Ajovaloissa näkyi muutama lumen ja jään valkaisema kuusi
tien laidalla. Vaikka puut olivat yli sata vuotta vanhoja, ne olivat hädin
tuskin metrin mittaisia; tämä oli rankka paikka kasvaa. Kauempana puita ei
ollut lainkaan. Tehtyään ensimmäisen matkansa Deadhorseen ja Prudhoe Bayn öljylähteille
Adeeb oli lukenut Pohjois-Alaskasta siinä toivossa, että tieto saisi paikan
jollakin tavalla kesyyntymään, pehmentymään edes hieman, mutta olikin käynyt
päinvastoin. Nyt hän tiesi, että kolmenkymmenen metrin levyinen maanvyörymä
lähestyi koko ajan jäätietä; kokonainen vuori jäistä maata, kiviä ja
puunrunkoja liikkui muutaman sentin lähemmäs joka päivä, kiihdytti vauhtiaan ja
tuhosi kaiken tieltään; aivan kuin tämä maa ei olisi pelkästään passiivisen
vihamielinen vaan aivan avoimen väkivaltainen, kuten kylmyyskin.
Rosamund Luptonin uusin teos Hiljaisuuteen hävinneet (The
Quality of Silence, Gummerus 2016, suomennos Outi Järvinen) on minusta Luptonin
kirjoista jännittävin eli eniten trilleri, vaikka hänen puumerkkinsä sekoittaa
jännitystä ja lukuroomania tuntuu kyllä
tässäkin. Nyt painotus on jännityksellä. Tarinassa kuuro Ruby on fyysikkoäitinsä
Yasminin kanssa lähtenyt etsimään Pohjois-Alaskasta luontokuvaajaisäänsä, joka
tuntuu kuin haihtuneet kylmään hiljaisuuteen. Alunperin Mattin piti olla heitä vastassa Fairbanksin lentokentällä, mutta hän ei tullut. Matka Englannista
oli ollut pitkä ja Ruby lohduttelee pettynyttä ja väsynyttä itseään
muistelemalla, miten isä nimitti häntä ’Puggleksi’, joka on vesinokkaeläimen
poikanen. Hän on hyvin läheinen luontodokumentteja tekevän isänsä kanssa ja
muistaa miten innoissaan isä oli Pohjois-Alaskan eläimistöstä:
Se on keskellä ei mitään, Puggle, se on hyvin kaunis ja
autio paikka siksi, että niin harva ihminen päätyy sinne.
Paikka on inuiittikylä, jonka nimi on Anaktue ja nyt Yasmin
ja Ruby matkaavat sitä kohti Afganistanin pakolaisen Adeeb Azizin jättimäisen
rekan kyydissä. Rubylla on herkkä vaisto ihmisten suhteen ja hän pitää heti
herra Azizista. Hän tuntee heidän olevan turvassa ja on varma, että isä odottaa
heitä Anaktuessa. Ruby on hyvin yksinäinen tyttö, mutta hiljaisessa
Rubylandiassaan hän voi kuulla jokisaukot, lumipöllöt ja valkoiset sudet omalla
tavallaan. Hän tavoittaa musiikin pyydystämällä tuulta hopeisella lassolla ja
hänellä on intuitio, joka näkee kaiken valheen läpi. Kun poliisi ilmoittaa heille
Anaktuessa tapahtuneesta onnettomuudesta ja yrittää viestiä Rubyn isän menehtyneen
inuiittien kanssa, Ruby on aivan varma, että isä odottaa heitä siellä pimeässä
ja kylmässä, heidän on vain ehdittävä sinne ajoissa.
Tapahtuu jotain odottamatonta ja yllättäen Yasmin on tilanteessa,
jossa hän huomaa, että heitä yritetään estää pääsemästä Anaktuen kylään. Pimeys
on täydellinen ympäri vuorokauden, pakkanen nousee tuulessa yli -40 asteeseen
ja ympärillä on paitsi ihmisvihollisia myös kahdeksankymmentäkahdeksantuhatta
neliömailia pelkkää tyhjyyttä, joissa ei ole edes puita pysäyttämässä tuulta. Nousemassa on myös hirmumyrsky, jonka
ohimenoa kokeneimmatkin rekkakuskit osaavat pysähtyä odottamaan viimeiselle huoltopisteelle. Vain
Yasminin ja Rubyn on pakko jatkaa matkaa, sillä...
Rosamund Luptonin Sisar ja Mitä jäljelle jää sekä tämä uusin
paljastavat, että Lupton kykenee aina yllättämään. Kaikki hänen kirjansa ovat täysin erilaisia,
vaikka puumerkki eli trillerin ja lukuromaanin yhteys säilyykin. Toki vailla suuria tunteita ei
voida täysin olla, kun kuuro tyttö etsii kauhistavissa olosuhteissa isäänsä,
mutta vakuutan, että kirjasta löytyy sellaista jännitystä jäisessä Alaskassa,
että lukija kiittää mielessään ettei ole Yasminin ja Rubyn matkassa. David Vannin Kylmä saari nosti oudon Alaska -kuumeen, mutta
ei ikinä, ei ikinä enää, ei edes unissa. Kylmä, pelko ja miljoonat tähdet valaisevat Yasminille eräitä asioita hänen ja Mattin avioliitosta. Lopulta Yasminilla ei
ole jäljellä kuin leijonaemon tehtävä saada vietyä Ruby hengissä läpi helvetin,
jonka pimeydessä vaanivat pedot ovat ihmisiä. Eivät kauniita valkoisa
susia...
Kaiken aikaa Ruby toiveikkaana kirjoittaa isälleen
kannettavallaan viestejä:
Näin kolme kuuta!
Vannon että se on totta!
Taivaalla oli se tavallinen kuu ja lisäksi kaksi muuta
molemmin puolin ja sen ilmiön nimi on halo. Äiti kertoi minulle siitä.
Latinankielinen nimi on paraselenae. Se syntyy kun kuunvalo osuu jääkiteisiin.
Se on niin kaunista. Ihan kuin kolme kuuta olisi jakanut taivaan keskenään.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta Arja/Kulttuuri kukoistaa Jenni/Kirjakirppu Katja Annika/Rakkaudesta kirjoihin Sonjan lukuhetket Ullan luetut kirjat
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta Arja/Kulttuuri kukoistaa Jenni/Kirjakirppu Katja Annika/Rakkaudesta kirjoihin Sonjan lukuhetket Ullan luetut kirjat
*****