Kartiovalkokuusi - haaste ja viehätys

(Kuva syksyltä 2013) Kartiovalkokuusi (Picea glauca) on sellainen sokeritopan näköinen kaunis ja haasteellinen havuistutus. Se kasvaa hyvin hitaasti, mutta voi kasvaa jopa 2 metrin mittaan. Mitä iäkkäämpi, sen viehättävämpi havu on, sillä siitä tulee hyvin persoonallisen mallinen riippuen monista eri seikoista. Yksi muotoon jännästi vaikuttava asia on se, että jos siitä pääsee vaikka yksi oksa kevätahavan takia ruskettumaan ja leikkaat sen pois, minkä voi tehdä, kasvi pyöristää vähitellen oksansa peittäen leikkauskohdan. Näin syntyy myhkyröitä ja persoonallisia muotoja.

Kartiovalkokuusi on kaunis aina ja kaikkien kanssa♥

Kasvin haaste on se, että havu alkaa kevätauringossa ja tuulessa haihduttaa kosteutta, mutta se ei saa mistään uutta kosteutta, koska maa on vielä roudassa, joten kasvi alkaa ruskettua ja pahimmillaan se kuolee. Monet eivät tämän takia uskalla hankkia po. viehättävää kaunotarta ollenkaan. Mutta pelastus saapuu nyt!

(Yllä kuva syksyltä 2013)
Minulla on näitä ihanuuskasveja nyt yksitoista! Kaikki ovat eri-ikäisiä ja valon ja maan suhteen aivan erilaisissa paikoissa tontillamme. Yksikään ei ole kuollut. Tosin kerran istutin kartiovalkokuusen likelle valkoisen kivitalomme seinää ja se oli täydellinen virhe, joka kuitenkin muuttui iloksi.. Kasvi alkoi kuivua ja suutuin niin, että revin sen maasta ja viskasin takametsään. Iltapäivällä saapui naapurin rouva kahville ja ihmetteli, että 'missä se upea kartiovalkokuusi on tuosta seinän vierestä'. Johon minä: ’Se makaa juuret ilmassa takametsässä!’ Tomerana Tuula lähti hakemaan 'reppanaa' ja kaivoi sille kuopan kaarisiltamme varjon puoleiseen nurkkaan. Kastelin sen kerran ja sanoin:’ Kuole, jos haluat!’ Eikö mitä, siinä se vain paisuu ja kasvaa ihan komeana. Nyt näyttää siltä, että siitä tulee tämän lajin näyttävin meillä. Siitä yksilöstä on tulossa tänne kuva heti kun saan sen onnistumaan. Se on kaikkein eniten möykkyinen ja aivan hurmaava!

Ja syy, miksi nyt julkaisen tämän jutun on se, että jos sinulla on pihallasi kartiovalkokuusia, suojaa ne nyt puutarhaliikkeistä saatavalla hallaharsolla tai juuri tähän tarkoitukseen valmistetulla hupulla, mutta älä sillä säkkikankaiselle, sillä kartiovalkokuusi läkähtyy sen alla! Huolehdi, että kasvi saa ilmaa eli huppu ei saa olla mikään ilmatiivis pussi. Tämän huputuksen lisäksi kastele kasvin juuristoa huoneenlämpöisellä vedellä, millä nopeutat juuriston sulamista.

Laitan huput noin huhtikuun alussa ja otan pois vappuna. Mutta sen lisäksi tuuletan kartioita aika ajoin ottamalla suojat pois varjoisina päivinä. Joskus riittää vain parin viikon suojaus, riippuu säistä ja mitä aurinkosuojapuita on likellä etc.

Tässä kuva keväältä 2012 ja samasta kohtaa sitten lokakuulla.

Tämä kuva on välisoitto tältä vuodelta eli 2012. On lokakuu ja nyt kartiovalkokuusia on jo yhdeksän;-) Jos haluat nähdä lisää kasveistani, mene Leena Lumi's Flower Power

*****
Kartiovalkokuusen menestymisvyöhykkeet ovat I-III, mutta olen kaatanut jo tämänkin teorian, sillä minä asun IV vyöhykkeellä yhdentoista hyvin viihtyvän Picea glaucan kanssa. Tosin saaremme saattaa Päijänteen ympäröimänä olla III-vyöhykettä, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Muistathan, että kartiovalkokuusi ei pidä siitä, että jokin toinen kasvi hipelöi sitä. Minä olen esimerkiksi nyt istuttanut yhden yksilön liian likelle kaunista jalosyreeniä ja aion hoitaa asian niin, että leikkaan syreenistä pois sen oksan, joka uskaltaa koskettaa haasteellista havuani. Syreeni kestää moisen pikkuleikkauksen hyvin, eikä sen kanssa tarvitse odottaa korjaavaa kasvamista.

Olen huomannut, että kartiovalkokuuset pärjäävät niin auringossa kuin puolivarjossa. Jos kysyt tätä puutarha-alan liikkeestä, saat joka kerta eri vastauksen. Minun tietoni perustuu käytännön kokemukseen 28 vuoden ajalta. Jos edellä kerrottu tuntuu kovin työläältä niin voin luvata, että iän myötä kasvin sietokyky kevätahavan suhteen paranee. Minulla on jo nyt neljä kartiovalkokuusta, joita en peitä ollenkaan, korkeintaan kastelen pari kertaa huhtikuun puolivälin jälkeen.

Yllä kuva lokakuulta 2013. Ja samana vuonna vähän aikaisemmin alla.

...taitaa olla syyskuuta. Sen loppua omenoista päätellen.

Tähän kauniiseen havuun tulee melkein riippuvuus. Syksyllä kun kaikki alkaa jo olla kuollutta, nämä 'sokeritopat' näyttävät hyvin viehättäviltä. Ja talvella, kun niiden ylle on satanut ensilumen, ne ovat lumoavan täydellisiä. Ja ihan kohta, kun nostan huput pois, kartiovalkokuuset ovat ensimmäiset kevään katseenvangitsijat, koska lehti ei ole vielä puissa eikä pensaissa. Nämä kaunottaret ovat vaivan väärti!

Tässä yllä mainittu 'mörrimöykky' marraskuun ensilumessa 2013, kerran jo ihan ruskeana seinän vieressä kasvanut, sieltä kompstin taakse kuivumaan hylätty...Tapaus todistaa, että ikinä ei kannata heittää toivoa kartiovalkokuusen kanssa.Tämä on muuten aika suuri jo. Minusta kuva ei anna esille kokoa.

Sama toisesta kulmasta kuvattuna.

Tässä viimeisin eli aivan eri tavalla kasvava. Kapea, hoikka, sirohko...Ovat nämä vaan niin jännittäviä! Alakuva on vuodelta x eli ei muistikuvaa, mutta ainakin parin vuoden takaa ja jo kunnon lumilla. Voisi olla tammikuuta...// Nyt on huhtikuu 2014 ja on satanut pari päivää eli kartiovalkokuuset ovat olleet ilman suojia. Näitä on monta ja toka kuvassa näkyvä isompi taitaa olla jo parimetrinen ja on tosi upea. Yritän kuvata tänne tänä keväänä ja kesänä lisää, että tajuatte, miksi näitä niin haluan. Vapusta ei enää huppuja ja silloin ovat oikein edukseen kun upeat ja vaihtelevat muodot näkyvät.

*****

Nyt on toukokuu 2014 ja ensimmäiset kevään kartiovalkokuuset tässä:

Tämä jutun vanha tuttu kuvattuna eilen 13.5. vesisateessa. Tätä kartiovalkokuusta en ole hallaharsottanut tänä vuonna päivääkään ja hyvältä näyttää. Syksyllä voisin mitata korkeuden, sillä esikoista on seurattu alusta asti.

Pikkuinen sillan auringon puoleisessa osassa vähän ruskettui viime keväänä kun olimme itse poissa pari viikkoa toukokuun alusta. Nyt pidin hallaharsoa aurinkoisina päivinä huhtikuun lopulla ehkä parisen viikkoa ja kastelin myös huoneenlämpöisellä vedellä, että juuristo sulaisi. Voi kyllä aika hyvin.

Hurmaava mörrimöykkymme, joka vain paranee. Ei ole suojattu auringolta yhtään päivää eikä myöskään ole ollut tarvetta sulatella juuristoa. Kaikkein jännittävin muoto!

Verratkaa kuva kaksi. Nämä ovat talon pohjoispäädyssä, mutta ylempi saa auringon rökitystä aika paljon ennen kuin lehti tulee puuhun. Alempaa suojaa täysin talon seinä. Ylempää olen kastellut sekä suojannut huhtikuun pari viikkkoa, mutta vain aurinkoisina päivinä. Alempaa ei ole tarvinnut suojata ikinä. Hauskaa miten köynnöshortensia jo nyt kasvaa noin linssiluteena oikeassa reunassa;)

Palataan näihin vielä suven tai viimeistään syksyn aikana.

Kuvassa mörrimöykkymme marraskuun lopulla 2014. Ensi suvena hipoo siltaa, joten jännittävää nähdä miten se siihen reagoi.

Ensilumi tuli ja suli, marraskuu kääntyy lopuilleen ja... Jutussa pääroolissa viehättävät sokeritoppamme.

On viileän toukokuun puoliväli 2015 ja kävin eilen lehdossa ja puutarhassa kuvaamassa sateessa. Kuvassa edessä isot lehmukset ja takana kummankin sillan päädyissä, mutta eri puolilla, kartiovalkokuuset. Vain pari viikkoa pidin aurinkoisella ilmalla nuorimpien päällä hallaharsoa, mutta sulattelin ahkerasti juuristoja. Yhtään ei ole ruskeutta näissä ihastuttavissa 'sokeritopissa.'

Kuvassa Mörrimöykky hyvässä kunnossa. Kukapa olisi uskonut! Kuvassa näkyy neljä kartiokuusta, joista kolme talon päädyn japanilaisessa rinteessä. Seuraavalla kerralla näkyy viidentenä huippu toisesta sillan kartiovalkokuusesta ja kuudentena kun hieman siirrän kameraa, myös pikkukuusi green housen kulmalta. Yhdessä kuvassa näitä siis kuusi;) Vähänkö pidän!

Lehdosta onnenpensaan kautta kuvattuna kaarisilta kartiovalkokuusineen...ja jättimäiset lehmukset.

Popradissa Zakopanen läheisyydessä kartiovalkokuuset kasvoivat näin komeina lokakuussa 2015.

Tänään 22.11. satoi kunnon ensilumen tänne harjukaupungin saarelle. Kartiovalkokuuset näyttävät aika hassuilta. Kaarisillan 'pienokainen' ja

ja tässä myös, mutta toisesta suunnasta kuvattuna.

Kuvassa oikealla näkyy myös 'mörrimöykky', josta onkin ollut paljon juttua. Jos lumen kuorma kasvaa tosi paljon, kevitän, vaikka siinä kauneutta menettääkin, mutta ei ole kiva jos näin vaalitut painuvat pahasti vinoon. 


Leena Lumin puutarhassa

Pohjoispäädyn kartiovalkokuuset voivat näin hyvin kesäkuussa 2017. Ja nyt niiden edessä kasvaa Revontuliatsalea Northern Hi-Lights, joka kukkii yhtä hyvin tässä kuin etelän puolella, kukat vain tulivat myöhemmin.

Etupihan atsalea on näin komea jo ja sen takana näkyy tänä keväänä istutettu yhdestoista kartiovalkokuusi!

Jotenkin nämä molemmat kasvit niin sopivat toistensa seuraan...

Heinäkuussa 2017 on satanut viikkoja ja ensimmäinen kartiovalkokuusemme on ehkä jo minua pidempi. Köynnöshortensiatkin tekevät ennätystään eli kyllä niillekin sade maistuu.

Ja tässä sama toisesta suunnasta.

Syyskuussa 2017 seurataan tarkasti syyshortensia Wim's Rediä, mutta saadaan mukaan muutakin eli vasemmalla yksi vanhimmista kartiovalkokuusistamme, sama joka on kuvassa 8 ihan pieni.

Siis etupihalta. Yritän kuvata kartiovalkokuusia vielä tarkemminkin tältä syyskuulta.

Kallionauhuskuvassa puolestaan se nuorin kartiovalkokuusemme eli yhdestoista:)

Sama pienokainen ja takana näkyy toinen yli 30 vuotta vanhasta syyshortensiasta, paniculata 'Grandiflora'.

Kuvassa näkyvät sekä nuorin että toinen vanhimmista kartiovalkokuusista. Kolmaskin etupihalla on, mutta se on toisella puolella ja kookkaan syyshortensian takana, joten kaikkia en saa edes etupohalta yhteiskuvaan.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä 2017 otetussa kuvassa näkyvät mielestäni etupihan kartiovalkokuuset kivasti.

Japanilaisen eli pohjoisen rinteen kartiovalkokuuset lokakuun ekana 2017. Alkusuven kuvissa näkyvä kukkiva atsalea tässä jo ruskassa.

Ensimmäinen kartiovalkokuusemme kuvassa kanssani 6.10.2017. On mittaiseni, ei yli minun vielä. Samanaikainen jyrkässä rinteen kulmassa saattaa olla tätä korkeampi jo, pitäisi ottaa toimeksi mitata. Mitä ihanin syyspäivä!

Ja sama marraskuun ensilumen päivänä 2017.

Pohjoispäädyn korkeampi kartiokuusi on kasvattanut kahta latvaa alusta asti. Annoimme sen vain olla. Yhtenä talvena oli pakko ottaa puutarhanarua, kun tuli paljon märkää lunta, että kasvi ei vain halkeasi, mutta nyt sen on annettu olla ja varisteltu vain joskus raskaimmat lumitaakat pois. Suvella kaksilatvaisuutta ei edes huomaa ellei ymmärrä katsoa kunnolla.

Tältä näyttää kauempaa ja saattaa olla korkeampi jopa kallion reunassa kasvavaa...Takana kuusiaitamme, jossa asuvat mustarastaat. Niille viedään talviaamuina halottuja omenoita, siemensekoituksia ja talikiekkoja, sillä niiden nokka ei kestä jäätynyttä. Muutenkin ne ovat aika arkoja ja maastasyöjiä, joten ovat aivan erityishuomiomme kohteena.

Mörrimöykky ensilumessa 2017 marraskuulla.

Sama toiselta suunnalta. Sanotaan, että tämä kasvi haluaa kasvaa tilassaa, mutta nyt silta ja kuusi ovat kiinni toisissaan, joten ans katsoa...

12.12. 2017 iltapäivänä hämärässä kuvattu etupihan 'sokeritoppa', jolla on jo näin mahtava lumipeite. Kevään poikanen taustalla värjöttelee vielä sutjakkaana ilman lumen suojaa.

Ensilumi 25.10.2018. Taustalla silta kera kahden kartiovalkokuusen, joista

edessä oleva pienenmpi on yltänyt tasan samaan korkeuteen takana olevan mörrimöykyn kanssa. Mörri vain paksuuntuu, kun toinen kasvaa pituutta. Veikkaan edessä olevasta korkeaa ja hoikkaa jatkossakin.

Nämä pohjoispäädyn kartiovalkokuuset oli lumi painanut aivan haralleen ja kuten tiedämme, sitomisesta  'sokeritopat' eivät pidä. Nyt on kaikki korjaantunut itsestään. Tuo ylempänä oleva on toinen vanhimmista ja suuremmista myös. Tästä kuljen paljon rauniorappusia pitkin alapuutarhaan. Edessä atsalea Northern Hi-Light viimeisenä hyvästelee kukillaan. Äiti saapuu huomenna, ehkä hän ehtii vielä näkemään...

Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi näet vasemmalla kaarisiltamme ja puiston penkin, jotka ovat lehtomme alaosaa. Suvea 2019

Ja vähän likempää sama.

Köynnöshortensian kukintokin kaartuu kivasti pohjoispuolelle

.

Tässä nuorin kartiovalkokuusi kera atsalean.

Kartiovalkokuusi lumessa.

MIKÄ ON MUUTTUNUT?

Karoliina ja Anne haastoivat minut Neljännen kansion kuvahaasteeseen. Kiitos! Se ei kuitenkaan onnistu, sillä minulla ei ole mitään kansioita, vaan tuhannet kuvat vellovat tiedostossani ja koska olen kova keksimään liian erikoisia nimiä, en useinkaan löydä kuviani helpostikaan aakkostuksesta huolimatta.
Ajattelinkin sitten heittää kuvan, joka on 'eri aikaa'. Minä olin silloin toinen. Sekä sisäisesti että ulkoisesti. Oikeasti tästä ei ole aikaa paljoakaan, mutta niin paljon on tapahtunut. Joskus tuntuu, että en pysy mukana. Siihen tunteeseen auttaa aina puutarha ja kirja. Onneksi!

Olen kuvassa Keuruulla ja silittelen Lyyliä ja komistus Roni on takanani. Paikka on maailman tiettävästi ainoan Korpikirjaston omistajan ja koiruudet myös. Kun näiden koiruuksien omistaja avioitui kirjallisuudentutkija Minnan kanssa, saimme olla erämaakirkossa todistamassa hyvin upeaa ja erikoista häätilaisuutta. Pienin yllätys ei ollut sonnilauma, joka oli seremonian aikana päässyt aitauksestaan karkuun ja ympäröinyt kirkon;-) Pihlajaveden eräämaakirkossa on yksi maailman kauneimmista vihkiryijyistä!

Kuvasta näkee, että olen jo muualla vaikka silittelen Lyyliä. Lyylin 'syy' on, että tutustuin hänen isäntäänsä. Lyyli upposi kerran jäihin ja isäntä painui perään oman henkensä kaupalla. Hän kirjoitti asiasta myöhemmin aika hauskan ja koskettavankin lehtijutun ja sitten otinkin hänelle jo puhelun...

Mikä on muuttunut, siitä en kerro nyt. Se on pitkä tarina ja tarvitsee aikaa ja uskallusta. Alla kuitenkin minä nyt kera ystäväni koiruuden, joka on samaa merkkiä kuin Hänen Majesteettinsa. Tänään on siis tällainen minäminäminä-päivä. Koittakaa kestää!

PS. Katsokaa tänään televisiosta klo 20 ohjelma karhuista, saattaa tulla tuttu karhu vastaan...

Susan Fletcher: Noidan rippi

Ylämaan laaksossa, Glencoessa kauriit muistelevat tyttöä, joka kulki heidän polkujaan yökiitäjiä hiuksissaan. Vuorella seisoo uroskauris sateessa ja mylvii surumielisesti: Corrag, Corrag…Lumihiutaleet kaipaavat häntä, joka oli lumeen syntynyt ja ratsasti tammallaan hiukset ja harja hiutaleissa. Pilvet kuljettavat edelleen varjoaan pitkin laakson pohjaa, hipaisevat lammaslaumaa ja kanervikkoa, etsivät soilta, mutta eivät tavoita tyttöä, joka oli usvaa ja tuulta, villi ja kesytön. Laaksossa kaiku vastaa: Corrag, Corrag…

Susan Fletcherin Noidan rippi (Corrag, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) on kuin mustaselja, yrtti, jota tulee vaalia kuin jalokiveä. Tätä et lue huolimattomasti ja poissaolevana, tässä olet yhtä syvällä ja pimeässä kuin noidaksi tuomittu vankityrmän kahleissa seinien tihkuessa limaista kosteuttaan. Luet tätä yöllä, kun aika on otollisin ja kalpea kuu valaisee ikkunasi takana. Luet tätä kirjaa, joka kertoo 1600 –luvun Englannista ja unohdat hengittää. Kuningas Jaakko on paennut ja Oranian Vilhem on asettunut Englannin hallitsijaksi, mutta monet vannovat edelleen uskollisuutta kuningas Jaakolle, myös pastori Charles Leslie, joka Invaryn kaupunkiin saavuttuaan 26. helmikuuta 1692 asettuu majataloon aikoakseen tavata tyrmään kahlittua noitaa Corragia, Glencoen verilöylyn silminnäkijää. Täältä Charles myös kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä, joita lukemalla pääsemme seuraamaan paitsi sen aikaisen, noituuteen uskovan ja sen tuomitsevan kirkonmiehen suurta mielenkääntymystä kuin myös noitana hirtetyn Coran tyttären, Corragin, elämää Ylämaan metsissä ja vuorilla sen jälkeen kun hän oli paennut sinne äitinsä käskystä: Lähde luoteeseen! Ja miten kiintoisa pieni yksityiskohta, se että kirkonmies valehtelee nimensä pelosta tulla tunnistetuksi jakobiittilaisena ja ilmoittaa olevansa Charles Griffin, vaikuttaakin yllättävään loppuratkaisuun. Corragille, jota hän käy haastattelemassa syöpäläisiä kuhisevassa tyrmässä, hän on kuitenkin Leslie.

Pastori Charles Leslie. Nimenne tuntuu tutulta.

Leslie – kuin puissa suhiseva tuuli, tai rantaan vyöryvä meri…

Näin, että säpsähditte noitaa.

Hyvä on, minä kerron tarinani.

Mitä pyydän vastineeksi?

Kertokaa minusta. Minusta. Pienestä elämästäni. Sanokaa Corrag oli hyvä. Sanokaa, että hän ei ansainnut kuolla liekkeihin, eikä yksin. Istukaa luonani ja kuunnelkaa elämäntarinani, niin kerron lopulta Glencoesta. Lumisesta yöstä. Jona minulle rakkaita ihmisiä kaatui ja kuoli. Mutta osa jäi henkiin.

Ja näin rakentuu Noidan ripin runko. Kirkonmies ja vangittu, polttoroviolle määrätty noita auttamassa toisiaan. Ja kaiken välissä Charlesin kirjeet vaimolleen Janelle, joista saamme lukea myös pariskuntaa kohdanneesta rakkaan tyttären kuolemasta.

Susan Fletcher on Noidan ripissä yhtä vahvoillaan kuin hän oli Meriharakoissa. Viime mainitun loukattu, katkerakin, suolaisen meren kastelema vahvuus taipuu Noidan ripissä keijukaismaisen hennon Corragin sitkeäksi elämänlangaksi, joka kuin lukin seitti kantaa yön kastetta laakson aamussa aikomattakaan katketa. Fletcherin kieli voisi olla gaelin kieltä, sillä olemmehan Ylämaassa, Skotlannissa, mutta se onkin noitien, velhojen ja keijujen kieltä ja oi häntä, joka on heikkona tällaiseen...hän on mennyttä, kuten minä ja Susa!

Tiesinhän minä, mikä ihmisessä on kaunista. Olin nähnyt, kun nainen kiinnitti hiuksensa hilkan alle, työnsi vaaleat kutrit piiloon – ja minulla oli tumma tukka eikä hilkkaa lainkaan. Edellisenä päivänä olin juonut järvestä pää vedessä ja noussut levärihma ja kotilo hiuksissa. En ollut huomannut niitä koko päivänä. Kotilo oli riippunut hiuksistani kuin hedelmä puusta. Se piirsi minuun märän hopeajäljen, ja minä kannoin sen Kolmelle sisarelle, niin että se näki sellaista mitä muut kotilot eivät päässeet näkemään.

Ja mitä erityistä vielä tekee Fletcher kirjassaan: Nimeää luvut niiden yrttien mukaan, joita Corrag kerää ja joilla hän parantaa! Näin:

”Sen valtiatar on Kuu.”

Likusteri

The Complete Herbal
Nicholas Culpeper
1653

tai näin:

"Tämä yrtti on Venuksen, ja Venus sanoo, että mies ja vaimo, jotka syövät sen lehtiä yhdessä, saavat välilleen rakkauden.”

Talvio

Ja kun Corrag haluaa hiustensa tuoksuvan houkuttavasti, sillä sekin päivä tulee, hän hieroo niihin murskattua rosmariinia…

Ja kaiken aikaa kun Fletcher antaa Corragin kertoa Leslielle elämästään, väki kaupungissa kerää sytykkeitä roviolle. Vain kevään tulon viivästyminen hidastaa polttotuomion täytäntöön panoa ja kaikki noidan vihaajat, ’kunnon kansalaiset’ odottavat jo innoissaan kevään ensimmäistä kaunista päivää, joka lykkäisi vuokkoja esiin, että saataisiin paha pois päiviltä.

Sumua varmasti ikävöin, kun olen kuollut – sumussa kävelemistä, sen tuoksua.

Kirja on niin kaunis kertoessaan Corragin elämästä osana Ylämaan luontoa, hänen suhteestaan MacDonaldin klaaniin sekä rakkaudestaan Alasdair Og MacDonaldiin. Fletcher kirjoittaa niin lumoavasti yrttien keruusta, siitä miten niitä käytetään, aamu-usvasta, Corragin kylpemisestä putouksella, uroskauriin hengityksestä, lumihiutaleista, jotka leijuvat, mutta eivät putoa maahan…että lukija haluaa heti muuttua itse Corragiksi…ei, vaan hän muuttuu Corragiksi.

Ja sitten tulee se päivä, kun pastori Leslie kirjoittaa

Jane

Olen alkanut lukea Raamattua toisella tavalla. Raamattuni sivut ovat kosteat, mikä hankaloittaa lukemista. Mutta siinä missä olen ennen etsinyt johdatusta, etsin nyt jotakin muuta. Etsin vahvistusta – sille että salatut aatokseni ovat jaloja, arvokkaita. Sillä hetkittäin minut valtaa outo mieli, Jane – olen alkanut ajatella toisin kuin ennen.

Charles

Glencoen laaksossa vuoret käpertyvät suojaamaan pientä majaa, joka oikeastaan on enää vain kasa sammalta, oksia ja kiviä. Uroskauris kulkee ohi, nuuhkii hetken ja saa silmiinsä kuvajaisen keijusta, joka tarjosi hänelle minttua. Pilvet kuljettavat varjoaan laakson pälvissä, joista nousee raunioyrttiä ja tuuli, tuuli…Sassenach, Sassenach!

*****

Noidan ripin ovat arvostelleet lisäkseni ainakin Sonja Nino Anni,  Susa, Naakku, Ahmu ja Elma Ilona.

RAUHAISAA PÄÄSIÄISEN AIKAA♥

Una furtiva lagrima 

BEATRIX POTTERISTA, PÄÄSIÄISESTÄ JA ENNEUNISTA

Tässä piti olla yksi kirja, mutta ei ole, sillä minun täytyy nyt saada antaa sen valmistua minussa. Sen sijaan saatte oudon pääsiäistarinan. Tarina on monipolvinen, enkä ole ihan varma, että se sopii kaikille. Ei ainakaan kovin uskovaisille eikä etiäisiä pelkääville. Aloitan kuitenkin hyvin varovasti ja kerron, että kun ostin jättimäisen suuren ja tyyriin Beatrix Potterin kirjan Petteri Kaniinin satumaailma Merille, se ei kiinnostanut häntä yhtään. Kirja sisätlää koko Potterin tuotannon ja on Otavan kustantama ja niin hurmaava, että luen sitä itse. On vielä yksi toinenkin kirja, joka ei tytärtäni kiinnostanut ja se on Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarha, jonka on muuten suomentanut Kirsi Kunnas. Yhteinen nimittäjä kirjoille on niiden englantilaisuus. Ja hurmaavat piirroskuvat!

Minä en ole oikein pääsiäisihminen. Pääsiäinen on juhlapyhä, joka menee nykyään minilomasta. Hyvä niin, sillä oli aikoja, jolloin lähdimme pääsiäistä pakoon ja suunta oli aivan väärä eli katolinen osa Saksaa, jossa puutarhan puutkin oli koristeltu pääsiäiskoristein ja kaikki oli vain pääsiäistä. Kävin lapsena pyhäkoulua muutaman vuoden ja muistan miten kauhistuttava oli lapselle Jeesuksen kärsimyselämä. Siitäkö on jäänyt paha olo, jonka pääsinen aiheuttaa, jos sitä alan miettiä. Enkelit menevät samaan kategoriaan, mutta sitä tarinaa en kerro vielä. Sitten joskus.

Kun olen lukenut Tito Collianderin kirjoja, on tullut mieleeni, että vain ortodokseilla on iloinen pääsiäinen, vaikka onkin se ristisaatto. Näen ortodoksisuudessa valoa ja aurinkoa. Toisaalta meidän tuttu luterilainen uskomme antaa jopa koiralle sielun. Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti koirastaan Tonista kirjan Veljeni Toni, jossa hän todistaa koiran sielullisuuden. Paavin uskonto ei suo eläimille mitään armoa, minkä hyvin näkee jo katolisissa maissa turistinakin, kuten minulle tapahtui Veronassa. Ja se ei ollut mikään yksittäistapaus. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maailman sodista käydään uskonnon takia. On aina käyty, käydään ja tullaan aina käymään. Sille ei ole mitään loppua näkyvissä.

Minä kuulun kirkkoon, mutta en koe sieltä mitään saavani. Sairastuessani melanoomaan, oli samana vuonna eräässä isossa kauneus- ja terveysalan lehdessä juttu Melanooma, nopea tappaja. Kaikki muistivat sen ja olin jo ystävilleni kuollut. Elävältä haudattu. Ympärilleni muodostui kuoleman rinki. Hätäni oli suurin lapestani, sillä hän oli silloin vasta kuusivuotias. Kävin kirkossa. Kävin monasti. Se oli vain sitä samaa vanhaa, vailla mitään sisältöä. Olin ihan hukassa. Sitten muistin Saima Harmajan 'metsä mun kirkkoni on' ja aloin vetäytyä yhteen metsikköön lapsuuteni salakivelle. Kiipesin sinne, minä aikuinen nainen ja juttelin Jumalan kanssa. Aloitin: 'Jumala, jos sinä olet...'

Olen joillekin ystävilleni kertonut, että saan etiäisiä ja olen myös nähnyt enneunia. En ymmärtänyt enneunistani mitään ennen kuin eräs hyvin vanha mies lähti toiselta puolelta Suomea tapaamaan miestäni ja tämän vaimoa, minua. Hän tuli, koska hänellä oli sisäinen tarve tulla tähän taloon ja kertoa minulle jotain. Herra oli ison menestyvän firman omistaja, mieheni ensimmäisiä esimiehiä. Istuimme olohuoneessamme puhuen niitä näitä, kun aloin kertoa tälle minulle vieraalle ihmiselle unistani ja sitä teen tuskin koskaan. Hän katsoi minua suoraan silimiin pitkään ja sanoi:' Kaikki mitä näet tapahtuu. Heräät Suden hetkellä ja muistat kaiken.' Näin se sitten meni. Ja sitten taphtui se kuoleman uni. Herätin mieheni ja kerroin hänelle, mitä tapahtuu. Tiesimme meille hyvin läheisen perheen kohta menettävän jonkun, mutta kun unessa pyysin nähdä 'kuka?', sitä ei sallittu. Ja niin kaikki vain meni ja surimme yhdessä perheen kanssa kuolemaa, joka tapahtui nuorellle, terveelle miehelle, pienen tytön isälle.

Viime yönä heräsin. En katsonut kelloa. Oli vielä pimeää. Yritin nukkua. En saanut unta pitkään aikaan. Sitten nukahdin ja aloin nähdä unta, jossa minä ja kolme ystävääni. Yksi näistä kuoli äkillisen kuoleman ja hänet olen tuntenut ihan lapsesta asti. Unessa liikuimme oudoissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta ystäväni, jota ei enää ole, esiintyi aivan toisin kuin eläessään. Hän oli eri. Kaikella mitä hän unessa teki ja sanoi oli tarkoitus kertoa, että 'Leena, se mitä ihmettelit minussa, kun elin, miksi olin sinulle kuin väärää auraa esittävä, selviää nyt.' Minä sain viestin! Kerroin aamulla asiaa miehelleni, joka totesi:' Näinhän sen kaiken on täytynyt olla.'

Hyvin herkät ihmiset saavat etiäisiä ja näkevät enneunia. Minulla tämä alkoi 11-vuotiaana. Rationaalinen puoli minussa torjuu enteitä. Ne jopa pelottavat. Toinen puoli, se herkkä ja tunnevaltainen, ei voi olla vastaanottamatta viestejä ja niinpä vaellan oudossa metsässä yrittäen löytää perille seuraten tähtiä.

kiirastorstain aatoksin
Leena Lumi 

UUSIA IDEOITA PUUTARHAAN - PENGERRYKSET, KIVEYKSET, MUURIT JA ALTAAT

Kerstin Engstrandin Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Trädgårdens sluttningar – Murar, trappor, vattenfall, pooler, Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi) on kirja juuri sinulle, jolla on sellainen puutarha kuin meillä eli puutarha ja piha ovat kolmessa tai jopa useamassa tasossa, rinteitä on eri jyrkkyyksillä todella paljon ja maastovaihtelut takaavat että rinnepuutarhamme on Kerstinin sanoin ’viettävä ja viehättävä’. Tämä on kuitenkin kirja myös sinulle, joka haluat luoda itsellesi kiinnostavamman puutarhan kuin mitä ihan tasamaalle tehty harvoin on. Kerstin toteaa:

Katso tonttiasi tarkemmin. Siinä on luultavasti enemmän korkeuseroja kuin luuletkaan. Jos tonttisi on aivan tasainen, sellaiseenkin on nykyisin helppo muotoilla eri tasoja. Pengertäminen on samalla kulttuuriperinnön vaalimista. Oivalla tonttisi mahdollisuudet!


Ja sitten tämä tunnettu ruotsalainen puutarhajournalisti, kirjailija ja valokuvaaja viekin meitä kymmenennessä kirjassaan todella mahtaviin suorituksiin. Hän neuvoo aivan kädestä pitäen, miten rakennamme pengerrykset, tukimuurit, uima-altaan ja muut vesielementit. Engstrand myös neuvoo, miten uudet rakenteet maisemoidaan niille sopivilla kasveilla. Jälki aivan huimaa!

Siis minun on aivan pakko sanoa, että puutarha useammassa tasossa on unelmaa, mutta ellei eri tasojen välille ole rakennettu KUNNON rappusia, jotka myös näyttävät hyviltä, voi alkaa ajan kanssa rasittaa... Kun minua pyydettiin  Ihana piha –ohjelmaan, en tajunnut rukoilla/anoa että pääsisin siihen muutososioon, jossa ihmisille tehtiin puutarhaan huimia uudistuksia. Olisin pyytänyt upeat luonnonkiviraput kaikkien tasojen välille sen sijaan, että niissä nyt on toisissa laattaa ja toisissa hirveätä ratapölkkyä ja jossain kohtaa ei mitään. Niinpä tämän kirjan kaikkineen omistan miehelleni, siinä toivossa, että hän käyttää Kerstinin ohjeita puutarhamme viehätyksen lisäämiseksi. Uima-altaan hän saa unohtaa, sillä järvi on ihan liki, mutta tämä kaikki muu: purot, portaat. vesiputoukset, raput, pengerrykset…ja sitten se ihan meidän oma juttu, joka on vielä kesken eli vanhanajan kaivo. Semmoinen toimiva, sininen käsipumppu on haussa eli jos joku tietää, niin…Ja Kerstin jatkaa:

On sykähdyttävä näky, kun portaat ovat oikeassa kohdassa. Huolellisesti harkitut ja sopivasta materiaalista tehdyt portaat ovat ilo silmälle. Uskalla siis tehdä portaat, vaikka ajattelisitkin, ettei niillä ehkä ole paljon käyttöä. Sen lisäksi että portaat helpottavat liikkumista, niillä on myös koristearvoa.

Kerron nyt kirjan luvut, että hän, joka harhailee hämmentyneenä monien uusien puutarhakirjojen himoittavassa viidakossa, tietäisi, mitä tällä kirjalla saavuttaa. Uusia ideoita puutarhaan tarjoaa sinulle nämä: Rinnepuutarha –viettävä ja viehättävä, Luiskaportaat, Portaat, Muurit, Tontin muotoilu, Purot ja vesiputoukset, Kanavat ja koristealtaat, Uima-altaat, Kasvillisuus, Kukkiva kivikko sekä Siirtonurmi ja kasvimatot. Näitä kaikkia aiheita on käsitelty hyvin tarkasti sekä valokuvin että piirretyin rakennusohjein kuin myös runsain selostuksin. Kirjassa on myös lumoavia kuvia valmiista lopputuloksista, kuten tämä, joka on Marney Hallista:

Pikkumökki on sijoitettu taivaallisen ihanalle paikalle rinteen juurelle. Perhoset viihtyvät mainiosti ja aivan vieressä solisee puro. Loivaan rinteeseen voidaan sijoittaa myös kasvihuone…

Minäkin haluan koko suven musisoivan puron…tai lammen ja puron yhdistelmän tai vesiputouksen. Usko tai älä, niin kaikkien näiden rakentamisohje on kirjassa Uusia ideoita puutarhaan.

Täytyy todeta, että Kerstin Engstrand on tehnyt perinpohjaista ja lumoavaa työtä. Osa rakennusohjeista pyyhki minulla yli, mutta riittää kun toinen meidän perheessä ymmärtää. Kirjan ideat pohjautuvat lukemattomiin eri lähteisiin. Kerstin on saanut vaikutteita muun muassa historiallisista puutarhoista, kuten vaikkapa italialaisesta Ville d’Estestä, jossa purot ja suihkulähteet solisevat kilpaa pitkin rinteitä sekä Berliinin ulkopuolella sijaitsevasta Sanssoucista. Ja Kerstin oikein houkuttelee toteuttamaan kirjansa ideoita kirjoittaessaan omassa rinteessään kukkien, ahomansikoiden ja akileijojen keskellä:

Puutarhan rinnerakennelmat saavat esiin puutarhasi sielun – rakennat sitten puron, vesiaiheen, uima-altaan tai kukkivan muurin. Teit siihen sitten sata askelmaa tai yhden ainoan.


Ensi yönä näen vesiputousunia toivossa, että mieheni lukee tämän kirjan, hurmioituu ja ryhtyy toimeen, jossa hyödynnetään jo olemassa olevat kosteikkomme. Lähde sinäkin mukaan tähän unelmaan, jossa terapeuttinen veden solina vie sinut minne ikinä keksit kaivata.

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty raja

Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava allto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaani Ruusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit.

Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita.

Olen nyt upean sään takia pois jonkin aikaa koneelta, mutta olisi tosi kiintoisaa kuulla kommentteja siitä, mihin ryhmään Bolšoin perhonen mielestäsi kuuluu, onko se viihde- vai lukuromaani vai peräti ihan jotain muuta? Entäs sitten Susan Fletcherin Meriharakat ? Entäpä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin?

Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä muistutan teitä: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

He veivät minut yöpaidassani.

Näillä sanoilla aloittaa Ruta Sepetys kirjansa Harmaata valoa (Between Shades of Grey, WSOY 2011, suomennos Maria Lyytinen). Kirja on omistettu Jonas Šepetyksen muistolle. Kirja kantaa mukanaan kaikkien maailman leirivankien kohtaloa, vaikka se kertookin viisitoistavuotiaan Linan ja hänen perheensä kohtalosta Stalinin vankileirien saaristossa. Kirja on kertomus rakkaudesta, välittämisestä, sisusta ja uskomattomasta halusta elää. Kirja on myös kertomus siitä, mitä neuvostomiehitys teki liettualaisille, virolaisille ja latvialaisille. Myös suomalaisia kuljetettiin junissa kauemmas kuin mihin käsitys yltää. Missä oli Jumala? Ehkä hänkään ei nähnyt niin kauas…


Suomalaisia. Olin unohtanut Suomen. Muistin sen illan, kun tohtori Seltzer oli tullut meille tapaamaan isää. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen.


”Se on vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista, Jelena”, tohtori Seltzer oli sanonut äidille. ”Stalin haluaa suojautua länttä vastaan.”

”Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?” äiti kysyi.


”Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat”, tohtori Seltzer sanoi.

Kesäkuun 14. päivä 1941 muutti täydellisesti Linan perheen elämän. Isää ei kuulunut kotiin, kun ovea paukutettiin ja perheelle, Linalle, pikkuveli Jonakselle ja Jelena-äidille annettiin kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata nyyttinsä ja lähteä NKVD:n eli Neuvostoliiton salaisen poliisin mukaan.

”Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina”, äiti sanoi.


”Kaksikymmentä minuuttia – tai ette näe enää aamua”, virkailija sanoi.

Lina lähti yöpaidassa matkalle junavaunussa, joka kuljetti ihmisiä vailla mitään ihmisarvoa 440 päivää Liettuan Kaunasista Trofimovskiin pohjoisnavalle, paikkaan, joka oli ei minkään reunalla. Alkaa orjatyö, jonka ainoa tarkoitus on näännyttää ihmiset hengiltä. Vartijat syövät amerikkalaisen aluksen tuomia säilykkeitä ja juovat vodkaa ja asuvat puurakennuksissa, mutta Lina ja muut saavat selvitä savimajoissa sietämättömässä kylmyydessä sulattaen lunta juomaksi ja syöden kuivaa leipää, jonka määrä oli tarkoin rajoitettu. Eristys ulkomaailmaan on käytännössä rikkumaton.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, miten Isä Aurinkoinen toimi, niin mikä tahansa ilmianto riitti. Syytös maanpetoksesta rapsahti vaikka viattomasta piirustuksesta tai yhdestä sanasta. Se oli heti neljännesvuosisata elävältä kuolemista jossain kaukana tundralla, ei missään. Jos haluat tietää lisää, suosittelen vaikka Aleksander Solženitsynin kirjaa Vankileirien saaristo sekä Ensimmäinen piiri. Aivan vastaavaa tapahtui Romaniassa ja siitä voitte lukea Herta Müllerin kirjoista Ihminen on iso fasaani, Matala maa ja Sydäneläin. Rikkomus ihmisyyttä vastaan on aina sama ja yhtä anteeksiantamaton, sillä julmuus viattomia kohtaan ei tunne rotua, uskontoa eikä maiden rajoja. Sillä ei ole kotimaata ja se kulkee kuin kuoleman usva valtioiden rajoista tai ihmisyydestä piittaamatta. Se on se pahoista pahin, jonka tähden pitää lukea kaikki, mitä selviytyneet ovat kirjoittaneet, sillä heidät piti helvetissä hengissä halu kertoa juuri sinulle!

Harmaata valoa on kaunis kirja! Uskallan näin sanoa, sillä Ruta kirjoittaa kuin todeten ja antaen lukijan nähdä harmaata valoa, jonka ääressä Lina sai kirjoitettua ja piirrettyä viestiksi tuleville, mitä he ovat kokeneet. Lina halusi taiteilijaksi. Hän ihaili Munchin töitä. Hän oli menossa Liettuassa taidekouluun, mutta sen sijaan hän nousikin junaan ja lähti kohtaloon, josta hän selvisi vain unelmiensa avulla. Hänellä oli unelma selvitä hengissä, voidakseen kertoa. Häneen eivät pystyneet täit, pilkkukuume, nälkä, kylmä, epätoivo, pelko…Ja leirillä hän tapasi Andriuksen, jonka äiti pelasti poikansa hengen antamalla itsensä yö yön jälkeen vartijoiden raiskattavaksi.

Kun Andrius siirretään, Lina selviää vain piirtääkseen kaiken. Pöllön sulkaa ja tuhkaa saamme kiittää siitä, että tiedämme, mitä kirjailija Ruta Sepetyksen isosedän perheelle tapahtui Stalinin vankileirien saaristossa. Voimme osoittaa Linalle kunnioitusta hänen sisukkuudestaan ja lukea, mitä hän on kokenut sekä viedä viestiä eteenpäin ettei yksikään ikinä kiellä tapahtunutta.

Ruta Septys kirjoittaa tyylillä, josta pidän. Toteavuus, mutta ei liian kliininen, on häntä. Myös rauhallinen ja selkeä kerronta, jossa julmuuksilla ei ’huorata’. Pidän jopa alun kartasto-osasta, jota ilman olisi ollut miltei mahdotonta tajuta, minkä matkan juna kulki Liettuasta Trofimovskiin. Pidän kirjan kannesta. Pidän kirjan jaottelusta, jossa numeroidut kahdeksankymmentä selkeää lukua ovat saaneet jäsentävät väliotsikot Varkaita ja huoria, Karttoja ja käärmeitä sekä Jäätä ja tuhkaa. Pidän siitä, että tapahtumaa mitenkään kieltämättä, anteeksi antamatta, unohtamatta, saamme onnellisen lopun. Mielettömän kaunis kirjaa, joka hohtaa valoa kyynelten lävitse!

Kun Andrius siirretään, hän ojentaa Linalle kirjan Dombey ja poika luvaten samalla etsiä hänet käsiinsä. Ja Lina kuiskaa: ”Etsi minut.”

Marraskuun 20. päivänä, Andriuksen syntymäpäivänä Lina istuu lukemassa Dombeyta ja poikaa.


”Krasivaja. En ollut vieläkään löytänyt tuota sanaa. Ehkä löytäisin sen, jos harppaisin eteenpäin. Selailin sivuja. Silmiini osui merkintä. Käänsin sivun uudelleen esiin. Sivun 278 reunaan oli kirjoitettu lyijykynällä jotakin.


Hei. Lina. Olet päässyt sivulle 278. Aika hyvin!


Kääntelin sivuja varovasti ja silmäilin niiden laitoja.


Sivu 300:


Oletko oikeasti päässyt sivulle 300 vai harppasitko eteenpäin?


Jouduin tukahduttamaan naurua.


Sivu 322:


Dombey ja poika on tylsä. Myönnä pois.


Sivu 364:


Ajattelen sinua.


Sivu 412:


Mahdatkohan sinä ajatella minua?


Suljin silmäni


Kyllä, ajattelen sinua. Paljon onnea, Andrius.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin  Annika K   Elma Ilona  Norkku  Aino  Mari A  Anneli ja Joana