Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Minä olin vanha nainen eikä minulla ollut penistä. Minun oli liian myöhäistä asettua esille omana itsenäni.

Siri Hustvedtin kirja Säihkyvä maailma (The Blazing World, Otava 2014, suomennos Kristiina Rikman) olisi voinut alkaa yllä olevilla virkeillä, jotka ovat sivulta 41. Lempeä, alistuva aloitus, jonka jälkeen ikimuistoinen tarina Kaikki mitä rakastin kirjoittajalta. Mutta eikös Säihkyvä maailma alkanutkin melkein noin. Toimittajan alkusanoissa I.V.Hess kirjoittaa saman hieman toisin:

”Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit, ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat.” Hess törmäsi mielipidekirjoitukseen aikakausjulkaisussa nimeltä The Open Eye ja kirjoittajaksi ilmeni Richard Brickman. Tekstissä siteerattiin taiteilijaa, josta harva vielä tiesi, Harriet Burdenia, ensimmäisen aloituksemme vanhaa naista vailla penistä.

Pitkä, romuluinen, suorasanainen, iäkäs nainen, joka oli nyt rikas Felix Lordin leski, tunnettu, mutta vähätelty nukkekotien rakentelija, tuntee kyltymätöntä kaunaa elämää ja taidemaailmaa kohtaan, joka ei ole antanut hänelle mahdollisuutta tulla esille lahjakkaana ja ihailtuna taitelijana. Älykkäänä ja varakkaana naisena hän keksii tavan voittaa puolelleen taidemaailman palvonnan: Hän ostaa kolme miestaiteilijaa, jotka tuovat esille omissa nimissään Harrietin eli Harryn työt. Alkaa naamioleikki vailla vertaa, mutta jotkut muuttavat sääntöjä kesken pelin ja Burdenin psyyke alkaa musertua, taistelutahdon siitä yhtään vähentymättä. Hänen vihansa kohteina ovat opitun maun tärkeilijät ja menneisyyden hukatut naistaiteilijat:

Rodin vohki itselleen Camille Claudelin maineen. Dora Maarin iso virhe: hän nai Picasson, teko joka tuhosi hänen loistavat surrealistiset valokuvansa. Isät, opettajat ja rakastajat tukahduttavat naisen maineen. Harryn lista oli loputon. Naisten kohtalo, Harry sanoi, on aina henkilökohtainen, kiinni rakkaudesta ja isoista kihoista joita he nussivat.

Harriet Burden on oikeassa ja hänen työnsä saavat loistavan vastaanoton maksettujen miesten nimissä, niiden miesten, jotka eivät olisi edes katsoneet häneen päin, ellei hän olisi ollut rikas. Raivoisasta taistelustaan huolimatta tuskin kukaan kirjan lukeva voi päätyä ajatukseen Harrietista onnellisena naisena. Hän on omaan kaunaansa ja lopulta suoranaiseen väkivaltaiseen vihaansa uupuva nainen, jolle säihkyvä maailma oli vain ikuinen virvatuli.

Kaikki Siri Hustvedtin teokset lukeneena, aion ehdottomasti verrata Sirin uusinta nyt hänen aikaisempiinsa. Passaan Amerikkalaisen elegian, jota en tuonut edes blogiini, joten lähdemme liikkeelle nyt Lumouksesta, joka oli mielestäni kuin esileikki Sirin päätyölle, joka oli ja on Kaikki mitä rakastin. KMR on kliimaksi. Verbaalinen orgasmi. Ilma, jota haluan hengittää ja jokailtainen mustakarhujen huhuilu, johon vieläkin nukahdan. Säihkyvä maailma olisi voinut olla suurenmoinen jälkihehku, jos Siri olisi vähentänyt kertojia, joiden tarinoista muodostuu kuva Harriet Burdenista. Keino rakentaa päähenkilöä sekä hänen omien muistiinpanojensa että muiden kertomusten perusteella on kirjallisuudessa vahvaksi testattu, mutta ei näin suurta kertojamäärää: Tämä ei ole ollenkaan lukijaystävällistä. Ja jos vielä voisikin pysyä kärryillä siitä, kuka kertoja kulloinkin on vuorossa ja mikä olikaan hänen suhteensa Burdeniin, niin aivan liikaa ovat jo  ylirunsaat alaviitteet. Toki olemme lukeneet alaviitemammuttikirjan eli Oatesin Sisareni, rakkaani, mutta siinä alaviitteillä oli ehdoton merkitys tarinalle kun taas Säihkyvässä maailmassa alaviitetulva on suurimmaksi osaksi  täysin turhaa. Jos sivulla 340 on sitaatti ’Jalat mekaaniset kuljettaa’, on aivan oikein, että alaviite 44 kertoo: ’Complite Poems of Emily Dickinson, 372. Säe on sitaatti runosta, joka alkaa sanoilla ”After great pain, a formal feeling comes –”. Otteen suomentanut Merja Virolainen.’ Ja en todellakaan puolusta tätä viitettä suuresta intohimostani Dickinsonin runouteen! Sen sijaan lukija voi verrata edellistä alaviitettä vaikkapa sivun 312 viitteeseen 42, joka on todella pitkä ja alkaa näin: ’Tämä kappale on niin tiivistä tekstiä, että lukija epäilee parodiaa. Mutta hämärimmätkään viittauksista eivät silti ole fiktiota. W.T.H. Myers oli fysiikan tutkija ja William Jamesin ystävä, joka puolusti käsitystä ”subliminimaalisesta minästä” pääteoksessaan Human Personality and Its Survival of Bodily Death (London: Longman’s, Green & Co, 1906). Pierre Janet, neurologi ja filosofi, oli Sigmund Freudin aikalainen. Huolimatta siitä, että hänen luomansa dissosiaation käsite omaksuttiin psykiatriaan, hän on jäänyt….…’ Ja vakuutan, että tässä on vain osa tästä alaviitteestä…

Luettuani Siri Hustvedtin Vapisevan naisen, valaistuin todella paljon, pääsin Sirin ihon alle ja alkoi tuntua, että se, mitä sitten kävi todeksi hänen miehensä kirjailija Paul Austerin Talvipäiväkirjassa, teki minulle suorastaan identiteettikriisin. Suloisen sellaisen. Sirin tv-haastattelu sekä eräs artikkeli hänestä vain vahvisti vaikutelmaani. Säihkyvä maailma ei muuta sitä muuksi. Minä luin tämän kirjan hyvin kiinnostuneena, mutta en Kaikki mitä rakastin teoksen jälkihehkuna, vaan omana aivan erityisenä tarinanaan, joka vaatii aikaa ja antaumusta.  Antauduin Burdenille, mutta keskittyen tämän kuusikymppisen naisen surullisen rohkeaan peliin ja sukupuoli-identiteetillä leikittelyyn, joka johti hänet kuilun reunalle. Jätin viitteet sikseen voidakseni nauttia Harrietin persoonan rakentumisesta ja siinähän Siri jos kuka on mestari, sillä oman sairautensa takia hän on niin perehtynyt neurotieteisiin, että käy jo asiantuntijasta! Näinkö unta, että hänen miehensä Paul on jopa lohkaissut tästä vitsin.

Kirjassa Kesä ilman miehiä Hustvedt puhuttelee lukijaansa ja mielestäni Harriet Burdenin muistikirjassa U, on yksi puhuttelu: ”Odotan innokkaasti ulostuloani. Se tulee tapahtumaan. Olen innosta piukeana. Se onnistuu. Toivotan sinulle hyvää yötä, kuka lienetkin.” Minusta Siri ehdottomasti haluaa saada kontaktin lukijaansa, puhutella häntä, mutta tuntuu kuin neurobiologia etäännyttäisi häntä tavallisesta lukijakunnasta, siitä, jolle hän nytkin otaksuu kirjoittavansa, mutta ei siinä ihan onnistu. Säihkyvä maailma tahtomattaan etäännyttää niitä lukijoita, jotka rakastivat kirjaa Kaikki mitä rakastin. Sitä kirjaa minulle ylisti eräs Kustannusherra niin, että luin kirjan kohta uudelleen. Tiedän heitä, jotka ovat lukeneet Kaikki mitä rakastin niin, että ovat illalla aloittaneet ja lopettaneet vasta kun viimeinen sivu on kääntynyt. Säihkyvä maailma vaatii niin paljon enemmän ja lukijan arvioitavaksi jää, saako hän teoksesta vastinetta odotuksilleen. Tässä valossa haluankin lopettaa Oswald Casen kirjalliseen lausuntoon, jota Siri Hustvedt, tekstin luoja, olisi voinut hieman syvemmin itsekin pohtia:

Kirjoittajana tiesin, että minun ääneni oli se joka myi tavaraa; tätä he halusivat, ikävystymisen ja ylimielisyyden äänensävyä joka matki lukijoideni kuvitelmia yläluokkaisesta brittiaksentista ja vakuutti heille, että minä tiesin paremmin, ihan niin kuin hekin. Minä kirjoitin paisuttaakseni heidän egoaan. Se tarkoitti sitä, etten koskaan, en ikinä, saanut kirjoittaa viittausta jota he eivät ehkä ymmärtäisi; kaikki liian ylevä oli kiellettyä. Ideana oli hivellä heidän epävarmuuksiaan, ei nostaa niitä esiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena   Bleue Karoliina Minna  ja Sanna/Luettua