perjantai 6. lokakuuta 2017
Marimekkoilua syyspihallamme sekä Boyfriend -farkut!
Olen ikiaikainen marimekkolainen ja nyt taas sitä melkein yhtä paljon kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Kuvassa Marimekon leningissä, jonka näitte jo elokuussa:
Jos katsotte tarkkaan, huomaatte nuo tummat pisteet, joiden väri on viini. Että tällä hihattomalla kotelomekolla voisi mennä vähän pidempäänkin,
ostin siihen pienen villajakun, viininväriset sukat ja Riekerin matalakantaiset viininpunaiset kengät ajatellen Turun kirjamessuja, joihin nyt sitten olenkin estynyt lähtemästä yhden muun asian tullessa eteen.
Tulossa on kuitenkin yhdet juhlat, joihin voin lähteä vaikka tässä viime joulun alla ostetussa jakussa ja sen alle mahtuu tuo uusi pikkuneule..
Juhlissa aion nauraa enemmän kuin tässä kuvassa, jossa olen kuin poissa...
Tässä yksi vanhimmista kartiovalkokuusista, jonka mittatikkuna kuvassa toimin. Ylläni on
Marimekon pusero, jossa vaaleanpunaista ja lilaa sekä vihdoinkin löydetyt
farkut. Olen niin monta kertaa yrittänyt ostaa tiukat farkut, jotka tulevat ylös vyötärölle ja ovat revityt, kuten ne, jotka nyt operaation mukanaan tuomien lisäkilojen kera puristavat, mutta ei ole löytynyt. Sovitin jokin aika sitten Bessun kanssa liikenteeessä yhdessä suosikkimestassani varmaan kymmenet, mutta aina niissä oli joku vika. Sama Lumimiehen kanssa elokuun lopulla, mutta kestävyys palkittiin!
Tässä nyt sitten uusi Boyfriend -farkkufani! Mikä istuvuus ja vaikka eivät ole revityt, on muuta, kuten napitus vetoketjun sijasta ja taitetut lahkeet, ripaus sitä 'jätkää', joka minussa kuitenkin on aina ollut. Nyt vielä vaaleanpunaisten tossujen kanssa, kohta jo bootseilla.
Elleivät puseron upeat värit näy, klikatkaa kuvia suuremmiksi! Nyt on sellainen carderobi, että pitäisi päästä lähtemään...kauas. Harvoin ostan useampia kenkiä, nuo pinkit tossutkin ovat keväältä 2013, mutta ostin niitä Itävallan matkaa varten kahdet! Nyt on sen verran muuttunut, että on ollut hankittava polviystävällisempiä jalkineita, kuin ihanat korkkarini, joita tosin en aio heittää pois. Vielä minä niillä jossain keikistelen...Uusiksi menivät bootsit, pikkumustan kanssa pidettävät sekä kävelykengät eli nuo Riekerit ovat mitä mukavimmat katukenkinä ja niillä voi mennä vaikka Kissanviiksiin!
Kiitos R:lle kuvaamisesta♥ Tässä hänen suosikkinsa noin 40 kuvasta. Kuvat on otettu ylä- ja keskipihallamme sekä lehdossamme. Nyt on ulkona kaunista.
Elämänmottonikin tulee Marimekon perustajalta Armi Ratialta eli:
"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni."
syysterveisin
Leena Lumi
ne me quitte pas
tiistai 3. lokakuuta 2017
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide
Onko teillä lehdokkeja – täällä kuhisee kaikki kukat ovat
tänä vuonna niin suurenmoisia – ja valoisat yöt ja öiden ja päivien
peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että
minä työskententelen kuin jumala – jätän kangas kankaan jälkeen samalla inolla
kuin ne aloittaessani.
Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja - olen ymmärtänyt,
että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän
auringon hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olet kenties jo ymmärtänyt, että
minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua...Otin alas erään
Michelangelon seinältäni – minusta se oli huono – kas niin – valmis.
Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama
elämäkerta Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos
2017) on niin runsas, pirskahteleva, mutta syväluotaava, että sitä pitäisi
lukea ainakin kuukausi ja sitten taas uudelleen. Se on kuin Ellenin maalaukset
täynnä värien ja valon kepeyttä ja samalla niiden suunnatonta painoa. Katselija
ollen samalla kertaa lukija, yrittää yhdistää Ellenin työt, joista kiitettävän
monta kuvaa teoksessa, selvästikin vahvaegoiseen taiteilijaan. Häneen, joka katsoo kohti, kuin miehet. Häneen
joka ei kainosti laske katsettaan, kuten naisen odotetaan tekevän, vaan haastaa
kaikki, koko elämän. Jos hän ei katso kohti, voit olla varma, että aristokraatti
Ellenissä haluaa ignoorata sinut ohikatseellaan.
Et
ehkä ole riittävän kaunis. Tai erikoinen. Tai vain kiinnostava. Rahvas ei ole
kiinnostavaa ellei siinä ole sitä jotakin. Tässä oli erityistä:
Kaiku, Ellenin
debyytti, 1891, on alkukantaisen voimakas työ. Se ravistaa heti sillään. Jo
ennen kuin tiedämme, että Kaiku saattoi olla Ellenin tulevaisuuden metafora!
Tyttö kuvassa on suorastaan hillitön, vailla rajoja odottaessaan oman huutonsa
paluuta...kuin rakastetun vastausta. Sitä vastausta, jota Ellen paljon myöhemmin odotti eräältä mieheltä.
Ellen seurusteli kenen kanssa halusi. Hän valitsi väkensä
siinä missä maalaustensa aiheet. Perhe oli parasta. Hän maalasi kuin jumala ja eli kosmopoliitin elämän, mutta vaarallisimmat kujat karttaen. Hän ei ollut Hilda
Flodin, joka ryhtyi Rodinin rakastajaksi. Hän ei houkuttanut asusteillaan miehiä,
hän ei halunnut miellyttää itsellään. Hän halusi tulla huomatuksi vain töidensä
kautta ja hän taiteili vielä pitkään vanhuuteen saakka. Hän oli coloristi,
naturisti, futuristi, symbolisti. Hän opiskeli Pariisissa aikana, joka oli
vihamielinen naistaiteilijoille. Hänelle ei käynyt kuten kuvanveistäjä Camille Claudelille, joka suljettiin iäksi mielisairaalaan. Naistaiteilija nimettiin helposti hysteeriseksi tai vaikka epäsosiaalista elämää viettäväksi, mutta
Ellenillä oli rakastavan perheen tuki. Hänellä oli vanhemmat, kaksi rakasta
siskoa ja kaksi rakasta veljeä. Äidiltä tuli solkenaan ohjekirjeitä miten
elää, miten maalata, kenen kanssa pitää
seuraa. Usein perhe myös matkusti Ellenin mukana ja asui kuukausia ulkomailla. Mukana
usein siskoista viehättävin, Thyra, joka herätti miesten päät, missä kulkikaan.
Ellen ei ollut muotokuvamaalari. Siihen hän ei ryhtynyt
myöhemminkään, kun rahasta tuli pulaa. Hän maalasi kuitenkin omakuvia ja omaa
perhettään mieluusti. Pidän erityisesti tästä Thyran kuvasta, Muotokuva, Thyra
Thesleff, 1900, jossa näkyy Ellenin kyky tavoittaa sielu, kuvata sen herkkyys
ja lämpö, myös poissaolevuus. Ellenistä olisi ollut muotokuvamaalariksi,mutta
ei, Ellen oli oman tiensä kulkija. Hän valitsi paikkansa ja Pariisin lisäksi ne
olivat Ruoveden Muroleen kesäpaikka ensin perheen kanssa ja sittemmin uudisrakennus
Casa Bianca, jonka Ellen rakennutti Muroleen tontille isänsä kuoltua koko
perheen kesäkodiksi. Kuitenkin ennen kaikkea hänen kodikseen tuli Firenze,
jonne hän matkusti kerrankin Zürichistä junalla kulkien yhtä kauneinta maisemaa
Euroopassa eli Sankt Gotthardin rautietunnelin läpi. Kaikki kaunis ennen sitä 15
kilometrin tunnelia ja sen jälkeen. Yhteys joka oli rakennettu 1882
sujuvoittamaan liikennettä Etelä- ja Keski-Euroopan välillä. Ja sitten Milanon
kautta Firenzeen, jossa Ellenistä tuli enemmän italialainen kuin mitä hän tunsi
olevansa suomalainen. Kaikki, kaikki alkoi liittyä vuosiin Firenzessä. Siellä
hän koki olevansa vapaa. Siellä hänen veitsitekniikkansa rohkaistui ja sivellin
jäi. Palettiveitsi, värit ja rohkeus, niillä Ellen maalasi.
Firenzessä Ellen myös
kohtasi elämänsä ainoan rakkauden, teatterin uudistaja Gordon Craigin, komean
miehen, jolla oli englantilaisen vaimonsa kanssa viisi lasta, takana kuuma
suhde sekä lapsi tanssija Isadora Duncanin kanssa ja vielä lisää lapsia maailmalla...jossain.
Gordon oli itsekäs hurmuri rakkaussuhteissaan, mutta
ystävänä uskollinen. Ellen halusi enemmän ja kun he olivat erossa hän kirjoitti
kirjeitä kuin tulessa, mutta sai vastauksia harvakseltaan. Jossain vaiheessa
Ellen poltti suuren osan kirjeenvaihtoa, mutta kirjassa on kiinnostavan paljon
sellaista, joka selvästi antaa ymmärtää Ellenin tahdon, jos vain...
...ei, luulen että hajoan...liian villi – mutta mitä voin
tehdä...hajoan, se on selvä...silmilleni – katseeni on eloton.
Te tiedätte kaiken. Oletteko huolissanne, mikä minulla on.
On yö, mutta minä en nuku. Ja sydämeni palaa kuin tuli. – Minä en rakasta
itseäni, mutta tiedän, että rakastan teitä.E.
Ja myöhemmin, ollessaan 64-vuotias köyhä taiteilija Suomessa
hän muisteli vuoden 1907 Firenzeä:
Ja tässä hetkessä olin ajassa 26 vuotta taaksepäin,
maailmassa, jossa istuin ikkunat auki. Ja kuulin hyvin, kuinka Firenzen Duomon
kello löi viisi – ja luonnollisesti silloin oli aika Giacosan, teen ja hiukan
teidän. Ja nyt minun kuuluu laulaa kuin pikkulintu ulkona keväällä.
Italialainen maisema, 1906, on kuva, jossa näkyy Ellenin
maalauksen liike. Hänelle liike oli värien ja valon ohella kaikki kaikessa.
Tämä oli Ellenin italialaista sielukotimaisemaa. Sitä, jossa hän oli
silloinkin, kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa ja arvostelut eivät
olleet enää niin kiittäviä.
Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa niin runsaan ja upean kulissin Ellen
Thesleffin ympärille, että aurinko häikäisee, huimaa, mutta
aina jossain on varjoa. Tuo pinja tuolla on ikävä arvostelu, tuo pinja tuolla
on paikka levähtää paahteelta ja tuolla verrataan kaiken aikaa Helene
Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä toisiinsa. Ihan suotta. Ja kaikki ne
kritiikit, niin kiittävät kuin arvostelevat, ovat vain oman aikansa kuvia. ’Taidesiskot’
ei ollut yhtenäinen ryhmä, mutta heillä oli yhteinen nimittäjä päästä esiin
taidemaalareina miesten hallitsemassa maailmassa. Kaikki he tässä kirjassa mainitut
monet ja Ellen mukana omaelämäkertansa tähtenä, olivat aikakautensa uranuurtajia,
jotka loistivat ja loistavat jälkeen tulevien naistaitelijoiden valona. Taiteen voi valjastaa
yhteiskunnalliseksi kannanotoksi suuntaan tai toiseen, mutta Ellen Thesleff oli
ennen kaikkea maalari henkeen ja vereen.
lauantai 30. syyskuuta 2017
Kesäpuisto
Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.
Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.
Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.
Ja joutsen kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.
Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhanten askelten.
Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.
Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.
Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.
- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi
perjantai 29. syyskuuta 2017
Kirstin puutarhassa - osa kaksi
Vierailimme Kirstin puutarhassa kotisaarellamme kesäkuussa 2011, jolloin tuntui, että aurinko vei monista kukista värit, ainakin näin kävi sammalleimun kanssa, mutta kokonaisuus oli värisyttävän ihana. Nyt ihan extempore uusin käynnin just kun puutarhurin mielestä 'kaikki kukat ovat jo ohi!' No eivät tokikaan ja seuraavassa saatte joitakin makupaloja, joissa näette, miten toisilla tapahtuu. Tämä nyt siis lukijoilleni, jotka ovat puutarhamaanikkoja ja meitähän riittää: Mikä ihana mania!
Sisääntulo, jossa pieni patio vastapäätä verandaa. Siis nyt ollaan katutasolla eli ohitse kulkee samanlainen hiekkatie kuin meilläkin. By the way, klikatkaa kuvia suuremmiksi.
Pöytäryhmän ohitettuamme lähdemme näitä pitkiä rappuja alaspäin. Kirstillä on puutarha useammassa tasossa, kuten meilläkin, mutta hänellä jyrkkyystasot vähän eri luokkaa. Tähän kohtaan tekee mieli todeta, että Kirstillä on aviomies, joka on ns. kätevä käsistään ja ahkera! Huomatkaa oikealla pieni terassi, jossa pöytäryhmä.
Katson vasemmalle ja näen suihkulähteen
jonka takana olevaan isoon kiveen vielä palaamme.
Suihkulähteeltä alas katsoessamme näemme tämän grillauspesän eli taas yksi monista puutarhan huoneista.
Talo kuvattuna järven puolelta. Ison yläterssin sisustuksen näette aikaisemmasta postauksesta eli kuin toinen olohuone.
Upeat villiviinit sekä useita terasseja. Kuvassa oikealla näkyvät raput, joita laskeuduimme alas. Päädyssä myös aikaisemmin mainittu pikkuterassi. Seison tässä keskipuutarhassa, jossa
polttopuita(kin) verhoaa köynnöshortensia.
jonka likellä peikkojen huone vaikka tunnelmointiin illan hämärissä.
Peikkopariskunta myhäilee tyytyväisenä köynnöshortensioiden kätkössä.
Herttinen sentään, taidan häiritä päivänokosia!
Hempeän lila kärhö kukkii vielä. Minulla vain alppikärhöjä, jotka kukkivat alkusuvesta. En muuten huomannut kysyä, mikä kärhö tässä on kyseessä...Kukkiiko viinikärhö vielä?
Yhdet raput levähdyspaikalle. Kirsti kertoi, että menossa on suuri mullistus, kun hän poisti vuorenkilvet ja tilalle on tulossa aivan muuta...
Tämä on kuin silmänkääntötemppu, sillä entinen vierasmökki, nykyinen baari, onkin tässä kuvattu edellistä kuvaa ylemmältä tasolta eli eri penkki tietysti kuin tuossa rappukuvassa.
Baarin sisustusta. Kiva sohvakin täällä on ja
siitä voi sitten vaikka kurkkia puutarhan satonäkymiä tai
tai ihailla toisesta ikkunasta keskisempää puutarhaa lyhtyjen tuikkiessa.
Baarista lähtiessä kohtaamme soutupaatin!
Ja jälleen kauniit kiviraput joita nyt nousemme ylöspäin.
Näemme yhden monista, monista hortensioista.
Pysyttekö perässä: Nyt olemme siis yläpihalla juuri tässä kuvassa ja villiviini kiipeää koivunrunkoa...
Nyt olemme lähdön sisääntulo patiolla, mutta
emme ole loogisia, vaan haluamme tulla pyörryksiin yllätyksistä ja rapuista, joista yhdet vievät sinne ja toiset tänne ja yhdet eivät ehkä minnekään.
Sisääntulon mustilanhortensia, jolta palaamme vielä
suihkulähteelle ja tässä katse etupihalle ja
sitten isolle kivelle, johon on muurattu istutuskaukalo. Nyt siinä kasvaa pääasiassa palsteranakkaa. Mikä ihana materiaali kivi onkaan puutarhassa! Odotan niin meillekin (ainakin) useita kivirappuja...
Kuvassa puuraput, joita aloimme lähdössä laskeutua, kuvattuna keskipihalta yläpihalle. Villiviiniä vasemmalla ja oikealla ikivihreitä.
Pää ihanasti sekaisin puutarhasta! Kiitos Kirsti&T♥ Kyllä syyskuun puutarhakin voi olla kaunis. Näkemisiin kaunis yksinäinen joutsen, näkemisiin sen sadat kasvit ja yllätykset. Vielä on syksyä jäljellä sillä suihkulähde soi!
puutarhaterveisin Suomen Tahitilta
Leena Lumi
torstai 28. syyskuuta 2017
Herman Koch: Pormestari
Sylvialla ja minulla on yksinkertaisesti mukavaa siellä,
missä milloinkin olemme. Olemme onnellisia siellä, missä olemme kahdestaan.
Saatamme olla kiinnostuneita eri asioista, mutta kiinnostuksemme toisiimme
säilyy aina ja kaikkialla yhtä vahvana. Maalaukset eivät sinällään sano minulle
paljoakaan, mutta maalaus, jonka edesssä Sylvia seisoo, on aina enemmän kuin
pelkkä meritaistelu, maisema tai asetelma hedelmineen ja kuolleine jäniksineen.
Herman Kochin Pormestari (De Greppel, Siltala 2017,
suomennos Mari Janatuinen) on hollantilaiskirjailijan ystäville jälleen
takuuvarmaa ’kochilaista’ mielenpimeyttä, jossa tavallisen elämän
arkipäiväisyyden alla voi muhia mitä kohtalokkain pohjaimu. Amsterdamin
pormestarin Robert Walterin elämä alkaa luisua hämärään, kun hän näkee uudenvuoden
vastaanotolla vaimonsa nauravan pää takakenossa huoneen toisella puolella. Samaan
katseeseen näkyy myös miten mies, kaupunginhallituksen jäsen Maarten von
Hoogstraten pitää Sylviaa kyynärpäästä ja kuiskuttelee hänen korvaansa...Tästä
alkaa Robertin piina, jossa epäilys valtaa alaa elämältä ja se mitä hän ei
olisi ikinä pitänyt mahdollisena tuntuu mahdolliselta. Intohimoisen parisuhteen
itseriittoisuus ei ehkä ollutkaan riittänyt Sylvialle:
Ajattelin kaikkea, mitä olimme viime kuukausien aikana
yhdessä tehneet. Merkitsikö se yhtä paljon vielä nyt, kun sen ylle oli
laskeutunut epäilyksen varjo. Kaksoiselämän mahdollisuus. Vaimoni, joka hymyili
minulle – mutta hymyn tarkoitus oli vain hämätä minua.
Vanha, tuttu tarina, mutta kun sen kertoo Illallisen,
Lääkärin ja Naapurin kirjoittaja, voi olla varma, että epäilyksestä ei rakennu
mitään tavanomaista kolmiodraamaa vaan jotain aivan muuta. Robert Walterin
epäilyn rinnalla rakentuu tummaa uhkakuvaa, jossa käytetään hyväksi vaimon
kotimaata, jota ei mainita muka hollantilaisten suvaitsemattomuuden takia,
mutta se on selvä tehokeino. On maa, jossa kaikki on niin toisin ja jossa
tällaisetkin asiat hoidettaisiin toisin. On maa, joka on niin erityisen
salattava, että vaimon ja tyttären nimetkin on muutettu kertomukseen. On maa,
jossa asuu vaimon veli ja...
se on asia, jolla tulee olemaan merkitystä. Siitä tulee
samanlainen piinaava asia kuin siinä Kochin tarinassa, joka ei ikinä jätä minuarauhaan. Hän teki sen taas!
Ulkoisesti pormestari Walter yrittää jatkaa elämäänsä
samalla kun seuraa vaimoaan vainoharhoissaan. Elämä piinaa muutenkin, sillä
eräs toimittaja tekee ikävän haastattelun vanhoja muistellen ja kaiken isäksi
idealiinen kuva omista vanhemmista särkyy julmasti. Hänen edelleen kaunis 93 vuotias
äitinsä ja 94 vuotias vitaalinen isänsä, joiden hän oli uskonut valmistautuvan
isän 95–vuotissyntymäpäiviin, eivät aio olla enää edes elossa silloin. Nämä
hyväkuntoiset, reissaavat upeat vanhemmat! Asian kertoo pojalleen isä, joka
varoittaa dramatisoinnista ja kertoo, miten hän antaa viestin, jonka jälkeen
pitää odottaa vielä kaksikymmentäneljä tuntia. Itsevarmuutta huokuen isä
maitsee, että:
”Ei itkujäähyväisiä. Sen tulee tapahtua...Meistä se on
kaunis kuolema. Sellaista olen aina toivonut. Ensin kävely metsässä. Illalla
tuplaviski lempituolissa. Ja pian sen jälkeen onkin poissa. Otatko toisen
viskin? vaimo kysyy. Mutta vastausta ei enää tule.”
Kirjassa on sivuja likemmäs neljäsataa ja tämä vasta noin
puolessa välissä, joten voitte olla varmat, että kenelle vain voi tapahtua ihan
mitä vain. Näin sanon Ian McEwanin romaaneista ja näin sanon Kochin tarinoista.
Ikinä et voi olla varma mistään. Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään?
Niin me yritämme saada itsemme uskomaan ja sitten tulevat tämän uskomme horjuttajat, ne
kirjailijat, jotka haluavat sinun aina muistavan olemassaolon jokahetkisen
epävarmuuden. Tämän maaiman Hermanit ja Ianit vetävät sinua likemmäs reunaa,
mutta et voi olla varma, onko se tämä hetki vai tuleeko vielä uusia kesiä ja
jouluja ennen kuin se kaikki tapahtuu.
Herman Kochin Pormestari ei ole trilleri, mutta se maistuu
jännitysromaanilta psykologisen piinan vuoksi. Vatsassa asti tuntuu se, että
Robert oli niin jotenkin hukassa, jähmeä ja omien asioittensa sokaisema, että...Tietenkään en spoilaa ja kerro, miksi
Walter saa minut niin tuohtuneeksi. Olen kertonut tapahtumista vain sen mitä
kustantajakin on kertonut takakansitekstissä. Sen päälle vain näitä fiiliksiä. Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? Miten tämä arkipäiväinen sävy kerronnassa, kun rivien välitkin
ojentuvat kalman kylminä takertumaan...
viimeisiin tähtiin.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuulia/Lukutuulia Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin
viimeisiin tähtiin.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuulia/Lukutuulia Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin
tiistai 26. syyskuuta 2017
Pierre Lemaitre: Silmukka
Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä
sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi
Desmedtin katoaminen. Tällä metsäisellä seudulla, jossa elämä soljui
verkkaiseen tahtiin, lapsen yllättävä katoaminen oli järkytys, ja monet
asukkaista pitivät sitä jopa ennusmerkkinä tulevista katastrofeista.
Pierre Lemaitren Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva
2017, suomennos Susanna Hirvikorpi) on kirja joka suorastaan huusi ottamaan aloitussitaaksi tarinan alun. Olen lukenut ranskalaiselta Pierre Lemaitrelta tätä
ennen vain loistavan romaanin, huomisen klassikon, Näkemiin taivaassa, mutta en
hänen dekkareitaan. Näkemiin taivaassa, palkittu romaani, vakuutti minut heti
Lemaitren kertojan taidoista. Kirjoittaa kirja ei ole todistus tarinankerronnan taitavuudesta. Tarinankertojat ovat oma luokkansa: He
tuoksuvat nuotiotulilta, savulta, metsältä, pihkalta, maalta, salaisuuksilta, mutta ennen kaikkea
kikkailemattomalta kerronnolta, josta puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja
laskelmointi. Silmukka on ensimmäinen dekkarini Lemaitrelta ja olen myyty.
En spoilaa mitään kertomalla saman, mikä kerrotaan jo kirjan
takakansitekstissä eli kirjan murhaaja on kaksitoistavuotias Antoine, joka
hetken raivokohtauksessa iskee kuoliaaksi tarkoittamattaan naapurin
kuusivuotiaan Rémin. Sen sijaan vasta kirjan luettuaan voi aavistaa, ehkä jopa tietää, miksi
hyväkäytöksinen Antoine ajautui tuohon tekoon. Mitä hänelle, vaalivan äidin
ainokaiselle, oli tapahtunut sellaista, että hän ryhtyi kammottavaan iskuunsa sitä yhtään tarkoittamatta? Kuka tai mikä oli tehnyt häneen särön, josta
salamaraivo iski ulos?
Heti kirjan alussa ollaan tilassa, joka on
minusta dekkareissa kiehtovin eli rikollisen pään sisällä. Erityisen
kiinnostunut olen Antoinesta, joka on suunnilleen epätodellisin murhaaja mitä
voi olla. Kiinnostusta vain lisää se,
miten Antoine, vain kaksitoistavuotias, onnistuu kaihtamaan paljastumista ja
miten hän yleensä jaksaa kantaa tekonsa, koska Rémin perhe on niin tuttu. Muutenkin
jokainen kaupunkilainen alkaa ahdistaa liian likeisenä, miten kestää nähdä Rémin perhettä? Heidän katkeruuttaan? Heidän alistumista surulleen? Tapahtuu jotain aivan odottamatonta, jonka takia
Rémin etsinnät keskeytyvät ja Antoine voi hetken huoahtaa peloltaan, mutta ei
mene kauaakaan, kun silmukka taas kiristyy, löystyy, kiristyy...vuosia.
Silmukan tempo on kaukana niistä toimintadekkareista, joissa
kiihdytetään tarinaa, kuin peläten ettei se pidä muuten lukijaa koukussa. Liian
halpa kikka minulle! Nyt mennään mielten kauhussa, sillä on muitakin piinattuja
Antoinen sitä ymmärtämättä. Hän ei ole ainoa, joka tuntee tukehtuvansa kaupunkiin
ja sen uutisiin. Toinen on Antoinen äiti, vahva nainen ja päättänyt selvitä sekä itsensä takia,
että pelastaakseen poikansa:
Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa
välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista
ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista
mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän
rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa
kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi jatkuvan.
Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten
valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt
koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta.
Aivan kuin ranskalainen rouva Courtin, Antoinen äiti, olisi
toteuttanut maamiehensä, kirjailija Alexandre Dumasin Monte-Criston kreiviin kirjoittamaa ohjetta: ”Vaaraa
vastaan on vain kaksi vahvaa miekkaa, aika ja hiljaisuus.” Lemaitrella on
itsetunnollista ja oivaltavaa vahvuutta jättää lukijan päätettäväksi, paljonko
äiti todellisudessa tiesi. Turha kirjoittaa tarinaa puhki, vaan tehokkaampaa
jättää pohdittavaa nuotion hiilloksellekin.
Pierre Lemaitren loistavan jännitysromaanin Silmukan
julkaisupäivä Suomessa on 28.9. Tällöin pääsette lukemaan miestä, josta Suomen
Dekkariseura toteaa näin: ”Hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat genren teoksista
perin tuttuja - - mutta löytää niihin persoonallisen, kuluneita kaavoja
kaihtavan lähestymistavan.” Ehdottomasti näin, mutta voin lisätä, että Lemaitre
ei myöskään paisuta jännitysromaania ähkyyn, ei kirjoita ennelta-arvattavaa, ei kikkaile kaatamalla
joukkoon tragikomiikkaa. Hän on tyylipuhdas kertoja, jota en osaa verrata
oikein kehenkään, mutta ehkä lähimmät olisivat Håkan Nesser ja Colin Dexter. Vain sillä erolla,
että ranskalaisuudessa on sitä jotakin. Olen tämän trillerin laatutakuu eli
vakuutan kympillä Silmukan olevan psykologisen dekkarin aatelia!
Kaksitoista vuotta oli kulunut rikoksesta, jonka hän
oli tehnyt kaksitoistavuotiaana, ja viimeinen näytös oli ehkä nyt alkanut
murhenäytelmässä, johon hän oli syössyt itsensä sinä joulukuun päivänä vuonna
1999.
Ilta pimeni yöksi.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Arja/Kulttuuri kukoistaa Kirja vieköön! Kaisa Reetta T. Villasukka kirjahyllyssä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Arja/Kulttuuri kukoistaa Kirja vieköön! Kaisa Reetta T. Villasukka kirjahyllyssä
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)