Nyt alamme itsekukin siirtyä pääsiäisvapaalle. Lupaan palata vasta seuraavana arkena, paitsi yksi pieni poikkeus, joka vahvistaa lupaukseni ja se liittyy johonkin, jonka eräs ihana lukijani minulle lähetti. Ensi viikolla ovat tulossa kevään viimeiset puutarhakirjat ja tänä iltana aloitan jonkun romaanin, mutta en yhtään vielä tiedä minkä. Lukuaikaa ei pääsiäisestä huolimatta ylen ruhtinaallisesti ole, sillä puutarha vie ja sunnuntaina saapuvat nuoret & koiruudet. On kuin talo täyttyisi ilokaasusta! Oli niin kivaa käydä taas lemmikkiliikkeessä ostamassa Taikalle ja Dinalle heidän erityisnannojaan. On yksi tietty nami, jonka Dina saa meillä joka ilta kun tulee mun viekkuun nukkumaan ja kohta Taika oppii saman jutun. Toki prinsessoilla on prinsessapedit, mutta vain Taika niistä vähän perustaa. Vielä;)
En millään tajua, kuka kumma meillä syö noita Leafin suklaamunia. Astia toisensa jälkeen on täytetty ja aina vain on tyhjää. Muistaisin, että minulla on menossa kampanja 'mahdu suvimekkoihisi', joten minä olen ihan syytön...
Nyt kaikki pääsiäispaussille, mutta yritän visiteerata siellä sun täällä, jonne en ole aikoihin ehtinyt. Muistakaa huhtiarvonta!
Aurinkoa, sadepisaroita, luonnon ja puutarhan kevätihmeitä, lepoa, hyviä kirjoja, hetkiä rakkaiden parissa, herkkuja, grillikauden avauksia. Parasta pääsiäistä ikinä teille kaikille tasapuolisesti ♥
Love
Leena Lumi
torstai 17. huhtikuuta 2014
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Minä olin vanha nainen eikä minulla ollut penistä. Minun oli
liian myöhäistä asettua esille omana itsenäni.
Siri Hustvedtin kirja Säihkyvä maailma (The Blazing World,
Otava 2014, suomennos Kristiina Rikman) olisi voinut alkaa yllä olevilla
virkeillä, jotka ovat sivulta 41. Lempeä, alistuva aloitus, jonka jälkeen
ikimuistoinen tarina Kaikki mitä rakastin kirjoittajalta. Mutta eikös Säihkyvä
maailma alkanutkin melkein noin. Toimittajan alkusanoissa I.V.Hess kirjoittaa
saman hieman toisin:
”Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit,
ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen
teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat.” Hess törmäsi
mielipidekirjoitukseen aikakausjulkaisussa nimeltä The Open Eye ja kirjoittajaksi
ilmeni Richard Brickman. Tekstissä siteerattiin taiteilijaa, josta harva vielä
tiesi, Harriet Burdenia, ensimmäisen aloituksemme vanhaa naista vailla penistä.
Pitkä, romuluinen, suorasanainen, iäkäs nainen, joka oli nyt
rikas Felix Lordin leski, tunnettu, mutta vähätelty nukkekotien rakentelija,
tuntee kyltymätöntä kaunaa elämää ja taidemaailmaa kohtaan, joka ei ole antanut
hänelle mahdollisuutta tulla esille lahjakkaana ja ihailtuna taitelijana.
Älykkäänä ja varakkaana naisena hän keksii tavan voittaa puolelleen
taidemaailman palvonnan: Hän ostaa kolme miestaiteilijaa, jotka tuovat esille
omissa nimissään Harrietin eli Harryn työt. Alkaa naamioleikki vailla vertaa,
mutta jotkut muuttavat sääntöjä kesken pelin ja Burdenin psyyke alkaa musertua,
taistelutahdon siitä yhtään vähentymättä. Hänen vihansa kohteina ovat opitun
maun tärkeilijät ja menneisyyden hukatut naistaiteilijat:
Rodin vohki itselleen Camille Claudelin maineen. Dora Maarin
iso virhe: hän nai Picasson, teko joka tuhosi hänen loistavat surrealistiset
valokuvansa. Isät, opettajat ja rakastajat tukahduttavat naisen maineen. Harryn
lista oli loputon. Naisten kohtalo, Harry sanoi, on aina henkilökohtainen,
kiinni rakkaudesta ja isoista kihoista joita he nussivat.
Harriet Burden on oikeassa ja hänen työnsä saavat loistavan
vastaanoton maksettujen miesten nimissä, niiden miesten, jotka eivät olisi edes
katsoneet häneen päin, ellei hän olisi ollut rikas. Raivoisasta taistelustaan
huolimatta tuskin kukaan kirjan lukeva voi päätyä ajatukseen Harrietista onnellisena
naisena. Hän on omaan kaunaansa ja lopulta suoranaiseen väkivaltaiseen vihaansa
uupuva nainen, jolle säihkyvä maailma oli vain ikuinen virvatuli.
Kaikki Siri Hustvedtin teokset lukeneena, aion ehdottomasti
verrata Sirin uusinta nyt hänen aikaisempiinsa. Passaan Amerikkalaisen elegian,
jota en tuonut edes blogiini, joten lähdemme liikkeelle nyt Lumouksesta, joka
oli mielestäni kuin esileikki Sirin päätyölle, joka oli ja on Kaikki mitä rakastin.
KMR on kliimaksi. Verbaalinen orgasmi. Ilma, jota haluan hengittää ja
jokailtainen mustakarhujen huhuilu, johon vieläkin nukahdan. Säihkyvä maailma
olisi voinut olla suurenmoinen jälkihehku, jos Siri olisi vähentänyt kertojia,
joiden tarinoista muodostuu kuva Harriet Burdenista. Keino rakentaa päähenkilöä
sekä hänen omien muistiinpanojensa että muiden kertomusten perusteella on
kirjallisuudessa vahvaksi testattu, mutta ei näin suurta kertojamäärää: Tämä ei
ole ollenkaan lukijaystävällistä. Ja jos vielä voisikin pysyä kärryillä siitä,
kuka kertoja kulloinkin on vuorossa ja mikä olikaan hänen suhteensa Burdeniin,
niin aivan liikaa ovat jo ylirunsaat alaviitteet. Toki olemme lukeneet
alaviitemammuttikirjan eli Oatesin Sisareni, rakkaani, mutta siinä alaviitteillä
oli ehdoton merkitys tarinalle kun taas Säihkyvässä maailmassa alaviitetulva on
suurimmaksi osaksi täysin turhaa. Jos
sivulla 340 on sitaatti ’Jalat mekaaniset kuljettaa’, on aivan oikein, että
alaviite 44 kertoo: ’Complite Poems of Emily Dickinson, 372. Säe on sitaatti
runosta, joka alkaa sanoilla ”After great pain, a formal feeling comes –”.
Otteen suomentanut Merja Virolainen.’ Ja en todellakaan puolusta tätä viitettä
suuresta intohimostani Dickinsonin runouteen! Sen sijaan lukija voi verrata
edellistä alaviitettä vaikkapa sivun 312 viitteeseen 42, joka on todella pitkä
ja alkaa näin: ’Tämä kappale on niin tiivistä tekstiä, että lukija epäilee
parodiaa. Mutta hämärimmätkään viittauksista eivät silti ole fiktiota. W.T.H.
Myers oli fysiikan tutkija ja William Jamesin ystävä, joka puolusti käsitystä ”subliminimaalisesta
minästä” pääteoksessaan Human Personality and Its Survival of Bodily Death
(London: Longman’s, Green & Co, 1906). Pierre Janet, neurologi ja filosofi,
oli Sigmund Freudin aikalainen. Huolimatta siitä, että hänen luomansa dissosiaation
käsite omaksuttiin psykiatriaan, hän on jäänyt….…’ Ja vakuutan, että tässä on
vain osa tästä alaviitteestä…
Luettuani Siri Hustvedtin Vapisevan naisen, valaistuin
todella paljon, pääsin Sirin ihon alle ja alkoi tuntua, että se, mitä sitten
kävi todeksi hänen miehensä kirjailija Paul Austerin Talvipäiväkirjassa, teki
minulle suorastaan identiteettikriisin. Suloisen sellaisen. Sirin
tv-haastattelu sekä eräs artikkeli hänestä vain vahvisti vaikutelmaani.
Säihkyvä maailma ei muuta sitä muuksi. Minä luin tämän kirjan hyvin kiinnostuneena,
mutta en Kaikki mitä rakastin teoksen jälkihehkuna, vaan omana aivan erityisenä
tarinanaan, joka vaatii aikaa ja antaumusta. Antauduin Burdenille, mutta keskittyen tämän
kuusikymppisen naisen surullisen rohkeaan peliin ja sukupuoli-identiteetillä
leikittelyyn, joka johti hänet kuilun reunalle. Jätin viitteet sikseen
voidakseni nauttia Harrietin persoonan rakentumisesta ja siinähän Siri jos kuka
on mestari, sillä oman sairautensa takia hän on niin perehtynyt
neurotieteisiin, että käy jo asiantuntijasta! Näinkö unta, että hänen miehensä
Paul on jopa lohkaissut tästä vitsin.
Kirjassa Kesä ilman miehiä Hustvedt puhuttelee lukijaansa ja
mielestäni Harriet Burdenin muistikirjassa U, on yksi puhuttelu: ”Odotan
innokkaasti ulostuloani. Se tulee tapahtumaan. Olen innosta piukeana. Se
onnistuu. Toivotan sinulle hyvää yötä, kuka lienetkin.” Minusta Siri
ehdottomasti haluaa saada kontaktin lukijaansa, puhutella häntä, mutta tuntuu
kuin neurobiologia etäännyttäisi häntä tavallisesta lukijakunnasta, siitä, jolle
hän nytkin otaksuu kirjoittavansa, mutta ei siinä ihan onnistu. Säihkyvä
maailma tahtomattaan etäännyttää niitä lukijoita, jotka rakastivat kirjaa Kaikki mitä rakastin. Sitä kirjaa minulle ylisti eräs Kustannusherra
niin, että luin kirjan kohta uudelleen. Tiedän heitä, jotka ovat lukeneet
Kaikki mitä rakastin niin, että ovat illalla aloittaneet ja lopettaneet vasta
kun viimeinen sivu on kääntynyt. Säihkyvä maailma vaatii niin paljon enemmän ja
lukijan arvioitavaksi jää, saako hän teoksesta vastinetta odotuksilleen. Tässä
valossa haluankin lopettaa Oswald Casen kirjalliseen lausuntoon, jota Siri
Hustvedt, tekstin luoja, olisi voinut hieman syvemmin itsekin pohtia:
Kirjoittajana tiesin, että minun ääneni oli se joka myi
tavaraa; tätä he halusivat, ikävystymisen ja ylimielisyyden äänensävyä joka
matki lukijoideni kuvitelmia yläluokkaisesta brittiaksentista ja vakuutti
heille, että minä tiesin paremmin, ihan niin kuin hekin. Minä kirjoitin
paisuttaakseni heidän egoaan. Se tarkoitti sitä, etten koskaan, en ikinä,
saanut kirjoittaa viittausta jota he eivät ehkä ymmärtäisi; kaikki liian ylevä
oli kiellettyä. Ideana oli hivellä heidän epävarmuuksiaan, ei nostaa niitä
esiin.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Bleue Karoliina Minna ja Sanna/Luettua
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Bleue Karoliina Minna ja Sanna/Luettua
Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit
Mikä onkaan se sydänsuven hetki, jolloin saan suvisateesta ihania väristyksiä ja huokailen: 'Nyt ne nousevat, miten jaksan odottaa.' Se on kantarellikuukausi! Joskus en malta vaan lähden sateiseen lehtoomme pieni astia mukanani ja jos hyvin käy tulen takaisin kantarellien kanssa. Omasta lehdostamme, melkein pihaltamme poimitut kantarellit paistetaan voissa pannulla ja nautitaan ruisleivän kera. Yksinkertaista, mutta ah!, niin taivaallista. Metsän kultaa kantarellia ei voita mitkään huippuravintoloiden fine diningit!
Katja Palmdahlin herkullinen teos Kantarelli ja kumppanit (Katjas kantareller, Moreeni 2014, suomennos Jaana Palanterä) tarjoaa meille uusia makuelämyksiä molemmista vahveroistamme sekä keltavahverosta eli kantarellista että suppilovahverosta. Koemme makumatkallamme elämyksiä, kun vaikkapa kantarelli-munakoiso-pistaasalaatissa yhdistämme kantarellin kanelin ja appelsiinin kanssa. Sama rajoja rikkova linja jatkuu kautta kirjan kera Ewa Andissonin ruokahalua herättävin kuvin. Pidin jopa alun sisältösivusta, jossa kuin karhealle lankulle tai pöydälle olisi kirjoitettu tämän ruokakirjan menu: Pikkupurtavat, Keitot, salaatit&piiraat, Täytetyt ruoat, Pastat&risotot, Säilöminen, Aasia, Kalaruoat, Makkara-&kanaruoat ja Riistaruoat.
Sekä kantarelleja että suppilovahveroita voi pikkelöidä, jolloin ne ovat erinomainen lisä kastikkeisiin, patoihin, salaatteihin ja melkein mihin vain. Otetaan tähän Pikkelöidyt kantarellit:
2 l pieniä kantarelleja
Liemi
1 dl väkiviinaetikkaa, 12 %
3 dl sienten keitinlientä
2 dl hienoasokeria
1 vaniljatanko pitkittäin halkaistuna
10 neilikkaa
Ryöppää kantarelleja muutaman minuutin ajan kevyesti suolatussa vedessä. Siivilöi liemi ja säästä 3 dl mausteliemeen.
Kiehauta etikka, keitinliemi ja hienosokeri vaniljan ja neilikoiden kanssa. Lisää sienet ja kiehauta. Kaada puhtaisiin purkkeihin ja sulje purkit huolellisesti.
Ehdottomasti tätä pitää kokeilla. Aivan näen vahveropurkit kellarin hyllyillä joululikööriksi valmistuvien kirsikoiden vieressä. Monen säilöjän sisäinen muumimamma herää just kantareliaikaan.
Kantarelleja ei voi ylistää liikaa. Näin Katja:
Oikein hyvänä kesänä ne ilmestyvät jo juhannuksen tietämillä - pienet kultakimpaleet, jotka reunustavat metsäteitä ja tuoksuvat taivaallisilta! Keltavahverot eli kantarellit nousevat maasta viikossa, ja pian niitä riittää ensimmäiselle kaivatulle voileivälle, jota ne peittävät voissa paistettuina. Jos kesä ei ole liian kuiva, kantarelleja löytyy pitkälle syksyyn.
Ensimmäisten kantarellivoileipien jälkeen voimme valmistaa vaikka Pinaatti-vahvero-lasagnen:
Tämäkin tulee meille kokeiluun!
Koska olen erittäin hulluna risottoihin, valitsin nyt kokeiltavaksi Kermaisen vahverorisoton:
4 annosta
1 salottispuli
1 valkosipulinkynsi ohuina siivuina
1 lehtisellerin varsi hienonnettuna
4 dl avorioriisiä
1 dl valkoviiniä
1 l kana - tai kasvislientä
7-8 dl vahveroita
1 salottisipuli hienonnettuna
2 rkl tuoretta timjamia
1 dl parmeesaniraastetta
4 dl rucolaa
muutama kirisikkatomaatti
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
voita paistamiseen
Kuullota sipuli, valkosipuli ja selleri voissa ja oliiviöljyssä. Sekoita joukkoon riisi, joka saa hikoilla muutaman minuutin, kunnes se muutuu läpinäkyväksi. Lisää viini ja anna imeytyä riisiin.
Keitä viinin imeytyessä riisiin liemi. Lisää lientä riisin joukkoon koko ajan sekoittaen ja anna riisin kuplia alhaisella lämmöllä. Lisää lientä, kun edellinen liemimäärä on imetynyt riisiin, lientä lisätään pikkuhiljaa noin 20 minuutin ajan, kunnes riisi on al dente. Mausta suolalla ja pippurilla.
Paista sillä välin sienet ja sipuli voissa ja mausta suolalla, pippurilla ja tuoreella timjamilla. Puolita tomaatit ja kääntele ne joukkoon paiston viimeiseksi minuutiksi.
Ota riisikattila pois liedeltä ja sekoita joukkoon parmesaani ja puolet paistetuista vahveroista. Kaada risotto tarjoiluastiaan tai annostele lautasille. Lisää lopuksi vahverot, rucola sekä parmesaaniraaste ja ripottele pintaan mustapippuria.Koska
Koska uusien perunoiden aika lähestyy, voit valmistaa Katjan kirjan reseptillä Uusia perunoita, vahveroita ja ravunpyrstöjä:
Laskin, että tässä hurmaavassa ruokakirjassa on ainakin 42 ohjetta ja kaikissa on jotain uutta. Ehkä vain Sherryllä maustettu kantarellikeitto tuntuu tutulta. Sen kuvan näet kirjan kauniista kannesta. Kantarelli ja kumppanit on ruokakirjaksi kivan kokoinen ja kuviin on todellakin panostettu. Tässä oiva tuliainen sienihullulle ystävälle mökille tai muuten vain. Myös lahjaksi itselle, mitä parhain valinta: Saa mitä haluaa ja minä haluan tämän kirjan!
Koska juhlapyhät odottavat tehdään vielä Uunikampela ja vahverot:
Kampela on muuten tosi hyvä kala. Olen syönyt elämäni kampela(t) Marstrandissa. Ystävä tarjosi ja se oli niin hyvää halstrattua kampelaa, että pyysin toisen annoksen!
2 annosta
1 suuri punakampela perattuna ja ilman päätä
suolaa ja pippuria
Lisukkeet:
5 dl vahveroita
3 rkl kapriksia
2rkl purjoa suikaleina
tuoretta persiljaa
75 g voita
1 sitruuna
keitettyjä perunoita
Kuumenna uusi 200 asteeseen.
Suolaa ja pippuroi kala kauttaaltaan ja pane se voidellulle uunipellille. tee kalan selkään muutama viilto, jotta se kypsyy tasaisemmin. Paista uunissa noin 15 minuuttia, kunnes kalan sisälämpö on 54 astetta.
Paista sillä välin vahverot nopeasti pannulla ja lisää joukkoon kaprikset ja purjo. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla. Ruskista voi pienellä pannulla. Kun voi alkaa tuoksua hasselpähkinältä ja kuplat tasoittuvat, voi on täydellistä!
Tarjoa keitettyjen perunoiden,sitruunan ja halutessa muutaman punajuuren kera.
Voiko tämän paremmaksi ruoka/ruokakirja enää mennä! Ei muuta kuin Guten Appetit!
Tack så mycket Katja och Ewa ♥
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
Katja Palmdahlin herkullinen teos Kantarelli ja kumppanit (Katjas kantareller, Moreeni 2014, suomennos Jaana Palanterä) tarjoaa meille uusia makuelämyksiä molemmista vahveroistamme sekä keltavahverosta eli kantarellista että suppilovahverosta. Koemme makumatkallamme elämyksiä, kun vaikkapa kantarelli-munakoiso-pistaasalaatissa yhdistämme kantarellin kanelin ja appelsiinin kanssa. Sama rajoja rikkova linja jatkuu kautta kirjan kera Ewa Andissonin ruokahalua herättävin kuvin. Pidin jopa alun sisältösivusta, jossa kuin karhealle lankulle tai pöydälle olisi kirjoitettu tämän ruokakirjan menu: Pikkupurtavat, Keitot, salaatit&piiraat, Täytetyt ruoat, Pastat&risotot, Säilöminen, Aasia, Kalaruoat, Makkara-&kanaruoat ja Riistaruoat.
Sekä kantarelleja että suppilovahveroita voi pikkelöidä, jolloin ne ovat erinomainen lisä kastikkeisiin, patoihin, salaatteihin ja melkein mihin vain. Otetaan tähän Pikkelöidyt kantarellit:
2 l pieniä kantarelleja
Liemi
1 dl väkiviinaetikkaa, 12 %
3 dl sienten keitinlientä
2 dl hienoasokeria
1 vaniljatanko pitkittäin halkaistuna
10 neilikkaa
Ryöppää kantarelleja muutaman minuutin ajan kevyesti suolatussa vedessä. Siivilöi liemi ja säästä 3 dl mausteliemeen.
Kiehauta etikka, keitinliemi ja hienosokeri vaniljan ja neilikoiden kanssa. Lisää sienet ja kiehauta. Kaada puhtaisiin purkkeihin ja sulje purkit huolellisesti.
Ehdottomasti tätä pitää kokeilla. Aivan näen vahveropurkit kellarin hyllyillä joululikööriksi valmistuvien kirsikoiden vieressä. Monen säilöjän sisäinen muumimamma herää just kantareliaikaan.
Kantarelleja ei voi ylistää liikaa. Näin Katja:
Oikein hyvänä kesänä ne ilmestyvät jo juhannuksen tietämillä - pienet kultakimpaleet, jotka reunustavat metsäteitä ja tuoksuvat taivaallisilta! Keltavahverot eli kantarellit nousevat maasta viikossa, ja pian niitä riittää ensimmäiselle kaivatulle voileivälle, jota ne peittävät voissa paistettuina. Jos kesä ei ole liian kuiva, kantarelleja löytyy pitkälle syksyyn.
Ensimmäisten kantarellivoileipien jälkeen voimme valmistaa vaikka Pinaatti-vahvero-lasagnen:
Tämäkin tulee meille kokeiluun!
Koska olen erittäin hulluna risottoihin, valitsin nyt kokeiltavaksi Kermaisen vahverorisoton:
4 annosta
1 salottispuli
1 valkosipulinkynsi ohuina siivuina
1 lehtisellerin varsi hienonnettuna
4 dl avorioriisiä
1 dl valkoviiniä
1 l kana - tai kasvislientä
7-8 dl vahveroita
1 salottisipuli hienonnettuna
2 rkl tuoretta timjamia
1 dl parmeesaniraastetta
4 dl rucolaa
muutama kirisikkatomaatti
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
voita paistamiseen
Kuullota sipuli, valkosipuli ja selleri voissa ja oliiviöljyssä. Sekoita joukkoon riisi, joka saa hikoilla muutaman minuutin, kunnes se muutuu läpinäkyväksi. Lisää viini ja anna imeytyä riisiin.
Keitä viinin imeytyessä riisiin liemi. Lisää lientä riisin joukkoon koko ajan sekoittaen ja anna riisin kuplia alhaisella lämmöllä. Lisää lientä, kun edellinen liemimäärä on imetynyt riisiin, lientä lisätään pikkuhiljaa noin 20 minuutin ajan, kunnes riisi on al dente. Mausta suolalla ja pippurilla.
Paista sillä välin sienet ja sipuli voissa ja mausta suolalla, pippurilla ja tuoreella timjamilla. Puolita tomaatit ja kääntele ne joukkoon paiston viimeiseksi minuutiksi.
Ota riisikattila pois liedeltä ja sekoita joukkoon parmesaani ja puolet paistetuista vahveroista. Kaada risotto tarjoiluastiaan tai annostele lautasille. Lisää lopuksi vahverot, rucola sekä parmesaaniraaste ja ripottele pintaan mustapippuria.Koska
Koska uusien perunoiden aika lähestyy, voit valmistaa Katjan kirjan reseptillä Uusia perunoita, vahveroita ja ravunpyrstöjä:
Laskin, että tässä hurmaavassa ruokakirjassa on ainakin 42 ohjetta ja kaikissa on jotain uutta. Ehkä vain Sherryllä maustettu kantarellikeitto tuntuu tutulta. Sen kuvan näet kirjan kauniista kannesta. Kantarelli ja kumppanit on ruokakirjaksi kivan kokoinen ja kuviin on todellakin panostettu. Tässä oiva tuliainen sienihullulle ystävälle mökille tai muuten vain. Myös lahjaksi itselle, mitä parhain valinta: Saa mitä haluaa ja minä haluan tämän kirjan!
Koska juhlapyhät odottavat tehdään vielä Uunikampela ja vahverot:
Kampela on muuten tosi hyvä kala. Olen syönyt elämäni kampela(t) Marstrandissa. Ystävä tarjosi ja se oli niin hyvää halstrattua kampelaa, että pyysin toisen annoksen!
2 annosta
1 suuri punakampela perattuna ja ilman päätä
suolaa ja pippuria
Lisukkeet:
5 dl vahveroita
3 rkl kapriksia
2rkl purjoa suikaleina
tuoretta persiljaa
75 g voita
1 sitruuna
keitettyjä perunoita
Kuumenna uusi 200 asteeseen.
Suolaa ja pippuroi kala kauttaaltaan ja pane se voidellulle uunipellille. tee kalan selkään muutama viilto, jotta se kypsyy tasaisemmin. Paista uunissa noin 15 minuuttia, kunnes kalan sisälämpö on 54 astetta.
Paista sillä välin vahverot nopeasti pannulla ja lisää joukkoon kaprikset ja purjo. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla. Ruskista voi pienellä pannulla. Kun voi alkaa tuoksua hasselpähkinältä ja kuplat tasoittuvat, voi on täydellistä!
Tarjoa keitettyjen perunoiden,sitruunan ja halutessa muutaman punajuuren kera.
Voiko tämän paremmaksi ruoka/ruokakirja enää mennä! Ei muuta kuin Guten Appetit!
Tack så mycket Katja och Ewa ♥
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa
Nouseva aurinko paistoi suoraan Astan kasvoihin ja herätti
tämän. Kammarissa oli vielä mukavan lämmin, sillä isä oli illalla lämmittänyt
tuvan ison uunin.
Mustarastaan kaunis laulu kuului sisään. Asta nousi ylös ja
näki ikkunasta, kuinka Tonttu-Hermanni kulki pihapolkua jo näin varhain. Tyttö
päätti lähteä ulos.
Pihalla kuului uskomaton lintujen liverrys.
Toukokuu on vuoden parasta aikaa! Hermanni riemuitsi. –
Minun on aivan pakko tulla kuuntelemaan joka aamu tätä upeaa konserttia.
Kuuletko, kuinka tuo peippokoiras sirkuttaa oksalla ja houkuttelee laulullaan
peipponeitoa luokseen?
Asta yritti kuunnella, mutta peipon viserrys tuntui
sekoittuvan muiden lintujen ääniin.
Miten se peipponeito erottaa koiraan laulun, kun kaikki
laulat täällä yhtä aikaa? tyttö ihmetteli.
Kyllä lintu aina oman lajitoverinsa tuntee. Tuolla
peipponaaras jo hääräileekin. Jospa ne tekevät pesän koivunoksaan. Linnunpojat
ovat niin söpöjä.
Titta Kuisman tekstittämä ja Laila Nevakiven kuvittama
Lapsen oma luontoretki – Seikkailuja mökkimaisemissa (Minerva 2014) on myös
hyvin söpö lasten tietokirja, sillä satu saa osansa, mutta tämän tekijäparin
kirjoissa ei lasta aliarvioida, vaan tietoa tulee tosi paljon aina latinalaisia
nimiä myöten, mikä on vain hyvä juttu. Minäkin opin uutta, vaikka olen aika
innostunut kasveista ja eläimistä, mutta ei ihmekään, sillä biologi Matti
Laurila on lukenut käsikirjoituksen. Nyt on niin, että näin tutun
kompostitoukkamme kirjassa, sen ihanan valkean palleroisen, joka tekee kaikesta
ruokajätteestämme kompostimultaa. Sehän on tähän asti ollut ihan söpö, mutta
nyt näin kuvan sen emosta, joka on sarvikuonokas Oryctes nasicornis…iiiik!!!
Heti kirjan alussa tapaamme Eetu sinitiaisen, johon
tutustuimme jo teoksessa Lapsen oma lintukirja. Eetu on vastassa kun Asta aloittaa
kesäänsä Kolisevanmäellä, jossa ovat myös hänen vanhempansa ja Joonas-serkku.
Savusaunasta suvitarinaan löytyy mukaan satavuotias Tonttu-Hermanni ja kesä voi
alkaa.
Olen aina pitänyt Laila Nevakiven herttaisen vanhahtavasta,
mutta aitouteen yltävästä kuvituksesta. Laululinnut esitellään tarkoin
piirroskuvin ja jokaisesta kerrotaan joku pieni fakta. Vaikka: Kirjosieppo
Ficedula hypoleuca. Kirjosieppo tekee pesän linnunpönttöön. Jos tiainen on jo
ehtinyt varta pöntön, ärhäkkä kirjosieppo voi yrittää häätää tintin pois. Yksi
sivu on pulleita sammakoita, sitten komeita pihapuita ja kukkia, jonka jälkeen
seuraa Telkän temppu.
Kukapa tiesi, että vanhan tarun mukaan telkkä pesi
Ilmatar-neidon polvelle. Kun Ilmatar liikahti, telkän munat vierivät polvelta
mereen ja niin maailma syntyi!
Luontoretkeen kuuluvat luonnollisesti onkiminen, kalalajien
ja muiden veden eläinten tunnistaminen. Rannalla tutustumme kiehtoviin kiviin
ja mineraaleihin. Ruusukvartsi on aika kaunis…gneissi myös. Juhannuksena
saunotaan, tehdään taikoja ja ollaan kokolla. Asta ja äiti hoitavat kasvimaata
ja Asta oppii viemään kaikki ruoantähteet kompostoriin, josta Astan ensimmäisen
kerran avatessa hypähtää eräs kultaturkkinen…
Mukavasti rytmittäen tietosivut vaihtelevat kera tarinoiden, jotka ovat aina kuitenkin osa luontoamme tai sen kansansatumaista
perimätietoa. Tulipallo rannalla ja Kuolemankello ovat jännittävät tarinat,
mutta lopulta faktaa.
Kun Joonas yrittää kuvata ketokultasiipeä Lycaena
hippothoe, hän tapaa kukkkaiskeiju Emilian, jolla on tapana lentää yhdessä
perhosten kanssa. Emilia esittelee niityn perhosia ja saamme myös tutustua niittykukkiin,
joista etenkin ruusuruoho Knautia arvensis on tärkeä mesikasvi perhosille. Myös
marjat ja sienet opetellaan ja etenkin, mitkä sienet ovat myrkyllisiä. Miten
hauskaa onkaan olla poimimassa kantarelleja, kun naapurimökin kultainennoutaja
Jepe, kantarellikoiraksi opetettu, etsii parhaat sieniesiintymät. Kaikkein
jännittävintä on kuitenkin telttaretkellä lepakkojen yössä.
Läheltä sujahtaa tumma, pieni hahmo, kuin pääskynen ja
lapset ihmettelevät lepakon taitavaa lentämistä. Nuotionmakkaran, lepakon ja
koko päivän touhujen jälkeen on mukava kömpiä telttaan, jonne on tullut
Jepe-koirakin. Asta nukahtaa Jepen
tuhinaan, mutta pohjanlepakko Pättis kiitää äänettömästi yöntumman pihan yllä,
kunnes se aamun koittaessa lentäisi päiväpiiloonsa puupinon taakse.
Erityisen kiinnostava on yöeläinaukeama, jossa esitellään
erilaiset lepakot ja muut yön kulkijat. Suviöinä ei kannata nukkua vaan ottaa
kaikki irti heinäkuun hämärtyvistä myöhäisilloista sekä elokuun öistä, sillä koskaan ei voi tietää
mitä jännää liikkuu vaikka omassa puutarhassa, mökkimaisemista nyt
puhumattakaan.
Ihana kirja, jonka tarina päättyy kellastuviin lehtiin
Kolisevanmäellä. Hermannille sanotaan jäähyväiset, mutta eräs ylimääräinen
matkustaja lähtee Astan repussa kohti kaupunkia itsekin tosin kovin ihmeissään asioiden saamasta käänteestä.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen
*****
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Sunnuntainen huhtikuukirje Aaro Hellaakosken, Jani Kaaron ja T.S.Eliotin henkeen
Hei!
Varmaan monien mielestä huhtkuu on kuukausista ihanin. Se on kevään airut, se on pajunkissoja ja ensimmäisiä sipulikukkia. Lumikellot ja scillat jo kilvoittelevat hurmassaan ja lintuset vain laulavat aamuvarhaisesta iltapimeään. Miksi siis kaipaan Montgomeryn suosikkikuukautta: "Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan."
Mitä Hellaakoski kirjoittikaan huhtikuusta kokoelmassa Jääpeili:
"Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."
Ihmeellistä, että aavistin, ennustin talvettoman talven jälkeen, että huhtikuusta tulee kuin Hellaakosken runo, mutta miten, sitä tuskin saatoin aavistaakaan. Ja huhtikuu ei ole vielä edes puolessa välissä!
Olen kääntynyt sisäänpäin kuin simpukka ja elänyt teille melkein vain kirjajutuissani. En ikinä ole päästänyt ketään liki, kun en säteile ja hohda. Haluan olla Valonkantaja ja ellen siihen pysty, mieluummin vaikenen kuin valitan. Nyt vain jotenkin alkaa kuppi mennä nurin, joten Lumimiehen kehoituksesta raotan vähän omaa vajaata kahta huhtikuun viikkoani.
Sisareni ystävä täytti naistenpäivänä pyöreitä saattohoidossa. Kaikki ei mennyt niin kauniisti kuin luullaan, vaan moni asia oli niin pielessä, että ei ihan heti unohdu. M. poistui viime viikolla.
Keväästäni on puuttunut jääaurinkomurtomaahiihto, joka on vahvin kuntoni ylläpitäjä. Olen niin intohimoinen maalis-huhtikuun hiihtäjä, että jo sillä pidän peruskountoni yllä vaikka en muuten tekisi muuta kuin puutarhailua. Nyt tosin olen yrittänyt sitten muuta, mutta se ei ole yhtä hauskaa kuin tunnit aurinkoisella jäällä.
Koska on kuitenkin kevät eikä ole lunta, olen puutarhaillut sen minkä pystyy, mutta tänään totesimme, että kiitos lumettoman talven, routa on nyt yllättävän syvällä. Istutuspaineet ovat kovat, mutta mitään muuta ei voi kuin leikata omenapuut, haravoida ja idättää, mitä viime mainittua teen vähemmän, koska jo kellarista nostetut jättimäiset pelakuuruukut vievät isosti tilaa koko talossa.
Tietokone tökkii ja oikuttelee, mutta tuskin siinä on mitään uutta. Vaan jos se kaatuu kokonaan. En jaksa opetella mitään uutta konetta, uutta ohjelmaa. Pakotettuna viivyin perjantaina liikkeessä kokeilemassa tabletteja. Kestin sitä tunnin ja minun puolestani R. saa ostaa minulle millaisen tabletin haluaa. Se on vain lisäroinaa taloon, josta haluan karsia pois kaikkea turhaa. Liika tavara syö energiaa. En osta yhtään uutta vaatettakaan ennen kuin...
On tapahtunut paljon, mutta kaikkea en nyt tähän kaada. Sen kerron, että perjantaina sanoin R:lle, että 'mitäköhän seuraavaksi?' Launtaiaamuna heräsin pimeässä hirveään jysäykseen, Oli kuin sota olisi alkanut. Yritin herättää Lumimiestä, mutta hän sanoi, että näin vain pahaa unta. Juoksin keittiön ikkunaan, jossa ei ikinä mitään verhoja ja mitä näinkään: Keskellä lehtoamme näkyi paljon valoja, mutta pimeässä en nähnyt mikä valot aiheutti. Vihdoinkin R. lähti ulos ja minä seurasin sivusta: Naapurien auto oli rullannut heidän pihamäkeään alas, saavuttanut sitten lehtomme reunan, jossa lisää alamäkeä ja siitä se meni vauhdilla vieden mennessään 23 vuotta vaalimani kuusen, joka oli aidosti ainoa näkö-, melu- ja pölysuoja maantien suuntaan ennen kuin lehti tulee puuhun. Muu on pääasiassa lehmusta, koivua ja pihlajaa lehdon yläosassa. Alaosa onkin sitten jo kaarisiltaa ja yksi oleskeluryhmä, jossa nyt sitten ollaan kohta kuin näyteikkunalla. Tapahtunut oli tietenkin vahinko, se että käsijarru oli unohtunut laittaa päälle tms., mutta mikään ei korvaa sitä, että ikinä enää lehtomme ei ole suojaisa pesä kuten se on tähän asti ollut. Nyt tietysti istutamme siihen yhden nuoren koivun tilalle tuurenpihlajan ja menetetyn kuusen tilalle jonkun niin ison puun kuin saamme, mutta eihän se meidän elinaikana enää ehdi antaa samaa suojaa. Olen tottunut kulkemaan siellä t-paita päällä ja kumpparit jalassa poimimassa kantarelleja...introverttina ja valmiina keskustelemaan vain luonnon kanssa.
Kävimme tänään Viherlandiassa, mutta taimipiha ei ole vielä auki ja tietysti: maa on roudassa. Onneksi sain laitettua kukkivia muscareita sekä ruukkuihin että talon päädyn kukkapenkkiin. Ja huomasin, että myyrät ovat sallineet minulle valtavasti tulppaaneja!!! Terassilla on narsisseja. Iltapäiväteellä luin Kauneus ja terveys -lehteä, jossa ihan järkeviä juttuja. Sitten näin horoskoopin, jonka nimi oli vielä Hyvän olon horoskooppi. Katsoin omalta kohdaltani vain kohtaa 'terveys' ja siinä luki: "Surullinen diagnoosi ei ole lopullinen." Kiva tietää, sillä olen menossa rintaultraan...eli "Hyvästi Salzburg rakastettuni, hyvästi alpit!" Onneksi minulle meilasi hauskasti eräs lukijani, jonka tapaan piiiiitkän lounan ääressä toukokuulla Siinä Yhdessä paikassa. Hän kirjoitti tyyliin, joka sai minut nauramaan kyynelten läpi, sillä hänellä ja miehellään on juuri uusitut tietotekniikat, mutta hän sai viivytettyä oman uutensa käyttöönottoa parilla viikolla, koska on varma, että ei opi enää ikinä muita kuin kieliä, joissa on nero. Hän kuvaili, miten hänen Armaansa tuskailee uuden koneen ja ohjelman kanssa. Voipi olla, että eräs tutkimus nyt Suomessa kärsii. Niin...jäin siis siihen, että koska hänen meilinsä oli niin raivoisa, kun KAIKKI ei-ihana oli tapahtunut just maalis- ja huhtikuussa myös ystävälleni, että halusin kertoa Hyvän mielen horoskoopista hänen 'terveytensä': "Kokeile sitä seksiasentoa, jota aina vältät."
*****
Kuukauden eräänlainen kohokohta on ollut Helsingin Sanomat 2.4, jossa Jani Kaaron essee Oliko jumalten kuolema suuri voitto?, teki minuun valtavan vaikutuksen. Tässä muutama makupala melkein sivun esseestä, ensin alusta:
"Oletko joskus päässyt eroon raskaista velvollisuuksista ja tuntenut olosi vapautuneeksi ja keveäksi? Silti jonkin ajan päästä tunnet kuinka jokin uusi voima painaa harteitasi raskaasti alaspäin. Vapaus ja keveyden tunne johtuivat vain siitä, että olit uudessa tilanteessa, etkä vielä tunnistanut uusien velvollisuuksien painoa."
"Tämä filosofi Georg Simmelin ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan viime aikoina. Se johtuu siitä, että väitin HS:n verkkosivujen kolumnissani (7. helmikuuta 2014) addiktioiden olevan korvike, jolla täytämme henkisesti köyhän kulttuurin aiheuttaman tyhjiön. Sen jälkeen jotkut kysyivät, mitä sitten olisi henkisesti rikas ja täysi elämä. En osannutkaan vastata."
Ja tämä lopusta:
"Mitä siis olisi henkisesti rikas ja täysi elämä minulle? Vastaus on, etten luultavasti koskaan tule tietämän siitä enempää kuin laboratoriorotalle on mahdollista. Kuten intiaanit sanoivat Artaud'lle, olen yksi niistä, jotka henget ovat hylänneet. Jumala on julistettu kuolleeksi kauan ennen syntymääni."
"Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?"
Näin Jani Kaaro, mutta mitä sanoikaan huhtkuusta T.S.Eliot:
"Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä
kuiviin juurikyhmyihin..."
Oi, ihana toukokuu, miten sinua odotankaan! Valkeiden kukkiesi vaahtoa ei voita mikään. Toukokuu on syntymäpäiväkuukauteni. Toukokuussa saan puutarhailla mielin määrin. Toukokuussa istun ystävän kanssa korvasienikeitolla. Toukokuussa maalaan kolme tuolia ja kaikki erivärisiksi. Toukokuussa joku yllättää minut ihanasti. Toukokuussa olen Luvialla. Toukokuussa on syöty pois Fazerin Sininen, jonka olen piilottanut jonnekin. Toukokuussa kaikki kotelomekkoni mahtuvat ylleni kuin ne olisivat toinen ihoni. Toukokuussa olen villi ja tuhma. Toukokuussa olen kiltti ja aurinkoinen. Toukokuussa olen monta. Toukokuussa kukkii magnoliani. Toukokuussa muistan, että huhtikuulla sain käteeni ystävältä lapun, jossa nämä Saima Harmajan sanat:
"Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan!"
Toukokuussa suutelen omenankukkain tuoksussa.
huhtikuista sunnuntaiehtoon rauhaa toivottaen
Leena Lumi
kuva Päättynyt aamiainen Elin Danielson-Gambogi
Varmaan monien mielestä huhtkuu on kuukausista ihanin. Se on kevään airut, se on pajunkissoja ja ensimmäisiä sipulikukkia. Lumikellot ja scillat jo kilvoittelevat hurmassaan ja lintuset vain laulavat aamuvarhaisesta iltapimeään. Miksi siis kaipaan Montgomeryn suosikkikuukautta: "Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan."
Mitä Hellaakoski kirjoittikaan huhtikuusta kokoelmassa Jääpeili:
"Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."
Ihmeellistä, että aavistin, ennustin talvettoman talven jälkeen, että huhtikuusta tulee kuin Hellaakosken runo, mutta miten, sitä tuskin saatoin aavistaakaan. Ja huhtikuu ei ole vielä edes puolessa välissä!
Olen kääntynyt sisäänpäin kuin simpukka ja elänyt teille melkein vain kirjajutuissani. En ikinä ole päästänyt ketään liki, kun en säteile ja hohda. Haluan olla Valonkantaja ja ellen siihen pysty, mieluummin vaikenen kuin valitan. Nyt vain jotenkin alkaa kuppi mennä nurin, joten Lumimiehen kehoituksesta raotan vähän omaa vajaata kahta huhtikuun viikkoani.
Sisareni ystävä täytti naistenpäivänä pyöreitä saattohoidossa. Kaikki ei mennyt niin kauniisti kuin luullaan, vaan moni asia oli niin pielessä, että ei ihan heti unohdu. M. poistui viime viikolla.
Keväästäni on puuttunut jääaurinkomurtomaahiihto, joka on vahvin kuntoni ylläpitäjä. Olen niin intohimoinen maalis-huhtikuun hiihtäjä, että jo sillä pidän peruskountoni yllä vaikka en muuten tekisi muuta kuin puutarhailua. Nyt tosin olen yrittänyt sitten muuta, mutta se ei ole yhtä hauskaa kuin tunnit aurinkoisella jäällä.
Koska on kuitenkin kevät eikä ole lunta, olen puutarhaillut sen minkä pystyy, mutta tänään totesimme, että kiitos lumettoman talven, routa on nyt yllättävän syvällä. Istutuspaineet ovat kovat, mutta mitään muuta ei voi kuin leikata omenapuut, haravoida ja idättää, mitä viime mainittua teen vähemmän, koska jo kellarista nostetut jättimäiset pelakuuruukut vievät isosti tilaa koko talossa.
Tietokone tökkii ja oikuttelee, mutta tuskin siinä on mitään uutta. Vaan jos se kaatuu kokonaan. En jaksa opetella mitään uutta konetta, uutta ohjelmaa. Pakotettuna viivyin perjantaina liikkeessä kokeilemassa tabletteja. Kestin sitä tunnin ja minun puolestani R. saa ostaa minulle millaisen tabletin haluaa. Se on vain lisäroinaa taloon, josta haluan karsia pois kaikkea turhaa. Liika tavara syö energiaa. En osta yhtään uutta vaatettakaan ennen kuin...
On tapahtunut paljon, mutta kaikkea en nyt tähän kaada. Sen kerron, että perjantaina sanoin R:lle, että 'mitäköhän seuraavaksi?' Launtaiaamuna heräsin pimeässä hirveään jysäykseen, Oli kuin sota olisi alkanut. Yritin herättää Lumimiestä, mutta hän sanoi, että näin vain pahaa unta. Juoksin keittiön ikkunaan, jossa ei ikinä mitään verhoja ja mitä näinkään: Keskellä lehtoamme näkyi paljon valoja, mutta pimeässä en nähnyt mikä valot aiheutti. Vihdoinkin R. lähti ulos ja minä seurasin sivusta: Naapurien auto oli rullannut heidän pihamäkeään alas, saavuttanut sitten lehtomme reunan, jossa lisää alamäkeä ja siitä se meni vauhdilla vieden mennessään 23 vuotta vaalimani kuusen, joka oli aidosti ainoa näkö-, melu- ja pölysuoja maantien suuntaan ennen kuin lehti tulee puuhun. Muu on pääasiassa lehmusta, koivua ja pihlajaa lehdon yläosassa. Alaosa onkin sitten jo kaarisiltaa ja yksi oleskeluryhmä, jossa nyt sitten ollaan kohta kuin näyteikkunalla. Tapahtunut oli tietenkin vahinko, se että käsijarru oli unohtunut laittaa päälle tms., mutta mikään ei korvaa sitä, että ikinä enää lehtomme ei ole suojaisa pesä kuten se on tähän asti ollut. Nyt tietysti istutamme siihen yhden nuoren koivun tilalle tuurenpihlajan ja menetetyn kuusen tilalle jonkun niin ison puun kuin saamme, mutta eihän se meidän elinaikana enää ehdi antaa samaa suojaa. Olen tottunut kulkemaan siellä t-paita päällä ja kumpparit jalassa poimimassa kantarelleja...introverttina ja valmiina keskustelemaan vain luonnon kanssa.
Kävimme tänään Viherlandiassa, mutta taimipiha ei ole vielä auki ja tietysti: maa on roudassa. Onneksi sain laitettua kukkivia muscareita sekä ruukkuihin että talon päädyn kukkapenkkiin. Ja huomasin, että myyrät ovat sallineet minulle valtavasti tulppaaneja!!! Terassilla on narsisseja. Iltapäiväteellä luin Kauneus ja terveys -lehteä, jossa ihan järkeviä juttuja. Sitten näin horoskoopin, jonka nimi oli vielä Hyvän olon horoskooppi. Katsoin omalta kohdaltani vain kohtaa 'terveys' ja siinä luki: "Surullinen diagnoosi ei ole lopullinen." Kiva tietää, sillä olen menossa rintaultraan...eli "Hyvästi Salzburg rakastettuni, hyvästi alpit!" Onneksi minulle meilasi hauskasti eräs lukijani, jonka tapaan piiiiitkän lounan ääressä toukokuulla Siinä Yhdessä paikassa. Hän kirjoitti tyyliin, joka sai minut nauramaan kyynelten läpi, sillä hänellä ja miehellään on juuri uusitut tietotekniikat, mutta hän sai viivytettyä oman uutensa käyttöönottoa parilla viikolla, koska on varma, että ei opi enää ikinä muita kuin kieliä, joissa on nero. Hän kuvaili, miten hänen Armaansa tuskailee uuden koneen ja ohjelman kanssa. Voipi olla, että eräs tutkimus nyt Suomessa kärsii. Niin...jäin siis siihen, että koska hänen meilinsä oli niin raivoisa, kun KAIKKI ei-ihana oli tapahtunut just maalis- ja huhtikuussa myös ystävälleni, että halusin kertoa Hyvän mielen horoskoopista hänen 'terveytensä': "Kokeile sitä seksiasentoa, jota aina vältät."
*****
Kuukauden eräänlainen kohokohta on ollut Helsingin Sanomat 2.4, jossa Jani Kaaron essee Oliko jumalten kuolema suuri voitto?, teki minuun valtavan vaikutuksen. Tässä muutama makupala melkein sivun esseestä, ensin alusta:
"Oletko joskus päässyt eroon raskaista velvollisuuksista ja tuntenut olosi vapautuneeksi ja keveäksi? Silti jonkin ajan päästä tunnet kuinka jokin uusi voima painaa harteitasi raskaasti alaspäin. Vapaus ja keveyden tunne johtuivat vain siitä, että olit uudessa tilanteessa, etkä vielä tunnistanut uusien velvollisuuksien painoa."
"Tämä filosofi Georg Simmelin ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan viime aikoina. Se johtuu siitä, että väitin HS:n verkkosivujen kolumnissani (7. helmikuuta 2014) addiktioiden olevan korvike, jolla täytämme henkisesti köyhän kulttuurin aiheuttaman tyhjiön. Sen jälkeen jotkut kysyivät, mitä sitten olisi henkisesti rikas ja täysi elämä. En osannutkaan vastata."
Ja tämä lopusta:
"Mitä siis olisi henkisesti rikas ja täysi elämä minulle? Vastaus on, etten luultavasti koskaan tule tietämän siitä enempää kuin laboratoriorotalle on mahdollista. Kuten intiaanit sanoivat Artaud'lle, olen yksi niistä, jotka henget ovat hylänneet. Jumala on julistettu kuolleeksi kauan ennen syntymääni."
"Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?"
Näin Jani Kaaro, mutta mitä sanoikaan huhtkuusta T.S.Eliot:
"Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä
kuiviin juurikyhmyihin..."
Oi, ihana toukokuu, miten sinua odotankaan! Valkeiden kukkiesi vaahtoa ei voita mikään. Toukokuu on syntymäpäiväkuukauteni. Toukokuussa saan puutarhailla mielin määrin. Toukokuussa istun ystävän kanssa korvasienikeitolla. Toukokuussa maalaan kolme tuolia ja kaikki erivärisiksi. Toukokuussa joku yllättää minut ihanasti. Toukokuussa olen Luvialla. Toukokuussa on syöty pois Fazerin Sininen, jonka olen piilottanut jonnekin. Toukokuussa kaikki kotelomekkoni mahtuvat ylleni kuin ne olisivat toinen ihoni. Toukokuussa olen villi ja tuhma. Toukokuussa olen kiltti ja aurinkoinen. Toukokuussa olen monta. Toukokuussa kukkii magnoliani. Toukokuussa muistan, että huhtikuulla sain käteeni ystävältä lapun, jossa nämä Saima Harmajan sanat:
"Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan!"
Toukokuussa suutelen omenankukkain tuoksussa.
huhtikuista sunnuntaiehtoon rauhaa toivottaen
Leena Lumi
kuva Päättynyt aamiainen Elin Danielson-Gambogi
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Leena Lumin huhtiarvonta 2014!
Huhtikuun perinteinen arvonta käynnnistyy nyt. Osallistua voivat kaikki lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Mistä sitten tietää, onko jo kirjautunut lukijakseni vai ei? Oikeassa palkissa on kohta 'Liity tähän sivustoon' ja sen oikealla puolella on pieniä neliöitä: Vie hiiri siihen ja klikkaa: Lukijat avautuvat ja voit näin tarkistaa oletko jo mukana Lumissa.
Anonyyminä ei voi osallistua ja toivon, että kaikki, joilla ei ole aktiivista blogia, jättävät sähköpostiosoitteen, josta voi tarvittaessa tavoittaa. Toivon tietysti ensi sijassa, että seuraatte voittajien julkaisemista. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 27.4. klo 12. Sunnuntai-iltapäivänä johonkin aikaa Lumimies toimii tuttuun tapaan onnettarena.
Palkintona on tietenkin kirjoja ja voittoarpoja nostetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut tokana jne. Nyt kaikki aikaisemmasta poiketen osallistuvat vain yhdellä arpalipulla eli ei linkitystä tällä kertaa.
Toivotan aurinkoisia päiviä ja iloista huhtiarvontaa!
Ella Räty& Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha Varattu!
Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet - Sukupolvelta toiselle Varattu!
Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone
Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla
Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo
Puutarhamaailma 2013
Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet
Wilhelmiina Halme: Kaikki kaunis on käsin tehty
Arnaud Delmontel&David Batty: Tumman suklaan herkut
Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa
Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha
Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino
Mauri Korhonen, Tatu Lehtovaara: Sienet ja sieniherkut
Caroline Hofberg: Runsaat salaatit
Tommi Kinnunen : Neljäntienristeys Varattu!
Karin Slaughter: Yli rajan
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Kirsti Ellilä: Kaivatut
Jørgen Brekke: Uneton
Anne Holt: Kuollut kulma
Kirsti Kuronen: Ammeiden aika
Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita
Paul Auster: Mielen maisemissa
Ian McEwan: Vieraan turva
Jørgen Brekke: Armon piiri
Kate Morton: Paluu Rivertoniin Varattu!
Petri Vartiainen: Isäasentoja
Markku Envall: Jäät lähtevät
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä
Herman Koch: Lääkäri
John Boyne: Kuudes mies
Tapani Heinonen: Reunalla Rohkea!
Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa
Lisa Ballantyne: Syyllinen
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja Vaikuttava!
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Denise Mina: Ampiaiskesä
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä
Mia Vänskä: Musta kuu
Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
John Boyne: Leijuva poika
Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila
Kirsi Tuominen - Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri Jo 5 357 on ollut tästä kiinnostunut. Ensimmäinen puutarhakirja viiden vuoden kympin kärjessä.// Varattu!
Anneli Kanto: Pala palalta pois
Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi
Susan Sellers: Vanessa&Virginia
Andromeda Matz, Crister Cedergren: Ihanat kärhöt
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Love
Leena Lumi
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Kirja - Kohtaamispaikka: Vastaan haasteeseen!
Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.
Mainitse haasteen alkuperä tekstissä.
Haasta mukaan 3-6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla
Haastan mukaan:
Jonnan
Katrin
Katjan
Kirjakirpun
Marjatan
Mustikkakummun Annan
Vihervaaran Anna on ollut elämässäni aina, mutta onko elämässäni aina ollut Maud Montgomery. Kerron sen nyt.
Sain kaikki Annat ja Runotytöt. Olin välillä niin runotyttöä että ja etenkin kun kirjoittelin päiväkirjaani varhaisihastuksista tai rustailin kaihoisia runoja. Itse elämä kuitenkin paljasti, että Annan vaikutus oli vahvempi. Ystävältäni, joka oli kuin ilmetty Anna sotkin ihanat, punaiset, pitkät hiukset sulatettuun muovailuvahaan, sillä eihän kukaan muu voinut olla enempää Anna kuin minä. Onneksi äiti ei tajunnut yhteyttä Vihervaaran Annaan ja sain aivan muun rangaistuksen kuin että olisin joutunut olemaan ilman Anna-kirjoja. Täällä kerron, miten me kaikki oltiin niin Vihervaaran Annoja...Sitten sattui se tapaus, kun olin isohkon ponin selässä ja raippa oli pakko olla kädessä, vaikka en ikinä ole hevosta lyönyt. Onnettomuudeksi se raippa siinä oli juuri, kun eräs innokas nuori mies roikkui jalustimessa ja minusta turhan ärsyttävästi vaati huomiotani. Sekunnin tuhannesosa ja muistin, miten Anna oli lyönyt rihvelitaulun Gilbertin päähän niin, että se hajosi ja silloin nostin käteni ja...Paljon, paljon myöhemmin katselin televisiosta Anna-sarjaa tyttäreni kanssa ja aina kun Gilbert esiintyi alkoivat kyyneleet valua. En vain voinut sille mitään.
Mutta Maud, missä oli Annan luoja Lucy Maud Montgomery? Kun luin Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, oli kuin minulle olisi näytetty uusi polku ja lähdinkin seuraamaan Maudia.
Sitten seurasi kohtaaminen Patin kanssa. Pat lapsena ei koskettanut minua niin isosti kuin Pat - Vanhan kartanon valtiatar, jossa Pat oli jo nuori neito ja ratkaisujen edessä. Kohtaaminen Patin kanssa jätti minuun ikuisen yhteyden Maud Montgomeryyn, sillä Patiin hän oli kirjoittanut itsensä.
Annan jäähyväisissä sain koskettaa Maudia. Se oli kohtaaminen ja se oli jäähyväiset.
Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä läpi vuosikymmenten, voidaksemme tuntea hänet läpi ajan ja usvan. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa kantaen mukanaan tähtilyhtyä...
Maudia ja hänen tyttöjään muistellen
Leena Lumi
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Hannah Miles: Juustokakut - 60 suussasulavaa leivonnaista
Cheesecake, Käsekuchen, tarta de queso, gâteau au fromage –
yksinkertainen juustokakku on herkku, joka herättää ihastusta kaikkialla
maailmassa. Lähes jokaisessa maassa on oma juustokakkuperinteensä, ja
juustokakku kuuluu maailman vanhimpiin jälkiruokiin. Siitä on mainintoja jo
vuodelta 200 eaa. Totta puhuen en tunne ketään, joka ei nauttisi hyvästä
juustokakkuviipaleesta!
Näin kirjoittaa Juustokakut (Cheesecake, Gummerus 2014,
suomennos Tuija Tuomaala) kirjansa johdannossa Brittien Master Chefistä tutuksi
tullut leipojamestari Hannah Miles, joka tarjoilee meille 60 uskomatonta juustokakkureseptiä.
Koemme klassikot, hedelmä- ja marjajuustokakut, karkeilla höystetyt sekä
gourmet –herkutteluun tarkoitetut juustokakut, omat kakkunsa kutsuille sekä
saamme myös tuulahduksen juustokakkuja maailmalta. Minäkin olen aivan hulluna
juustokakkuihin ja kun huomenna lähden ystävälle lounaalle, aavistan, että
jälkiruoaksi on kahvin kera juustokakkua!
Juu, tiedän, tiedän, että pitää mahtua niihin suven kotelomekkoihin,
mutta elämässä on pakko olla myös keitaita. Sitähän voi uskotella, että
mandariinijuustokakku on vain juustoa ja hedelmää, mutta totuus on kyllä, että
juustokakut ovat aikamoisia kaloripommeja, mutta kun niiden rakenne suuhun on
niin täydellinen ja maku on jotain ainutlaatuista.
Klassikoissa on New Yorkin juustokakku, jossa ranskankermaa
on vain desi ja kermaviiliä 3 desiä, tuorejuustoa 600 grammaa, mutta
gourmet-herkutteluosastolta löydämme suklaa-inkiväärijuustokakun, jossa voita
on 150 g, tuorejuustoa 650 g, ranskankermaa 6 desiä ja suklaata puolikiloa! No,
herkkuhetki on herkkuhetki ja sitten voi taas vaikka olla ilman mitään sokeria
muutaman viikon.
Koska en itse leivo, kuin ne pari juttua, jotka tiedättekin,
niin oli kiinnostavaa löytää Helsingin Sanomien 3. huhtikuuta Ruokatorstaista (Ruokatorstai on yksi vakavista riippuvuuksistani) Satu Vasantolan juttu tästä kirjasta.
Erityisen kiinnostavaksi tekstin teki se, että hän oli ryhtynyt tuumasta
toimeen eli kokeillut muutamia kakkuja.
Yksi kokeilunkohde oli sitruunainen mustikkajuustokakku, josta BBC:n
Masterchefin tuomarit John ja Gregg pitivät todella paljon. Gregg jopa niin
paljon, että painoi sen kasvoilleen! Nauhoitus jouduttiin keskeyttämään sotkun
siivoamiseksi, mutta tällöin Hannah Miles arveli, että hän pääsee jatkoon.
Ja näin samasta kakusta Satu Vasantola:
Mustikkakakku oli maultaan lähes taivaallinen, ehkä paras
juustokakku, jota olen koskaan syönyt. Sitruunan ja mustikan yhdistelmä toimii
oivallisesti ja kakun maut olivat kauniisti tasapainossa keskenään.
Tekeminen sen sijaan oli pulmallista. Kirjan mukaan kakun
olisi pitänyt hyytyä jääkaapissa, vaikka täytteessä ei ollut liivatetta tai
mitään muutakaan, joka täytteen olisi hyydyttänyt. No, eipä se sitten
hyytynytkään.
Odottelin seuraavaan päivään ja ryhdyin sitten
pelastustoimiin: kaavin täytteen pois vuoasta, vatkasin joukkoon pari
kananmunaa ja pistin kakun uuniin paistumaan.
Tämä toimi, mutta pian oli ryhdyttävä pelastusoperaatioon
numero kaksi. Kakun pinnalle piti tehdä mustikkakuorrute, josta tuli aivan
liian löysää.
Pelastuskeinot olivat onneksi helpot: lisää mustikoita ja
joukkoon vähän hillosokeria.
Kiitämme tästä Vasantolaa ja liitämme tämän muistiimme,
sillä arvaan, että moni hankkii tämän kirjan ja mustikka-aikaan vielä useampi
kokeilee juuri tätä ohjetta.
Ihastuin itse eniten juustokakkuihin maailmalta ja vähän
aikaa pohdiskelin, kumman teille nyt tarjoaisin skotlantilaisen viskillä
maustetun vadelmajuustokakun vai japanilaisen kirsikankukkajuustokakun ja päädyin
jälkimmäiseen, sillä kakun koristelu on vain niin kaunis, pidän kirsikoiden
mausta ja minulla sattui juuri olemaan maljakossa kirsikkapuun oksia kukassa:
Kakkupohja
55 g (4 rkl) pehmeää voita
0,6 dl sokeria
1 kananmuna
2 tl matchajauhetta (jauhettua vihreää teetä)
1 kukkuramitallinen rkl ranskankermaa
vajaa 1 dl vehnäjauhoja
0,5 leivinjauhetta
Täyte
4 liivatelehteä
200 g tuorejuustoa
250 g ricottajuustoa
1 tl vaniljatahnaa tai –aromia
1,2 dl kuohukermaa
450 g kirsikkahilloa
Koristeluun
30 g tummaa suklaata sulatettuna
sokerikukkia
halkaisijaltaan 23 cm:n irtopohjavuoka voideltuna ja
leivinpaperilla vuorattuna
pursotin ja pieni pyöreä tylla (=pursotusterä)
12 hengelle
Kuumenna uuni 180-asteiseksi.
Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna ja vatkaa lisää.
lisää matchajauhe 1 rkl:seen kuumaa vettä ja lisää se pohjataikinaan yhdessä
ranskankerman kanssa. Siivilöi joukkoon jauhot, joihin on sekoitettu
leivinjauhe, ja sekoita taikina varovasti tasaiseksi.
Kaada taikina vuokaan ja paista kakkupohjaa uunissa 15-20
minuuttia, niin että pinta on saanut väriä ja joustaa, kun sitä painaa
varovasti keskeltä. Anna kakkupohjan jäähtyä vuoassa.
Liota liivatelehdet kylmässä vedessä pehmeiksi.
Vatkaa tuorejuusto, ricotta, vaniljatahna ja sokeri
kuohkeaksi seokseksi.
Mittaa kerma kuumankestävään kulhoon hiljalleen kiehuvan
vesikattilan päälle ja lämmitä varovasti. Purista liivatelehdet kuiviksi ja
lisää ne lämpimän kermaan. Sekoita, kunnes liivate on liuennut. Siivilöi kerma,
jotta mukaan ei tule liukenemattomia liivatekokkareita, ja vatkaa se
juustoseoksen joukkoon.
Soseuta kirsikkahillo tehosekoittimessa tai
monitoimikoneessa tasaiseksi. Levitä kolmasosa kirsikkasoseesta kakkupohjan
päälle, mutta jätä reunoille hiukan tyhjää. Sekoita loput soseesta
juustoseoksen joukkoon niin, että seokseen jää punaisia raitoja. Kaada
juustoseos pohjan päälle ja tasoita pinta. Anna hyytyä jääkaapissa 3 tuntia tai
yön yli.
Pane sulatettu suklaa koristelua varten pursottimeen ja
pursota oksia kakun pinnalle. Asettele oksille sokerikukkia.
Nyt ei sitten muuta kuin kokeilemaan tätä tai jotain muuta kirjan monista ihanuuksista!
*****
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Katariina Vuori&Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - Kertomuksia itsemurhasta
Olen kasvanut jo alun perin vinoon. Tulen
taiteilijaperheestä, joissa poikkeuksetta kasvaa epänormaaleja ihmisiä. Kun
kasvoin, minulla ei ollut mitään sääntöjä, ei ruoka-aikoja. Se oli sellaista
hippikasvatusta.
Minulla on isosisko, ja hän on alkoholisti. Niin, meitä on
kaksi sekaisin mennyttä. Minulla on mielenterveysongelma ja siskolla
alkoholiongelma.
Tapio oli todella paljon pois kotoa, milloin mistäkin
syystä. Sitten tuli outo puhelu, joka laukaisi kaiken. Puhelin soi kuudelta
aamulla. Mies puhelimessa sanoi, että miehesi makaa täällä vaimoni vieressä,
alasti.
”Halusin vain, että sinustakin tuntuu yhtä pahalta kuin
minusta”, soittaja sanoi.
Tapio ei tullut kotiin ennen kuin illalla, olin laittanut
lapset jo nukkumaan.
Sanoin, että alan seota. Kerro kaikki tai tapan.
Ja hän kertoi.
Naisia oli ollut esikoisen syntymästä saakka. Kertapanoja.
Pitempiaikaisia suhteita. Kesäkissoja. Naisten kanssa, joita tunnen. Naisten,
joista joku pamahti paksuksi.
Uskottomuus on kuoleman piikki. Se on sama, kuin se olisi
tappanut minut. Menin jotenkin sekaisin, en tehnyt muuta kuin valvoin…
Näin kertoo Nainen, 47, kirjassa Kourallinen tabuja –
Kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014), tekijät Katariina Vuori ja Jonna
Pulkkinen. Kirjan nimi voi tarkoittaa vaikka kourallista pillereitä, mutta
enemmän se kuvastaa sitä, miten tabu itsemurha kuitenkin yhteiskunnassamme on.
Naisen, 47 vee, äitikin, julkisuuden henkilö, olisi tehnyt mitä vain, että asia
olisi saatu salattua ja keinot eivät olleet kauniit vaan pahensivat tyttären
syvää masennusta entisestään. Jokainen voi arvata, mihin päädyttiin, mutta
Nainen jäi kuitenkin kertomaan meille tarinaansa.
Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Luku
on kaksinkertainen EU:n keskiarvoon. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen
joukko yrittää itsemurhaa. Itsemurhaa suunnitellaan eniten huhtikuussa, joten
ehkä T.S.Eliot oli oikeassa, että huhtikuu on kuukausista julmin, mutta
itsemurhia toteutetaan eniten toukokuussa. Aivan kuin masentunut olisi töin ja
tuskin jaksanut juuri ja juuri sinnitellä läpi huhtikuun, mutta sitten puhkeava
kevät olisi taittanut kaiken jaksamisen.
Kirjan tekijät alkusanoissa:
Tässä kirjassa itsemurhasta puhuvat ne, jotka asiasta
tietävät parhaiten: itsemurhaa yrittäneet ja itsemurhan tehneiden lähipiiri.
Kertomuksissa toistuu usein raadollisella tavalla suomalaisen terveydenhuollon
riittämättömyys. Kun julkinen sektori ei ole vastannut hätään ja ahdistukseen,
monien tukena on onneksi ollut väsymätön taustajoukko, joka on jaksanut
välittää ja vaatia.
Päällimmäisin meille kirjan tekijöille jäänyt ajatus oli
voimattomuus. Eihän tällaista voi olla Suomessa, maassa, jonne on lottovoitto
syntyä.
Niinpä, mutta sen sijaan, että puututaan aikuisen ihmisen oikeuteen itse päättää omasta elämästään ja kuolemastaan, voitaisiin alkaa aidosti ajatella, mikä mättää tässä näennäisessä lottovoittomaassa, jossa vanhuksetkin pääsevät laitoshoidossa vessaan vain kolme kertaa viikossa. Kyllähän sitä sitten alkaa kaivata kuolemaa viimeistään tuossa tilassa, jos ei ole sitä ennen ymmärtänyt tehdä. Jos ei saa päättää edes omista tarpeistaan, niin turha ihmetellä, miksi vanhusten masennus lisääntyy. Jos ei tunne hallitsevansa omaa elämäänsä, miten jaksaa missään iässä. Kuka määrittää, mikä on ihmisensietoista elämää? Kuka mittaa, mikä on ihmisen kyky kestää vastoinkäyminen, kun se vaihtelee henkilöstä toiseen rajusti? Kun luin kirjan kaikki kertomukset, huomasin sen,
minkä olen jo aavistanutkin, että itsemurha ei katso ikää, sukupuolta eikä
säätyä. Kaiken voi laukaista vaikka 'vain' puolison pettäminen, kuten on Naisen,
47 vee, tapauksessa. Toinen kestää sen, toiselle se on kuolemaksi. Kirjassa
vaikeinta oli lukea koulukiusauksen uhrin toivottomuutta, sitä, että ainoa apu
löytyi kuolemasta. Ei ollut ketään kenelle olisi voinut kertoa, sillä nuorihan
tietää, että kertominen vain yllyttää kiusaajia. Toinen, mikä tuli esiin jo
selvinneiden kertomuksissa oli hoitohenkilökunnan suorastaan häijy käytös
itsemurhaa yrittänyttä kohtaan. Miksi ihmeessä noita tapauksia ei saada pois
alalta, jolle he eivät ollenkaan kuulu! Muistan kuinka hyvä ystäväni lukiosta,
kaunis ja monipuolisesti lahjakas nuori nainen, jolla välit kotona vanhempiin rankat, yritti
itsemurhaa lääkkeiden yliannostelulla. T. kertoi jälkeenpäin, että kun häntä
oksetettiin sairaalassa, kohtelu oli äärimmäisen tylyä. Eräs nuori lääkäri
totesi toimenpidehuoneen läpi kulkiessaan: ”Antakaa sen kuolla.” Pieni kaupunki
ja pienet kuviot: T. tunsi kandin. Nyt seuraan, miten samainen epäempaattinen
tyyppi huseeraa ison sairaalan johtavana lääkärinä ja on usein haastateltuna eri
medioissa. T. jätti lukion kesken, mutta sai elämänsä kuitenkin lopulta
järjestykseen ja on elänyt omannäköisensä taiteellisesti vahvan elämän, joka
jatkuu edelleenkin, vaikka jonkun mielestä hän olisi joutanut kuolemaan jo
16-vuotiaana.
Onko niin vaikeaa antaa myötätuntoa hänelle joka haluaa vain
kuolla. Kyllä, suurin osa todellakin haluaa kuolla ja vain murto-osalla kyseessä
on hätähuuto, johon meidän kaikkien pitäisi olla valmiit vastaamaan. Ei kukaan
tahallaan aiheuta itselleen niin pahaa oloa tai vaikeita olosuhteita, että ei
jaksa enää elää. Tähän kohtaan en voi olla sanomatta, että lukekaa myös
teologian tohtori Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Jo
kirjan nimi kertoo, mistä on kysymys ja Heberlein itse elämään väsyneenä osaa
analysoida, mistä on kysymys.
Vuori ja Pulkkinen ovat tehneet kiinnostavan kirjan
antamalla äänen heille, joiden sivu ja ohi usein puhutaan. Kukapa paremmin
voisi tietää itsemurhasta kuin sitä kerran tai useammin yrittänyt. Joskus
omainen voi olla kiinnostava ja todenmakuinen kertoja, kuten oli Delphine de
Vigan teoksessa Yötä ei voi vastustaa, yrittäessään selvittää äitinsä
itsemurhaan johtaneita tekijöitä.
Lupaan loppusanat kirjan tekijöille, mutta poimikaamme
muutamia sirpaleita Naisen, 60,
kertomuksesta:
Koen, että en ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa.
Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä.
Nämä jutut menevät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tajusin 17-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä.
Itsemurhahan on ihan hirveä sana. Murha on sitä, että
otetaan toiselta tämän tahdonvastaisesti henki. Itsemurha on hyvän tekemistä
itselleen.
Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen:
Kirja on omistettu mudassa oleville timanteille.
*****
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Mieli on edelleen kuin kova musta räystäs johon...
Mieli on edelleen
kuin kova musta räystäs johon
lyö päänsä aina kun aikoo ajatella:
juuri nyt on huojentavaa tuntea
ensimmäisen kevätpäivän kevyt
mutta havaittava siivenisku
kohmeisessa sydänalassa.
Ilo kuin komerosta löytyneet
vanhat samettihousut
jotka mahtuvat
yhä.
Huojennus
huomata:
taskut ovat ehjät, vetoketju ehjä
ja kuosi niin ikuinen
kuin anatomia itse.
Ei kaikki ole mennyttä,
kaikki on myös tulevaa.
Saman faktan veljeni varis
raakkuen vahvistaa.
- Pentti Saaritsa -
Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen
kuin kova musta räystäs johon
lyö päänsä aina kun aikoo ajatella:
juuri nyt on huojentavaa tuntea
ensimmäisen kevätpäivän kevyt
mutta havaittava siivenisku
kohmeisessa sydänalassa.
Ilo kuin komerosta löytyneet
vanhat samettihousut
jotka mahtuvat
yhä.
Huojennus
huomata:
taskut ovat ehjät, vetoketju ehjä
ja kuosi niin ikuinen
kuin anatomia itse.
Ei kaikki ole mennyttä,
kaikki on myös tulevaa.
Saman faktan veljeni varis
raakkuen vahvistaa.
- Pentti Saaritsa -
Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen
torstai 3. huhtikuuta 2014
Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha
Minua on aina kiehtonut ajatus metsäpuutarhasta. Niinpä kun
aloin innolla rakentaa puutarhaamme tänne saarelle, katsoin aina mukaan
kuuluvan myös lehtomme, josta raivasimme risukkoa antaaksemme tilaa ja valoa
lehdon perinteisille kasveille kuten vaikka näsiälle, lehtokuusamalle,
talvikille, kieloille, lehtosinilatvoille, esikoille, hiirenportaalle, valkolehdokille,
lehtoakileijoille, metsäkurjenpolville sekä ennen kaikkea 35 metrin korkeutta
tavoitteleville metsälehmuksillemme. Istutimme lehtoomme myös jasmiinin ja pari
onnenpensasta, mutta nyt on suunnitteilla istuttaa toinen jasmiini ja ehkä myös
magnolia valoaukkopaikkaan. Sydänsuvellahan lehto on yhtä valon ja varjon
leikkiä ja sinne on kiva istahtaa puiden suomaan varjoon nauttimaan
metsäpuutarhan ainutlaatuisesta tunnelmasta.
Ella Rädyn ja Hanna Marttisen teos Suomalainen metsäpuutarha
(WSOY 2014) on ensimmäinen kotimainen metsäpuutarhakirja. Aika hämmästyttävää
tässä metsien maassa, että vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja mikä parasta,
voin häpeilemättä kehua, että kirja on aivan loistava. Luin sitä kuin romaania,
sillä tekijät kirjoittavat paitsi syvällä asiantuntemuksella, myös tunteella. Kirja
on kuin puutarharunoa, jossa huomioidaan kaikki muodot, tyylit, tuulen ja
varjon leikit, vaaleat ja kylmät värit, tunnelmat…Ella Räty on Puutarhaliiton
kasviasiantuntija ja erittäin perehtynyt puutarhasuunnitteluun ja hänen
kasvitietämyksensä on huima. Hanna Marttinen on koulutukseltaan sekä
valokuvaaja että puutarhuri. Kirjan kuvat ovat molempien tekijöiden, mutta
tässä jutussa vain kuva siperiankärhöstä on Rädyn ottama, muut ovat Marttisen. Kirjassa tehdään unohtumattomia vierailuja
sekä yksityisiin metsäpuutarhoihin että mm. Haagan alppiruusupuistoon, Ilolan
arboretumiin sekä Muurilan metsäpuutarhaan.
Tässä kohtaa kolahti ensimmäisen kerran: Valkokukkainen
siperiankärhö sopii loistavasti metsäpuutarhaan ja sen vanha nimi onkin
metsäköynnös. Vaikka käytän sinistä alppikärhöä kiipeämässä muualla puutarhassa,
aion istuttaa lehtoomme siperiankärhöä, joka on maamme ainoa luonnonvarainen
kärhö. Jos metsäpuutarhassa on vaikka tuulenkaato voi siihen antaa kasvaa
kärhöä somisteeksi sen sijaan että siivoasi puurauskun pois. Lahoavat puut
tuovat metsäpuutarhaan sopivasti pieneliöstöä ja sen lisäksi myös tiettyä
tunnelmaa, jossa läsnä niin uuden alku kuin kasvun loppu. Vanha haapa esimerkiksi
on ensin tikkojen kotina ja myöhemmin siihen asettuvat lepakot ja kun se sitten
joskus lahoaa, syntyy aidon aarniometsän tunnelmaa: Pieneliöstö riemuitsee ja
kärhöt saavat kauniisti koristaa kaikkensa antanutta puuta.
Suomalainen metsäpuutarha kertoo, että vain yksi prosentti
metsäpinta-alastamme on aitoa runsasravinteista lehtometsää, mutta samalla
tarjotaan neuvoja miten niukkaravinteisesta kangasmetsästä saa lehtomaisen
tekemällä lujasti töitä. Niksejä maanparannukseen annetaan kautta
metsäpuutarhatarinan, mutta samalla tuodaan esiin myös kuivan kankaan ja
kalliometsän kauneutta.
Kuvassa mehitähtiä ja
maksaruohoa, joiden väleistä ei takuulla pääse rikkaruoho kasvamaan.
Ilolan taimisto ja arboretum Salossa on yksityinen puutarha,
mutta avoinna yleisölle. Pääosa on mäntykangasta, mutta viiden hehtaarin
alueelle mahtuu monenlaista kuivista kivikoista reheviin kosteikkoihin.
Alakuvassa Ilolan arboretumin metsänpohjaa heinäkuun alussa värittävät
sulkaneilikat. Kaunista!
Köynnöshortensia on mahtava lisä metsäpuutarhaan. Se voi
suikerrella kivien päällä tai kiivetä pitkin männynrunkoa. Jos se saa valoa
riittävästi, se kukkii valkoisin kukin yli kuukauden, mutta se pärjää hyvin
puolivarjossakin ja saa hyvinä syksyinä aivan loistavan ruskavärin jopa limestä keltaiseen! (Kts. tokavika kuva!)Tässä kuvassa kasvi kiipeää männynrunkoa ylös. Kokeilkaa tätä!
Kaupungin sydämestä kirjan tekijät ovat löytäneet
kiinnostavan puutarhan, jossa pienilmasto vertautuu Etelä-Ruotsiin tai Tanskaan.
Pienellä tontilla huomion vievät 60-70 erilaita alppiruusua ja atsaleaa.
Keväällä erityisen huomion kuitenkin saavat kolmilehdet, jonka nimi tulee suvun
tieteellisestä nimestä Trillium. Kuvassa
herkkä isokolmilehti.
Nyt moni voi ajatella, että pitää olla kunnolla metsää ennen kuin
metsäpuutarha onnistuu. Metsäpuutarha voi olla kuitenkin mitä tahansa
muutamasta neliömetristä useampaan hehtaariin. Tärkeintä on arvostaa alueen
omaa kasvustoa, huomioida metsätyyppi ja sen mukaisesti sitten istuttaa
kasvupaikkatyypin mukaisia kasveja. Kirjassa on mielettömästi ohjeita, miten
voi tunnistaa onko kyseessä lehto, tuore kangasmetsä vai ehkä kosteikko. Mitä
metsäpuutarhassa sitten voi tehdä? Siellä voi vaikka istahtaa tällaiselle
keitaalle ja lukea Suomalaista metsäpuutarhaa tai ihan vain olla hiljaa ja
kuunnella lintuja, tuulta, haapoja tai katsella perhosia, levätä maailmasta.
Suomalainen metsäpuutarha on tekijöiltään kuin
kunnianosoitus metsillemme. Niiden monimuotoisuudelle ja sille
mahdollisuudelle, että voimme elää metsiemme kanssa kauniissa symbioosissa
niitä vaalien ja lempeästi hoivaten, mutta antaen metsän villin hengen määrätä
rytmin. Uskon tämän kirjan myötä, monen aukaisevan hämmästyneenä silmänsä ja
tajuavan, että ’ehkä minä hiukan voisin siistiä tuota metsäplänttiä tuossa ja
tuoda sinne vaikka muutaman atsalean ja pari kärhöä.’
Viimeinen sana on tekijöiden ja sen nimi on Elämä ja kuolema
läsnä:
Täydellinen puhtaus ja virheettömyys eivät sovi tähän
villiin puutarhaan. Jokaista lakastuvaa lehteä ja kuollutta oksaa ei poisteta,
vaan harmaantuvat puuvanhukset ja lahovavat rungot saavat jäädä paikoilleen. Ne
muodostavat vastakohdan elämää ja runsautta uhkuville silmuille ja
kukkanupuille ja muistuttavat luonnon normaalista kiertokulusta – siitä kuinka
siemenet itävät, versot kasvavat kohti valoa, kasvit puhkeavat kukkaan,
varmistavat siementämällä seuraavan sukupolven elämän ja kuihtuvat lopulta
pois. Vasta ripaus jotain ’rumaa’ – kuolevaa tai epätäydellistä – tekee
taideteoksestakin kiinnostavan.
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)