Eräs laji olisi pitänyt ajoissa laittaa suojelukohteeksi ja se on herrasmiehet, tuo sukupuuttoon kuoleva laji. Olen niiiin onnellinen, että olen saanut elää aikana, joina heitä vielä on ollut. Toki, toki aina on ollut myös vähemmän herrasmiehiä, mutta heitä katsottiin vähän säälien, heihin ei koskettu edes tikulla, he jäivät aina ilman, mutta he eivät myöskään voineet riekkua julkisuudessa julistamassa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan. Kaikkihan tiesivät, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Se tiedetään tänäänkin: Mitä vähemmän tunneälyä, mitä vähemmän munaa ja potenssia, mitä vähemmän mitään älyä, sitä enemmän pitää halveerata niitä, jotka eivät ole ymmärtäneet palvoa tyhjyyttä. Epämies iskee juuri heihin, jotka eivät palvo, jotka eivät jää, joiden silmät aukeavat näkemään, mikä mätäs hän onkaan ja miten vähän annettavaa. Tämän jälkeen seuraa isku ja siltä eivät välty edes kuolleet puolisot elävistä expuolisoista nyt puhumattakaan.
Mikä ihme meitä naisia oikein vaivaa, kun emme ajoissa näe 'läpi'. Rehvakkaan olemuksen alla piilee itsetuntovaurioinen mies, jolta voit luulla saavasi jotain enemmän, vaan katso tarkemmin, käytä tunneälyäsi ja kierrä kaukaa! Kaikkialla riekkujat ovat pahinta sorttia. Voit olla sataa varma, että he pitävät huolen siitä, että unohdusta ei ole luvassa. Heitähän ei voi unohtaa, hehän ovat niin komeita ja superrakastajia ja älykkäitä ja vain hieman huomionkipeitä, mutta sinähän tiedät totuuden. Muistat miten ilman jäit pullistelijan kanssa. Muistat aamuyöt jolloin valvoit miettien, miten sileät aivot eräillä onkaan, miten kyvytttömiä ja mielikuvitusköyhiä he ovatkaan erotiikan alueella, miten tyhjältä tuntui sekä sängyssä että sen ulkopuolella. Epäherrasmiehistä ei ole viistopallonheittäjiksi. He eivät heitä kuin 'vettä' ja sitäkin äijämäisesti suviaamuna kuistin rapuilta suu vaahdossa paasaten kaikista kuuluisista, joita ovat saaneet tavata, etenkin naisista ja miten hän olikaan saatellut heidät onnen seitsemänteen taivaaseen plaa, plaa, plaa. Sinä, nainen, joka onnettomuudeksi häneen törmäsit, tiedät kuitenkin totuuden ja tajuat, että on aika lähteä sinne, missä uivat tosimiehet, hiljaisten vesien kalat, jotka eivät julista toreilla ja turuilla omaa paremmuuttaan, jotka tuntevat Waltarin mielen, eivätkä vain ole sitä tuntevinaan, jotka muistavat, miten jo Waltari totesi: Herrasmiehet vaikenevat!
Leena Lumi
PS. Ellet tiedä, mistä on kyse, lue tämän päivän Helsingin Sanomat.
torstai 21. maaliskuuta 2013
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Nakkistroganoff - arkiruokaa viimaisiin talvipäiviin
Nyt kun 'kaikki' syövät vain avokadopastaa ja zarzuelaa, vaikka Aki Wahlman valmistaa televisiossa ilta illan jälkeen ruokaa makkarasta ja jauhelihasta, on suorastaan haaste tarjota resepti, jota meillä syödään maaliskuun kylminä viimapäivinä. Se on ruoka, josta pitää myös valkosipulietanoista nauttiva, maailman kuuluisissa ravintoloissa herkutellut mieheni, jonka pituus 180 cm ja paino 73 kiloa vuodesta toiseen ja ilman mitään ruualla kranttuilua. Hän saa nakkistroganoffia syödessään silmiinsä aivan erityisen haikeuden ja poissaolevuuden...Katson hänen verkkokalvojaan tarkemmin ja niistä heijastuu omenapuiden ympäröimä lapsuudenkoti ja siellä koko sisarusparvi pöydän ääressä punaposkisina luistinradalta juuri saapuneina nauttimassa äidin laittamaa hyvää kotiruokaa...
Tehdään tuhti annos perustalviruokaa eli nakkistroganoffia.
1 kg nakkeja (jotain vähän parempia, vaikka Wigrenin herkkunakkeja tms.)
2 keltasipulia
paistamiseen voita
3-4 rkl vehnäjauhoja
noin 5 dl vettä
1 tl rouhittua mustapippuria
maun mukaan ketsuppia
3 maustekurkkua
(1-2 dl kuohukermaa)
Paloittele nakit ja kuoritut sipulit. Kuullota sipulia hetki pannulla rasvassa ja lisää sitten nakit. Ruskista kevyesti. Ripottele sekaan jauhot ja anna vähän saada väriä. Kaada sekaan (kiehuvaa) vettä ja sekoita tasaiseksi. Mausta pippurilla ja ketsupilla. Anna kastikkeen muhia noin kymmenisen minuuttia.
Kuutioi maustekurkut ja sekoita kastikkeeseen. Tarkista maku ja pyöristä halutessasi kermalla. Tarjoa keitettyjen kokoperunoiden ja vaikka punajuuripiparjuurisalaatin kanssa. Kun teet tämän viikon alussa, pääset viikolla vaikka harrastamaan tuntikausiksi jääaurinkomurtomaahiihtoa ilman ruokastressiä, sillä tästä riittää muutamiin syöntikertoihin. Makutestivoittaja sekalaisella seurakunnalla ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tehdään tuhti annos perustalviruokaa eli nakkistroganoffia.
1 kg nakkeja (jotain vähän parempia, vaikka Wigrenin herkkunakkeja tms.)
2 keltasipulia
paistamiseen voita
3-4 rkl vehnäjauhoja
noin 5 dl vettä
1 tl rouhittua mustapippuria
maun mukaan ketsuppia
3 maustekurkkua
(1-2 dl kuohukermaa)
Paloittele nakit ja kuoritut sipulit. Kuullota sipulia hetki pannulla rasvassa ja lisää sitten nakit. Ruskista kevyesti. Ripottele sekaan jauhot ja anna vähän saada väriä. Kaada sekaan (kiehuvaa) vettä ja sekoita tasaiseksi. Mausta pippurilla ja ketsupilla. Anna kastikkeen muhia noin kymmenisen minuuttia.
Kuutioi maustekurkut ja sekoita kastikkeeseen. Tarkista maku ja pyöristä halutessasi kermalla. Tarjoa keitettyjen kokoperunoiden ja vaikka punajuuripiparjuurisalaatin kanssa. Kun teet tämän viikon alussa, pääset viikolla vaikka harrastamaan tuntikausiksi jääaurinkomurtomaahiihtoa ilman ruokastressiä, sillä tästä riittää muutamiin syöntikertoihin. Makutestivoittaja sekalaisella seurakunnalla ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta.
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Onnellisen puutarhurin vuosi
Oletko
nähnyt vaaleanpunaisen, valtaisan kukkapilven, joka saa katseen pysähtymään
ihmetyksestä? Herkän rusokirsikan uhkeaa kukintaa katsellessa toivoisi asuvansa
Japanissa, jossa kirsikan kukinnan aikaan juhlitaan hanamia. Hanami tarkoittaa
vapaasti käännettynä kukkien katselemista. Vaikka japanilaiset kirsikat eivät
menesty meillä tai eivät ainakaan yllä täällä samanlaiseen loistoon kuin
lauhkeammilla kasvuseuduilla, löytyy kukkivien puiden valikoimasta monta
sellaista puu- tai pensaslajia ja –lajiketta, jotka ansaitsevat yhtä suurta
arvostusta.
Johanna Vireahon
tekstittämä ja Sari Tammikarin valokuvin elävöitetty Onnellisen puutarhurin vuosi
(WSOY 2013) kuljettaa lukijaa varhaiskeväästä talveen puutarhan innoittamana.
Nyt kun kevätahava on kauniiden, ainakin ensivuosinaan arkojen havujen uhkana,
tarjoaa Onnellisen puutarhurin vuosi heti alkuun varjostusohjeet. Itse käytän
lisäksi monien kartiovalkokuusteni kevätherätykseen myös kastelua
huoneenlämpöisellä vedellä roudan sulattamiseksi, että juuret pääsevät imemään
kosteutta maasta. Huhtikuu tuo myös
omenapuiden ja ehkä eräiden pensaidenkin leikkuut ja tästä on kirjassa
runsaasti ohjetta ja myös leikkauskalenteri, jossa on mainittu kukin kasvi,
tämän leikkausajankohta sekä ’erityistä’.
Minulta on usein kysytty kärhöjen leikkuusta, jossa olen ihan noviisi ja
sellaisena pysynkin, sillä olen nyt päättänyt tyytyä vain alppikärhöihin, mutta
niitä on sitten sitäkin enemmän. Alppikärhöjä ei alasleikata! Muiden kärhöjen
kanssa on ihan toisin ja ohjeet löytyvät kirjasta. Niin väärin, että lumikärhö
ei menestynyt minulla… Monilla pöydillä ja ikkunalaudoilla, joillain
onnellisilla talvipuutarhassa, on jo menossa kovat idätystouhut. Siitä kertoo
pikkutarkasti luku Kasvata taimia, jossa on mukana myös kylvökalenteri. Käymme
taimistolla, perustamme yrttimaan ja opimme kasvien kasvikumppanit. Kaikki
kasvit eivät ole kavereita keskenään ja esimerkiksi punajuuri ei pidä
pinaatista eikä purjosta, kun taas viihtyy pensaspavun, sipulien ja vaikka
palsternakan kumppanina. Yrttitarha-luvussa on mukava aukeama Kotikokin
yrttiystävät, jossa luetellaan yrtit basilikasta timjamiin ja niiden kasvatus
sekä käyttö.
Alun
sitaatti Japanin kukkivista puista saa meidät suunnittelemaan omia
suosikkipuitamme, jotka kukkivat varhain keväällä tai kevätkesällä. Kukkapuita
ovat mm. rusokirsikka, ruusuorapihlaja, balkaninhevoskastanja, sirotuomipihlaja
ja myös monet luonnonpuumme, kuten pihlajat, tuomet ja lehmukset.
Pilvikirsikkaa suositellaan kirjassa pienen pihan lumivalkoiseksi puuksi, mutta
tässä kohtaa muistan aina, että juuri näin minulle sanottiin taimitarhalla ja
nyt meillä on neljä pilvikirsikkaa, jotka ovat huumaavia kaunottaria niin
keväällä kuin syksyllä, mutta kaikkea muuta kuin hillittykasvuisia. Onneksi on
iso puutarha…
Luvussa
Alppiruusulumoa tunsin outoa kaihoa, sillä tätä kasvia minulla ei ole. Oranssin atsalen 'Mandarin Light' kuvaa katsoessani löysin kuitenkin ääntä nopeammin paikan tälle
kaunottarelle, täydellisen puolivarjon ja happamen maan eli aivan eri suunnasta
kuin on lehtomme.
Pionien ja
ruusujen ystäviä hemmotellaan ja ruusuissa muistetaan myös löytöruusumme, jotka
usein nimetään löytäjänsä ja sen paikaan mukaan, mistä löytö on tehty.
Löytöruusujen kiehtovuutta lisää usein, että niiden mukana kulkee tarinoita ja
usein niitä ei saa kuin kädestä käteen tarjottuna, kuten minä sain
ristinummiruusuni puutarhaani kuvaamassa olleelta Arto Rantaselta.
Löytöruusuissa on sitä jotakin…ja meillä ristinummiruusu on saanut perheeltä
nimen villiruusu.
Hurmaavissa
hortensioissa kohtaamme niin monien ihailemat heinäkuulta myöhäiseen syksyyn
kukkivat hortensiat. Kuutamohortensia Hydrangea paniculata ’Praecox’ aloittaa
jo heinäkuulla samoin kuun lopulla mustilanhortensia Hydrangea paniculata
’Mustila’. Nämä kaksi hortensiaa ovat helpoimmat, sillä ne tyytyvät varsin
vähään ja leikkuunkin suhteen ollaan melkein nollalinjalla, sillä
kuutamohortensiaa ei leikata ollenkaan ja mustilanhortensiastakin poistetaan
ainoastaan edellisvuoden kukkajäänteet keväällä. Sen sijaan syyskesän iltojemme
valo, syyshortensia, Hydrangea paniculata ’Grandiflora’ leikataan
säännöllisesti ja kirjan mukaan keväällä. Minä ja monet muut tällä Keski-Suomen
saarella tosin leikkaamme lokakuulla. Ennen en niin tehnyt ja niinpä suurinsyyshortensia mitä olen ikinä nähnyt jäi kantamaan talven lumikuormaa ja
lopulta halkesi. Sahasimme pensaan tapiksi suuresti surren, mutta ihme tapahtui
ja nyt se on entistä ehompi. Syyshortensiassa on useimpia lajikkeita ja nyt
trendikkäin taitaa olla ’Limelight’, joka puhkeaa kukkaan limen sävyissä.
Sisustuskirjoistahan tiedämme, että syyshortensia on sisustuksellisin kukka
ikinä.
Onnellisen
puutarhurin vuosi on runsastakin runsaampi ja erittäin yksityiskohtainen. Kaikki käydään läpi kuin kädestä pitäen, joten
tämä kirja sopii myös aloittelevalle puutarhurille. Asemointi on
lukijaystävällinen: kuvat, teksti ja tietoiskut ovat tietokirjamaisesti
oikeilla kohdillaan toisiaan tukien. Toin esiin vain murto-osan tarjonnasta,
sillä kirjassa on puutarha kaikellaan.
Innokkaimmille hortonomeille iloa antaa luku
Kerää talteen siemenet ja sipulikukkia istutetaan, tauteja ja tuholaisia
torjutaan sekä iloitaan myös puutarhan talvesta. Minulle, vuosikymmeniä isoa
puutarhaa pitäneelle, tämä kirja toimi lähinnä muistivinkkinä, sillä olin
unohtanut kalkitukset! Toisaalta nyt innostuin oranssista alppiruususta, joten puutarhaelämän rajana on todellakin äärettömyys, sillä ei kevättä ilman uutta kasvivillitystä. En ole kasvimaaihminen, mutta sen sijaan
harrastan hedelmäpuita ja marjapensaita ja siinä suhteessa tuli vähän uuttakin,
sillä nyt tiedän, miten saisin aikaan rungollisen viinimarjapensaan, jos sen
haluaisin. Tarjoan vinkkiä äidilleni, sillä hän huumaantuu aina kaikista
runkosyreeneistä ja muista ihmeistä, joita hänellä kiitettävästi onkin. Tässä monipuolinen puutarhakirja sekä
aloittelijalle että kokeneelle konkarille, kasvimaata harrastavalle tai
villikukkaniitystä innostuneelle. Jokaiselle löytyy jotakin ja alun
asiahakemistosta löytyy helposti juuri itseä kiinnostava puutarha-aihe.
*****
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Jørgen Brekke: Uneton
Jotkin asiat
olivat tulleet lähemmäksi, jotkin etääntyneet. Tyttökaverit olivat kaukana,
kaukana poissa, mutta kodin vessa, Aku Ankat pytyn vieressä, varpaat lämpimällä
laattalattialla aamuisin, sellaiset asiat tuntuivat olevan vieläkin lähellä.
Viha oli poissa, mutta äidin käsivarsien hennot ihokarvat, huulien alapuolinen
iho joka oli sekä vanha että nuori, epäröinti kesken riidan, äidin halu
lopettaa ja nauraa joskus kaikelle – se oli tullut lähemmäksi. Hän saattoi
eläytyä pitkään tällaisiin mielikuviin. Narahteluun kenkien alla kun hän lapioi
lunta, lähikatuihin, valoon joka vilisi isän näkötestitaulun kirjainten takana,
säveliin jotka oli vaikea laulaa puhtaasti…(Julie)
Jørgen
Brekken teos Uneton (Drømmeløs, Johnny Kniga 2013, suomennos Päivi Kivelä) on
historiallinen laatutrilleri, jossa ovat balanssissa tempo eli ei mitään
ärsyttävää actionia, kaksi Trondheimin aikakautta eli 1767 ja 2011, sillä koko
jutun alku eli mystinen arkkiveisu lähtee eräästä 1700-luvun trubaduurista,
jännitys, jossa ollaan sekä uhrin että murhaajan pään sisällä lukijan
kuitenkaan saamatta tietää kuka on mies salanimen ’riitapukari Löfberg’ takana
ja kaiken huipuksi poliisityöskentelyn esittely on pidetty kohtuullisissa
rajoissa ja siihenkin on saatu psykologista jännitettä monin oivaltavin
keinoin. Vastikään aivoleikkauksesta toipunut komisario Odd Singsaker on
ärsyttämätön, olematta silti mikään haalea kylpy. Hänen historiallinen
vastineensa Trondheimista 1767, poliisimestari Nils Bayer sen sijaan on
hyvinkin värikäs persoona, joka unohtaa syömisen, mutta ei ikinä juomista ja
jonka vaisto toimii kuin selvännäkijällä, menneisyyden vastine tv-sarjan Columbolle:
rähjäinen, hämäävä, terävä, yllättävä, sydän kultaa.
Murhaaja
nykyajan Trondheimista on julma ja tavaton. Musiikillisesti ehkä nero, mitään
kaihtamaton, mieli täynnä pimeää lapsuudesta asti ja päässä suriseva kärpänen.
Lopulta kärpäsiä on kaikkialla, jopa lumisessa Trondheimissa, eikä kukaan
tiedä, mistä ne tulevat. Ja kaiken aikaa kaunis soittorasia soittaa melodiaa,
joka on surumielinen kehtolaulu, nimetty Kultaiseksi rauhaksi ja alaotsikkona
’Joka yö unet luovat maailman uudelleen.’ Tuntemattoman tekijän laulun mukana
kulkee legenda, että laulu saa kenet tahansa nukahtamaan ja ken kuulee laulun
vain yhden kerran, niin nukkuu kauniita unia nähden joka yö elämänsä loppuun
asti. Ja meidän murhaajammehan kärsii
unettomuudesta…
Vähitellen
nämä yöt ja unenpuute muuttaisivat taas hänen ajatuksensa painajaiseksi. Murha
ei ollut riittänyt. Väärä nainen, väärä ääni. Hän tarvitsi nuoremman,
puhtaamman, taipuisamman. Hän tiesi kenet tarvitsi.
Tölkki oli
hänen edessään pöydällä ja hän katseli kahta vaaleanpunaista kalvoa, jotka
olivat vajonneet sen pohjalle. Ne näyttivät joiltakin toistaiseksi
tuntemattomilta merieläimiltä, syvänmeren koralleilta. Toisinaan tuntui kuin ne
liikkuisivat, valmistautuisivat laulamaan…
Kun Elise ja
Ivar Edvardsenin 16-vuotias tytär Julie katoaa alkaa epätoivoinen etsintä
lumisessa Trondheimissa. Kadonnut on nuori tyttö, tyttö kuin Bellmanin
surumielisen hilpeä laulu.
Jørgen
Brekke on taitava kirjoittaja. Hän on norjalainen haastaja Camilla
Läckbergille, mutta haastaako hän myös Åsa Larssonin? Olen vakavasti kallellani
psykologisiin ja historiallisiin dekkareihin. Lukiessani Unetonta koin jotainTulppaanimurhista, mutta osin myös Kirjan kansasta! Viime mainittu ei ole
dekkari, mutta kylläkin kahdessa aikatasossa etenevä seikkailua sisältävä
huippuromaani. Kun Kirjan kansassa nykyajassa löydetään ikivanha juutalainen
kirjoituskokoelma, haggada, jota lähdetään jäljittämään 1800-luvulle.
Unettomassa löytyy murhaajalle tärkeä sävelmä, jota lähdetään jäljittämään
1700-luvulle murhaajan henkilöyden selvittämiseksi.
Jørgen Brekke
on norjalainen journalisti ja kirjailija, jonka esikoisteos on Armon piiri.
Armon piirissä lukija vaeltaa Norjan Bergenissä 1528 ja Richmondin elokuussa
2010. Armon piiri on tuleva suvidekkarini, sillä Brekken tyyli vakuutti minut
ja olen onnellisesti hänen historiallisen tyylinsä pohjaimussa. Unettomassa Brekke vielä lyö lopussa ’pökköä
pesään’ kertomalla, että Nils Bayerin viljelemät latinan- ja ranskankielisten
sanontojen tausta ovat saaneet innoituksensa ehkä maailman ensimmäisestä
rikostarinasta, Maurits Christopher Hansenin pienoisromaanista Mordet på
Maskinbygger Roolfsen (1840)!
Lumiluolassa
oli pilkkopimeää ja äänetöntä. Kukaan ei enää laulanut, kuului vain yhden
ihmisen heikko hengitys.
Hiljaisuudessa
hänestä tuntui kuin hän kuulisi oman sydämensä sykkeen.
Minä palellun
kuoliaaksi. Sen vuoksi tuntuu niin lämpimältä. Olen lukenut siitä joskus. Unia,
harhoja, lämmön tunne.
Niin me
lähdemme tästä elämästä. (Julie)
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku ja Kirjasähkökäyrä
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku ja Kirjasähkökäyrä
*****
torstai 14. maaliskuuta 2013
'Älä yhtään vähättele itseäsi', aikajuttua ja viikonloppua!
Olin jossain viestissä aikoja sitten todennut Runotalon Sarille, että 'älä yhtään vähättele itseäsi' ja hän sai siitä voimaa ja inspiraatiota. Miksen tarjoa tätä itselleni?
Nyt on siis tullut aika hidastaa. Yritän lopettaa viikon torstaihin, että saan edes perjantaille aikaa siivota ja aikaa puuhata viikonlopun herkkuja. Toisaalta jos maaantai on minulle joskus sopivampi 'Ruhetag', teen sitten perjantaina juttua.
Minulla on myös nyt 5 kilon paino-ongelma. Rikon omia sääntöjäni, kun sen tässä kerron, mutta pakkohan se on, sillä aion alkaa ottaa aikaa jokaiselle viikon päivälle 2 tunnin lenkille. Olen happi-ihminen ja kuntoilen mieluiten ulkoilmassa. Tähän ylipainoon ei kuolla, mutta jos pitää tämän takia hylätä kaikki kauniit kotelomekot, olen valmis vaikka nälkäkuurille!
Tulossa on myös kaksi paussia, sillä olen pääsiäisenä äidin luona neljä päivää ja siellä ei lueta vaan syödään ja seurustellaan, seurustellaan ja syödään;-) Siellä odottavat upeat, jättimäiset täytekakut, maailman parhaat karjalanpiirakat, mämmi kuohukermalla ja sitten tietysti kalaa monella sortilla, sillä sitä jos mitä rannikolla saa parasta. Toinen paussi on runsas kaksi viikkoa, sillä kuulen alppien kutsun ja aion häipätä toukokuun alussa enkä edes lupaa lukea mitään. Aion kulkea korot kopisten Salzburgin katuja, seikkailla pinkeissä tennareissani ympäristössä ja nauttia joka iltapäivä 'Apfelstrudel mit Vanille Eis', joka tarkoittaa +5 kiloa kahdessa viikossa, sillä olen asian testannut. Siis vaikka olen huono matikassa, niin jos nyt kadotan -5 ja sitten tulee +5, se on nykyinen olomuotoni, mutta en aio vähätellä itseäni, vaan yritän hokea 'hyvä minä'. Positiivisuus on elämän eliksiiriä!
Yritän saada teille ensi viikolle uutuuskirjan vitamiineista, uuden puutarhakirjan sekä ehkä jopa myös jännityskirjan, jonka kirjoittaja onkin minulle ihan uusi tuttavuus. Mutta ellen ehdi, en en aio hypätä kalliolta alas. Suvella, vasta suvella kokoan teille Ruokareseptit Leena Lumissa ja sinne tulee myös muita kuin minun ohjeitani. Keneltä olen saanut ja saan sinne herkkuja, laitan tietysti linkittäen. Olen heikko tuossa leipomuspuolessa, vaikka tiikerikakut syntyvät silmät kiinni ja vasemmalla kädellä, mutta ne kaikki muut herkut...Sain itävaltalaiselta ystävältäni Die süsse Küche - Das österreichische Mehlspeiskochbuch -leipomuskirjan ihan vain koska siinä on juuri sen oikean Apfelstrudelin ohje, mutta kuvitelkaa, jos sen lyhyellä saksallani saisin selvitettyä;-) Tuhon teitä on monenlaisia, toiset niistä ovat herkuilla päällystettyjä ja toiset jotain muuta, kuten vaikkapa harha omasta kaikkivoipaisuudesta, tunne ylettömästä jaksamisesta. On aika.
On aika sanoa, 'älä yhtään vähättele itseäsi'. On aika ihailla hellää, valkeaa lunta, kunnes huhtikuun loska sen vie. On aika muistaa 'kun perataan kampeloita, perataan kampeloita' eli on aika keskittyä asiaan kerrallaan. On aika sulkea puhelin. On aika ostaa muutama pussi Leafin pieniä 'linnunmunia', sillä kahden viikon päästä ne ovat kaikista kaupoista loppu. On aika muistaa jatkaa pikkulintujen ruokintaa huhtikuun lopulle asti, sillä yöt ovat eläimille rankan kylmiä ja ne tarvitsevat ruokaa jo aamuvarhain ja iltapäivällä taas. On aika siivota komerot: Siitä tulee oudon rauhallinen olo. On aika olla hyppimättä vaa'alla joka päivä. On aika ostaa just se kasvovoide, joka on 'oma juttu'. On aika ostaa purkki maalia, hennon vihreää ja alkaa sutia sitä sun tätä. On aika oppia olemaan ostamatta liikaa ruokaa kotiin. On aika tuoda sisälle omenapuun oksia, jotka sitten kukkivat just sopivasti pääsiäisenä. On aika nähdä se hyvä mitä on ja unohtaa muu. On aika kävellä raikkaassa ilmassa ja hengittää joogahengitystä. On aika kirjoittaa kalenteriin toukokuun lehdelle: Istuta onnenpensas. On aika olla keräämättä kotiin turhaa tavaraa, se lopulta vain ahdistaa. On aika katsoa eteenpäin ja hymyillä. On aika unohtaa aika.
Kiireetöntä viikonloppua teille kaikille!
Love
Leena Lumi
I Want To Break Free
PS. Lukekaa alinna oleva Anonyymin kommentti ja jos teillä on siihen mielipidettä, niin kertokaa, mikä olisi sopiva juttujen tahti teille? Tunnen olevani viihdytysjoukoissa, mutta minua ei tähän pakota kukaan. Vain ilmassa on värähtelyä, että 'Leena, tee juttu per päivä, sitä sinulta odotetaan...' Ehkä olen väärässä. Eikä mitään ystävällistä hymistelyä, sillä en tee kuolemaa, ainakaan luultavasti...
kuva tintti jääpuikossa Pekka Mäkinen
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista
Ne tulevat
sisään ja rupeavat touhuamaan eivätkä lupaa kysy. Hyvä että päivää sanovat. Ne
katsovat jääkaappiin ja latovat ruokaa eteeni ja käskevät syödä, vaikka just
äsken olen itse laittanut kunnon ruokaa ja syönyt eikä yhtään tee mieli, niin
eivät usko, vaan pakottavat. Lämmittävät mikrossa vaikka minä en tykkää
mikroruuasta. Se on mautonta.
Sanon
naiselle, että tämä on minun kotini ja teidän on nyt lähdettävä. Se vain
virnuilee imelästi ja sanoo, että hänet on tilattu ja hänellä on hommia. Kyllä
hän sitten lähtee, kun työt on tehty.
Ne panevat
tavarat vääriin paikkoihin ja varastavat minkä ehtivät. Tavarat ovat hukassa ja
kadonneet.
Kai tässä
täytyy lukot vaihdattaa. Tai laittaa sellainen varmuusketju.
Halusin
lukea Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista
(Gummerus 2013), koska olen nyt yli kymmenen vuotta seurannut erään ystäväni
äidin ja hänen läheistensä elämää. Olin
myös itse vuosia sitten yksinäisen vanhuksen ystävänä erään järjestön kautta ja
uuvuin kolmessa vuodessa niin, että kun jätin pestin, nukuin pari viikkoa.
Kesti jonkin aikaa tajuta, että olin turhaan yrittänyt viestiä vanhuksen
ainoalle sukulaiselle, jonka tapasin, että hänen äidillään on vakava
muistisairaus. Eräs ryhmästämme joutui
sairaalaan burn outin takia, koska ei ymmärtänyt lopettaa. Anneli Kannon kirja
on kuin tilaustyö meille kaikille ymmärtää, mitä on olla Alzheimer-sairaan
omainen ja myös mitä on olla muistisairas.
Kirja
jakautuu kolmeen osaan, joissa kaikissa on oma riipaiseva kosketuksensa. Ensin
pääsee ääneen Aila, Kannon oma äiti, joka on kirjan alussa kotisairaanhoidon
avulla vielä kotona. Teoksen toisessa
osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta saamme lukea omaisten kokemuksia, joista
monia ei voisi uskoa ellei olisi yhtään kokemusta sivustaseuraajana. Tässä
taudissa kaikki on mahdollista! Kirjan kolmannessa osassa Elämässäni on musta
aukko Kanto kertoo väkevästi ja mitään kaihtamatta, mikä on Alzheimer-omaisen
kohtalo.
Mielestäni
tämä kirja koskee meitä kaikkia. Tämä voi koskettaa meitä kaikkia likempää kuin
voisi uskoa. Joka päivä melkein neljäkymmentä suomalaista saa
muistisairausdiagnoosin, ja Alzheimerin tautia sairastaa Suomessa 80 000 ihmistä.
Kanto jatkaa:
Asian
laajuuden käsittää, kun ajattelee, että kunkin lähipiirissä on ainakin 4-5
omaista. Alzheimerin tauti on etenevä sairaus, jota ei voi pysäyttää. Menetetty
taito ei tule koskaan takaisin.
Vaikka tämän
kirjan alaotsake on Kertomuksia Alzheimerin taudista, mukana on myös muutama
tarina myös muista dementian muodoista, joiden ilmeneminen on toisenlaista kuin
Alzheimerin taudissa.
Ihmisen
eliniän pidentyminen ei ole pelkästään myönteinen asia. Ikä kun ei pitene
alkupäästä eikä edes keskeltä vaan lopusta. Dementia taas lisääntyy
merkittävästi yli 85-vuotiaiden joukossa.
Kummallista
lohdutusta antaa, kun tapaa ihmisiä, jotka sanovat: Tiedän mistä puhut.
Sen vuoksi
olen kirjoittanut.
Me kaikki
alamme tietää, mistä muistisairaan omainen puhuu, kun luemme Pala palalta
pois. Sen lisäksi suosittelen lukemaan
äiti-tytär–suhteesta kertovan Muistojen huoneet, jossa tytär on järjestelemässä
äitiään hoivakotiin, mutta huonoa omaatuntoaan paikatakseen vie hänet sitä
ennen matkalle Afrikkaan, jossa äiti on elänyt nuorena ja terveenä. Äiti kuin
haipuu varjoihin, muistoihin ja musiikkiinsa…Elokuvasuositukseni aiheesta on
Away from her, jossa Sarah Polley tekee upean ohjausdebyytin ja muistisairasta
vaimoa näyttelee Julie Christie. Elokuvasta löytyy koskettava yhtymäkohta Anneli
Kannon äidin elämään, sillä sekä elokuvan Fiona, että Aila löytävät
hoitokodista uuden rakkauden. Aila löytää nuoruuden melkein poikaystävänsä
Turusen Tonten, jota sattumaa Anneli aluksi pitää täysin epäuskottavana.
Luin Pala
palalta pois yhdeltä makuulta. Kirjan kieli on täydellisen soljuvaa. Rakenne
kolmessa osassa toimii ja luvut on otsikoitu suorastaan koukuttavasti. Kertomuksia mikä-mikä-maasta ylittää kaikkien
mielikuvituksen, sillä muistisairaus voi sekoittaa kaikkien päät, virtsa haisee
ja uloste haisevat, raivo purkautuu, mikään ei ole ikinä hyvin. Osa omaisista voi käyttää muistisairaan tilaa jopa vanhojen
kostamiseen, kuten on luvussa Vallanvaihto, jossa vaimo kuittaa miehen
hirmuhallintokauden vuodet. Juttu Räyhäkkäästi on kuin jostain näytelmästä…itse
asiassa tämän kirjan näkee näytelmänä, ehkä myös elokuvana. Räyhäkkäästi luvun äiti tulee kertomaan
tyttärelleen ja vävylleen ’mitä kuuluu ja kuka käskee’:
Kyllä minä
tiedän, että täällä meinataan panna minut laitokseen, mutta sanon vaan, että ei
onnistu. Turha luulo. Minulla on yhteyksiä. Minä olen ottanut kontaktia
virolaisiin palkkatappajiin ja ne on teidän jäljillä jo. Jos jonkun kaupungin
sössön lähetätte, niin se on henki pois kummaltakin eikä kukaan tommosten
perään itke. Tonnin se maksaa nuppia päälle, mutta mulla on rahaa, ja kyllä
minä siitä hyvästä sen verran vaikka maksankin.
Tarinassa
Huora vaimo saa kärsiä miehensä dementiasta mustasukkaisuuden kautta:
Vanha ämmä
perkele ja noussut vittu päähän, ettei muuta ymmärrä kuin miesten perässä
juosta niin kuin kiimanen kissa. Perkele. Pohja se on meikäläisenkin säkissä.
Saatana. Saatanan saatana. Kunha se juoksuiltansa tulee, niin näytän, että
juoksut on juostu ja tämä peli on loppu.
Minä vedän
sitä vasaralla kuin mullikkaa ottikkoon, että taintuu ja sitten otan puukon…
Todella vahva veto Anneli Kannolta käyttää suoraa kieltä mitään kaunistelematta. Tämä puree
paljon, paljon tehokkaammin kuin aivokuvaselostukset. Tämä sairaus haisee,
sattuu, loukkaa, aiheuttaa väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta. Muistisairaus ei tunnusta mitään sääntöjä, ei
usko mitään totuutta, ei kiitä hyvästä ja vaikenee pahasta, jos se hetkeen
sopii. Muistisairaudesta et piirrä kaavaa. Sitä et kesytä, vaikka minkä tekisit
ja silti, silti niin monen on senkin kanssa elettävä. Luet luvun Omaa aikaa ja
yhtäkkiä tajuat, että se voit olla juuri sinä, jonka tulevaisuudesta luku
kertoo. Olet tarinan kaikkensa yrittänyt Tiina ja toivot vain, että lumisade
olisi vieläkin tiheämpi, näkyvyys huonompi ja rekka vieläkin raskaampi.
Elämässäni
on musta aukko on Anneli Kannon oma kertomus siitä, miten hän on kokenut äitinsä
kesällä 2008 diagnosoidun muistisairauden. Äiti täyttää ensi kesänä 90 vuotta.
Kanto panee itsensä likoon sataa ja toivon niin, että tämän kirjan lukevat myös
alan ammattilaiset. Heidän kuuluu kaiken sairaanhoidollisen faktan päälle saada
vahva Annos Kantoa! Erityissuositus luvulle Vituttaa. Ja sille luvulle, missä
äiti oli pesemättä kaksi kuukautta…ja mitä siitä sitten seurasi.
Lähteen
reunalla mudasta nousi ohutvartisia, matalia, valjuja kukkia. Niiden kukinto
oli laakea, metsäkeijun lautanen. Tummanvihreä aluslautanen, vaaleanvihreä
päällä, lautasella jotain pientä ja pyöreää, kellertävää keijunruokaa. Keväinen
linnunsilmä, Chrysosplenium alternifolium.
Äidin silmät
ovat kaihileikkauksen jälkeen kuin lähde tai pestyt ikkunat, läpinäkyvät. Katse
on kohonnut pintaan, pohja näkyy, ei syvyyttä. Katsoo, ei näe. Katson, en näe
häntä. Ei iloa tutuista kasvoista. Ei hyvää mieltä, nyt keitämme rauhankahvit ja
puhumme kunnolla. Ei surua, ei kiintymystä. Linnunsilmät, lähteenkirkkaat,
litteät.
Ian McEwan: Ajan lapsi
Stephenin
näkökulmasta ongelmana oli halu. He eivät kaivanneet toisiltaan lohtua tai
neuvoja. Heidän menetyksensä oli erottanut heidän tiensä. Heillä ei ollut
mitään mitä jakaa keskenään.
Yhdessäolo
tiivisti heidän menetyksentunnettaan. Kun he istuutuivat aterialle, Katen
poissaolo oli tosiseikka, jota he eivät voineet mainita eivätkä olla
tietämättä. He eivät voineet antaa eivätkä ottaa vastaan lohtua, ja siksi
heidän välillään ei ollut halua. Heidän ainoa yrityksensä oli rutiinimainen,
vilpillinen, molemmille masentava.
Ian McEwanin
teos Ajan lapsi (The Child in Time, Otava 1989, suomennos Leevi Lehto) on
kertomus lapsen katoamisesta. Julie ja Stephen Lewisin kolmevuotias tytär Kate
katoaa ollessaan ruokaostoksilla isänsä kanssa. Hän on siinä, pitää ostoskärryistä
kiinni ja kun Stephen kumartuu ottamaan ostoskassia, hän on poissa. Ikuisesti
poissa. Koko teos kiertyy Katen katoamisen ja sen aiheuttamien ajatusten sekä
tekojen ja tekemättä jättämisten maastoon.
Selvääkin selvempää on, että tuollaisen kauhun kohdatessaan vanhemmat
eivät enää ole ikinä sama kuin ennen tragediaa:
Nyt he eivät
enää voineet lohduttaa toinen toisiaan, koskettaa, rakastaa. Heidän aikaisempi
läheisyytensä oli kuollut; he eivät enää entiseen tapaan voineet ajatella
pitävänsä itsestään selvästi yhtä. Kumpikin kyhjötti oman yksityisen
menetyksensä äärellä, ja heidän välilleen kertyi yhä enemmän lausumatonta
kaunaa.
Julie
muuttaa pois, mutta pariskunta ei eroa. He jopa tapaavat harvakseltaan. Stephen
tuntee sisällään, että Julien poissaoleva ja jopa musiikillisesti tuottelias
elämä on itseriittoista ja häntä syyttävää. Stephen haahuilee päiväkausia
pyjamassa katsellen television iltapäiväohjelmia alituinen viskilasi käden
ulottuvilla. Hänet saa asunnosta ulos vain lordi Parmenterin komitea, joka
kehittää mietintöä kirjoittamisesta ja lukemisesta lastenhoitokomitealle.
Päivät eivät erotu toisistaan kunnes tapahtuu jotain yllättävää ja Stephenin
hyvä ystävä, ministeri Charles Darke ilmoittaa erostaan. Stephen saa kuulla,
että Thelma ja Charles ovat muuttamassa Suffolkiin kauas kaikesta. Yllättäen
tästä kehkeytyykin kirjan mainostettu teema: ”Voidaksemme olla kokonaisia
meidän on löydettävä kadonnut lapsi itsessämme.” Syntyy outo tapahtumasarja,
jossa Katen katoaminen jää kuin kulissiksi jollekin oudolle, jonka kuvailussa
Ian McEwan on vahvalla kotikentällään ihmismielen arvaamattomissa viemäreissä.
Missään
vaiheessa Ajan lapsi ei sorru ylitunteiluun tai mässäile kauhulla, joten
lukijan on helppo pohtia, mitä kirjailija on todella halunnut kirjallaan
kertoa. Tarkkailemme tapahtumia Stephenin kautta, mutta on helppo huomata,
milloin Stephen kuin ratsastaa väärällä aallolla yrittäen häivyttää kohinoihin
oman menetyksensä suuruuden.
Ajan lapsi
on McEwanin kolmas romaani, joka ei aivan yllä esikoisen eli Sementtipuutarhan eikä
sitä seuraavan Vieraan turvan tasolle kuvatessaan ihmismielen vinoutumien
voimaa tai sitä, mistä on minulle tullut hänen tavaramerkkinsä: Meistä kenelle
vain voi tapahtua ihan mitä tahansa. Sitä voisi luulla, että iäksi kadonnut
pikkulapsi olisi jo tarpeeksi, mutta Ajan lapsessa Ian selvästi haluaa hallita
kauhua, laimentaa sitä ja määrätä rajat, joissa hänen roolihenkilönsä toimivat
samalla kuitenkin tarjoten uusia tragedioita, joissa sattumalla on
etuoikeutettu sijansa. Ajan lapsi on kuitenkin McEwanilaisittain kesy teos,
kuin nerokirjailijan vaatima lepotauko, sillä tämän kirjan jälkeen syntyy kuuma
sarja: Ikuinen rakkaus, Amsterdam, Sovitus, Lauantai ja Rannalla. Viisi kirjaa,
jotka Sementtipuutarhalla ja Vieraan turvalla täydennettynä saavat minut alituisesti ihmettelemään,
miksi Ian McEwan ei ole vielä saanut kirjallisuuden Nobelia!
*****
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Viisi tunnustusta -haaste
Sain Annikalta Viisi tunnustusta -haasteen, kiitos♥
Haastan edelleen Helmi-Maarian Pisarasta, Cherin Autuaasta olosta, Minen Tuhat ja yksi tarinaa blogista, Paulan Luen ja kirjoitan -blogista ja Veran Veran Italiasta.
Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: kirja, tee, huomattavan laadukas ihovoide, luolanainenaika eli rauha ja ulkoilu.
Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi, Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, Geraldine Brooksin Kirjan kansa, Anne Delbéen Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä ja Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen, Seppo).
Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta: Ihan mahdoton vastata, sillä minä en aidosti halua mitään tavaraa, mutta sen sijaan minulla voi olla mittavia ja myös materiaalisia unelmia, joten sanotaan nyt vaikka, että se lattiasta kattoon ikkuna meidän olkkariin. Sen eteen tulee ruokapöytä ja siitä näkee suurimman osan meidän puutarhasta ja myös puiden välistä vilkkuvan Päijänteen. Unelmoin miten perhe istuu siinä joulunaikaan ja ulkona sataa hellää lunta...
Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa (uudelleen ja uudelleen ja sitten yksi uusi kohde): Alpit, Salzburg, Irlanti, Lugano ja uutena Skotlanti.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: luova, luotettava, itsepäinen, empaattinen ja herkkä.
Viisi lempiruokaani: zarzuela, munakoisoa kahdella tavalla, katkarapusalaatti, korvasienikeitto, graavi merisiika ja uudet perunat
Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:
"Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiin." (Oscar Wilde)
"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikäääntymiseltä." (Anais Nin)
"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus." (Mika Waltari)
"Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." (Herbjørg Wassmo)
"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni." (Armi Ratia)
Sunnuntaiehtoon rauhaa ja mukavaa tulevaa viikkoa teille kaikille!
Love
Leena Lumi
Haastan edelleen Helmi-Maarian Pisarasta, Cherin Autuaasta olosta, Minen Tuhat ja yksi tarinaa blogista, Paulan Luen ja kirjoitan -blogista ja Veran Veran Italiasta.
Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: kirja, tee, huomattavan laadukas ihovoide, luolanainenaika eli rauha ja ulkoilu.
Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi, Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, Geraldine Brooksin Kirjan kansa, Anne Delbéen Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä ja Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen, Seppo).
Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta: Ihan mahdoton vastata, sillä minä en aidosti halua mitään tavaraa, mutta sen sijaan minulla voi olla mittavia ja myös materiaalisia unelmia, joten sanotaan nyt vaikka, että se lattiasta kattoon ikkuna meidän olkkariin. Sen eteen tulee ruokapöytä ja siitä näkee suurimman osan meidän puutarhasta ja myös puiden välistä vilkkuvan Päijänteen. Unelmoin miten perhe istuu siinä joulunaikaan ja ulkona sataa hellää lunta...
Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa (uudelleen ja uudelleen ja sitten yksi uusi kohde): Alpit, Salzburg, Irlanti, Lugano ja uutena Skotlanti.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: luova, luotettava, itsepäinen, empaattinen ja herkkä.
Viisi lempiruokaani: zarzuela, munakoisoa kahdella tavalla, katkarapusalaatti, korvasienikeitto, graavi merisiika ja uudet perunat
Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:
"Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiin." (Oscar Wilde)
"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikäääntymiseltä." (Anais Nin)
"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus." (Mika Waltari)
"Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." (Herbjørg Wassmo)
"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni." (Armi Ratia)
Sunnuntaiehtoon rauhaa ja mukavaa tulevaa viikkoa teille kaikille!
Love
Leena Lumi
Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle
Tähän
kirjaan upposi 531 munaa, yli 12 kg voita, lähes 30 l jauhoja, yli 40 l
erilaisia sokereita, melkein 10 kg suklaata, yli 30 l kermaa sekä mieletön
määrä erilaisia nonparelleja, strösseleitä ja muita kakunkoristeita. Kaikki
kirjan kakut leivottiin ainakin kolme kertaa. Ensin syntyi kokeiluversio,
sitten työparit testileipoivat toistensa kakut ristiin. Huippuun hiottu
kakkuohje leivottiin vielä kuvattavaksi.
Kun Suomen
viisikymmentäyksi ruokatoimittajaa ja valokuvaaja Sami Repo pääsivät yhteen,
syntyi vuoden herkullisin kirja Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit
vuoden jokaiselle viikolle (Tammi 2013). Jo kirjan kansi on kaunis kuin koru,
mutta hurma vain yltyy sivu sivulta, kuukausi kuukaudelta. Lumisena naisena olin ihan myyty tammikuun
Lumihiutalekakkuun, jonka on loihtinut Annika Elomaa. Koska kannan joulua
sydämessäni ympäri vuoden joulukuun Jouluinen luumurahkakakku tekijänään Krista
Korpela-Kosonen sekä Seija Laurimaan Jouluinen marenkikakku, saivat jo
ajatukset tulevaan jouluun ja jouluviikkojen uniikkiin lumoukseen, jolloin aika
kuin olisi pysähtynyt ja…
Kirjan
ulkoasu on täydellinen. Paperi on mattamaista, jokaisen kuukauden kakkujen
esittelyn aloittaa Revon upea tunnelmakuva, jossa kuukausimietteet saavat
sijansa. Lokakuun aloitus kuulostaa tältä:
Elämän
pieniä pettymyksiä tai harmillisia vastoinkäymisiä lievittää ystävän olkapään
lisäksi ihmelääke nimeltä täytekakku. Sillä voi laastaroida särkynyttä sydäntä,
lievittää mielipahaa ja karkottaa jokasyksyistä flunssaa. Kiikuta siis
tervehdyttäviksi terveisiksi toipilaan toivekakku.
Ja toukokuun,
oman syntymäpäiväkuukauteni, aloittaa kuva omenankukista ja teksti:
Kun pelkät
kiitossanat tuntuvat liian kevyiltä, leivo ne kakuksi. Kiitos naapuri, kun
tulit päästämään alaovesta keskellä yötä. Kiitos ystäväni – olet parasta
matkaseuraa. Kiitos isoveli kun puolustit minua välitunnilla. Kiitos äiti, kun
kasvatit ja rakastit. kaiken tuon ja paljon muuta kaunista voi sanoa myös
kakkusin.
Koska jokainen
lukijani tietää minun olevan ruuanlaittaja, ei leipoja, niin pakko kuitenkin
tunnustaa, että en tiedä ihanampaa kahvipöytää kuin se, jossa on vain todella
hyvä kahvi tai tee ja täytekakku. Siinä ei muuta tarvita. Kakku on kuin ystävän
syli. Kakku on lohtu. Kakku on juhla. Kakku on tavata pitkän ajan kuluttua.
Maailman parasta kakkua syömme aina äidillä. Se on erään kotipitäjäni tunnetun
paakarin taidonnäyte, valtavan suuri, kaunis ja kostea, ei liian makea. Hoikka
mieheni on hulluna täytekakkuihin, joten täytekakun täytyy olla sallittua
hyvää. Täytekakku kuuluu kaikkien aistien juhliin.
Helmikuulta
haluan esitellä teillä Taina Salovaaran Pitsitortun. Jokaisen reseptisivun
aloittaa pieni tarina kokkaajan kakkumietteistä ja näin Taina:
Pidän kakuista,
jotka syntyvät ilman hyydyttämistä, pursottamista ja koristeiden näpertelyä.
Lapsuudenkodissani tehtiin aina kesän ensimmäisistä mansikoista kauralastukakku,
jonka astetta hienostuneempi versio mantelipitsikakku on. Huolettomuus saa
näkyä tässä kakussa. Ei väliä, vaikka pohjat ovat vähän eri paria tai jos pitsi
sattuu murenemaan. Muruset voi ripotella rennosti koristeeksi kakun pinnalle.
Pitsitorttu
Noin 12
palaa
Pohjat
100 g voita
100 g mantelirouhetta
1 dl sokeria
3 rkl
vehnäjauhoja
2 rkl maitoa
1 rkl siirappia
Sitruunatäyte
5 dl kuohu-
tai vispikermaa
3 rkl
sitruunatahnaa
(lemon curd)
sitruunamehua
Väliin ja
päälle
noin 5 dl
tuoreita vadelmia
2 banaania
tomusokeria
Pilko voi
kattilaan. Lisää muut aineet ja sekoita. Kuumenna seosta miedolla lämmöllä
sekoittaen, kunnes voi sulaa. Levitä taikina neljäksi kiekoksi (ø 15 cm)
leivinpapereiden päälle. Pohjat leviävät
paistamisen aikana, joten tee ne keskelle paperia. Kypsennä yksi pohja
kerrallaan 175-asteisen uunin keskitasolla noin 8 minuuttia tai kunnes ne ovat
kauniin ruskeita. Anna pohjien jäähtyä ennen kuin irrotat ne paperista.
Vatkaa kerma
pehmeäksi vaahdoksi ja mausta vaahto sitruunatahnalla ja –mehulla.
Kokoa kakku
suoraan tarjoiluvadille. Pane pohjimmaiseksi mantelilevy, lisää vadelmia ja
banaaniviipaleita. Tee seuraava kerros samoin. Jätä päällimmäiseksi kermaa,
vadelmia ja banaaniviipaleita. Riko neljäs levy koristepaloiksi kakun pinnalle.
Tupsauta päälle tomusokeria.
Tarjoa saman
tien, sillä säilytettäessä pitsilevyt vettyvät ja rapeus häviää.
Kakkujen
kuningattaret alkaa aivan perusteista, sillä luvusta Tule hyvä kakku, löytyvät
eri kakkupohjavaihtoehdot, kakkuleipurin muistilista, täytevaihtoehdot ja
opastus niiden valmistukseen, kuorrutukset ja koristeet. Kuten tavallista Sami
Revon kuvat ovat jälleen estetiikan juhlaa ja jo kakkukuvat voisi syödä!
Lokakuulta
löydämme erään kakkujen klassikon, josta lienee versioita enemmän kuin mistään
muusta. Samaan riviin, jossa ajatus
kirjoittaa Anna Ahmatova ja Anna Karenina, se luo myös sanan Pavlova.
Slaavilaisuuden ylistystä tällä kertaa Tiina Rantasen taidolla ja tyylillä:
Rakastan
Pavlovaa, jossa vastakohdat täydentävät toisiaan kuin jin ja jang. Karpaloilla
täytetty marenkiunelma on syntisen makea mutta samalla kirpeän hapokas.
Australialaisille se on joulukakku, mutta se sopii loistavasti syksyiseksi
jälkiruoaksi tai kahvipöydän tarjottavaksi.
Jääkarpaloinen
pavlova
Noin 10
palaa – gluteeniton
Marenkipohja
6 valkuaista
2 dl erikoishienoa
sokeria
2 dl
tomusokeria
1 tl
vaniljasokeria
hyppysellinen
suolaa
2 tl
maissitärkkelystä
1 tl
valkoviinietikkaa
Täyte
3 dl
kuohukermaa
1,5 dl
valmista kinuskikastiketta
1 tl
vaniljasokeria
5 dl jäisiä
karpaloita
Lisäksi
Valmista
kinuskikastiketta
Vatkaa
valkuaiset vaahdoksi. Sekoita keskenään hieno-, tomu- ja vaniljasokeri. Lisää
vaahtoon ripaus suolaa ja sokeriseos erissä samalla vatkaten. Lisää lopuksi
maissitärkkelys ja etikka.
Levitä
marenkivaahto leivinpaperilla peitetylle pellille, ø noin 25 cm:n kokoiseksi
levyksi. Painele levyn keskelle lusikalla syvennys täytettä varten.
Kypsennä
marenkia ensin 125-asteisessa uunissa puoli tuntia. Laske lämpö 100 asteeseen
ja kypsennä edelleen 1,5 tuntia.
Sammuta uuni
ja anna pohjan jäähtyä uunin jälkilämmössä.
Täytä
pavlova juuri ennen tarjoilua. Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja sekoita
joukkoon kinuskikastiketta pikkuhiljaa, maun mukaan. Lusikoi vaahto kakun
keskelle ja koristele pinta karpaloilla ja kinuskikastikeraidoilla.
Mitä muuta
Kakkujen kuningatar tarjoaa, ovat mm. Mokkakakku, Kuninkaiden kakku, Kesäpäivän
kakku, Omena-kinuskikakku, Tiramisu-suklaakakku, Nina Lincolnin jäädytetty
suklaa-juustotorttu, Pyöreä Brita, Perinteinen mansikkakakku, Marjastajan
juhlakakku, Tarte tatin, Paistettu juustokakku, Punajuuri-suklaakakku, Vaalea
käpykakku…Siis kakku vuoden jokaiselle viikolle!
Oma hauska
suosikkini tulee valokuvaaja Sami Revolta, sillä olen aika boheemi leipoja ja
omistan juuri Pappilan hätävarakakkuun sopivan maljan:
Sami kertoo
kakustaan hauskasti, että ’Kakku on muisto Talkkunan-mökiltä Saimaalta, jossa
vietin kesiä lapsena. Kun ”muutin” mökille, lihoin siellä 5 kg, ja äiti ei
meinannut tuntea, kun tulin takaisin kotiin. Nyt maailma viskoo eteenpäin, ja
kakkuun on tullut vääntö Brooklynin suosikkiravintolan coctailista. Ehkä ympyrä
sulkeutuu, koska nykyään muutan talvisin Yhdysvaltoihin ja Suomeen palattuani
huomaan vaatekoon pienentyneen numerolla…’
Tähän Samin
luomukseen en tarjoa nyt tässä ohjetta, mutta paljastan, että maljassa on
tiikerikakkua, manteleita, mustikoita, mantelilikööriä, pohjoiskarjalaista
luomuhunajaa…Tämän kakun teen minä itse ja tiikerikakkuahan leivon joka viikko
olipa menossa kevätdieetti tai ei.
Suosittelen
Kakkujen kuningatarta vuoden kirjalahjaksi itselle, ystävälle, rakastetulle,
tuliaiseksi, ’rotinoiksi’, muistamiseksi muuten vain. Täytekakuissa havisevat
historian siivet, mutta puhaltavat myös nykyajan tuulet. Kakku voi olla kuin
runo: tunnetila. Siihen leivotaan tunteita ja kaipuuta, tulemisia ja
lähtemisiä, juhlahetkiä ja kahdenkeskisiä tuokioita. Joskus se kostutetaan
viskillä, jäähyväisten hetkellä kaihon kyynelillä. Kun rakkaasi maistaa kakkua,
jonka olet leiponut juuri hänelle, magia ilmestyy mukaan ja jo ensimmäisestä
palasta hän on sinun omasi ja seuraava kakku onkin jo hääkakku!
*****
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Hänen on kyettävä miellyttämään. Hänen on...
Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
silti hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.
- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
She is so beautiful
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Inger Palmstierna: Pihan puut ja pensaat
Ilman puita
ei ole puutarhaa, ja ilman puita emme voi elää. Luo niillä omaan puutarhaasi
mieluisa ympäristö, niin saat mukavamman puutarhan samalla kun taistelet
ilmastonmuutosta vastaan ja pelastat otsonikerroksen.
Näin alkaa
Inger Palmstiernan kirjan Pihan puut ja pensaat (Träd och buskar för den lilla
trädgården, Minerva 2013, suomennos Kirsi Tuominen) kymmenes luku Pihapuut.
Haluan nyt aloittaa tästä, sillä minulla on jo vuosia ollut tilausta kirjalle,
joka kertoisi puutarhan puista. Niistä tässä kirjassa on paljon, paljon, mutta
on muutakin. Kirjan kuvat ovat Palmstiernan paitsi luvussa Pohjoinen ja etelä,
jossa pohjoisen kuvat ovat Reginald Scholzin ja teksti Mariana Mattssonin.
Puut ovat
minulle likeisin aihe, kun ajattelen puutarhaa, sillä näen aina puolivarjon
puutarhan, jossa on paljon siimeksiä. Annetaan Ingerin jatkaa:
Puiden
merkitystä voi tuskin liioitella. Niitä täytyy olla puutarhassa muodostamassa
tilantunnetta, puutarhan kattoa ja antamassa suojaa.
Kokoonnumme
mielellämme puiden ympärille tai alle, jos niitä löytyy avoimien paikkojen,
kuten torin tai nurmikon luota. Samanlaisen kodikkaan ja turvallisen tunteen
puut antavat puutarhaan ja saavat aikaan rauhallisen ympäristön. Sen lisäksi
puut antavat varjoa, puhdistavat ilman epäpuhtauksia, vaimentavat melua ja pienentävät
lentävän pölyn määrää.
Puulajin
valinta tulee tehdä huolella.
Puun tulee
olla kestävä, viihtyä sille suunnitellussa paikassa ja kasvaa sopivan
kokoiseksi puutarhaan ja taloon nähden.
Tässä on
puuasian ydin! Jos näen pihan, jossa on vain nurmikkoa, ahdistun heti. Tontin
äärimmäisellä reunalla saattaa kasvaa pari mäntyä ja siinä se. Minusta aivan
kauheaa! On aivan toista mennä sisään pihaan, jossa heti portilla tervehtivät
pilvikirsikat ja mongolianvaahterat, pihaan, jossa voit vaeltaa omenapuukujaa ja
sitten levätä kirsikkapuiden katveessa silmien tavoittaessa upeita metsälehmuksia.
Mutta pitää todellakin muistaa, että jos haluaa vaikka serbiankuusilla parantaa
puutarhansa pienilmastoa suotuisammaksi ja samalla saada näkösuojaa, niin usein 3-5 metriseksi kasvava kääpiöserbiankuusi P. omorika ’Nana’ on paljon
parempi vaihtoehto kuin jättimäiseksi kasvava normaalikasvuinen.
Joskus puun
asian ajaa kaunis koristeomenapuu, kuten vaikka tämä Evita, jolla on kaunis
riippuva kasvutapa.
Mitä tulee
puun melusuojaan, olen kerran lukenut tutkimuksen, että paras melupuu on
tavallinen vaahtera. Ilmankos niitä onkin kautta aikain suosittu kaupunkien
sisäpihoilla ja myös puistoissa.
Pihapuut
luku on kiinnostava ja esittelee runsain kuvin, tekstein että myös
puuluetteloin monia mahdollisuuksia.
Tosin juuri tästä luvusta puuttuvat havut, mutta luinkin puista pitäen
kirjanmerkkiä kohdassa Vihreyttä ympäri vuoden, sillä pitäähän voida suunnitella
havupuuistutukset yhdessä lehtipuiden kanssa. Lehtipuissa esitellään erikseen
Melko suureksi kasvavat puut, Pikkupuita ja puumaisia pensaita sekä Puita,
joilla on kaunis muoto ympäri vuoden.
Koska kirja
on ruotsalaisen puutarhakirjailijan, seurasin aika tarkkana, onko sovellettu
Suomen oloihin ja sieltä täältä huomasin vaikka ’Pallomainen valeakaasia on
ulkonäöltään samanlainen (kuin pallovaahtera), mutta Suomessa valitettavasti
talvenarka.’ Tarkka lukija ja hiukankaan puutarhasta ymmärtävä käsittää, mitä
uskaltaa kokeilla ja mitä ei. Joskus tekee silti mieli mennä trendien mukana ja
istuttaa vaikka magnolia, mutta ehkä ei sentään alakuvassa näkyvää
loistomagnoliaa, sillä kestävämpiäkin lajeja tästä kaunottaresta on kehitetty:
Kirjassa on
mukana Suomen kasvien menestymisvyöhykkeet, josta jokainen voi nähdä mitä
kannattaa kokeilla ja siltikin voi aina vielä monella tapaa itse vaikuttaa
puutarhansa pienilmastoon.
Yllä kuva
siitä, mitä nyt on sydämeni täynnä: Moskovan kaunotar. Ostimme tuon syreenin
jonain vuonna ja istutimme sen kohtaan, jossa oli aika liki kasvamassa mänty.
Ajatus ei liikkunut ja niin siinä kävi, että mänty alkoi varjostaa tätä meille
ennestään tuntematonta syreeniä. Emme olisi ollenkaan piitanneet, mutta kun
näimme yhden kerran tuon varjoon joutuneen kaunottaren helmiäisiä täynnä olevan
kukan nuput, olimme myytyjä ja niinpä me viime suvena siirsimme moskovattaremme
etupihan aurinkopaikalle. Kaiken huipuksi kaadatimme etupihalta valtaisan
hopeakuusen, joka varjosti hortensioitamme ja tätä uuden asuinsijan saanutta
Moskovan kaunotarta. Sivulla 52 Inger kertoo paljon syreeneistä ja tämä lause
kiinnostaa nyt: ’Uusia lajikkeita tulee markkinoille, kuten valkokukkainen ’Beauty
of Moscow’, jonka kukkanuput ovat hopeanroosat.’ Mahtaakohan kyseessä olla sama
laji kuin yläkuvassa…meillä ainakin ne nuput olivat kuin hopeanroosaa.
Luku
Varhaiskevään iloa on just sopiva tähän aikaan, kun niin monet ovat
kyllästyneet hellään lumeen. Kuvan onnenpensas on takuulla ollut hyvässä
hoidossa, sillä minun ei kasva ikinä noin upeaksi. Muistattehan, että myös
onnenpensaan oksia voi leikata sisälle samoin kuin vaikka, omenapuun oksia ja
saada näin kuin nopeutettua kevään tuloa. Samalla voi siirtyä lukuun Keväällä
kukkivia pensaita ja puita, joissa esitellään monet eri hurmaavat magnoliat,
kultasade, koristekirsikat, tuoksuvat tuomet, koristeomenapuut…Vain yksi on
joukosta poissa, sillä kevään ja syksyn kaunotarta pilvikirsikkaa en löytänyt tästä luvusta enkä
luvusta Syksyn ja talven iloa, jossa tosin sitten tämä merenrantojen tuttu ja
terveellistä satoa tuottava pensas:
Viime
syksynä kävelin vakilenkkiäni, joka menee ihan Päijänteen rantaa. Yhdellä
pihalla mies oli mielettömän korkeilla tikapuilla ämpäri mukanaan puussa. Vähän
aikaa ihmettelin, mutta sitten tajusin, että hän oli poimimassa tyrniä! Olen
sen sadasti uinut tyrnirannoilla, mutta en ollut vielä nähnyt puun kokoista
tyrniä. Kameraa ei tietenkään ollut mukana, mutta herra kertoi, että satoa
tulee muille jaettavaksi. Huomasin, että piha oli todella aurinkoinen ja sehän
on tyrnille se melkein ensimmäinen edellytys. Toinen on saada puoliso, sillä
pitää olla lähekkäin sekä hede- että emikukallisia pensaita. Suomalaisia
lajikkeita ovat esimerkiksi ’Tytti’ ja ’Tarmo’.
Pihan puut
ja pensaat on niin runsas, että jopa tekijä itse mainitsee kirjan alussa, että ’Kirja
on käsikirja täynnä tietoa, mutta sitä ei tarvitse lukea kannesta kanteen.
Ajatus on, että on mahdollista lukea vain se luku, mikä sillä hetkellä tuntuu
kaikista ajankohtaisimmalta, ja yhdessä kasvilistojen kanssa se antaa
riittävästi tietoa.’ Minä en yhtään hillinnyt itseäni vaan painelin koko kirjan
läpi ja tein jopa kirjaan vähän merkintöjä, mitä yleensä pyrin välttämään. Sain
tosi paljon uusia ideoita, joita en nyt tähän juttuun enää mahduta, mutta yksi
asia jäi vaivaamaan: Miksi juuri siinä kuvassa, mistä sain yhden mahdollisen
idean, ei ollut mainittu mikä on sen marjakuusen laji, joka on tässä:
Ehkä kohtalo,
etten vain aloittaisi jotain uutta, kun noita kartiovalkokuusia on jo kai yli
kymmenen…Kaikki muut kuvat on siis merkitty tosi hyvin tiedoin, joten
epäilenpä, että ken tämän kirjan käsiinsä saa, aloittaa takuulla jotain uutta
ja ehkäpä vähän uskallettua!
Pääsiäiskakku ja pashanmakuinen jäädyke
Sain Minttulilta luvan julkaista tämän hänen kauniin pääsiäiskakknnsa kuvineen ohjeineen. Kiitos♥ Tosin Minttulilla tämä upeus on nimeltään sitruuna-marenkitorttu, mutta minulle tämä on kuin kakku. Kaikkihan tietävät minut ja leipomisen...
Pohja:
120 g voita
2,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
2 rkl vettä
Täyte:
3 dl vettä
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
2 rkl voita
3 keltuaista
2 sitruunan mehu
Marenki:
3 valkuaista (huoneenlämpöiset munat!)
6 rkl sokeria
Nypi voi, jauhot ja sokeri sekaisin ja lisää kylmä vesi nopeasti sekoittaen. Taputtele taikina voidellun ja korppujauhotetun irtovuoan pohjalle ja reunoille. Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Jäähdytä.
Täyte: Mittaa kiisseliä varten kaikki aineet kattilaan ja kuumenna koko ajan sekoittaen. Jäähdytä.
Marenki: Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisää vatkauksen loppuvaiheessa sokeri vähän kerrallaan.
Lisää kiisseli torttupohjan päälle ja levitä tai pursota marenki kiisselin päälle. Paista torttua n. 175 asteessa kunnes marenki on saanut väriä. Varo tummumista, sillä palaa helposti. Jäähdytä ennen tarjoilua.
Tässä vielä pashanmakuinen jäädyke, jonka ohjeen löydät täältä
Pääsiäisnauttimisiin!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
Pohja:
120 g voita
2,5 dl vehnäjauhoja
1 rkl sokeria
2 rkl vettä
Täyte:
3 dl vettä
1,5 dl sokeria
3 rkl perunajauhoja
2 rkl voita
3 keltuaista
2 sitruunan mehu
Marenki:
3 valkuaista (huoneenlämpöiset munat!)
6 rkl sokeria
Nypi voi, jauhot ja sokeri sekaisin ja lisää kylmä vesi nopeasti sekoittaen. Taputtele taikina voidellun ja korppujauhotetun irtovuoan pohjalle ja reunoille. Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Jäähdytä.
Täyte: Mittaa kiisseliä varten kaikki aineet kattilaan ja kuumenna koko ajan sekoittaen. Jäähdytä.
Marenki: Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisää vatkauksen loppuvaiheessa sokeri vähän kerrallaan.
Lisää kiisseli torttupohjan päälle ja levitä tai pursota marenki kiisselin päälle. Paista torttua n. 175 asteessa kunnes marenki on saanut väriä. Varo tummumista, sillä palaa helposti. Jäähdytä ennen tarjoilua.
Tässä vielä pashanmakuinen jäädyke, jonka ohjeen löydät täältä
Pääsiäisnauttimisiin!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)