Linn Ullmann: Kun olen luonasi

Kun näin Stellan ensimmäisen kerran sairaalankäytävän toisessa päässä, hän oli juuri tavannut Martinin, miehen joka olisi hänen kohtalonsa aina kuolemaan saakka. Sana ei ole minun vaan hänen. Kohtalo, hän sanoi. Höpön höpön, sanoin. Jos ei olisi ollut Martinia, olisi ollut joku toinen. Eipäs, hän sanoi päättäväisesti. Kohtalo! Minun kohtalonani ovat olleet oma ikääntyvä ruumiini, nivelkivut, hyvin epämiellyttävä tunne, että minun alituiseen täytyy käydä tarpeillani, mutta vaikka mitään ei kuitenkaan tule, tunne ei silti lakkaa, mikä on yhtä sietämätöntä kuin...Ja kohtalonani on Oslon tielaitos, joka ei hiekoita jalkakäytäviä talvisin, kohtalonani on talvi, sillä tammikuussa on jäistä ja liukasta ja kesällä olen pyörällä päästäni lämmön ja armottoman valkoisen valon vuoksi...

Linn Ullmannin teos Kun olen luonasi (Når jeg er hos deg, WSOY 2002, suomennos Tarja Teva) on putoamisten kirja, jossa pääosassa ovat pariskunta Stella ja Martin. Teos on avioliittoromaani, jossa Stella konkreettisesti putoaa korkealta ja jälkeenjäävät puidessaan Martinin mahdollista syyllisyyttä asiaan, kertovat samalla omista elämistään tavalla, jossa he tuntuvat roikkuvan itse jossain kauhistavan korkealla, risaisen köyden varassa, hyvin likellä putoamista, sitä kaivaten tai sitä kauhistellen.

Linn Ullmann on kiinnostanut minua lähtien kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras teos. Ullmannin tyylissä on jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan, töytäistä lukija uskomaan, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’

Aarteemme kallis oli varsin lohduton kuva eräästä avioliitosta, mutta kirjan potenssia nosti seitsämänkymmentäviisivuotisjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka on kuin syntynyt mehiläiskuningattareksi, ei parhaaksi mahdolliseksi äidiksi tyttärelleen. Kun olen luonasi kirjassa 'tavallaan' Jennyn tilalla on iäkäs Axel, joka on montaa mieltä sekä Stellasta että Stellasta ja Martinista parina. Omaan elämäänsä pettynyt Axel Åkerman Grutt listaa mieluusti ja mitään kaihtamatta elämän ikäviä asioita, mutta niin kokemuksellisen rosoisesti, että hänestä melkein pitää. Pitäminen ei kuitenkaan lohduta lukijaa, sillä Axel toivoo vain joka aamu päivän olevan elämänsä viimeisen...

Stellan ja Martinin avioliitto on kuin syväjäädytetty. Miten kauhistavalta sen kumiseva tyhjyys tuntuukaan. Miten Martin, huonekalukauppias on voinut päättää naida jokaista asiakasta, joka ostaa avakadonvihreän sohvan...ja sen tekeekin. Yksi asiakkaista on Stella ja siitä se sitten alkaa, Stellan kohtalona pitämä suuri rakkaus. Stellan Amanda-tytär on vielä Martinin siedon piirissä, mutta kun yhteinen lapsi Bi syntyy, Martin osoittautuu täysin kyvyttömäksi kiintymään omaan tyttäreensä. Stella saa huomata, miten hiljainen, kuin kuollut heidän kotinsa on ja sen vastapainona Martin haluaa kuitenkin heidän olevan sukurakkaita hänen sukunsa suuntaan. Stella on kuitenkin ollut alusta saakka kuin syrjästäkatsoja:

Martinin perhe tuntuu minusta vieraalta myös tulevaisuudessa. Me olemme usein heidän kanssaan, aina on suuria juhlia kuten nämä syntymäpäivät, mutta he ovat itseriittoisia eivätkä välitä minusta. Kun vähitellen otan Amandan mukaani ja sitten myös Bin, joka on Martinin oma tytär, tunnen itseni edelleen tunkeilijaksi...On kuin minua ei olisi olemassa. Minulle he ovat kuin varjoja seinällä, joten ehkä minäkin olen varjo heille. Martin sanoo, että...vika on minussa.

Frederikke Moll, todistaja:

Katolla on mies ja nainen. Naisella on yllään punakeltainen kevätleninki – sellaiset leningit minä ompelen itse – ja pitkät punertavat hiukset. Jalassa punaiset sandaalit.

Kaikki tapahtuu yhä uudestaan, he syleilevät toisiaan ja hän putoaa, sillä tämä hetki toistuu loputtomasti enkä minä voi tehdä mitään pysäyttääkseni sitä.

Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmannin esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni. Martinin narsistisuus kauhistuttaa ja Kun olen luonasi ei ole enää kaunista alakuloa, vaan jotain aivan muuta...Aarteemme kallis ei ollut näin kuolettavan kyyninen. Ei minusta. Siinä Ullmann teki rosoisen kauniin työn, josta saatoin todeta: ”Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’ Air du Temps. Ja on joulukuu.”

Kun Stella on kuollut, yksi todistajista on hänen tyttärensä Amanda. Amanda, joka yrittää suojella pikku Bin elämää pahalta. Amanda, joka on vasta viidentoista. Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin haasteeseen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz nautti lumesta. Hän nautti siitä, kuinka lumi pehmensi ääriviivat ja hautasi äänet. Luminen maailma oli vailla ulkopuolta. Se todisti olemassaolon pohjimmaisesta ykseydestä, josta erot vasta myöhemmin kohosivat esiin. Hän nautti siitä, että saattoi maata öisin valveilla vuoteessaan ja katsella kuinka alhaalla välkkyivät edestakaisin ajelevien aurausautojen valot. Hän nautti siitä, kuinka kinokset kasvoivat ja ihmiset pienenivät niiden rinnalla. Hän nautti siitä, kun säätiedotuksessa sanottiin kerta toisensa jälkeen, että lunta oli satanut enemmän kuin koskaan ennen. Hän nautti pehmeästä valosta, jota oli kaikkialla.

Edellisiltana silmäilin huojuvasta kirjapinosta ottamaani Pärttyli Rinteen esikoisteosta Viimeinen sana (Noxboox 2014) ja koska tiesin aiheen liittyvän koulusurmien tragediaan, uskoin vaihtavani dekkariin, sillä yleensä en lue kovin vahvan teoksen jälkeen toista vahvaa. Edellisen kirjan jälkimaun pitää painua ennen uutta muistijäljen tarjoavaa makua. Luin kuitenkin ensimmäisen sivun, sitten toisen ja niin se oli sitten menoa. Hyvä, että pystyin yhtään merkintää vihkooni laittamaan, mutta onneksi kuitenkin jotakin, kuten: ’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'

Ensinnäkin Pärttyli Rinteen esikoisteos on hämmästyttävän koskettava, hämmästyttävän täydellinen ja mikä kieli! Minä joka jätän kirjan heti, jos siinä on puhekieltä ’mulle’, ’sulle’ ’sä’, ’ni?’, totesin juuri dialogit toimiviksi ja uskottaviksi. Miksi tämä tyyli ei nyt ärsyttänyt minua? Miksi vaikutuin kirjasta, joka on yhtä hyytävän täydellinen kuin tarinan päähenkilö Franz riittävästi Nietzscheä luettuaan kokee olevansa? Siksi, että Rinne edes yrittää ymmärtää Franzia. Hän uskaltaa nähdä ja näyttää muille, miten ahdistunut ja pelokas yli-ihminen Franz sisältään kuitenkin oli. Lukija alkaa väistämättä miettiä: Mitä olisi pitänyt tapahtua, että pahin ei olisi tapahtunut? Olisiko kaikki ollut toisin, jos filosofian opettaja olisikin antanut Franzin loistavasta esseestä kympin, keskinkertaisen kahdeksikon sijasta? Oliko Franzin keskinkertaistajaopettaja, Helena, primus motor, toiminnan käynnistäjä, vaikka juuri hän kysyi Franzilta toistuvasti, että ’onko kaikki hyvin?’ Voimmeko mitenkään syyttää vanhempia, yhteiskuntaa tai Franzin asehullua ystävää Kolehmaista vai peräti Virpiä, joka antoi olettaa antavansa ja antoikin, mutta sitten ei antanutkaan vaan antoi olettaa antavansa ja antoikin sitten Jerelle, Franzin kiusaajalle?

Ehdottomasti kauhistavinta on Franzin yksinäisyys, jonka hän täyttää kuvitelmallaan tulla filosofeista suurimmaksi. Tätä kuvitelmaa rikkovat suuresti hänen satunnaiset meuhkaamisensa, mutta sitäkin vahvemmin hänen suorastaan säälittävä kykynsä ilmaista itseään. Kun pitäisi kuulua puhetta, kun pitäisi näkyä surua, pettymystä tai kykyä sanoa vaikka ’sä teit nyt väärin mulle’, Franz istuu lattialle, painaa päänsä alas kuin kaltoin kohdeltu iso koira ja vaikenee. Hän on lukossa, kunnes palaa takaisin omaan yksinäisyyteensä, omaan kuvitelmaansa olla kerran kaikkein suurin kaikista filosofeista. Mitään hän ei niin vihaa kuin keskinkertaisuutta, jota hänen ympärillään tuntuu riittävän aina vanhemmista päin näköä sylkevään Jereen.

Kirjan kuningatar-Virpin seksuaaliset kissa-hiiri –leikit Franzin kanssa saavat ihon kananlihalle, mutta tuovat mieleen jo hautautuneita muistoja teinivuosilta, muistoja, joiden yli haluaa vetää paksun mustan viivan, sillä enhän minä voinut tehdä ’Franzille’ noin, enhän! No kyllä sitä vain tehtiin vaikka mitä, mutta onneksi joku sai pyytää anteeksi kolmenkymmenen vuoden päästä, kun...Franzin vanhemmat välittävät pojastaan, mutta voiko heitä odottaa tajuamaan, missä mennään niiden lyhyiden pöydässä tapaamisten perusteella, mitä oli, lukuunottamatta sitä kertaa, kun äiti ja Franz lähtivät ostamaan Franzille uutta takkia.

”Kevättakki”, vastasi Franz.

Äiti mittaili vuoroin takkia ja vuoroin Franzia. Sitten hän käänsi kainalosta hintalapun esiin.

”Seitsemänsataa euroa!”, hän huudahti.

Franz käänsi hintalapun ympäri.

”Miinus kakskyt prossaa”, hän sanoi painavasti.

Äiti näytti hiukan ahdistuneelta. Franz meni peilin eteen ja veti takin ylleen. Se istui täydellisesti. Kuin räjähtäen laajeneva tuhkapilvi. Hän heilutteli käsiään ja kääntyili peilin edessä äidin ilmeitä tarkkaillen. Tämä empi yhä. Franz käänsi takin kaulukset pystyyn, otti haara-asennon ja laittoi kädet lanteilleen. Äiti heltyi.

”Oisko tää  nyt sitten semmonen mistä sä tykkäät”, hän sanoi.

Franz katsoi peiliin ja antoi sieltä hymynsä äidille.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Amma  Marjatta Mentula Yöpöydällä ja Krista

Elisa Aaltola&Sami Keto: Eläimet yhteiskunnassa

Kyky kärsiä ei ole ainutlaatuinen, vain ihmiselle annettu ominaisuus. Ja meidän oikeutemme aiheuttaa kärsimystä muille perustuu – ellemme siirry uskonnollisten selitysten alueelle – vain vahvemman oikeuteen.

Eläinten hyvä kohtelu ei aiheuta ihmisten huonoa kohtelua.

Nationalistisessa kontekstissa eläimet ja niiden kohtelu ovat valtion sisäisiä asioita, jotka lainsäädäntö mahdollistaa ja turvaa.

Eläimen ”kansalaisuuteen” ei sisälly oikeutta elämään, vaan velvollisuus kärsimykseen.

Mainos väittää, että niin suomalaisen talouden, kulttuurin kuin perinteenkin säilyminen vaatii eläinuhreja. Lihan markkinoimisessa ja myynninedistämisessä laajasti käytetty nationalistinen puhuttelu liittyy näin hyvin läheisesti spesistiseen oikeuteen sortaa ja hyväksikäyttää muita eläimiä.

Ihmisellä on oikeus orjuuttaa muita eläimiä, koska oletamme olevamme ominaisuuksiltamme ja piirteiltämme arvokkaampia.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola ja ekologi Sami Keto ovat yhdessä toimittaneet vaikuttavan tietoteoksen Eläimet yhteiskunnassa (Into 2015), jonka tekemiseen on osallistunut kaksikymmentäkaksi suomalaista tutkijaa, taiteilijaa, kirjailijaa ja yhteiskunnnallista toimijaa. Koska aavistan, että en kirjoita tästä aiheesta kovinkaan lyhyesti, teen ehkä eläimille oikeutta, antamalla tilaa mielipiteille ja tiedolle kuin luettelemalla kaikkia tekijöitä erikseen paitsi jos siteeraan heitä. Sen verran haluan tietysti kertoa, että kyseessä on ’se kuuluisa kirja’, joka päättyy Jenni Haukion runoon Suojele, älä tuhoa, josta välittömästi kehtasi älähtää Suomen turkiseläinten kasvattajain hallituksen puheenjohtaja Kenneth Ingman loukkaamalla presidenttimme rouvaa ala-arvoisilla lausunnoilla. Sanomattakin on selvää, että seison Jennin puolella ja turkistarhausta vastaan. Ennen vaaleja olin äänestämässä nuorta ja suosittua miestä kansanedustajaksi, mutta sain päähäni soittaa hänelle ja tarkistaa hänen kantansa turkistarhaukseen. Hän vastasi, että hän kannattaa turkistarhausta, koska se on laillinen elinkeino! Tämä laillisuus on ihmisen asettama laki, jossa elinkeino perustuu eläinrääkkäykseen, joten nyt katsotaan tämä näytelmä loppuun eli kuinka kauan ja miten kestävää on jatkaa toimintaa, josta jälkeläisemme ehkä jo parinkymmenen vuoden päästä sanovat: ”Eihän tuo ole voinut tapahtua meidän aikanamme, eihän!” Soitin sitten tuikituntemattomalle oman puolueeni ehdokkaalle, naiselle, ja hänellä oli aivan selvä ’ei’ turkistarhaukselle. Ottakaa hyvät ihmiset selvää, kenelle äänenne annatte. Animalia auttaa ennen vaaleja esittelemällä eläinsuojeluun sitoutuneet ehdokkaat. Liityin Animaliaan, liity sinäkin!

Alun sitaatit ovat kaikki kirjan ensimmäisestä osasta Mediaeläin ja luvusta Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa, kirjoittanut Noora Kotilainen. Jo ensimmäinen valitsemani lause pitää sisällään ihmisen kuin laillisen, vahvemman oikeuden tehdä eläimille mitä vain ja sen lisäksi vielä sivuaa oikeutta tehdä eläimille mitä vain uskonnon nimissä. Toinen nostaa verenpainettani sillä toistuvasti kun olen julkisesti puolustanut eläimiä, joku vähemmällä tunneälyllä varustettu äijä vastaa minulle, että ’mikset puolusta vanhuksia ja lapsia?’ No, pahvipäille on helppo vastata, että eläimen hyvä ei ole ihmiseltä pois.

 Nationalistinen näkökanta on kiiinnostava, sillä jos katsomme vaikka Espanjaa, siellä on kansallisurheiluna härkien kiduttaminen kuoliaaksi sekä vedonlyönti, joka liittyy vanhoihin vinttikoiriin, kidutusmuoto, jonka uhreja kutsutaan pianonsoittajiksi. Aihe on kova, se löytyy kyllä googlaamalla. Lisäksi sain tänä kesänä uutta tietoa kirjabloggaajaystävältä, joka lomaili Mijasissa: Siellä oli 60 aasia rattaat perässsään sidottu päistään niin, että ne eivät voineet liikuttaa päätä, eivät minusta edes aukaista suutaan ja monella oli pää luonnottomassa asennossa. Vahva naru on kierretty jokainen eläinparan turvan ja pään ympärille...Tällaista kuuluu jatkuvasti ja silti vain Espanjaa ei eroteta EU:sta, sinne viedään turistirahaa ja kuvataan omia varpaita rannoilla, vaikka kansanluonteessa pitää olla jotain isosti pielessä, kun tuollaista sallitaan. Ja rahahan tässäkin ratkaisee, sillä Espanjaan matkustetaan usein juuri sen edullisuuden takia. Minä jaksan aina ihmetellä, miten ihmeessä voi nauttia maassa, jossa eläinkärsimys on jo ilmassa, jota hengittää. Lapset oppivat jo äidinmaidossa, sen mitä kuulin yhdessä espanjalaisesta tv-sarjassa, kun tyttö hellitteli pientä koiraa: ”Älä hemmottele sitä! Paavikin on sanonut, että liika eläinten helliminen on syntiä!” Neljäs kohta on fakta, jossa eläimet kärsivät aina vain, kuin se olisi joku luonnollinen, ei luonnoton ja rikollinen, asia. Mutta eläinten kanssa kärsivät myös ne ihmiset, jotka kokevat maailmaa yhtenä eläimistä, ei yhtään sen parempina kuin naudat parsissaan tai ketut koloissaan. Maailman tunnetuin myötäkärsijä lienee ollut Axel Munthe, jonka teos Valkoinen huvila meren rannalla teki Caprin saaresta kuuluisan. Kaikki alkoi siitä, että Munthen oli ostettava saari estääkseen italialaisia linnustajia levittämästä sinne verkkojaan, joilla he pyydystivät levähtäviä laululintuja. Kirja aukeaa entistä suurempaan merkitykseen ja etenkin Axel Munthe, kun lukee Beng Jangfeldtin Axel Munthe – tie Caprin huvilalle. Kirjassa on mm. tämä:

Axelin eläinrakkaus oli niin suurta, että hän fantisoi käänteisen sielunvaelluksen, jonka seurauksena roolit olisivat täysin vaihtuneet. Tuossa luvatussa maassa Axelin toiset suojatit, eläimet, kulkisivat olemassa ilkeitä ihmisille:

Pikkulinnut ja perhoset lentäisivät vapaina ja katselisivat täytettyjä julmia pikkupoikia ja perhostenkeräilijöitä lasilaatikoissa pitkien neulojen lävistäminä.

Kaikki ylämäet olisivat täynnä kuolemanväsyneitä vetojuhtia, jotka istuisivat mukavassti kuskipukeilla ja palauttaisivat säälimättä jokaisen verisen piiskaniskun vanhoille tyranneilleen hevoskuskeille.

Alun viitoskohdassa tulemme eläinten syöntiin. Se on kuin meille luonnostaan jo kivikaudelta langennut luontaisetu. Se opitaan jo kotona ja ruoasta pitää olla kiitollinen. Olen itsekin lihansyöjä, kuten kotoa opin ja ruokaa ei jätetty syömättä. Nykyään sika sattuneista syistä ei enää maistu...ne sikalafilmit, porsitushäkit ja sitten eräs fiktiivinen kirja, jossa porsitushäkissä emakot...Pihviäkään en voi syödä, sillä se näyttää eläimeltä. Jos se on valmistettu niin, että se on kuin piilotettu, sitten se menee. Toisaalta olen jo vuosia tuntenut pahoinvointia punaista lihaa kohden. Syy voi olla yhtä hyvin parsinavetat, kauhea tehotuotanto, se, että lehmät eivät saa enää edes laiduntaa, kuin se, minkä löysin kirjasta Vitamiinit: Jos on A-veriryhmä, punainen liha ei edes sovi elimistölle ja onhan selvä, että ennemmin tai myöhemmin kroppa kertoo, mistä se ei pidä. Nyt en kuitenkaan puutu tämän kirjan veganismiin, vaan jätän sen muille, haluan puuttua siihen, mikä on ollut jo isänperintönä minulle henki ja elämä eli miten eläin voi elää lajityypillistä ja arvokasta elämää, miten eläin voi saada hoitoa sairastuessaan, miten myönnetään, että eläin tuntee kipua ja kaipaa hellää hoitoa ja seuraa ja miten se voi saada kivuttoman lopun kun sen aika on. Toivottavasti vegaanit eläinsuojelijat eivät kavenna eläinsuojelun tehoja vaatimalla omaa tapaansa toteuttaa asiaa muilta! Tämä olisi iloksi juuri eläimiä hyväksikäyttäville raakalaisille ja muille eläinrääkkääjille. Meidän kaikken panosta tarvitaan lihansyönnin vähentämiseen, kettujen murhaamisen lopettamiseen, turkistarhauksen kieltämiseen, lemmikkien kaltoinkohtelun lopettamiseen, tehotuotannon rajoittamiseen ja moneen, moneen muuhun. Myös lainsäädäntöä tulee muuttaa niin, että eläinrääkkäyksistä ehdottomia tuomioita ja elinikäinen eläintenpitokielto.

Kotilaisen kuudes valitsemani sitaatti, osuu suoraan ja lujaa. Filosofi Martha Nussbaumin mukaan arvotamme eri eläimiä, ihmiset mukaanluettuna, niiden toimintavalmiuksien kautta. Kullaksin lajilla ja yksilöllä on olemassa tietyt toimintavalmiudet, mutta

Mahdollisuus toteuttaa näitä toimintavalmiuksia vaikuttaa Nussbaumin mukaan yksilön mahdollisuuteen kukoistaa.

Nussbaumin mukaan kykyjen tylsistyminen onkin merkittävä eettinen ongelmakohta: monotoninen ympäristö laboratorioissa ja tuotantotiloilla estää näissä olosuhteissa elävien eläinten mentaalisen kukoistuksen. Vastaavasti kehitysvammaisten kohtelu on estänyt heidän henkisen kukoistuksensa ja näin edelleen edesauttanut heidän kykyjensä aliarvointia.

Tässäpä sitä tulikin pointtia, sillä kuvitellaanpa nyt, että ihmisiä laitetaan parsinavettaan ja he seistä tönöttävät siellä koko elämänsä, tai heidät laitetaan emakkokarsinaan, jossa eivät mahdu edes kääntymään, tai he syntyvät häkkeihin kettuina ja virikkeeksi annetaan puupalikka: Ole siinä sitten lajitypillisesti kukoistava ja esitä huimia toimintavalmiuksia! Tähän liittyy vielä sekin nyanssi, että erityisesti minua koko ikäni koirien kanssa eläneenä ärsyttää se, jos huomautan jollekin metsästyskoiran omistajalle, että hänen koiransa on aina pihan perällä yksin tarhassa (lue: häkissä), saan vastauksen, jota ei luulisi enää kuulevan keneltäkään: ”Eivät sitä koske eläinsuojelulait, sehän on metsästyskoira!” Koira on niin älykäs eläin, että se ansaitsee vain vertaisensa omistajan. En tajua niitä kasvattajia, jotka tekevät koirilla rahaa ja viis veisaavat, millaisille ihmiselle koiransa antavat. Tosin on myös ihmisiä, joilla ei ole tunneälyä nähdä hyvin näyttelevän koiranostajan läpi...ja näin koirasta voi koko sen ainoaksi elämäksi tulle pihahäkkikoira tai koira, joka viettää päivät mustilla verhoilla pimennetyssä talossa, kun sen omistaja on töissä ja palaa noin 11 tunnin kuluttua, pääsee juuri ja juuri parin sadan metrin päähän tarpeillleen, ei ikinä muuta, sillä sen rankasti ylipainoinen omistaja haluaa jo television ääreen...Mikä mahtoikaan olla tämänkin ihmiseen motiivi ottaessaan koiran? Haluaisitko sinä olla tämä koira?

Ennen kuin jatkan, kerron, että Eläimet yhteiskunnassa jakaantuu seitsemään osaan: Mediaeläin, Yhteiskuntaeläin, Taide-eläin, Pyhäeläin, Tiede-eläin, Aktivismieläin ja Filosofiaeläin.

Luvussa Eläimet lain edessä Birgitta Wahlberg kertoo:

Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Sloveniassa eläimistä on myös säädetty perstuslain tasolla. Esimerkiksi Sveitsin lainsäädännössä niin perustuslaissa kuin eläinsuojelulaissakin säädetään, että ihmisen tulee kunnoittaa eläimen arvokkuutta (eng. dignity). Aineellisista pykälistä tätä ei kuitenkaan merkittävästi ole luettavissa. Esimerkiksi porsaat kastroidaan edelleen myös Saksassa, tosin kivunlievitystä käyttäen.

Väitetään, että metsätyksen vastustaminen tai kasvisruokavalio olisi elitistien puuhaa. Mikä on elitistisempää kuin osallistua, joko suoraan tai välillisesti, toisen tuntevan olennon hengen riistämiseen ilman, että se on välttämätöntä?

Koska kirjassa käsitellään myös eläimen inhimillistämistä, tuon asiaan mielestäni tyhjentävän ja kansanomaisen mielipiteen toimittaja Mirja Pyykkö-Larssonilta Saara Pakarisen jutusta Päivä Minnin kanssa, Apu-lehti 13.11.2014:

Paljon puhutaan siitä, että koiranomistajat inhimillistävät lemmikkejään. (Pakarinen)

”Se on ehkä vääränlaista inhimillistämistä, jos koirat puetaan ihmishahmoiksi ja niille pidetään häät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi me olisimme niin paljon edellä eläimiä, ettemme voisi nähdä niitä samankaltaisina kuin itsemme.” (Pyykkö-Larsson)

Koska en tavoittanut Jenni Haukiota, kysyäkseni, saanko käyttää valitsemani säkeet hänen runostaan, Suojele, älä tuhoa, johon olisin tämän juttuni halunnut lopettaa, teen toisenlaisen valinnan. Sitä ennen kuitenkin sanon, että lukekaa hyvät ihmiset kirja Eläimet yhteiskunnassa, joka käsittelee asioita niin monelta kantilta ja syvältä, että jääkö enää ilmaan mitään kysymyksiä? Vinkiksi vain niille, jotka lukiossa lukivat samaa psykologian kirjaa kuin minä, että Leo Rojolan jutussa Kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii, on se julma apinakoe, jossa apinanpoikasen sydän murskataan viemällä siltä emo ja antamalla tilalle rautalankahäkkyrä. Juttu on pitkä ja ansiokas ja vakuutan, että teitä kiinnostaa, mistä Harry Harlow tuli, mitä muuta hän teki kuin murskasi kaipaavaa sydäntä, kidutti apinoita ja mikä oli hänen loppunsa. Olisiko sen lopun pitänyt olla hänelle hyvä? Entä millaisenlopun olisit halunnut tälle saksalaiselle ratsastajalle? Saako kiduttaja saada ansionsa mukaan? Saako eläin nousta julmuria vastaan? Mistä tulevat häirikkösudet? Saako susi nousta vastaan, kun erikoisuutta tavoittelevat ihmiset muuttavat niiden syntysijoille korpeen ja alussa laulavat villin luonnon ylistystä ja jo vuoden päästä kirjoittavat lehtiin, että sudet on lahdattava heidän perheensä turvallisuuden nimissä! Kuka meni ja kenen maille?

Salla Tuomivaara saa lopettaa Eläimet yhteiskunnassa osuuden:

Minulle ainoa oikea ratkaisu on lähestyä toista elävää olentoa avoimin mielin: Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Minä elän ja tunnen. En voi tietää tarkallee, miten juuri sinä tunnet. Mutta jos tunnet, en halua satuttaa sinua. Vaikka en voisi täydellisellä varmuudella tietää, että tunnet, en halua satuttaa sinua.

Ja sitten ulkopuolelta kirjan edesmenneen ystäväni Eve Rehnin (ent. Kuismin) suomentama runo teoksesta Tahto Tahtojen/Der Grosse Wille (Like 2004), joka sisältää Rainer Maria Rilken runoja. Tässä runo, josta en selviä kyynelehtimättä ja varmaan maailman vahvin ’ei’ eläintarhoille:

Pantteri

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,

silmät niin väsyneinä – katse häilyen

kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa

ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat – käyntinsä pehmeää,

kun pienimmästä pienintä se kiertää ympyrää.

Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,

jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,

tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin.

Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,

kunnes se – sydämen kohdalla – lakkaa olemasta.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Suketus

*****

Oikeutta eläimille video, jossa eläimet saavat ensi kertaa tuntea ruohon jalkojensa alla...

Viikot eivät ole siskoja keskenään

*****

Tähän juttuun eivät anonyymit voi kommentoida.

Musiikki helisi puutarhassa sanomattoman surullisesti. Jäämurskassa...

Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen kätensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat usvain noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva Päivi Koivuranta

Kolme kirjaa -haaste - ja neljä vielä lisää...

Kaisa Reetta haastoi minut kertomaan kolmesta kirjasta, jotka lukisin tai luen aina uudestaan. Kirjan pitää olla blogattu omaan blogiin ja niinpä minulle tuli runsaudenpula ja kerron yhtä monesta kirjasta kuin on täysiä kirjablogivuosia eli kuudesta ja vielä yksi päälle melkein jo seitsemännestä vuodesta. Kiitos Kaisa Reetta♥

Emily Brontën Humiseva harju, josta kirjoitin näin:

Tässä sen taika. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Catherinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson 'sukupuuta' Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet...kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle.

Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, josta kirjoitin näin:

Kaksoisvirhe on kirja intohimoisesta rakkaudesta, jossa kaksi liian itsepäistä ja kunnianhimoista tuhoavat kaiken heille yhteisen kahdessa erässä. Toisin kuin Jonnekin pois, tämä kirja ei tarjoa kaivattua loppua, vaan ikävän yllätyksen, joka olkoon jokaiselle lukijalle opetukseksi, että vaikka rakkaus kaiken kärsii ja sietää eikä etsi omaansa, niin ei se kuitenkaan ole totta. Meitä on huijattu!

Virginia Woolfin Vuodet, josta kirjoitin näin:

Yksikään sana Vuodet kirjassa ei ole merkityksetön. Ei siltikään tai ehkä juuri sen vuoksi, että Virginia kirjoitti tätä teosta viisi pitkää vuotta, sillä sairausjaksot tekivät kirjoittamisesta sirpalemaisen. Mitään sirpalemaista ei kuitenkaan ole valmiissa teoksessa, sillä Vuodet on puhtainta Woolfia, mitä olen lukenut. Nyt kirjailija on esillä omana älykkäänä itsenään, joka kuin aavistellen kirjoittaa yhteenvetoa oman elämänsä vuosista, niiden valoista ja varjoista, pienimmästäkin hengähdyksestä. Vuodet on tyyliltään vahvaa, kypsää Woolfia, jossa hänen tajunnanvirtansa soi tyylikkäästi yhteen vuosien ja vuodenaikojen vaihtelun kanssa. Kaikki merkitsee. Tai mikään ei merkitse mitään. Woolfin maailmassa pienikin on merkityksellistä. Hän huomaa sisään astuvan pojan lastuja hiuksissaan, kyyhkysten kahinan puissa, lyhtyjen ja laskevan auringon valon sekoittumisen toisiinsa, kädet, jotka pitelevät kukkia, astian reunan, putoavat terälehdet, lehtien välitse siivilöityvän valon, kaiken toistumisen, viinilasin jalan, naisen, joka astuu sisään kuoriaisensiipiä hiuksissaan...

Bengt Jangfeldtin Axel Munthe - tie Caprin huvilalle, josta kirjoitin näin:

Hän oli kuin luotu kohtaloon, josta voidaan sanoa, että valmistuu lääkäriksi Pariisissa, liikkuu kuin kotonaan Euroopan hoveissa, tutustuu Rainer Maria Rilkeen ja Oscar Wildeen, vaeltaa Napolin köyhien lääkärinä ryysyissä, on tuttu syfiliksen, lavantaudin ja koleran kanssa, kirjoittaa kirjan, joka käännetään neljällekymmenelle kielelle ja joka on vuonna 1930 koko Yhdysvaltain eniten myyty teos, lahjoittaa kirjojen tuoton hyväntekeväisyyteen eli köyhille ja eläinsuojeluun, ei kuluta itse juuri mitään, sairastaa tuberkuloosia, jonka takia viettää miltei koko ikänsä Caprilla, menee kahteen avioliittoon, joista toinen ei saa edes muodollista täyttymystään ja toisesta syntyy kaksi poikaa, joita hän saa tavata tuskin koskaan, rakastaa naista, jota ei voi koskaan saada, on Ruotsin kuningatar Viktorian henkilääkäri kolmekymmentäseitsemän vuotta eli Viktorian kuolemaan asti, säilyttää loppuun asti salaisuutta, joka esiin tuotuna ja todeksi näytettynä kirkastaa koko kuvan siitä, miksi Axel Munthe ajatteli, teki ja toimi aivan toisin kuin muut aikalaisensa ja miksi Viktoria kuolinvuoteellaan piti tätä ryysyihin pukeutuvaa miestä kädestä ja sanoi viimeiset sanansa hänelle, ei toista kättään pitävälle pojalleen Wilhelmille.

Ian McEwanin Vieraan turva, josta kirjoitin:

Vaikka suurin intohimo kokea kaikki mahdollinen maan ja taivaan tähtien välissä valtaakin silloin tällöin kiihkeän mielen, voisiko mitenkään jättää jotain vain vaarallisiksi uniksi tai kirjan tarinaksi. Vieraan turvaksi.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, josta kirjoitin:

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut...krii, krii, krii.

John Williamsin Stoner, josta kirjoitin:

Stoner on suurta draamaa, jonka pääosassa olevan miehen elämä kerrotaan rauhallisella äänellä ja suoraan kohti katsoen. Luin kirjan heti kun se tuli, mutta en halunnut kiirehtiä, sillä tässä teoksessa on vain sitä laatkirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. On melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel Sandemose on sanonut: "Rakkaus on älyllinen kohtaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu."


*****

Haastan:  Jonna/Kirjakaapin kummitus MarikaOksa Maria/Sinisen linnan kirjasto Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Jenni/Kirjakirppu ja Mai/Kirjasähkökäyrä

Love
Leena Lumi

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Hän hivutti taitellun kirjeen kuoren sisältä – erittäin hienoa paperia näemmä: puuvillakuitua, korkokuvio, lämmin valkoinen sävy – ja veti syvään henkeä levittäessään paperin auki. Hän silmäili kirjeen nopeasti  läpi saadakseen käsityksen sisällöstä, palasi sitten alkuun ja pakottautui lukemaan hitaammin; pakottautui uskomaan lukemansa, samalla kun valtava, riemukas olemisen keveys ryöppysi syvältä kehosta ja muutti hänen olemuksensa sormenpäitä myöten tähtipölyksi.

Kate Mortonin kolmas suomennettu teos Kaukaiset hetket (The Distant Hours, Bazar 2015, suomennos Natasha Vilokkinen) oli yksi kirjavuoteni odotetuimpia teoksia. Minä olen hän, joka painatti kuvansa käyntikorttiin Mortonin kirjan Paluu Rivertoniin kanssa. Minä olen hän, joka antoi Rivertonin mennä blogiarvonnassa, eikä sen jälkeen saanut nukuttua ennen kuin oli käyty ostamassa uusi, ikioma Paluu Rivertoniin. Minä olen hän, joka ihaili salzburgilaisessa kirjakaupassa pöytää täynnä Mortonin kirjoja toinen toistaan upeimmilla kansilla, ihailin niin, että unohdin kuvata. Minä olen hän, joka nyt sain pettyä viimeisimpään Mortonin suomennettuun teokseen syvästi. Kirjan kansi onneksi lähtee blogini loppuvuoden Valitse Kaunein Kirjan Kansi –kisaan...

Tuskin koskaan teilaan kirjoja. En vain lue niitä, joista en pidä heti ensisivuilta. En halua nytkään saada teilaajan mainetta, sillä se olisi suorastaan epäoikeudenmukaista:  Luen yleensä vain kirjoja joista pidän ja olen kirjailijan puolella, arvostan hänen työtään, mutta olen myös rehellinen lukijoilleni. Koska luin Kaukaisia hetkiä 724 sivua, ehkä saan sanoa, mitä olen mieltä ja missä meni pieleen. Aloitan nyt siitä, että Kate Morton saa kiitos Paluu Rivertoniin jatkaa olemistaan suosikkikirjailijoideni listalla. Siellä voi olla jo yhdellä hyvällä kirjalla. Tässä tapahtuukin se, että kirjailijat kuin jakaantuvat kolmeen osaan: esikoisellaan läpilyöjät, jotka eivät myöhemmin yllä samaan, kasvajat, jotka kirja kirjan jälkeen tulevat paremmiksi ja sitten he, jotka voivat tehdä useitakin menestyskirjoja, kunnes kunnianhimonsa tai uupumuksensa vaikutuksesta kirjoittavat vähemmän kiinnostavaa ja tästä viime mainitusta ryhmästä osa jää pohjaimuun, osa löytää takaisin kultaiseen kauteensa. Tästä saisi lisääkin tarinaa, mutta nyt olemme kuitenkin Kate Mortonin kirjassa Kaukaiset hetket. Morton on nuori, joten hänellä on vielä tilaisuus näyttää kykynsä. Eräs toinen nuori kirjailija onnistui huikeasti esikoisellaan eli Silvia Avallone Teräksellä. Mortonin uusin sai minut kiihkeästi toivomaan, että Silvia säilyttää rouhean, tiiviin, rohkean esikoisen otteensa. Tätä niin kaipasin Mortoniltakin!

Kirjan aloitus vaikuttaa lupaavalta. Kustannustoimittaja Edie Burchill ja hänen äitinsä, joilla ei ole koskaan ollut erityisen läheisiä välejä eli kiinnostava asetelma. Sitten saapuu yli viisikymmentä vuotta kadoksissa ollut kirje, josta Edien äiti järkyttyy. Äidillä on siis vuosikymmeniä ollut kätketty salaisuus, joka liittyy Milderhurstin kartanoon. Kartanossa asuvat edelleen Blythen kolme siskoa, joista nuorin Juniper on järkkynyt mieleltään hänen sulhasensa hylättyä hänet vuonna 1941. Siskosten isä Raymond on aikanaan kirjoittanut järkyttävän suositun lastenkirjan Liejumiehestä ja kirjasta otetaan kerta kerran jälkeen uusintapainos. Nyt Edie saa työstettäväkseen uuden juhlapainoksen esipuheen eli hän lähtee tämän myötä sitten kartanoon. Rapistunut linna sekä sisarukset lumoavat Edien ja alkaa tapahtumien vyöry, josta osan voi ennalta-arvata, osan ei. Ei tässä mitään: Kirjan matsku on kunnon kartanomatskua, mutta kun...

Kartanoromaaniin kuuluu tietty satumaisuus, mutta siinä kulkee hienon hieno raja, missä satumaisuus muuttuu siirapiksi, missä kuvakieli on lälliä:

’linnut lensivät kuin yötaivaan repaleet pörhistelevän metsän yllä’

vielä jotenkin menettelee, mutta sitten:

’tunsin astuneeni unen kudelmaan’

’Jos nyt suljen silmäni, näen kimmeltävän aamutaivaan: alkukesän auringon kihisemässä heleänsinisen kalvon alla’

’vaikka lumpeenlehdet vienosti liplattivatkin’

’ilmassa leijui nimetön kaipaus’

’hymyilevä valo levenee nauruksi’

’aamunkoitto kääri hihojaan’

Ja aivan selvää on, että tätä on yli 700 sivussa paljon ja kuin kirjan nimeä alleviivaten ikivanhat kiviseinät laulavat kaukaisista hetkistä aina mennen tullen...

Eniten minua nyt alkoivat vaivata ne hyvät juonikuviot, jotka tavallaan kuin menetettiin kaiken hötön alle. Nimenomaan Liejumiehen salaisuus olisi antanut mahdollisuuden aivan loistavaan, aidosti jännittävään tarinaan. Idea oli niin hyvä, että kuka tahansa kertoja olisi tehnyt tuosta primatekstiä ja tiivistänyt muusta, olisi tehnyt oikeaa jännitystä, kun nyt taas ei pelottanut milliäkään. Ihmettelen kustannustoimittajaa, joka ei ole kehottanut kirjoittamaan tiiviimmin ja joka ei ole yliviivannut liikaa kuvailevuutta. Mortonin olisi kannattanut kirjoittaa tämä kirja uudestaan ja uudestaan, sillä timantit syntyvät kovimmassa puristuksessa!

Kate Mortonilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä kaikki hänen romaaninsa on palkittu Australian kirja-alan arvostetulla Vuoden romaani –palkinnolla. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myös myyty 38 maahan. Kirjallehan on kohderyhmänsä, kuten mille tahansa tuotteelle, joten voidaan myös ajatella, että Kaukaiset hetket on jollekin toiselle jotain enemmän, ja minä olen vain väärää kohderyhmää.

Kaukaiset hetket luettuani Hylätty puutarhakin alkoi vaikuttaa paljon, paljon paremmalta...

Jos minä olisin ollut Morton, olisin ottanut kaiken irti kunnolla Juniperin ja Tomin suhteesta. Nyt he jäivät hyvin vaisuiksi, kuin sivurooleihin, vaikka juuri heistä olisi ollut:

Ulko-ovi paukahti kiini ja portaista kuului ääntä, Tomin askeleet kohosivat yhä ylemmäs ja äkillisen sokaisevan kiihkon vallassa Juniper unohti menneisyyden, hylkäsi puutarhan, kulkukissan lehtineen ja surullisen vanhan rouvan, joka itki Coventryn katerdaalin tähden, ikkunan toisella puolella riehuvan sodan, kaupungin jonka portaat  eivät enää johtaneet minnekään, katottomilla seinillä roikkuvat muotokuvat ja keittöpöydät, joita perheet eivät enää tarvinneet, syöksyi ikkunalta takaisin sänkyyn ja viskasi Tomin paidan yltä mennessään. Sillä hetkellä kun Tomin avain kääntyi lukossa, maailmassa olivat vain he kaksi ja tämä pieni lämpöinen asunto, jonne oli katettu syntymäpäiväateria.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Maria/Sinisen linnan kirjasto  Maija/Kirjojen keskellä  Norkku/Nenä kirjassa  Kingiä, kahvia ja empatiaa


*****

Minä ja  Kate Mortonin Paluu Rivertoniin..., että näin paljon pidin Mortonin ensimmäisestä suomennoksesta.

Syödään nyt kauden herkkuja: kantarelleja, mustikoita, uutta perunaa, mansikoita...

Kantarellipiirakka on varmaankin yksi ensimmäisistä herkuista, joka tulee näinä päivinä mieleen.

Ensimmäiset kantarellit meillä kuitenkin kuullotetaan pannulla voissa sipulihakkeluksen kanssa ja syödään silleen tai ruisleivän päällä.

Ja sitten on aika valmistaa kantarelli-pinaattifrittataa, joka on yksi oivallinen tapa käyttää ylijääneet uudet perunat. Minä oikein keitän perunoita vähän yli, sillä niistä saa ainesta paitsi tähän herkulliseen frittataan myös

niistä voi valmistaa herkullisen perunasalaatin, joka käy monen ruoan oheen.

Perunasalaatti uusista perunoista sopii myös grillatun lohen oheen. Kuvassa Hasselbackan perunoiden kera talviaikaan, jolloin myös usein grillaamme ulkona! Koska Lumimiehen lohi on niin suosittua, niin kerron tässä, miten yksinekertaiesti se valmistuu. Noin kilon merilohifilee otetaan jääkaapista noin 30 minuuttia ennen valmistusta. Siihen ripotellaan suolaa ja heikkivainaan hyppysellinen sokeria. Annetaan imeytyä. Sitten sitruunapippuria. Grilli kuumaksi ja ensin paistetaan nahkapuoli ja sitten filee käännetään. Ja siinä se on! Nyt vain minä keksin, että kun tätä tehdän myös talvella uunissa (200 astetta, 25-30 min.), että laitetaan siihen päälle purkillinen laktoositonta kalakermaa, sitä jossa on tillin, valkoviinin ja sitruunan makua eli tätä. Etenkin uunissa tekee kivan säväyksen, mutta toimii grillissäkin, jos on kunnon grilliparila. Äiti tuli kerran meille jouluksi. Hän saapui aaton aattona ja oli puhunut, että miten hyvää vävypojan grillattu lohi on. No, me yllätimme äidin ja niinpä Lumimies grillasi aaton aattona lumisateessa ja äiti oli ikionnellinen. Onneksi on keksitty untuvatakit!

Katkarapusalaatti helposti ja herkullisesti voi olla patongin ja tzazikin kanssa pääruokakin, mutta voin sen tarjota kalapöydän lisukkeenakin.

Ikinä en väsy kertomaan, miten luin professori Sinikka Piipon kirjasta Puhdasta ravintoa maailman terveellisimmästä salaatista eli tomaatti-mozzarellasalaatista, jolla on muitakin terveysvaikutuksia, mutta takuulla laskee kolestrolia, sillä me teimme ihmiskokeen! Kaksi kertaa viikossa tätä ja kolestroliarvot ovat huippuhyvät. Nautimme ensimmäisenä päivänä kera patongin ja tokana lisukkeena eli teen kunnon satsin. Nyt jos koskaan tämä on myös edullista, sillä ostin tässä yhenä päivänä kymmenen isoa Närpiön tomaattia ja pussi maksoi 0,99!!!

Munakoisovuoka valmistuu tosi helposti ja maistuu hyvältä. Tässä en rullannut koisoviipaleita, vaan leikkasin poikkisuuntaan, itkettelin, kuivasin ja paahdoin etc. Tosi helppoa!

Zarzuela eli katalonialainen kalaäyriäispata on melkein parasta mitä tiedän. Ihan tätä varten kasvatan persiljaa isossa, laakeassa ruukussa.

Jälkkäriksi voi sitten nauttia vaikka letut mansikoilla taikka

Mustikkaiset skonssit.

Elokuun alussa taidamme nauttia slaavilaishenkisen ystäväni kanssa Romanovin mansikat Siinä Yhdessä Paikassa...

eli täällä. En valita...

Guten Appetit!

Leena Lumi

Pöllöwaarin viinipihan kuva Marko Kauko

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Sarah Waters: Yövartio

Yhtäkkiä koko kuiva ja kova ja likainen Lontoo tuntui melkein käsittämättömältä. Kujia reunustavat pensasaidat olivat korkeita ja kosteita ja vielä syksylläkin värikylläisiä, ja kun Reggie väisti joskus sivuun päästääkseen toisen auton ohitse, kukat varistivat terälehtiään ikkunasta Vivin helmaan. Valkoinen perhonen lensi autoon ja levitti paperinohuet jauhoiset siipensä selkänojan kaarteella Vivin olkapään vieressä.

Sarah Watersin Yövartio (The Night Watch, Tammi 2007, suomennos Helene Bützow) ei olisi mitenkään voinut jäädä minulta lukematta hänen uusimman teoksensa Parempaa väkeä tarjonneen kirjallisen kliimaksin jälkeen. Siinä missä rakastan lukea sotien välisistä vuosista, ehkä olen jopa jossain elämässä elänyt juuri ’20-luvulla, luen varsin mieluusti myös sotien jälkipyykistä, kuten oli upea Näkemiin taivaassa tai suoraan sodan ajoista, josta suurta tarinaa kertoo Kaikki se valo jota emme näe. Nyt en kuitenkaan vertaa Yövartiota muuhun kuin Parempaa väkeä ja Sarah Watersia korkeintaan Virginia Woolfiin, mikä tosiaankaan ei olekaan ihan vähän.

Yövartio kertoo neljän tai oikeastaan kyllä vähän useammankin nuoren elämästä Lontoossa alkaen vuodesta 1947 ja siirtyen takaumien kautta aina vuoteen 1941 ja loppuen Lontoon rajuihin ilmapommituksiin. Waters selvästi haluaa näyttää, miksi kirjan nuorista tuli heidänlaisiaan, mikä heidät muokkasi. On helppoa lukea vaikka kahden eri aikatason kerrontaa, mutta kun siirrytään vuodesta 1947 vuoteen 1944 ja lopulta 1941, minusta tyylikeino on upea, mutta vaativa: henkilöt rakentuvat kuin peilien kuiskeiksi, joita et lopussa sodan savulta erota. Koska oikeasti tarinassa on muitakin kuin ambulanssikuskina toiminut Kay, tyttöystävänsä Julian kanssa kipuileva Helen, upea Viv ja tämän avioliitossa oleva rakastaja Reggie sekä Vivin veli Duncan, huomasin lukumieleni seuraavan kiihkeimmin Vivin ja Helenin persoonia. Helen muuttui rankimmin. Edes savupatsaat, palopommit ja yövartiot eivät laillistaneet homeeroottista rakkautta, joten kirjan omalla tavallaan säysein, kiltein, tavallisin nainen, muuttuu eniten, ehkä myös kokee rankimmin itsesyytöstensä kautta sekä kielletyn rakkautensa ilon kuin myös petoksensa siinä:

Helen seurasi hänen puuhiaan divaanilta. Se tuntui vieläkin etuoikedelta, tuntui uskomattomalta, että hän sai katsella jotain niin kaunista kuin Julia. Oli ihmeellistä ja hiukan pelottavaakin, että tunti sitten Julia oli maannut hänen sylissään, että Julia oli avannut suunsa ja levittänyt reitensä hänen huulilleen ja kielelleen ja sormilleen. Ja oli käsittämätöntä, että jos Helen nyt nousisi ja mensi Julian luo, hän antautuisi suudeltavaksi...

Tämän Helenin me tapaamme 1941, mutta 1947:

Hän puhui mielipuolisesti sähisten. Mikä Julian oli ollessa, hän sanoi. Julia teki mitä huvitti. Jos Julia kuvitteli, ettei Helen tiennyt, mitä Julia...Kuvitteliko Julia tosiaan - ? Ja niin edelleen. Helen oli puskenut inhottavan virnistelevän vieterinuken aikaisemmin takaisin laatikkoonsa. Nyt se oli ponnahtanut uudestaan esiin, ja sen ääni oli muuttunut Helenin ääneksi.

Niin, minulla Yövartion hurmaa pudotti se, että olisin niin halunnut seurata Helenin muutosta kronologisesti, en puskista yllätettynä. Näin kirjoitettuna Helen vei kaikellaan liikaa huomiota muilta, sillä olin aivan kiinni Helenin persoonassa, vaikka olisi ollut niin paljon muutakin. Viv ja Reggie sen sijaan kokivat niin paljon ennalta-aavistettavaa, että se oli lukijalle tarina tarinassa, mutta kiehtovasti Waters on kääntänyt tunnelmat tarjoten pommituksista uudelleen rakentuvaan Lontooseen myös kaivattua helppoutta, jälleenrakennuksen intoa, hehkua savupatsaiden jälkeen. Missä Helen putosi, siellä Viv vihdoinkin oli kuin päiväperhonen:

Aurinko, lämpö ja ehkä ginikin tekivät Vivin uniseksi. Hän painoi päänsä Reggien olkaa vasten ja...He lauloivat yhdessä raukeasti vanhanaikaista laulua – ”I Can’t Give Anything But Love” ja ”Bye Bye Blackbird.”

Make my bed and light the light,

I’ll arrive late tonight.

Blackbird,bye bye.

Sarah Watersin listasin heti Parempaa väkeä luettuani omiin suosikkikirjailijoihini. Uusimmassaan hän toi minulle etenkin kirjan alussa mieleen Virginia Woolfin: euforiassa aivan tunsin, miten Virginian henki elää ja kasvaa. Parempaa väkeä ei ollut Vuodet Ei vielä, mutta ken elää, hän näkee. Sen sijaan jo Woolfin ensimmäinen romaani Menomatka paljasti tarkalle lukijalle, mitä kirjailija voi tulla myöhemmin maailmalle tarjoamaan ja kaiken huipennus minule olikin sitten Woolfin viimeisin teos. Nyt lukiessani Watersin toista suomennettua teosta, etsin kiihkeästi hänen uusimpansa unenomaisuutta, mutta se piilotteli sodan savun ja parisuhdevaikeuksien kätköissä. Täysin Watersin ’woolfilaisuus’ ei voinut olla poissa, sillä nyanssit olivat tärkeitä, niillä oli roolinsa: korvarenkaan välähdys, poskesta varissut puuteri, siivet liekeissä lentävät kyyhkyset, kristallikiteen säihke katukiveyksestä...

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me ”otimme ihmisen kohtalon omiin käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen.”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena  Sanna/Luettua  Kirjakaapin kummitus  Laura/Lukuisa  Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa  Linnea/Kujerruksia  Annika/Rakkaudesta kirjoihin MarikaOksa/Oksan hyllyltä

Puutarhasta eilen ja tänään

Puutarhassa on menossa nyt yllättävänkin runsas kasvu, mitä ei aina tapahdu kuivina hellekesinä. Kokosin tähän osan parina päivinä ottamistani kuvista, mutta huomatkaa, että kartutan vaivihkaa kasvipankkia Leena Lumin puutarhassa niiden kasvien osalta, joista olen jo aiemmin tehnyt juttua, joten jokaisesta uudesta kukasta en tee aina uutta juttua vaan lisäiseln sinne kasvipankkiini vaivihkaa. Yläkuvassa upea keltakurjenmiekka, joka kyllä kuuluu väristään huolimatta suosikkeihini.

Tässä keltakurjenmiekat kuin vartiosotilaat kunnoittavat isoa kiveä syleilevää köynnöshortensiaa.

Kauempaa katsottuna näkyy keltaisia kalliomme murheenkryynin kukkijoita vähän enemmänkin eli tässä mukana myös ikivaatimattomat päivänliljat.

Kallion lintulammikoissa peilaavat itseään kesäkullerot. Kulleroita on meillä kiitos kosteikkojen runsaasti.

Kallion ylitse kulkee näin keltainen polku, joka vähän myöhemmin vaihtuu sinikuunliljapoluksi.

Pergolamme pohjoispäädyn köynnöshortensia on jo näin runsas ja

kukat yltävät yläterassillemme. Tästä kasvista kiinnostuneita suosittelen menemään tänne, sillä seuraan suosikkiani kaikkina vuoden aikoina.

Vihdoinkin tänä vuonna digitalis on antautunut unelmilleni: Tämä kaunotarhan tietää itse, missä kaunehin on, joten nyt saa sitten kasvaa missä huvittaa ja nyt häntä sitten huvittaakin. Vanhan omeanpuun juurella kukkivat tämä tummempi punainen ja

tämä hempeä vaaleanpunainen. Jossain töröttää vain yksi ja yhdestä marjapuskasta tunkee viisi! Onneksi toivoa runsaasta jatkosta on, sillä

japanilaisessa rinteessä kukkii näitä nyt enemmänkin. Pienemmässä ryhmässä on mukana eräs tietty keltaisen sävy, joka siis ei ole oikein keltainen, mutta se ei ole vielä auki. Yritän tavoittaa senkin kukinnan.

Punaiset varjoliljat vaihteen vuoksi talolle päin kuvattuna. Valkoisista osa kukkii, mutta ovat aika hentoisia. Punaiset ovat valtavan korkeita ovat pysyneet toistaiseksi topakasti itse pystyssä ilman tukia. Kuvassa näkyy miten köynnöshortensia nousee yläterassille. Niitä nousee tuossa päädyssä kaksi ja sitten muita kannatintolppia pitkin lisäksi kaksi ja etelän päätyseinää vielä yksi. Vähänkös niistä pidän! Tämä kuva minun on liitettävä tarinaan pilvikirsikasta, sillä, jos kaikki olisi mennyt kuten piti, tuossa pihavalon kohdalla kasvaisi nyt pilvikirsikka eikä päärynäpuu Pepi, jota kuvasta ei edes erota. Toisaalta meillä oli kyllä henkinen markkinarako päärynäpuulle, mutta se ei olisi tullut tähän. Minulle kuitenkin luvattiin upea kevätkukinta, valkoinen, joten se sitten ratkaisi Pepin sijoituksen.

Tässä sitten osa varjoliljosta ihan auki. Vasemmalla näkyy vähän vanhaa, suurta töyhtöangervoa, joka on minusta tosi kätevä kasvi moneen paikkaan, sillä on kesällä kuin suuri pensas, mutta leikataan talveksi alas eli ei haittaa lumitöitä tms. Sopii hyvin myös metsäpuutarhaan, joten tätä kasvaa meillä lehdossakin.

Valkoiset horsmat tuovat laajaan puutarhaan cottage garden -tunnelmaa. Saan kiittää horsman aluista Hannelea, joka lähetti minulle oikein juurakot. Hänellä on kuvia Sissinghurstin valkoisista horsmista. Kyllä Lumimies nikotteli, kun nämä istutettiin keskipihan parhaalle paikalle ja tietysti aurinkoon. Keskipihalla sitä ei paljon muualla olekaan kuin tässä, sillä suuret omanapuut ja niiden mukana nyt myös kohta päärynäpuu varjostavat ja tuovat varjopihan kaivattua tunnelmaa, jossa valokin erottuu paremmin kiitos varjojen. Näytin sitten R.:lle kuvia, miten näitä kasvaa jopa Sissinghurstin linnan valkoisessa puutarhassa ja nyt saan laajentaa valkoista maitohorsma-aluettani rauhassa. Voittaa minusta kyllä mennen tullen nurmikon...

Mukavaa viikonloppua sataa tai paistaa♥

puutarhaterveisin

Leena Lumi

The Affair "Container"

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta ja mitä kaikkea kuuluisa kirjasto voikaan aiheuttaa!

Tänään 15.7.2015 kirjabloggajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice-blogista.

Kuvassa minä kesäkuun kylmällä menemässä yhteen maailman kuuluisimmista kirjastoista. Kirjasto on osa Säynätsalon kunnantaloa, joka on eräs Alvar Aallon kansainvälisesti tärkeimpiä töitä. Säynätsalon kunnantalo aloitti Aallon tuotannossa uuden kauden, jonka näkyvimpänä merkkinä on punaisen tiilen käyttö.

Tässä näkymä kirjaston alakerran päädystä kuvattuna. Takana näkyy lukusali, jossa käymme ensiksi.

Lukusalissa voi lukea monenlaisia aikakauslehtiä sekä tietenkin tärkeimmät päivälehdet.

Lukijat voivat valita rauhallisen pöydän ja välillä katse voi hiipiä vaikka kauniiseen männiköön. Olemme siis Säynätsalon saarella Jyväskylässä, jota kansa myös kirkkosaareksi kutsuu. Seuraava saari on Lehtisaari eli koulusaari ja viimeinen saari, jossa mekin asumme, on Muuratsalo eli huvilasaari. Muuratsalossa sijaitsee Aallon kuuluisa huvila, jota tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa:

Ei mitään ihan tavallista mikään täällä...,mutta tämä on kirjastojuttu, joten palaamme nyt pääsaarelle:

Alakerran päädyn nurkkaus likellä mm. runoutta.

Sama lukunurkkaus  kuvattuna toiseen kerrokseen meneviltä rapuilta.

Pyöräytin vähän telinettä ja sain esille oman suosikkisisustuskirjani ikinä eli Clare Nolanin Sydämellä sisustettu.

Tulen kirjastoon kuin pyhättöön. Tähänkin, vaikka tämä ei ole se lapsuuteni Luvian kirjasto, josta luin varmaan aika tarkkaan kaiken. Lapsuuteni kirjasto oli kuin toinen koti: tuttu ja turvallinen. Ja mikä parasta, se opetti minut arvostamaan kirjastolaitosta. Miten olisin voinut lukea kaikki maailman kiinnostavat kirjat ilman kirjastoa. Jos oppii lukemaan hyvin alle kouluikäisenä ja sitten alkaa elää kirjoista, ei kenenkään tavallisen vanhemman rahat voi riittää tyydyttämään sitä lukujanoa, joka lapsella on. Kirjasto on minusta jokaihmisen perusoikeus, jota kukaan ei voi, ei saa ottaa meiltä pois! Kun kävelin puolen kilometrin matkan kirjastosta kotiini, sylissäni oli pino kirjoja, joita tuin leuallani. Tyyli oli takuulla napattu Peyton Placen Allisonilta (Mia Farrow), sillä sain kylän pojilta nimen Allison.

Luin yöt peiton alla taskulampun avulla, sillä tietenkään en olisi vanhempieni mielestä saanut valvoa öitä lukien. Paras keino tehdä lapsesta lukija, on yrittää estää häntä siitä. Tuputus vain lamaa ja tappaa himon lukemiseen. Tästä on mainio teksti Herman Kochin kirjassa Naapuri,

joka mennen tullen kyllä antaa sapiskaa opettajille, kirjailijoille ja kirjastonhoitajille, mutta ei ikinä lukemiselle. Tässä hänen eräs sanomansa lukutilaisuudessa eräälle äidinkielenopettajalle:

'Taasko sinä istut nenä kirjassa?' isäni kysyi. 'On kaunis ilma. Mikset menisi pelaamaan jalkapalloa?' Kun äitini tuli illalla antamaan hyvänyön suukkoa, hän tunnusteli tyynyni alta, etten ollut piilottanut sinne kirjaa. 'En halua, että pilaat silmäsi', hän sanoi ja silitti päätäni. Mutta olin salakuljettanut kirjan huoneeseeni jo aikaisemmin illalla. Se oli maannut jo hyvän aikaa vaatakaapissani kaksien viikattujen housujen välissä. Odotin kunnes äitini oli mennyt ja napsautin lukulampun päälle. Luin ja pidin samalla korvat höröllä. Kun vanhempani olivat menossa nukkumaan ja kävivät vuoron perään makuuhuoneeni vieressä olevassa kylpyhuoneessa, minun oli sammutettava lamppu. Tiesin, että valo näkyisi raosta oven alta. Pysyttelin hiirenhiljaa sen aikaa kun he pesivät hampaitaan tai irrottivat tekohampaansa ja laittoivat ne yöksi vesilasiin. Kun he lopulta makasivat vuoteessaan, sytytin valon jälleen. Luin pikkutunneille asti, aamulla minua ei saanut ylös sängystä kirveelläkään. Koulutunnit vietin pääasiassa torkkuen. Mutta en välittänyt. Opettajien jorinat eivät vetäneet vertoja sille, mitä luin yöllä kirjoista. Mikset mene pelaamaan jalkapalloa? En halua, että pilaat silmäsi. Parasta mahdollista kirjallisuusopetusta. Sen enempää ei todellakaan tarvita, jotta joku innostuu lukemisesta.

Nyt lähdemme kulkemaan Aallon upeita tiilirappuja ylös kirjaston toiseen kerrokseen.

Lukija nousee rappuja, mutta ei voi itselleen mitään, sillä katse vain vetää ulos, eikä suotta, sillä Alvar Aallon kunnantaloa luonnehtiva päätekijä on sisäpiha, patio. Aalto tarkoitti sen ihmisten kanssakäymistä varten luoduksi piazzaksi.

Ensin näemme tämän, mutta sitten...

jo suihkulähteen sekä Wäinö Aaltosen Tanssijatar veistoksen. Kunnantalon yksi arkkitehtonisista ratkaisuista on kuuluisa valtuuston istuntosalin katto, jossa on jätetty näkyviin puiset kattotuolit. Aalto nimesi kattorakenteensa "perhosiksi". Alvar Aalto suunnitteli kunnantalon kokonaistaideteoksena, jossa kirjasto on yksi osa. Hän oli tarkka pienimmistäkin yksityiskohdista ja nimenomaan tähän rakenukseen tarkoitettujen huonekalujen suunnittelusta.

Vähän katsetta vasemmalle kääntämällä lukija näkee yhden upeimmista köynnöshortensioista ikinä. Aallon yksi harvoista suosikkikasveista...akileija on toinen, jonka tiedän.

Tähän kohtaan voinen liittää lupaamani paljastuksen, mitä voi viattomalle naisparalle tapahtua liian kuuluisan kirjasto-kunnantalon tähden. Kunnantaloa käyvät vuosittain katsomassa arkkitehtiopiskelijat ympäri maailmaa. He kuvaavat taloa, he istuvat nurmikoilla ja piirtävät rakennusta. Nuoret saattavat palata kaupunkiin liftaten...Yhtenä kauniina kesäpäivänä vuonna koivu ja tähti ajelin turkoosilla avoautollani viemään Meriä tyttöystävänsä kanssa kaupunkiin. Huoltoaseman kohdalla oli kaksi liftaripoikaa reput selässä. Minä ajoin ohi ja sain kuulla kahdesta suusta, että 'miten saatat ohittaa tuollaiset pojat...' Mikä samperi minuun meni kun tein nopean U-käännöksen ja niin vain otin liftarit kyytiin. Kävi ilmi, että pojat olivat sveitsiläisiä arkkitehtiopiskelijoita. Vihreäsilmäinen istui niin, että kun puhuin hänelle, saatoimme vaihtaa katseita peilin kautta. Ensinnnäkin olen sen sortin kuski, että olisi parempi keskittyä vain ajamiseen ja toisekseen lähelleni ei saisi tulla kukaan, jolla on alppijärvenvihreät silmät. No, saavuimme kuitenkin hegissä kaupunkiin ja pysähdyimme ensimmäisiin liikennevaloihin. Jotain kiinnostavaa juttua oli menossa ja kun valo vaihtui vihreäksi, minä näinkin vain vihreät silmät ja eteenpäinmenon sijasta peruutin! Siis peruutin perässäni olevan auton etuosaan. Meri alkoi häpeästä vajota etupenkin jalkatilaan, jonne mahtui hyvin. Hänen ystävänsä sai pidäkkeettömän kikatuskohtauksen, mutta pojat olivat kiitettävän cooleja: Ehkä he useinkin aiheuttivat tällaista? Ehkä en ollut ainoa vihreiden silmien uhri! No, minä nousin autosta ja toisesta autosta nousi painijanoloinen naishenkilö. Valuin tuskanhikeä ja ennen kuin ehdin harkita mitään myönsin täydesti olevani syyllinen ja annoin osoitteeni ja kaikki. Nainen siitä sitten rauhoittui ja matka jatkui hiljaisuuden vallassa. Mitä nyt poikien hymyä ilmassa ja hyvin ymmärtäväinen vihreä katse peilissä suoraan kohti minua...Mitään ymmärtäväisyyttä en sitten kokenut kotona, sillä Lumimiehen mielestä 'ei saa ikinä myöntää syyllisyyttää tuollaisessa tilanteessa ja perässä tuleva on aina syyllinen, sillä hän oli ilmeisesti ajanut liian liki sinua, plaa, plaa, plaaa...' Ihan kauheeta. Onneksi nyt jo voimme asialle nauraa.

Ja tässä ensimmäinen näkymä yläkertaan.

Tässä kuvattuna pation puoleisen ikkunan kohdalta.

Yläkertaa, jossa oikealla esiin nostettuja kirjoja. Mukana mm.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä

Colm Tóibínin loistava novellikokoelma Äitejä ja poikia.

Lastenkirjat yläkerrassa. Huomatkaa erikoiset ikkunarakenteet. Ne ovat nyt remontin alla eli ainakin ulkopuolelta ne on kaikki nyt hiottu ja odottavat uutta pintaa päälle. Hyvä että kirjastoja pidetään kunnossa! Vuonna 1981 kunnantalo saneerattiin Museoviraston valvonnassa. Tällöin kirjaston alapuolella sijainneet liiketilat muutettiin kirjaston lukusaliksi ja kerrokset yhdistettiin toisiinsa uusilla portailla. Kiinteistö on todella kiinnostava, sillä rakennuksessa sijaitsevat mm. vierashuoneet Alvari ja Elissa, joita voi vuokrata. Huoneet ovat yhden hengen huoneita ja niissä on liinavaatteet, jääkaappi etc. sekä etenkin näkymä patiolle. Kun ystävämme rakensivat kotiaan Muuratsaloon, he asuivat tässä rakennuksessa kotinsa valmistumiseen asti. Tyttäremme Meri taas on käynyt vuosia pianotunneilla yhdessä alakerran huoneista...

Rauhallisia lukunurkkauksia.

Ja sitten kauniita rappusia alas kuittamaan lainauksia.

Himolukija ja kirjastotäti. Näin se on aina ollut ja tulee olemaan. Todellista tasa-arvoa on se, että kaikilla on yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus lukemiseen. Lukeminen on jokamiehen oikeus, johon älköön kukaan kajotko! Konkreettisesti tunnen outoa menetystä aina kun tilaan pääkirjastolta Aksel Sandemosen teoksen Kadonnut on vain unta, sillä saan kirjan pääkirjaston varastosta. Kerta kerralta sivut ovat yhä haperommat ja osa irtoilee. Eräänä päivänä tuokin mestariteos on kuin unta vain...

Elämä ilman kirjoja on kuolemista, joten ei mitään leikkauksia kirjastoille! Kirjat, kukat ja rakkaus, siinä monen ihmisen elämänsyke ja syy nousta uuteen päivään. Mitä kirjat ovat minulle merkinneet saa kertoa Mika Waltari:

"Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjovat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Ihminen kasvaa henkisesti lukemiensa kirjojen mukana. Kirjat ovat tarjonnet minulle rajattoman vapauden, määrättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun. Siksi rakastan jokaista kirjaa, joka saa minut tuntemaan etten vielä ole valmis, että edessäni on yhä määrättömästi etsimistä ja löytämistä, erehtymistä ja ymmärtämistä, hylkäämistä ja omaksumista hengen maailmassa." 

4-ever kirjastojen puolesta
Leena Lumi