Hyvät lukijani! Yli sadan tai yli tuhannen tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan. Jään väärällä tavalla: pohjaimun uhrina. On hieman arveluttavaa ja jääviä puhua siitä mikä sattuu. Durasin kirjat sekä kiehtovat minua että työntävät minua pois. Niissä on herkkyyttä ja hienostuneisuutta, joka vetää, mutta myös raakalaismaisuutta, joka iskee kuin ruoska. Satuttaa!
Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.
Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.
Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.
Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.
Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:
Prologi
Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.
Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.
Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalasien poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.
Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X.:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X.:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.
Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.
Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.
Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.
Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.
Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.
Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.
Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.
Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.
Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.
Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.
Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”
maanantai 9. marraskuuta 2009
LOL V. STEININ ELÄMÄ/ LE RAVISSEMENT DE LOL V. STEIN
Lol tapasi Michael Richardsonin yhdeksäntoistavuotiaana kesälomalla eräänä aamuna tenniskentällä. Vanhemmat suostuivat avioliittoon. Lol lienee ollut kihloissa jo puolisen vuotta, häät pidettäisiin syksyllä. Lol vietti lomaa T.Beachissa, kun kasinolla järjestettiin suuret kesätanssiaiset.Lol oli sävähtänyt liikkumattomaksi ja kuten sulhasensa katsellut, miten eteni sulous kuolleen linnun lailla tyhjään käyristynyt.
Kun Michael Richardson kääntyi Lolin puoleen ja pyysi tätä tanssiin viimeisen kerran heidän elämänsä aikana, Michael Richardson näytti Tatjanan mielestä äkkiä kalvenneelta ja aina vain huolestuneemmalta, mistä hän tiesi miehen myös katsoneen naista, joka oli juuri tullut saliin.
Ja heti kun Anne-Marie Stretter oli Michael Richardsonin käsivarsilla, Tatjana näki hänen käyvän äkkiä kömpelöksi, mistä Tatjana ymmärsi miehen hämmennyksen ottaneen valtaansa myös naisen.
Seuraavan tanssin lopussa Michael Richardson ei ollutkaan mennyt Lolin luo.
Anne-Marie Stretter ja Michael Richardson eivät sen jälkeen enää jättäneet toisiaan.
Marguerite Durasin kirjoista itselleni koskettavin on Lol V. Steinin elämä (Le ravissement de Lol V. Stein, Otava, 1964). Teksti on puhdasta, raakaa Durasia, joka ei päästä lukijaa helpolla. Yksi lause on niin täynnä vivahteita ja tarkoituksia ja samalla kuitenkin alaston, riisuttu, jopa julma. Et voi aloittaa lausetta ja jättää sitä kesken. Tekstin voima ei sitä salli. Et voi lukea lausetta ja ymmärtää sitä ellet ole sinut Durasin ’kynän’ kanssa. Lauseet, sanat, sitaatit ovat täynnä niin suurta merkitystä, että jopa kolme, neljä, viisi naisen rakastajalleen sanomaa sanaa, sisällyttävät itseensä jo kokonaisen sieluntilan, tulevien tapahtumien aavistuksen.
Lol V. Steinista Marguerite Duras on sanonut: ”…hän ei pysty miettimään, hän lakkasi elämästä ennen tietoista ajattelua. Siksi hän kai onkin minulle niin rakas, niin läheinen, en tiedä. Miettimisaikaa minä…epäilen, se pitkästyttää minua. Jos katsotte henkilöitäni – he elävät kaikki ennen miettimisaikaa, ainakin henkilöt, joita rakastan syvästi.”
Kuitenkin juuri Lol V. Steinissa pidän kertomuksen rakenteesta. Se on kuin suoraan näyttämökulisseissa tapahtuva, rajattu, likellä.
Nuori kihloissa oleva tyttö, jolla pitäisi olla syksyllä häät, mutta sitten tapahtuu tanssiaiset…Tanssiaiset T.Beachin kasinolla kestävät auringon nousuun – ja auringon noustessa nuori tyttö ei ole enää koskaan sama. Sinä yönä Lol Valerie Stein menettää komean rakastettunsa Michael Richardsonin Anne-Marie Stretterille, näkee ja kokee jotain, joka ei jätä häntä koskaan.
Esirippu nousee ja Lol V. Stein palaa S.Tahlaan. Hänen asiansa ovat järjestyksessä, mutta tahtoen tai tahtomattaan hän alkaa jäljittää nuoruutensa kokemusta. Hän tapaa Tatjanan, joka yli kymmenen vuotta sitten tanssiaisissa näki todistajana Lolin särkyvän kuin ruukun…Nyt niin Lol kuin Tatjana ovat naimisissa, mutta Tatjanalla on rakastaja Jacques Hold.
Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa.
Lolista puuttui jotakin, tämä oli omituisen epätäydellinen, elänyt nuoruutensa kuin anoen sitä mikä hänestä tulisi mutta miksi ei onnistunut tulemaan.
Jacques Hold palasi vuoteeseen, ojensi itsensä Tatjana Karlin viereen. He kietoutuivat toisiinsa alkavan illan viileydessä. Avonaisesta ikkunasta tuli rukiin tuoksua. Jacques Hold sanoi sen Tatjanalle.
- Rukiin tuoksuako?
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Omppu
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
LYHYT SELITYS
Muistanette, että lähdin runsas viikko sitten Luvialle Bessun kanssa ja tarkoitus oli mm. paitsi ravata kaikki Wanhan Rauman putiikit, myös ottaa teille kuvia tästä viehättävästä miljööstä. No, perjantaiaamuna lähdimme Luvialta hyvin aamiaistettuna kohti Raumaa ja huomasin ilokseni, että minulla oli elämäni ensimmäisen kerran mukana jopa kameran varapatteri! Likemmä Raumaa totesimme, että olin unohtanut kameran kotiin!
Onneksi ystäväni Leena Ruoste asuu ihan likellä Wanhaa Raumaa ja hän lähetti tämän postauksen, jonka nyt annan tulla.' Siel on sit Kitukrän ja muut semmost. Ja yks paik o kuulusa Musta kissa kellar, jos o nuoren tullu käytyy mm. ensimmäisen poikaystäväni kanssa, joka sattui olemaa Raumalt ja nimeltäs Jukka;-)
Mentii me Jukan kans' kerra Raumlinna hotelliiki väärennetyil papereil, mut se onkin sit jo iha eri stoori....
Onneksi ystäväni Leena Ruoste asuu ihan likellä Wanhaa Raumaa ja hän lähetti tämän postauksen, jonka nyt annan tulla.' Siel on sit Kitukrän ja muut semmost. Ja yks paik o kuulusa Musta kissa kellar, jos o nuoren tullu käytyy mm. ensimmäisen poikaystäväni kanssa, joka sattui olemaa Raumalt ja nimeltäs Jukka;-)
Mentii me Jukan kans' kerra Raumlinna hotelliiki väärennetyil papereil, mut se onkin sit jo iha eri stoori....
ISÄ RAKAS, KAIKKI TAIVAAN TÄHDET, SINÄ
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen, paksu vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.
Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.
Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.
Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana olosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.
Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. ja kuka jälleen olikaan kanssani, oma isäni, maailman paras isä!
Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.
Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.
Isä rakas, kaikki taivaan tähdet, Sinä.
tyttäresi Leena
perjantai 6. marraskuuta 2009
LAULUT JOITA LAULOIMME
Voivatko lintu ja kala rakastua? Minne ne voivat tehdä pesänsä? Pääsiäisenä 1939 kohtaavat Washingtonissa Marian Andersonin ulkoilmakonsertissa värillinen Delia Daley ja juutalainen David Strom. He kohtaavat aikana, jolloin värillisen ja valkoisen liitto oli useimmissa Yhdysvaltain osavaltioissa kuoleman tuottamukseen verrattava rikos. Tästä alkaa uskomaton tarina, jota kuljettaa Richard Powers teoksessaan Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008).Naivisti ja rakastuneina nuoret uhmasivat koko maailmaa ja tekivät valan toisilleen:"Me voimme olla oma kansamme. Vain me. Meidän poikamme ovat ensimmäiset Tulevan ajan lapset. Rodut ylittävän paikan perustajakansalaiset, jotka ovat kumpaakin rotua, eivät rotua ollenkaan, pelkkää rotua, sekoitus sekoittamatonta, kuin sävelet, jotka muodostavat yhdessä soinnun". Ja tuleva äiti päättää vielä, että hänen lapsensa ylittävät roturajat laulullaan. Koko Powersin kertomus laulaa läpi kyynelten erittäin poikkeuksellisen perheen kohtalon sodanjälkeisessä Amerikassa.
Kirjan ahdistus vangitsi minut, kun lapset kysyivät: "Miksi meidän pitää käydä alinomaa ulkona? Miksi me emme voi pysyä sisällä lukemassa, kuuntelemassa radiota, leikkimässä pikkurahoilla ja hyppimässä kellarissa narua?" Lapset pelkäsivät mennä ulos, koska siellä he kohtasivat värillisten kovan elämän, hakkaamiset, päälle sylkemisen, kiellot mennä tiettyihin kauppoihin, ivan ja pilkan. Kirjan lumo vapautti minut, sillä koko perhe lauloi itsensä läpi elämän. Kaikki oli musiikkia: uuden siskon syntyminen, rakastelu, päivittäiset tapahtumat, suvun tarinat, tulevaisuus...Ja lopulta ylitsekäyvä lahjakkuus, perheen vanhin poika Jonah, sytyttää taivaalle tähden, jota kumartavat niin valkoiset kuin mustat. Hän tekee sen veljensä Josephin säestämänä ja jo itse värisokeana.
Ennustan, että tästä kirjasta tulee ikiaikainen klassikko: aidon vapauden patsas. Kirja kertoo laulusta, musiikista, historiasta, rotukysymyksestä, polusta pimeässä, johon syttyy valo. Kirja on John F. Kennedyn ja Barack Obaman tulenkantaja. Kirja ylittää kaikki ajat ja yhdistää kaikki polut ja rodut. Maailman paras rasismin vastainen teos! Kirja polttaa lukijansa järkeä ja tunteita...en saata enää jatkaa, sillä mitkään sanat eivät tee oikeutta kirjan loistolle: siis polvistun.
RICHARD POWERS 1957 -
Richard Powers vietti teinivuotensa Thaimaassa. Paluu Yhdysvaltoihin oli hankalampi kuin sieltä lähtö. Syntyi sivullisuuden tunne, joka ehkä rasitti elämää, mutta opetti samalla katsomaan omaa itseään välimatkan päästä. Sivullisuuden ja outouden tunne oli ehkä myös suuri ratkaisija hänen alkaessaan luoda kirjojensa henkilöhahmoja.Laulut joita lauloimme, Powersin lähes tuhatsivuinen klassisen musiikin maailmaan sijoittuva teos, on ensimmäinen suomennos jo yhdeksän romaania kirjoittaneelta kirjailijalta. Lähes kaikissa Richard Powersin romaaneissa on vahva tieteellinen perusta. Toinen hänen intohimonsa on musiikki. Nämä molemmat intohimon kohteet nivoutuvat yhteen romaanissa Laulut joita lauloimme. Se on kertomus konserttisalien ihmelapsen Jonah Stromin laulu-urasta, jota hankaloittaa sekarotuisuus. Jonah on nimittäin juutalaisen isän ja mustan äidin lapsi.
Kirjailija on saanut National Book Awardin romaanista The Echo Maker (Muistin kaiku, Gummerus, 2009).
Minut Richard Powers on vienyt löytämään itsestäni pienen tutkijan, sillä olen täysin kotona niin hänen konserttisaleissaan, kuin kurkien kanssa preerialla pohtien neurokirurgian jännittäviä salaisuuksia.
(kuva Juhani Niiranen/ teksti: HS.fi Kulttuuri, Jukka Petäjä sekä Leena Lumi)
ENNEN ISÄNPÄIVÄÄ/ BEFORE THE DAD'S DAY
Hei Rakkaat Lukijani!Aloitan valituksella: Miksei vuorokaudessa ole enemmän kuin 24 tuntia! Olen aika kiireessä nyt, kuten varmaan monet teistä. Heti kun kiire alkaa voittaa minut, unohdan englannin kielen. Olen nimittäin kovasti yrittänyt pitää kaksikielistä blogia,koska, vaikka minulla on translator, se ei tuo esille tyyliäni, vaan kääntää mekaanisesti eli on aika karmeaa tekstiä. Ja toisekseen olen päättänyt upota syvälle englanninkieliseen kultturiin joiksikin vuosiksi. Edellisessä lauseessa soi tappion melodia, sillä Saksan kirjallisuus minut todella herätti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mutta yritä nyt lyhyellä saksalla lukea alkuperäkielellä Keski-Euroopan suuria nimiä.
Nyt lähestyy Isänpäivä ja minun piti ehtiä tarjota teille sitä ennen Richard Powersin uutuus Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus, 2009), mutta ei nyt ehdi. Kukaan ei ole vielä keksinyt itsesiivoutuvaa taloa! Osa puutarhan syystöistä on vieläkin tekemättä. Ja minulla on mies ja koira, jotka odottavat huomiotani. Nuoret tulevat syömään sunnuntaina etc. En ehdi. En ehdi. Kuten olette huomanneet olen tarjonnut teille kurkien muodossa makupaloa Powersin uutuudesta. Suosittelen todellakin lukemaan, sillä siinä asiaa, jota monikaan ei näistä lentävistä fossiileista tiedä. Kurjet kaiuttivat jo 60 miljoonaa vuotta sitten!
Ajattelin nyt yrittää rauhoittaa kotia viikonloppua kohden, mutta tarjoan sitä ennen teille vielä kerran Powersin Laulut joita lauloimme sekä esittelyn itse kirjailijasta, jota en ole vielä tehnytkään.
Toivotan teille kaikille oikein rentouttavaa Isänpäivä -viikonloppua! Kynttilöitä sisällä ja puutarhassa, herkullista ruokaa, yhdessäoloa, softia taustamusiikkia, kiinnostavaa keskustelua, nokosia pehmeän huovan alla, lukemista pitkään, koska aamulla ei tarvitse herätä, kävelyä rantaan ihmettelemään: Onko jo jääurkujen aika!
Love
Leena Lumi
BRYAN ADAMS 50 VUOTTA EILEN!
Myöhästyneet onnittelut Bryanille! Supporttini pitäisi ilmoittaa minulle eräiden laulajien syntymäpäivät, mutta hän sähelsi ja unohti, joten Please, forgive me, Bryan!torstai 5. marraskuuta 2009
TAIOTTU
Olet iäti minun:sinut sitoo taika.
On maailmas sinun
se entinen aika,
se syksyinen, silloin,
kun sateen soitto
soi hämyisin illoin,
se aika loitto,
käsivartteni vyöhön
kun onnessa taivuit,
ajattomuuden yöhön
minun kanssani vaivuit.
Sinut vapaaksi silloin
minä laskea aioin,
vaan päästä en milloin,
sinut vangitsin taioin.
Minä kohtaloks sulle
kivenkovaksi koiduin.
Sinä kuulut mulle,
sinun sielusi noiduin.
Jos kulkisit kunne,
et luotani pääse,
et sieluas tunne,
minun luokseni jää se:
Vain vieraalta tieltä
tulet outoihin kyliin
ikävöiden sieltä
pois ystävän syliin.
Minä taikurin soihduin
sinun sisimpäs löysin,
sen kahlitsin loihduin,
lujin hellyyden köysin.
Mihin käytkin, et vapaa
ole kahleista noista.
Et onnea tapaa,
jos suutelet toista.
Ei toiset ne silmin
näe sieluusi syvin,
käsin koskevat kylmin,
ei hellin ja hyvin.
Et minusta koskaan
voi vapautua.
Olet omani, joskaan
et muistaisi mua.
Et uhmin, et paoin
vapauttasi voita.
Sinut kahleihin taoin
minä mahtava noita.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (wsoy)
kuva Tuure Niemi
RUKOUS
Jumala,olen vain pieni liekki,
joka hiljaa on lepattanut
kaukana ja odottanut.
Nyt en tyydy siihen enää!
Tahdon leimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki sen jälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina
hautaan laahataan,
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää korkeana tulipatsaana!
Jumala!
Jumala!
- Katri Vala -
Kootut runot (wsoy)
PLAISIR D'AMOUR NE DURE QU'UN MOMENT...
Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,Chagrin d'amour dure toute une vie.
- Marcel Reich-Ranicki -
Eurooppalainen (Otava)
http://www.youtube.com/watch?v=-WvXpgLtTwY
KORRET
hiljaisesti kysyn, mikä sinulla ontahdon antaa palan puutarhaani sinulle,
pienen kentän, nurmikon
voisinko olla aurinkosi, kastelukannusi?
- Tuure Niemi -
OLI KERRAN...MUISTATKO VIELÄ...
Oli kerran...muistatko vielä
sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen,
kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit
kuin lammikot jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.
Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää. - Oiva Paloheimo -
KAUNIIN RUNON RUNOILIJA HUKASSA
Kuka tuntee yllä olevan runon runoilijan, olkoon kiltti ja kertokoon minulle. Ja mielellään vielä, mistä teoksesta. Minä olisin voinut vannoa, että Lauri Viljanen, mutta kaikki Jyväskylän kirjaston kirjat Lauri Viljasesta tuotiin minulle, ja tätä runoa ei löytynyt. Kaarlo Sarkia on toinen, joka tulee mieleen ja oikeastaan enempi hän, mutta minulla on hänen kootut runonsa ja ainakaan siellä tätä ei ole.
Tällaiset nimettömät runot ovat minulla teinivuosien perua. Kirjoitin nuorena ahkerasti päiväkirjoja, jotka täyttyivät myös runoista. Siellä on niin omia kuin ystävien kuin kuuluisuuksien runoja, mutta tekijän nimeä vailla. Lukiossa meillä oli vielä tyttöjen kanssa semmoinen tapa, että oli erikseen runovihkot, joita sitten annoimme toisillemme viikonlopuksi lainaan. Sinne sai sitten kirjoittaa omia lempirunojaan tai omia sepustuksiaan ja myös poimia sieltä itselleen mieluisimmat. Tämänkin runon löysin sellaisesta vihkosta.
Tämä on miehen runo! Eikö vain?
Kuka löytää minulle tämän runoilijan ja teoksen nimen, saa palkinnoksi Eve Rehnin käännöksen Rainer Maria Rilken runoista Der Grosse Wille/ Tahto tahtojen. Runot ovat sekä alkuperäkielellä eli saksaksi ja sitten vieressä Even huimaavat käännökset, joissa Eve ei ole vain kääntänyt, vaan tavoittanut Rilken hengen, hänen sielunsa syvimmät tunnot. Kukaan ei lue Even käännöstä Pantterista itkemättä!
Tällaiset nimettömät runot ovat minulla teinivuosien perua. Kirjoitin nuorena ahkerasti päiväkirjoja, jotka täyttyivät myös runoista. Siellä on niin omia kuin ystävien kuin kuuluisuuksien runoja, mutta tekijän nimeä vailla. Lukiossa meillä oli vielä tyttöjen kanssa semmoinen tapa, että oli erikseen runovihkot, joita sitten annoimme toisillemme viikonlopuksi lainaan. Sinne sai sitten kirjoittaa omia lempirunojaan tai omia sepustuksiaan ja myös poimia sieltä itselleen mieluisimmat. Tämänkin runon löysin sellaisesta vihkosta.
Tämä on miehen runo! Eikö vain?
Kuka löytää minulle tämän runoilijan ja teoksen nimen, saa palkinnoksi Eve Rehnin käännöksen Rainer Maria Rilken runoista Der Grosse Wille/ Tahto tahtojen. Runot ovat sekä alkuperäkielellä eli saksaksi ja sitten vieressä Even huimaavat käännökset, joissa Eve ei ole vain kääntänyt, vaan tavoittanut Rilken hengen, hänen sielunsa syvimmät tunnot. Kukaan ei lue Even käännöstä Pantterista itkemättä!
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
ISÄN KASVATUSOPPI
Sunnuntaina vietetään taas Isänpäivää. Monet isät painiskelevat työelämän vaatimusten ja vanhemmuuden ristipaineessa. Miten ehtisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Miten ylipäätään uusien ihmisalkujen kanssa toimitaan? Juha T. Hakalan teos Isän kasvatusoppi (Gummerus) tarjoaa raikkaita näkökulmia askarruttaviin arjen kysymyksiin: ajan hallintaan, kotitöihin, harrastuksiin, luovuuteen, erilaisuuteen ja rajojen asettamiseen.Me suomalaiset edustamme maailman vaurainta kansaa - tämä upea uutinen tuli juuri julki, mutta mikä onkaan ollut sen hinta? Menestyksemme näkyy kotona. Lapsemme kärsivät uniongelmista, oppimisvaikeuksista sekä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöistä. Itse olemme lopen uupuneita. Tätä nykyä tuskin jaksamme muuta kuin nojata polviimme ja huohottaa, Hakala pohtii.
Isän kasvatusoppi tarttuu vanhemmuuden ja isyyden ydinkysymyksiin ja tarjoaa osuvaa kritiikkiä tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia kohtaan. Miksi olemme tehneet elämästäme niin nopean, tehokkaan ja monimutkaisen, että perusasiat uhkaavat unohtua? Mielipidemittaukset osoittavat, että haluamme tasapainoa työn ja muun elämän välille. Haluamme kiireettömiä hetkiä itsemme ja läheistemme parissa. Miksi emme kuuntele itseämme?
Hakala puhuu kirjassaan hitaasta kasvusta ja siitä, kuinka kasvun luonnollista rytmiä on kunnioitettava. Lapsi voi esimerkiksi vaikuttaa toimettomalta olematta sitä. Kasvatuksen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ilman että vanhemmat täyttävät kaikkia näennäisiä aukkoja.
Kirjan tarkoituksena on saada vanhemmat punnitsemaan, mihin kannattaa käyttää aikaa ja mihin perheen keskellä kannattaa satsata. Hitaus on usein, kasvatuksessakin, laatua määrän sijaan, Hakala sanoo.
Hakala on paketoinut teoreettisen tiedon selväsanaiseen, jutustelevaan kirjoitustyyliinsä ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin. Seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteen professori lähestyy muita isiä virheitä tehneenä, tavallisena isänä. Hän kannustaa jokaista löytämään oman, perustellun kasvatusnäkemyksensä.
Vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Lapsuus on suojelukohde.
VEROTUKSESTA
Verotus on toisille rakas ja toisille kuin härälle punainen vaate. Minulle palkkatulon verotus on viime mainittua, koska se ei ole koko elinaikanani ollut Suomessa muiden länsimaiden kohtuullisella linjalla vaan ryöstöverotusta, joka ei ole työnteon kannalta kannustavaa. Älköön Suomi koskaan uskaltako ihmetellä, miksi moni nuori tajuaa tämän ja jää kotiin makaamaan mielummin kuin lähtee siihen helvetin verotuspyörään, jossa moni 12 tuntista päivää tekevä on koko ikänsä! Kadumme iän kaiken ettemme nostaneet kytkintä ulkomaille töihin, kun tilaisuutta tarjottiin. Mutta on myöhäistä katua, kun maito kaatui jo.
Monissa blogeissa on aiheesta ihmetelty, miksi verotustietoja pitää vuodesta toiseen julkaista. Ne ovat ihmisten yksityiselämää ja eivät muille kuulu! Ja toisekseen, eikö Suomen kansa ole jo riittävän kateellista ja masentunutta ilman verotietojen julkistamislistojakin! Jopa Keskisuomalaisen kohtuullisen hyvätuloinen toimitussihteeri Jussi Komulaisen tämän päivän kolumnin otsikko oli: Verotietojen lukeminen on masentavaa.
Keskisuomalaisen Esko Parkkilan Remonttipaine kasvaa (koskee siis verotusta!) -jutussa puolestaan Palkansaajien Tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ilpo Suoniemi toteaa:
IHMISTEN ON VARMAAN VAIKEA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ KERRYTETTYÄÄN ENSIN RIITTÄVÄSTI PÄÄOMAA YRITYKSEENSÄ JOKU VOI OTTAA 90 000 EUROA OSINKOINA VEROVAPAASTI PER PERHEENJÄSEN.
Minä olen kokoomuksen jäsen, mutta kuuluminen puolueeseen, jota yleisesti pidetään hyväosaisten puolueena ei tarkoita omantunnon puuttumista tai vajetta empatiakyvyssä, joten en hyväksy yllä olevaa menettelyä. Se ei voi olla todellista tässä maassa, jossa on satojatuhansia ihmisiä pelkän kansaneläkkeen (noin 500-600 euroa/kk) varassa! En voi olla heikompia vastaan ja siksi olen heidän puolestaan!
Monissa blogeissa on aiheesta ihmetelty, miksi verotustietoja pitää vuodesta toiseen julkaista. Ne ovat ihmisten yksityiselämää ja eivät muille kuulu! Ja toisekseen, eikö Suomen kansa ole jo riittävän kateellista ja masentunutta ilman verotietojen julkistamislistojakin! Jopa Keskisuomalaisen kohtuullisen hyvätuloinen toimitussihteeri Jussi Komulaisen tämän päivän kolumnin otsikko oli: Verotietojen lukeminen on masentavaa.
Keskisuomalaisen Esko Parkkilan Remonttipaine kasvaa (koskee siis verotusta!) -jutussa puolestaan Palkansaajien Tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ilpo Suoniemi toteaa:
IHMISTEN ON VARMAAN VAIKEA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ KERRYTETTYÄÄN ENSIN RIITTÄVÄSTI PÄÄOMAA YRITYKSEENSÄ JOKU VOI OTTAA 90 000 EUROA OSINKOINA VEROVAPAASTI PER PERHEENJÄSEN.
Minä olen kokoomuksen jäsen, mutta kuuluminen puolueeseen, jota yleisesti pidetään hyväosaisten puolueena ei tarkoita omantunnon puuttumista tai vajetta empatiakyvyssä, joten en hyväksy yllä olevaa menettelyä. Se ei voi olla todellista tässä maassa, jossa on satojatuhansia ihmisiä pelkän kansaneläkkeen (noin 500-600 euroa/kk) varassa! En voi olla heikompia vastaan ja siksi olen heidän puolestaan!
JA MEILTÄ TOPI SAI MAURI KUNNAKSEN ROBIN HOODIN
Topi on nykylapseksi harvinainen, sillä lahjatoivomukset ovat sekä järkeviä että kohtuullisia. Suosituin toivekirja oli Mauri Kunnaksen Robin Hood (Otava, 2009), jonka hän sitten meiltä saikin. Suosittelen kirjaa kovasti muillekin lasten vanhemmille. Tässä siis kirja sekä tytöille että pojille! Huomatkaa hauska Jaska Jokunen -kortti ja arvatkaapa, kuka rakastaa näitä Schulzin hahmoja aina vaan...
NÄISTÄ TORTUISTA ALKAA JOULUN ODOTUS
Bessun kuopuksen syntymäpäivät ovat tänään, mutta 'vanhuksille' juhlat pidetään edeltävänä lauantaina tai sunnuntaina. Topin juhlissa on AINA joulutorttuja ja siinä on hyvä etappi aloittaa joulunodotus. Toki siellä oli muutakin tarjolla...tiistai 3. marraskuuta 2009
HIENO HYPPY, SINTTU
Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera luciankulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitallillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalla yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
maanantai 2. marraskuuta 2009
LUKIJAT ÄÄNESTIVÄT VUODEN KAUNEIMMAKSI KIRJAN KANNEKSI...
Raili Mikkasen Meren ja Ikävän kiertolaiset (Minerva) haikean ja romanttisenkin kannen. Jaetulle toiselle sijalle tulivat tasapistein Helen Mirren (Weidenfeld & Nicolson), Heli Slungan Varjomadonna (Minerva) ja Geraldine Brooksin Kirjan kansa (Tammi). Kolmannen sijan jakavat Richard Powersin Muistin kaiku (Gummerus) ja Siri Hustvedtin Lumous (Otava).Kiitos osallistumisesta! Ja eikö ole kiva, kun pääsee vaikuttamaan...;-)
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
HEI EVE!
Hei Eve!Älä lannistu, kyllä kevääsi pian tulee. Vaikka nyt taivas olisikin harmaa, tai tähdet pilvien takana, kyllä on sini siellä takana ja tähdet loistavat kuitenkin! Sade on vain auringon ironiaa itsestään.
Älä lyyhisty! Älä unohdu! Älä anna periksi. Joskus lämpö tulee, ja kivut heltiävät. Siitä olen varma. Sinua ei ole tehty menetettäväksi! Olet taiteilija, sinulla on vielä annettavaa paljon maailmalle! Ja maailmalla sinulle. Joskus vielä, kun syöpä on taltutettu, teet tuon kirjasi, josta on katkelma nettisivuillasi. Miten voin olla niin varma - minä näen sen. Näen sen taivaan tasaisesta hengityksestä, ja auringon säteiden leikistä. Sekä laskeutuvista lehdistä että iloisista, jään peittämistä vesilammikoista.
Minä toivon sinulle parempia aikoja - pian. Minä uskon että niin tapahtuu. Ainoat asiat, jotka eivät koskaan katoa, ovat toivo ja usko. Usko mihin tahansa, onneen.
Sinäkin olet yksi parhaimmista ystävistäni. Ja siksi kirjoitan nämä sanat. Siksi, koska sinä olet elävä vielä paremmat ajat, antoisat vuosikymmenet. Eritoten siksi, että aurinko ilmestyy pian pilven takaa.
Terveisin
ystäväsi
Tuure
LEENA VASTAA EVELLE
Eve Unikko!Sinä nimenomaan sait tämän haasteen. Sinut mainitsin ihan omassa virkkeessä!
Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Tiedän sinun tietävän, että minä tiedän, mitä käyt nyt läpi. Haluaisin olla kaarisiltasi ylitse pahoivoinnin ja kivun ja epätoivon!
Sinä olet minulle aina Kartanonrouva, Kuningatar ja Rakas Eve Unikko, mutta olet muutakin. Kun olimme Bessun kanssa viikonloppuna länsirannikolla, kuiskuttelimme kuin pikkutytöt sängyssä yömyöhään ja kerroin, että olen tämän vuoden aikana muuttunut enemmän kuin koskaan ja prosessi jatkuu. Mainitsin sinut muutokseni suurimmaksi primus motoriksi. Olet esimerkki, johon en yllä, sillä minulla ei ole voimaasi ja vahvuuttasi, mutta olet siirtänyt osan itsestäsi minuun, niin että sain kirjoitettua runon Päätös. Se on vain ja ainoastaan sinun ansiotasi. En ole koskaan enää kenenkään kynnysmatto enkä yritä miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Kiitos sinun!
Kaikki mainitsemasi kirjat minulla on, mutta minusta ei ole luopumaan kirjoista. Kirjallisten kokemustemme tunneskaala on hyvin samanlainen.
Olen ylittämättömän onnellinen, että tapaamisemme onnistui. Nautin naurustasi, jokaisesta suupalasta, jonka söit, siitä että nukuit turkoosissa makkarissamme kuin huolta vailla aamukymmeneen.
Tiedät, että olen pyynnöstä valmis lähtemään, mille matkalle minua pyydät. En kaihda mitään, ojenna vain kätesi, niin tartun siihen.
Me olemme Roihuavat Soihdut & Poitsu! Poitsulla on tämän jälkeen sinulle ihan oma viesti, jonka olen saanut luvan julkaista;-)
rakkaudella ja ihmeisiin uskoen
Leena
PS. Kenelle hymyilinkään tässä kuvassa! Kuka oli aurinko, joka lainasi kuulle valonsa!
EVE VASTAA, MITÄ EN OMISTA -HAASTEESEEN
En omista:1) Terveyttä. En minä eikä kissani Nelli, joka hänkin on sairas
2) Puolisoa. Yksinäistä täällä - tosin parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa!
3) Kirjakaappia. Monia muuttojen yhteydessä möin sadat kirjanikaappeineen; sekä suomalaiset, että saksalaiset (Goethe-Instituutinkirppiksellä menivät kaupaksi kuin kuumille kiville; olinhan säilönytniitä 35 vuotta kaapissani aarteenani). Porukalla oli onnea, kun tulivatminun standilleni. Suuri osa kirjoistani oli ennennäkemättömiäSuomessa. Minulla oli Vankileirien saaristosta lähtien ihan vaikka mitä.Kaikki klassikot (kylläkin saksaksi) Loistavat käännökset. Mm Hugon Kurjat ja Tolstoin Anna Karenina. Minusta tuntui viimeksi mainittualukiessani, että se on naisen kirjoittama. Niin hyvin siinä kuvattiinnaisellisuutta - varsinkin eleitä - sinänsä mitättömiä. Mietin aina,että Tolstoin vaimo on kirjoittanut - ainakin - ne kohdat... :)
4) Hiuksia. Lääkkeet veivät ne.
5) Asuntoa. Ja ennen muinoin meijerillä minua sanottiin sentään kartanonrouvaksi.
6) Karaistuneisuutta talven tullessa. Palelen helposti ja liikaa!
7) Voimia. Olen jotenkin kokoon lyyhistynyt enkä jaksa pitää itseäni pystyssä. Toiveikkuuskin karkaa aina voimien myötä.Otin tämän haasteen, vaikka en sitä saanutkaan. Kuulutte parhaimpiinystäviini. Siksi uskallan kirjoittaa nämä jutut.
Terveisin Eve
WINTER WELCOME
Winter Welcome -lumiukko on Luvian Merikotkasta./ The Winter Welcome -Snowman is from Merikotka at Luvia.Arvatkaapa, kuka kaipaa lunta!/ Guess who is missing snow!
Tervetuloa Talvi!/ Welcome Winter!
WANHAN RAUMAN PUTIIKKEJA 2
Nyt kun olen alkanut harrastaa ns. pukukoruja eli kaulakoruja on enempi kuin se yksi ja ainoa kultainen, kaipasin kipeästi paikkaa, jossa koruni saavat asettua kauniisti. Koska olen teräksen, vanhan raudan, rustiikin, ruosteen, rappioromantiikan ystävä, valintani on tässä. Teline löytyi vanhasta ja tutusta Sisustus Elviirasta, josta viime vuonna löysin sen kauniin sydämenmuotoisen kehyksen, mitä olen viimeksi postannut about viikko sitten. Ostin näitä koukkutelineitä muuten kaksi, sillä toinen menee vessan käsipyyhkeille. Sisustus Elviira löytyy Raumalta osoitteesta Kauppakatu 7.WANHAN RAUMAN PUTIIKKEJA 1
Bessu (Anne) ja minä lähdettiin torstaina länsirannikolle. Iltapäivä meni Tampereen Stokkalla, josta mukaan ei lähtenyt kuin kosmetiikkaa ja kaksi äänilevyä, yksi per persoona. Torstai-iltana syötiin äitini 82 -vuotissynttärin kunniaksi hirmuisesti täytekakkua ja perjantaiaamuna lähdettiin kohti Wanhaa Raumaa, jossa ystävättäreni ei ollut ennen käynyt. Oli ajettu yli puolet matkasta, kun huomasin, että kamera unohtui. Parkaisin: "Sooloilija tappaa mut!" Me ei kuitenkaan voitu kääntyä takaisin, sillä sille päivälle oli muutakin ohjelmaa. Wanhan Rauman romanttisilla kujilla vuoti sydämeni verta, koska en saanut ikuistettua teille paikan ihanuutta, mutta MINÄ MENEN SINNE AINA UUDESTAAN JA MIEHENI VASTAA KAMERAN MUKANA OLOSTA!
Nyt täytyy tyytyä sitten vain kuviin siitä, mitä ostimme. Ja taas löytyi uusi putiikki! Jos et löydä itsellesi mistään mitään ihanaa, uniikkia, tyylikästä vaatetta, mene putiikkiin nimeltä Cameo-boutique http://www.cameoboutique.fi/
Bessu oli etsinyt sopivaa pikkumustaa Milanoa myöten, mutta turhaan ja tässä äidin pöydällä se nyt lepää: Seuraavan 10 vuoden käytetyin asu! Omani on ranskalainen ja jo nyt viisi vuotta ikää, mutta leninkini taitaa olla ikuinen. Valintaakin oli niin paljon, että vietimme putiikissa kauan. Pukukorut ovat Bessun pikkumustaan ja myös Cameosta. Hopeinen yläosa minun pikkumustaani ettei aina tarvitse sen pinkin huivin kanssa...; Kengät ovat minun huippuostos Wanhan Rauman Andiamosta, josta Bessu vihdoinkin löysi nilkkurit, jotka eivät tähän kuvaan sopineet. Totesimme, että Andiamojen valikoima on täysin riippuvainen sisäänostajasta, sillä olisin ostanut sieltä vielä yhdet ryppyiset ihanuudet, mutta en tohtinut, koska...(lue rivien välit!). Stilettikorot kengissä ovat muuten hopeaiset, niinku...
Ensi syksynä ostan meidän perheen neuleet Cameosta!
MITÄ EN OMISTA -HAASTE!
Mia Chilestä http://peikkokukkulalla.blogspot.com/ lähetti haasteen, 'mitä en omista' ja mielellään vielä selitys mukaan 'miksi en omista'. Toivon lukijoitteni tekevän tämän ja erityisesti Jaelin, Sooloilijan, S.:n, Hannelen, Tuuren, Anun, Annen, Allun, Susannen, Ilonan, Kirlahin, Iineksen ja Violetin. Ketä en muistanut, niin mukaan vaan! Eve, sinä voisit tehdä tämän kotisivuillasi...1) En omista karjapuskurilla varustettua monsterimaasturia, enkä aio ikinä omistaakaan. En selitä, sillä jos tähän kaipaa selitystä, niin oi! ja voi!
2) En omista TV-ohjelmien tallenninta, sillä uusi digitelevisiomme ei lähetä koskaan mitään niin kuolematonta, että maailmani sortuisi ellen sitä näkisi.
3) En omista sauvasekoitinta, koska tyttäreni vei laitteen mennessään, enkä ole toimeentunut uutta hankkimaan.
4) En omista moottoroitua sänkyä enkä aio koskaan omistaakaan.
5) En omista yhtään sijoitustaulua, sillä kauneus on minulle tunnetila, ei sijoitus.
6) En omista minkään valtakunnan kuntosalikorttia, sillä haluan liikkua raikkaassa ulkoilmassa.
7) En omista VIELÄ turkoosia toalettia (lue: WC), koska mieheni ei ole toimeentunut sitä tekemään.
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
OUT OF OFFICE
The picture of Autumn Diamonds is by Iines. If you want see more, go http://i-kuvat.blogspot.com/Click the picture bigger!
VALITSE VUODEN KANSIKUVA!/ CHOOSE THE BEST COVER OF THIS YEAR!
Minä tein puolestanne esivalinnan ja nyt te saattae ilmoittaa minulle, mikä kansi julistetaan vuoden kanneksi. Olen poissa huomisesta alkaen sunnuntaihin asti, joten tämä on teille hyvää terapiaa eroahdistukseen;-) Ilmoita vain kannen numero, se riittää.Tehtävää helpottaa kun klikkaat kuvan suuremmaksi!
tiistai 27. lokakuuta 2009
LUOKKAKUVASSA LUOKKAJAOSTA...
Yhtäkkiä kaikkialla on lehtiä, joita en ehdi lukemaan ja sitten jämähdän lehteen, jota en ole ennen nähnyt, en ostanut, en tilannut. Ostin yhdestä liikkeestä jonkun vaatteen ja sieltä annettiin käteeni Olivia 11/09. Ensin löysin lehdestä hyvän kuhareseptin, jota vähän tuunasin, sitten löysin kiinnostavan artikkelin luokkajaosta. Tämähän on niitä aiheita, joista ei useinkaan voi lukea, vaan se on vaiettu kuoliaaksi. Se mikä minun huomiotani kiinnitti jutussa oli verhoilija ja huonekaluentisöijän Merja Kinnusen kertomus elämästään ja etenkin lause, joka sattumalta on sama, jonka olen itse muutamasti lausunut: "Minuun ei voi tehdä vaikutusta rahalla, vallalla tai asemalla. Sivistys on ihmisen merkittävin saavutus."
Ja sitten löysin sieltä kuvan kenkäsuunnittelija Minna Parikasta ja tunsin oudon tuntemuksen...kuva oli tämänhetkinen tunnetilani...Mitähän seuraavaksi vielä täältä saan esille...
Ja sitten löysin sieltä kuvan kenkäsuunnittelija Minna Parikasta ja tunsin oudon tuntemuksen...kuva oli tämänhetkinen tunnetilani...Mitähän seuraavaksi vielä täältä saan esille...
SININEN YÖ
Himmeänsinisessä yössäsateen solistessa asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään,
että tahtoisin olla kuollut,
kun kaikki minussa huutaa,
miten olisi voinut olla,
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt:
Juna vapisee jalkojen alla,
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa,
kameelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten,
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku,
ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole,
aina siellä, missä en ole.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja (wsoy)
kuva Tuure Niemi
KORRET
hiljaisesti kysyn, mikä sinulla ontahdon antaa palan puutarhaani sinulle, pienen kentän, nurmikon
voisinko olla aurinkosi, kastelukannusi?
- Tuure Niemi -
kuva Tuure Niemi
IT'S SO DARK, NOW I WOULD LIKE TO BE...
this bear and sleep over the darkness...picture by Pekka Mäkinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)