Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Florence kimmelsi pesuveden jäljiltä. Hän hehkui raivoa, ja hänen pitkät tummat hiuksensa kieppuivat kuin kiivaasti etenevä merenneito, eikä John pystynyt ajattelemaan muuta kuin että hänen täytyi olla jonkin unen pauloissa, sellaisen, jossa tavallisesti niin jäykkä ja koruton rouva Trieves oli korvattu tällä raivottarella, tällä mainadilla, tällä alastomalla naiseuden ilmentymällä.

Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto) on kuin menneen ajan kamarinäytelmä mustan farssin tyyliin. Pinnan alla tarkka lukija kuitenkin havaitsee syitä ja seurauksia, jotka huipentuvat loppua kohden auki räjähtäen kuin suven ensimmäinen unikko paljastaen mustan sylinsä salat. Kiinnostavaa on lukea Sternen perheen kartanoelämästä juuri sillä hetkellä, kun perheen isäntä on muualla, tytär Emerald täyttää kahdeksantoista ja kutsutut vieraat tulevat huonojen uutisten kera: Lähistöllä on tapahtunut junaonnettomuus ja kartanon velvollisuus on majoittaa selvityneet matkustajat. Taloudenhoitaja Florencen kannalta kaikkein huonoin päivä ikinä ottaa taloon lisää ihmisiä ja muutenkin perhe kokee paikasta toiseen vaeltelevan matkustajajoukon kärpäsinä, vihamielisyyttä hautovina kärpäsinä, jolle heillä ei olisi ollut sijaa. Brittiläinen pidättyvyys saa kyytiä ja talossa alkaa tapahtua käsittämättömyyksiä, joihin sekaantuvat niin Emeraldin kosijaehdokkaat kuin talon kuningatarmainen rouva Swift, ent. rouva Torrington, Charlotte. Etäinen äiti edellisen avioliittonsa lapsille, mutta täydellinen kartanon rouva Sternelle, jota hän rakastaa. Kartanoa, joka hänen edellisellä miehellään oli kantti hankkia. Hän rakasti Sterneä lastensa tavoin, ’kuin loputtoman pitkästä vaelluksesta selvinneet uupuneet matkustajat rakastavat ensimmäistä ja viimeistä kotiaan.’

Kutsumattomat vieraat todistaa Jonesin vahvan kirjailijalaadun: Hän ei toista itseään vaan kirjoittaa aina uudet ladut paperin lumivalkeaan. Kotiinpaluu oli esikoinen, joka värisyttää vieläkin ja Ehkä rakkaus oli totta teki minusta tuhman leikin ja tulevaisuuden eli sekosin eräästä herrasta sekä rakastuin Sadie Jonesin lauseisiin. Näiden väliin Sadie Jones on kirjoittanut Kutsumattomat vieraat, joka ei auta päättelemään muuta Jonesin kirjailijanlaadusta kuin laatua. Timanttista laatua! Aloitat tarinan ennalta-arvaamatta mitään ja voimatta lopettaa lukemista, sillä aavistat kulkevasi jännittävillä jäillä kun seuraat Jonesin mukana.

Kello oli neljännestä vaille seitsemän. Florence Trieves oli hikoillut paksun mustan silkkikankaan läpi kainaloitten ja rintavaon kohdalta. Hänen reitensä tuntuivat kuumilta, ja alushousujen kostea puuvillakangas hankautui niiden väliin likaisiksi poimuiksi. Jalat olivat turvonneet...

Kartanollahan on juhlat, mutta kutsumattomista vieraista rankin, Charlie Traversham-Beechers, keksii ehdottaa pirullista seuraleikkiä, johon perhe painostettuna alistuu. Vain Charlotte olisi voinut aavistaa, mitä tuleman pitää, mutta hän vaikenee. Syystä.

Yöstä tulee myrskyisä ja pimeä sekä kuvaannollisesti että todellisesti. Pimeydessä vaeltavat eksyneet sielut tavoitellen jotain josta pitää kiinni. Jotain tavallista ja turvallista.

Haluaisin jakaa erään kirjan tapahtumien määrittäjän, sillä se on kiinnostanut parissa varsin uudessa kirjassa aikaisemmin ja nyt se on tässä, mutta pelkään niin paljon spoilaamista, että en uskalla edes henkäistä sitä yhdyssanaa. Keskustelu siitä olisi kiintoisaa... Sen sijaan voisimme kurkistaa, mitä taloudenhoitaja Trieves ja snobi John Buchanan touhuavat, kun Florencesta on kuoriutunut ensin raivotar:

Naisen paljas liha, hänen vartalonsa hauras valkeus painautui vasten Johnin puunsavuntuoksuista, hiilen tahrimaa paitaa, ja housuja myös, ja ennen kuin sanaakaan oli lausuttu, ennen minkäänlaista susotumusta tai keskustelua – ja rajuudella, joka ei ollut vihamielistä mutta jossa silti oli jotakin väkivaltaista – John tarttui Florencea käsivarsista, käänsi hänet ympäri ja rusensi hänet ovea vasten samalla sen sulkien.

”Voi kyllä”, Florence huusi riemuissaan ja alkoi repiä Johnin paitaa.

”En ole koskaan tehnyt tätä”, John töksäytti...John ei keksinyt käsilleen yhtäkään tarkoitusperää, joka olisi ennen tätä millään lailla oikeuttanut niiden olemassaolon.

Tuli vähän mieleen Ian McEwanin Sovituksen kirjastokohtaus...

Emeraldkin saa yöstä hetkensä, kun kylpee yöllä tähtien valossa niiden kipinöidessä hänen ja erään kartanon vieraan ympärillä.

”Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”

- Haper's Bazaar -

Tässä yön etäisessä erämaassa teot leijuvat holtittomina kuin voikukansiemenet kaukana avaruudessa.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Mai/Kirjasähkökäyrä  Nannan kirjakimara  Kirja hyllyssä

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa