkimäärä moninkertaistuu. Pellinki on kuuluisa mm. siitä, että siellä ovat kesiään viettäneet monet kuuluisat taiteilijat. Kuuluisin lienee Tove Jansson, joka pikkulikkana kulki polkuja pitkin hakemassa maitoa perheen kesäpaikkaan. Joskus matkat kestivät niin kauan, että Tove sai aiheesta kirjoitettua todenmakuisen kirjan Kuinkas sitten kävikään? Tämän pohjalta saarelle on kehitetty pulmapolku, jossa saa kulkea Toven jalanjäljissä, mutta perille ei pääse ennen kuin on ratkaissut neljätoista rastia. Kirjassa seurataan Väinön ja hänen perheensä seikkailupäivää Toven poluilla.
Ohitamme Seilin, jolla on monen tuntema surullinen historia sairaiden hoitopaikkana. Emme ohita sitä sen takia, sillä Seili on todella kaunis ja kiinnostava kohde nykyään etenkin erikoisten puidensa ansiosta. Myös hylkeitä on helppo nähdä ja onhan koko saaren nimi varmaan peräisin ruotsin sanasta säl, joka tarkoittaa hyljettä. Seilistä on mukava tarina niiltä ajoilta kun hoitohenkilökunta asutti saarta.
Ohitamme kiinnostavan Rosalan, joka liittyy viikinkiaikaan. Saamme jännittävän tarinan viikingeistä, samalla kun purjehdimme kohti
Jurmoa, jonne sydämeni on halannut jo vuosikymmeniä. Olisimme voineet sinne mennä, mutta ennen kuin huomasimmekaan paattimme sijainti siirtyi Päijänteelle. Silti Jurmo♥ Ei tarvitse olla omaa venettä päästäkseen Jurmoon, sillä sinne kulkee yhteysalus. Matka kestää noin kolme tuntia. Jurmossa on ollut vakituista asutusta yli 800 vuotta. Jurmo -kiinnostus minulla alkoi, kun sain lahjaksi eräältä herralta Sandy Pimenoffin kirjan Iurima Ultima. Iurima iacet ultima versus australem plagam et proxima mari - Jurmo on kauimpana etelässä ja lähinnä merta. Jurmo on tarujen saari. Tämä kirja on kaksikielinen ja kertoo Jurmosta paljon ja etenkin sen asukkaista mustavalkokuvineen. Jos olet yhtä innostunut laamoista kuin minä, toki haluat Jurmoon, sillä siellä ne vaeltavat vapaina. Jurmo on niin kiinnostava kohde, että kannattaa varautua yöpymiseen.
Jurmon tarina on niin kaunis, että kerron siitä vähän. Noin kolmisen sataa vuotta sitten laiva ajoi karille Jurmon lähettyvillä ja painui pohjaan. Miehistö pelastui saarelle. Ja sitten kävi niin, että miehistä nuorin, hollantilainen Willem, päätyi Lassfolksin tilalle:
Talon tytär oli kaunis ja loi nuorukaiseen ujon tutkivia katseita. Willem rakastui päätä pahkaa. Hän ei voinut enää kuvitella elämää ilman Beataa vaan halusi viettää tytön kanssa koko loppuelämänsä.
- Saanko mennä naimisiin Beatan kanssa?
Isäntä ei vastannut moneen päivään, mutta lopulta hän saneli ehdot ja koeajaksi tuli kolme vuotta. Sitten tuli aika ryhtyä suunnittelemaan häitä. Willem alkoi iltaisin sulkeutua vanhaan pikkutupaan. Hän takuulla suunnitteli jotain yllätystä...
Hääpäivän aattona Willem viimein pyysi Beatan vanhempia ja muutakin talon väkeä suureen tupaan.
Odottakaa hetki, hän sanoi ja kiiruhti pikkutupaansa.
Hän palasi sieltä käsissään niin kaunis ja huolellisesti veistetty laivan pienoismalli, ettei talon väki ollut sellaista kuunaan nähnyt.
- Tämä on juuri samanlainen laiva, jossa me haaksirikkouduimme Jurmon rantaan, Willem selitti. - Halusin tehdä tämän Jurmon kirkkolaivaksi kiitokseksi pelastumisestani.
- Toivoisin, että se olisi kirkossa jo huomenna, kun meidät vihitään, Willem pyysi.
Kylän miehet lähtivät saman tien ripustamaan laivaa kirkon kattoon, ja siellä se on kaikkien ihasteltavana vielä tänäkin päivänä.
Loput kirjan jännittävät saaret vilistävät silmissämme, kun purjehdimme hyvässä tuulessa kohti mannerta. Raili Mikkasen kirjoista voin luvata, että ne ovat aina jännittäviä ja hyvin tarkkoja tiedon suhteen. Raili rakastaa karttoja kuten Lumimieskin. Kerran kirjamessuilla he löysivät yhteisen karttahulluutensa ja minun oli lähdettävä hakemaan seuraa muualta...Sirkku Linnean kuvat ovat kaikenikäistä lukijaa kiehtovia ja kyllä tekstikin vie aikuisia. Lumimies luki tämän kirjan jo ennen minua. Hän ja minä jaamme, emme kartta- vaan saarirakkauden. Saarissa on taikaa, kuten tässä kirjassakin!
*****
maanantai 17. toukokuuta 2021
Anne Swärd: Jackie
Joskus, toisinaan tai sitten usein, tapahtuu sellaisten ihmisten kohtaaminen, jonka esteeksi olisi tarvittu suopea kohtalo. Se voi olla henkilöiden harha ihmisparinsa löytymisestä. Helteellä yhdessä katolla tähtiä yrittäessään nähdä kaupungin valosaasteelta, he näkevät tähdet toistensa silmissä. He näkevät sellaista, jolla ei ole mitään yhteyttä onnelliseen todellisuuteen. Ehkä oksa risahti jossain, kyyhkynen kujersi, naakka rapisteli piipun varjoissa. He eivät näe oikeasti mitään samoin. Kaikki roikkuu mielihalukuvitelmista, joihin toinen uskoo vielä tosissaan, toinen rakentaa kaiken pakkomielteisen sairautensa kautta. Tämä tarina on toistunut omalla tavallaan monesti sekä kirjoissa, elokuvissa että oikeassa elämässä. Ja se jatkaa tapahtumistaan koskaan päättymättä. Toisin sanoin, toisin tunnelmin, olen tänäkin vuonna siitä lukenut, mutta nyt en tavoita naispäähenkilön mieltä…, sitä mihin hän luulee tämän polun johtavan.
Anne Swärdin Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana
Nikula) kertoo nuoresta tytöstä, joka rakastaa kulkea kaupungin pimeillä
kaduilla. Hän asuu jo poissa kotoaan ja tekee töitä mitä saa, mutta haluaa
opiskella kuvataiteilijaksi. Hän on ottanut epävirallisesti nimekseen Jackie,
Jackie Kennedyn mukaan. Hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, paitsi Connie
taidekoulusta. Connie on aivan toista maata: päämäärätietoinen, lahjakas liitunsa
kanssa, kaunis, rento, selviytyvä, mallityyppinen oman elämänsä sankari.
Hänestä olisi ollut estämään Jackien nousu pimeään junaan, jos Jackie vain
olisi kertonut. Jackien ollessa kotona, hänestä tuntuu, että koko maailma on
liikkeellä ja elämä kulkee jossakin muualla. Hän odottaa tiettyä junaa, joka
veisi hänet elämän sykkivään keskiöön. Jotain joka valtaisi hänet niin tyystin,
että muusta ei väliä. Junat voivat jäädä tulematta, mutta ei Jackien.
Pimeydestä häntä kohti tulee juna ilman valoja. Juna kuin yö. Juna juuri
Jackielle. Siihen hän nousee eikä tämän jälkeen tarvitse enää murehtia elämän tapahtuvan
jossain muualla. Se on nyt hänessä ja miehessä, joka täyttää Jackien odotukset
hänen ihmisparistaan. Hänen kaltaisestaan.
Syyskuun helle vie heidät usein miehen asunnon katolle. He voivat
viettää päiväkausia vain rakastelemalla, juttelemalla ja miehen kokatessa heille
uskomattomia aterioita. Tosin Jackie lähtee asunnosta joskus omalleen hakemaan
vaatteita, taidekouluunsa tai tapaamaan Connieta.
Jackiesta on ihanaa kuljeskella kaupungilla öisin. Hän on yöeläjä,
väsymätön oman tien kulkija. Hän haluaa koko maailman tai ei mitään. Mies ei
estele häntä, vaan jää kotiin odottamaan että hän palaa retkiltään. Jackie
menee, mies jää. Niin se on naisten kanssa, siihen pitää vain tottua ja se on
opittava. Se kysyy helvetillisesti kärsivällisyyttä, muuten ei ole mitään mahdollisuuksia.
Mies ei koskaan hallitse täysin sitä taitoa. Joskus kärsivällisyys loppuu ja…
Hän odottaa kunnes tulee pimeää.
Ja odottaa kunnes aurinko nousee.
Kunnes Jackie tulee takaisin.
Viimeinkin hän tulee ja mies on nukkuvinaan.
Mahdotonta, miltei vaarallista ajatellakin, että Jackie
jättäisi tulematta.
”Armottoman tarkka psykologinen kuvaus ihmisen
rikkinäisyydestä sekä rakkauden ja riippuvuuden hiuksenhienosta erosta.”
Sitä tämä tarina on. Siksi teos on sekä niin hämmentävä että
ehdottomasti lukemaan pakottava.
”Samanaikaisesti viettelevä ja hyytävä”, kirjoittaa Svensk Dagbladet.
Tällaiseen ei voi olla
tarttumatta. Kaiken huipuksi olen lukenut Anne Swärdiltä teoksen Vera, joka ei
unohdu kun kirjan kannet sulkeutuvat Vieläkin puimme mieheni kanssa sekä Veran
aloitusta että Tatra-vuoriston tapahtumia. Jackie on juuri kuten kansikuvan
Jackie. Silmät kiinni että olisi yö, että olisi yksin pimeillä kaduilla.
Mies: Minulla on ikävä sinua. Tunteeni pääsivät vihdoin valloilleen,
kun sinä astuit elämääni…
Jackie: Joka aamu kun herään, haluan pois täältä, Joka aamu
kun herään, haluan vain nukahtaa uudelleen. Joka aamu kun herään, haluan nukahtaa
enkä halua herätä enää koskaan.
*****
lauantai 15. toukokuuta 2021
Toukokuulta
Sinihimmeä ilta,meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!
Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?
- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)
keskiviikko 12. toukokuuta 2021
Pieniä onnenpisaroita ja onnenpensaat avautuivat tänään!
Olen niin onnenpisaroissa, kun sain luvan käyttää tätä Ilona Pietiläisen ja Karton yhteistyön kuvaa, joka tulee ensi vuoden kalenteriin. Ehdin jo toivoa tästä korttiakin! Kortti innoitti minut vähän hulluttelemaan eli kai sitten mokailemaan, mutta ei voi mitään: Värinälkä on nyt kova! Kiitos Ilona♥
Menneiden pääsiäisten tetenarskuja, jotka vain vuodesta toiseen jaksavat. Tässä pohjoisrinteessä, johon kohta ilmestyvät ne kukkijat, mitkä tekevät tästä kivipuroineen japanilaisen rinteen. Ei maksanut muuta kuin laittaa kuihtuneet kukat maahan, istutus kastella ja odottaa uutta kevättä.
Kyllä kelpaa kun pehkoja on useampia.
Keisarinpikarililja, jonka olen istuttanut vain myyränkarkottimeksi, mutta tässä värissä, hhhmmm...
"Never say never". Olemme aina sanoneet, että kahta meille ei tule ja toinen niistä on tuija, toista en paljasta, sillä niin monet siitä pitävät...Meille tuli tänään ensimmäinen tuija, kun noita kartiovalkokuusia on kai jotain yksitoista jo. Tuijan paikka valikoitui niin, että sen takana on oikealla on tuurenpihlaja ja vasemmalla mänty, jonka nimi on Merimänty, koska se on kuopuksemme ikäinen. Tuijalta sillalle päin kasvaa juhannusruusua. Tuija tulee seuratuksi. Se on Thuja occidentalis 'Smaragd' ja liikun ihan uusilla vesillä, sillä tuijat eivät ole ikinä kiinnostaneet minua. Onkohan tämä hankinta seurausta erään älylän talon pihapiirin tarkastelusta vai tyttäremme Lohjan pihalta...Koko on heti jo 160 cm, mutta luvattiin, että kasvaa vain 3-5 metriseksi ja pylväsmäisenä. Hankinta on tehty Plantagenista. Laatu erittäin hyvä. Eihän näitä tarvitse suojata muuta kuin kevätahavalta? Eihän villieläimiltämme, eihän? Nyt kun metsäkauriit ovat jääneet jo metsiin, juhlivat rusakot.
Onnenpensaat aukenivat kaikki neljä tänään. Olihan lämpöäkin +27 astetta täällä Suomen Tahitilla.
Onnenpensaita tekee mieli muutama lisää.
Huomatkaa takana Lumimiehen hellyyydellä vaalima kuusiaita♥
Joka kevät istutan kaksi laakeaa ruukkua täyteen orvokkeja. Pääsevät sitten kesäkuun lopulla maahan rauhassa siementämään. Joulukuullakin puskee miniorvokkeja laattakivien rakosista.
Nyt on silleen, että Taika on jo kohta lähdössä hoviväkensä ja isosiskonsa Dinan kanssa kohti kotisaartamme. Talosta tulee koti, kun se täyttyy koirista ja nuorista. Kamalan kiinnostava kirja menossa, mutta tuskin koneelle kerkiän, sillä haluan olla läsnä perheelleni. Ja kun he lähtevät joskus su iltana, minä olenkin jo aamusta saamassa toista rokotustani.
Nautitaan näistä toukokuun päivistä, hetkistä, jolloin puiden lehtien vihreyskin on vielä tuoretta. Vaikka syyskesä onkin suurin rakkauteni hämärtyvine iltoineen ja puutarhasta kantautuvine tuoksuineen, tästäkin ajasta voi löytää monia onnenpisaroita. Humallutaan toukokuusta ja keksitään kaikkia uusia puutarhaideoita, sillä vain taivas on kattona, kun puutarha vie♥
maanantai 10. toukokuuta 2021
Elizabeth Strout: Olive, taas
Hän oli aina
pitänyt miehistä. Hän oli halunnut viisi poikaa. Ja hän toivoi yhä että olisi
saanut ne, koska Christopher oli, - Nyt Olive tunsi todella raskaan murheen
painavan rintaansa, saman murheen joka oli tullut tutuksi Henryn halvaantumisen
jälkeen neljä vuotta sitten ja tämän kahden vuoden takaisen kuoleman jälkeen,
nyt hän tunsi sen raskaana rinnassaan. Christopher ja Ann olivat nimenneet
ensimmäisen lapsensa Henryksi Chrisin isän mukaan. Henry Kitteridge.
Suurenmoinen nimi. Suurenmoinen mies. Olive ei ollut tavannut pojanpoikaansa.
Elizabeth
Stroutin teos Olive, taas (Olive, Again, Tammi 2021, suomennos Kristiina Rikman)
jatkaa vahvasti siitä, mihin jäimme kirjassa Olive Kitteridge. Ajan virta on
vain jatkanut juoksuaan ja nyt tapaamme Oliven hänen ikävuosinaan 70-86. Kaikki
on muuttunut ja mikään ei ole muuttunut. Mikä ei ainakaan ole muuttunut, ovat
Oliven välit hänen poikaansa ja tämän perheeseen, jotka asuvat niin kaukana,
että he näkevät tuskin koskaan. Olive Kitteridgestä on parhaiten mieleeni
jäänyt hänen poikansa ensimmäisen avioliiton hääpäivä. Olive huilasi hetken
yläkerrassa ja sitten hän kuuli avonaisesta ikkunasta, mitä hänen poikansa vastavihitty vaimo sanoi anopistaan. Kylmäsi, vaikka mitenkään ei voi todeta, että Olive
olisi kaikkein viehättävin ja kohteliain persoona, sillä hänen piikittelevä
suorapuheisuutensa tuntui joskus tosi julmalta ja etenkin kun se vielä osui
maaliinsa melkein aina!
Olive, taas
sisältää kolmetoista tarinaa, jotka ominaankin ovat räjäyttäviä, mutta mikä
parhainta, tavalla tai toisella ne liittyvät Oliveen. Hänen elämänsä iltaa ja
uutta aviomiestä, varakasta Jack Kennisonia seurataan mitä tarkimmin. Yhteisöstä
tulee samalla kuin peili, joka heijastaa Oliven luonnetta syväluodaten. Hänhän
ei ole ilkeä, vain suorapuheinen. Ihan vain joskus hän haluaa olla piikikäs,
mutta silloin syystä. Yllättäen saamme myös havaita hänen olevan heikompien
puolella. Niiden puolella, joita snobit eivät edes tervehdi. Ja tulee hetki,
jolloin Olive saa huomata itse olevansa snobien täysin ignooraama. Hän ei itse
katso tehneensä mitään väärää, mikä ei ole ihan totuuden kestävää, mutta tässä
kirjassa hän alkaa armottomasti nähdä omia virheitään ensimmäisestä
avioliitostaan. Omia virheitään, ei rakkaan Henryn. Paljon rankemmin hän saa
kohdata täydellisen epäonnistumisensa suhteessa poikaansa ja tämän perheeseen.
On kulunut
vuosia kun Olive on tavannut ainoan lapsensa, eikä lapsenlastaan ollenkaan, mutta
nyt koko perhe lapsikatraan kera saapuu Oliven luokse. Olive aikoo yrittää
kaikkensa tapaamisen suhteen, mutta siltikään mikään ei onnistu. Chris on sanoihin
takertuva, äitinsä valintoja moittiva ja selvästi koko perhe kantaa Olivesta
ikävää käsitystä aina lapsia myöten. Chris ei myöskään hyväksy äitinsä
avioliittoaikeita, minkä tekee selväksi. Mitään lämpöä vierailussa ei ole:
He
selvisivät vierailusta seuraavan yön ja vielä yhden päivänkin, mutta sitten
koitti viimeinen ilta. Olive oli uuvuksissa. Pikku Henryä lukuun ottamatta
kukaan lapsista ei ollut puhunut hänen kanssaan. Mutta he tuijottivat häntä –
yhä röyhkeämmin, Olivesta tuntui – ja sen sijaan että olisivat painaneet
katseensa maahan, kuten aluksi…
Ja niin
tapahtuu jälleen, että hän saa kuulla miniänsä sanovan pojalleen hänestä
järkyttävän sanan, yhden ainoan sanan, joka kattaa paljon ongelmia. Olive ei
saa unta ja nousee uupuneena aamuun, jolloin Jack tulee tapaamaan Chrisiä. Miniä
jo kerää tavaroita ja kaikki on kuin paosta: äkkiä pois täältä! Chrisin käytös
on ylimielistä Jackia kohtaan ja yllättäen Olive tajuaa pelänneensä poikaansa koko
ikänsä. Kun he vihdoin ajoivat tiehensä ja Olive huomasi rakkaudella pikku Henrylle
kutomansa punaisen kaulaliinan lojuvan sohvan alla, hän järkyttyi täydellisesti.
Totuus
valkeni hänelle kammottavalla voimalla: hän oli epäonnistunut kolossaalisella
tavalla. Hän oli epäonnistunut eikä ollut vuosikausiin tajunnut sitä. Hänellä
ei ollut perhettä sillä lailla kuin muilla ihmisillä oli. Muiden ihmisten
lapset tulivat käymään ja juttelivat ja nauroivat ja heidän lapsensa istuivat isoäitiensä sylissä ja he
retkeilivät yhdessä ja tekivät kaikenlaista, söivät yhdessä ja pussasivat
hyvästiksi.
Tämän kaiken
valjetessa Olive tajusi myös jotain itsestään…
Olive, taas on kuin julma läpivalaisu ihmismieliin, meihin kaikkiin. Olive ei ole hienotunteisin, mutta hän on tarkka huomioitsija eikä läpeensä paha ollenkaan. Hän on vain ylettömän suorasanainen. Jos luit Pikkukaupungin tytön, tapaat tässä kirjassa myös Isabelle Goodrown ja monia, monia muita. Stroutin kyky kuljettaa lukijaa tunnetilasta toiseen on kuin matka myrskyävällä merellä. Sinnekin yltävät kuitenkin tyvenet, joissa Olive elämän iltaa kohden löytää poikansa hänelle istuttaman ruusupensaan kukan takaa uuden nupun. Ja ties miten monta nuppua ja kukkaa pensaissa kukkiikaan seuraavana keväänä, mutta sitä ennen Olive aikoo kirjoittaa elämästään sellaisena kuin se oli ollut: surun ja onnen valtamerenä.
sunnuntai 9. toukokuuta 2021
Tunnelmallista äitienpäivää!
Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille! Herkkuja, kukkasia, kirjoja, mutta ennen kaikkea yhdessäoloa♥ Omalle äidilleni etähalit eli pitkästä aikaa emme vietä äitienpäivää yhdessä. Heinäkuulla sitten...Merimestaan ja muuta kivaa.
Halit äidille♥
Toukokuun tyttäreltä rakkaalle äidille nyt lemmikkejä♥
Leena
perjantai 7. toukokuuta 2021
Leena Lumin luetut 2021
Tästä me taas aloitamme. Tähän kerään tänä vuonna lukemani kirjat, joista ne on sitten hyvä löytää, kun tarve tulee. En ole kiirehtinyt. Toki yritän postata ensi viikon alulle jo lukemani, mutta sitten tuleekin talo täyteen nuorisoa ja koiria. Puutarhassa ja lehdossa onnenpensaat juuri avautuvat ja viikonloppu onkin jo äitienpäivä!
1. Emma Rous: Täydelliset vieraat (Perfect Guests, Minerva 2021, suomennos Maikki Soro)
2. Anna Jansson: Katoavat jäljet (Dotter Saknad, Gummerus 2021, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)
3. Katja Kaukonen: Saari jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020)4. Annamari Marttinen: Häiriömerkintä (Tammi 2021)
5. Mattias Edvarsson: Hyvät naapurit (Goda grannar, Like Kustannnus 2021, suomennos Outi Menna)
6. Vanessa Springora: Suostumus (Le Consentement, WSOY, 2021, suomennos Lotta Toivanen)
7. Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman)
8. Gustaf Skardeman: Geiger (Geiger, Minerva Crime 2021, suomennos Katarina Luoma)
9. Sofie Sarenbrant: Häpeänurkka (Skamvrån, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow)
10. Anne Hakulinen&Leila Nevakivi: Lapsen oma perhoskirja (Minerva 2021)
11. Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet (Bazar kustannus 2021)
12. Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava 2021)
13. Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, Tammi 2020, suomennos Marja Haapio, ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001)
14. Koko Hubara: Bechi (Otava 2021)
15. Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive Again, Tammi 2021, suomennos Kristiina Rikman)
16. Anne Swärd: Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula)
17. Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten saariseikkailu (Minerva 2021)
18. Kate Quinn: Ruusukoodi (Rose Code, HarperCollins 2021, suomennos Päivi Paju)
19. Aileen Wuornos&Christopher Berry-Dee: Monster Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan tositarina (Monster. My True Story, Into Kustannus, suomennos Heidi Nieminen)
20. Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (The Family Upstairs, WSOY 2021, suomennos Karoliina Timonen)
21. Minttu Hapuli: Emil (Sitruuna Kustannus 2021)
22. Håkan Nesser: Koston jumalatar (Den sorgsne busschauffören från Alster, Tammi 2020, suomennos Aleksi Milonoff)
23. Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt (Mamma, pappa, barn, MinervaCrime 2021, suomennos Maija Ylönen)
24. Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971 (The Lizard King - The Essential Jim Morrison, Minerva 2021, suomennos Kirsi Kämäräinen)
25. Simone de Beauvoir: Erottamattomat ( Les inséparables, Kosmos 2021, suomennos Lotta Toivanen)
On tapahtunut niin paljon, että en sanotuksi saa. Kukaan ei ehkä uskoisi, että taas kerran olen se yksi miljoonasta eikä niin kivassa asiassa...vaikka liittyykin Sveitsiin. Sitten on tapahtunut aidosti iloista, mutta 'my lips are sealed...' Sain tosi kiinnostavan haastattelupyynnönkin lehdeltä, joka minulle tulee, mutta tässä sekasorrossa, jossa nyt elän, ei pysty. Parasta on kun pääsee puutarhaan kuopsuttamaan tai on se illan hetki, kun ei ihan vielä hämärrä ja tartun kiinnostavaan kirjaan. Olen kertonut teille yli kahdentoista vuoden aikana melkein kaiken, joten ehkä sitten myöhemmin. Kun aika on. Lähdetään kohti äitienpäiväviikonloppua ja minä aloitan tänään uuden kirjan. Yleensä saavumme tähän aikaan Luvialle äidin luo, joten outoa on. Heinäkuussa sitten äidin kanssa Merimestaan♥