Herman Koch: Pormestari

Sylvialla ja minulla on yksinkertaisesti mukavaa siellä, missä milloinkin olemme. Olemme onnellisia siellä, missä olemme kahdestaan. Saatamme olla kiinnostuneita eri asioista, mutta kiinnostuksemme toisiimme säilyy aina ja kaikkialla yhtä vahvana. Maalaukset eivät sinällään sano minulle paljoakaan, mutta maalaus, jonka edesssä Sylvia seisoo, on aina enemmän kuin pelkkä meritaistelu, maisema tai asetelma hedelmineen ja kuolleine jäniksineen.

Herman Kochin Pormestari (De Greppel, Siltala 2017, suomennos Mari Janatuinen) on hollantilaiskirjailijan ystäville jälleen takuuvarmaa ’kochilaista’ mielenpimeyttä, jossa tavallisen elämän arkipäiväisyyden alla voi muhia mitä kohtalokkain pohjaimu. Amsterdamin pormestarin Robert Walterin elämä alkaa luisua hämärään, kun hän näkee uudenvuoden vastaanotolla vaimonsa nauravan pää takakenossa huoneen toisella puolella. Samaan katseeseen näkyy myös miten mies, kaupunginhallituksen jäsen Maarten von Hoogstraten pitää Sylviaa kyynärpäästä ja kuiskuttelee hänen korvaansa...Tästä alkaa Robertin piina, jossa epäilys valtaa alaa elämältä ja se mitä hän ei olisi ikinä pitänyt mahdollisena tuntuu mahdolliselta. Intohimoisen parisuhteen itseriittoisuus ei ehkä ollutkaan riittänyt Sylvialle:

Ajattelin kaikkea, mitä olimme viime kuukausien aikana yhdessä tehneet. Merkitsikö se yhtä paljon vielä nyt, kun sen ylle oli laskeutunut epäilyksen varjo. Kaksoiselämän mahdollisuus. Vaimoni, joka hymyili minulle – mutta hymyn tarkoitus oli vain hämätä minua.

Vanha, tuttu tarina, mutta kun sen kertoo Illallisen, Lääkärin ja Naapurin kirjoittaja, voi olla varma, että epäilyksestä ei rakennu mitään tavanomaista kolmiodraamaa vaan jotain aivan muuta. Robert Walterin epäilyn rinnalla rakentuu tummaa uhkakuvaa, jossa käytetään hyväksi vaimon kotimaata, jota ei mainita muka hollantilaisten suvaitsemattomuuden takia, mutta se on selvä tehokeino. On maa, jossa kaikki on niin toisin ja jossa tällaisetkin asiat hoidettaisiin toisin. On maa, joka on niin erityisen salattava, että vaimon ja tyttären nimetkin on muutettu kertomukseen. On maa, jossa asuu vaimon veli ja...

se on asia, jolla tulee olemaan merkitystä. Siitä tulee samanlainen piinaava asia kuin siinä Kochin tarinassa, joka ei ikinä jätä minuarauhaan. Hän teki sen taas!

Ulkoisesti pormestari Walter yrittää jatkaa elämäänsä samalla kun seuraa vaimoaan vainoharhoissaan. Elämä piinaa muutenkin, sillä eräs toimittaja tekee ikävän haastattelun vanhoja muistellen ja kaiken isäksi idealiinen kuva omista vanhemmista särkyy julmasti. Hänen edelleen kaunis 93 vuotias äitinsä ja 94 vuotias vitaalinen isänsä, joiden hän oli uskonut valmistautuvan isän 95–vuotissyntymäpäiviin, eivät aio olla enää edes elossa silloin. Nämä hyväkuntoiset, reissaavat upeat vanhemmat! Asian kertoo pojalleen isä, joka varoittaa dramatisoinnista ja kertoo, miten hän antaa viestin, jonka jälkeen pitää odottaa vielä kaksikymmentäneljä tuntia. Itsevarmuutta huokuen isä maitsee, että:

”Ei itkujäähyväisiä. Sen tulee tapahtua...Meistä se on kaunis kuolema. Sellaista olen aina toivonut. Ensin kävely metsässä. Illalla tuplaviski lempituolissa. Ja pian sen jälkeen onkin poissa. Otatko toisen viskin? vaimo kysyy. Mutta vastausta ei enää tule.”

Kirjassa on sivuja likemmäs neljäsataa ja tämä vasta noin puolessa välissä, joten voitte olla varmat, että kenelle vain voi tapahtua ihan mitä vain. Näin sanon Ian McEwanin romaaneista ja näin sanon Kochin tarinoista. Ikinä et voi olla varma mistään. Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään? Niin me yritämme saada itsemme uskomaan ja sitten tulevat tämän uskomme horjuttajat, ne kirjailijat, jotka haluavat sinun aina muistavan olemassaolon jokahetkisen epävarmuuden. Tämän maaiman Hermanit ja Ianit vetävät sinua likemmäs reunaa, mutta et voi olla varma, onko se tämä hetki vai tuleeko vielä uusia kesiä ja jouluja ennen kuin se kaikki tapahtuu.

Herman Kochin Pormestari ei ole trilleri, mutta se maistuu jännitysromaanilta psykologisen piinan vuoksi. Vatsassa asti tuntuu se, että Robert oli niin jotenkin hukassa, jähmeä ja omien asioittensa sokaisema, että...Tietenkään en spoilaa ja kerro, miksi Walter saa minut niin tuohtuneeksi. Olen kertonut tapahtumista vain sen mitä kustantajakin on kertonut takakansitekstissä. Sen päälle vain näitä fiiliksiä. Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? Miten tämä arkipäiväinen sävy kerronnassa, kun rivien välitkin ojentuvat kalman kylminä takertumaan...

viimeisiin tähtiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuulia/Lukutuulia Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin