Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

On kuuma kesä 1990. On heinänkorjuuaika. Maria viettää kesää poikaystävänsä Johanneksen suvun tilalla otettuna vastaan kuin perheenjäsen. Siegfried, talon isäntä tekee pitkää päivää sekä sahallaan että maatilallaan. Hänen vaimonsa Mariannen pikkupuodin tuulikello, Mariannen ensimmäinen ostos länsipuolelta, kun DDR lakkasi ja muuri murtui, soittaa uuden aikakauden sävelmää, jossa kahtia jaettu kansa hitaasti alkaa etsiä yhteisiä juuriaan, sulauttaa historioitaan toisiinsa sekä opetella jälleen yhdessä elämistä. Pieni kylä, jossa kapea kuja johtaa kahdelle tilalle, Brendelin ja Hennerin.

Daniela Krienin kertomus kuumasta kesästä  1990 entisen DDR:n puolella Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, suomennos Ilona Nykyri) on poikkeuksellisen tyylikäs kuvaus nuoren Marian intohimon kesästä uuden ajan tuulien koskettaessa kaikkia, mutta Marian ne heittävät kokemukseen, josta vain harvat edes tietävät ja vielä harvemmat kokevat: Kaiken nielevään rakkauteen vailla mitään estoja!

Maatilan työt, länteen aikanaan lähteneen Hartmutin vierailu uuden vaimonsa ja poikiensa kanssa, arkiset askareet, pöytään aterialle kokoontunut vähäpuheinen perhe, Johanneksen yllättävä kiinnostus valokuvaukseen sekä into muuttaa nopeasti länteen, Marian auringon paahtamat niska ja käsivarret sekä toinen käynti Münchenissä, länsipuolella, kaikki tuo hengittää vanhan kastanjan varjossa, kun taas jossain:

Hän on neljänkymmenen, minä kuudentoista. Thorsten Henner ja Maria Bergmann. Ei se ollut raiskaus, vaikka kaikki merkit siihen viittaavatkin. Nyt minä olen kuitenkin niskan päällä. Mutta Hennerin kaltainen mies ai anna kuusitoistavuotiaan tytön olla niskan päällä.

Maria putoaa kiellettyyn intohimoon, josta kasvaa elämää suurempi rakkaus. Hän elää kesänsä kaksoiselämää, jossa Johanneksen kanssa ei ole enää paljoakaan yhteistä, ei paljon sanottavaa ja Johanneskin katselee häntä enimmäkseen kameran linssin läpi. Maria elää lukemaansa Karamazovin veljeksiä samanaikaisesti kun rakastaa miestä kuin oli Humisevan harjun Heathcliff!

Kuumat päivät virtaavat toinen toisensa perään ja Hartmutin vierailu saa Siegfriedin innostumaan vierailusta Baijerin Demeter-tiloilla, joissa on käytössä biodynaaminen viljely ja joissa nautakarjakin pääsee laiduntamaan.

Elokuun viimeisenä päivänä perhe kokoontuu katsomaan televisiosta, miten yhdistymissopimus allekirjoitetaan ja DDR liittyy Saksan liittotasavaltaan. ’Wir sind das Volk, wir sind ein Volk’ on tullut todeksi.

Myönnän, että Daniela Krienin kirja on hengästyttävä eikä sitä lueta pätkissä vaan kun aloitin, lopetin aamuyöstä kun viimeinenkin sivu oli kääntynyt. Ei ole mikään ihme, että Krien voitti kirjallaan parhaan nuoren kirjailijan palkinnon, eikä ole ihme, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Kirjasta tehdään myös elokuva. Kaikki tämä hyvin odotettua, sillä Krien on loistavalla tavalla yhdistänyt nuoren tytön ensimmäisen todellisen intohimon, kielletyn rakkauden, läähättävän helteen, Saksan yhdistymisen sekä maatilan arjen tavalla, jonka jälki värisyttää.  Vielä joskus kerromme kaiken on teos kaikkien aistien juhlien vaalijoille, mutta kattaus on yllättävä!

Sanoinkuvaamaton häpeä pakottaa katseeni maahan. Kunpa maa nielaisisi minut. Seison paikallani, Henner ei sano mitään. En tiedä mikä tunne minussa on voimakkain: kyltymätön kaipuu saada kokea uudestaan jotain viimeöisen kaltaista, tämän hetken nöyryyttävyys ja nautinnollisuus, pelko, nuoren naisen ylpeys ja toive että joku murtaa sen. En liiku.

*****

Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Marjatta  Erja, Karoliina  Jane  Omppu Kirjasähkökäyrä ja Donna Mobilen kirjat