Linnut. Linnut ovat aina vaikuttaneet ihmisiin. Niiden
lennosta on luettu sateet, myrskyt ja sodat. Ne ovat ennustaneet rakkautta ja
sen tuhoa. Ne ovat innoittaneet taiteilijoita ja säveltäjiä. Kansallissäveltäjällemme
Sibeliukselle ne olivat kaikki kaikessa. Ensimmäinen ’oikea kirja’, jonka muistan itse lukeneeni on Anni Swanin Iris rukka, jonka kannessa Iris hyvästelee syysmuutolle lähtevät kurjet.
Siitä päivästä kun näin kirjan kannen, ei ole syksyä etteikö minunkin pidä
saada hyvästellä kurjet. Haukka on eräs Hellaakosken vahva runo, mutta haukat
ovat muutakin ja se jokin niissä kiehtoo ainakin minua. Haukka saapui kerran
yläterassimme kaiteelle ja siinä me katselimme toisiamme liikahtamatta silmiin
minuutteja: Aikamatkusta yli vuosituhanten. Kotka on vallan ja voiman symboli: Kokko oli tulen lintu ja itsessäänkin jo tulinen. Lintujen kevätmuutosta
seurataan kesän saapumista Suomeen ’västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei
päivääkään.’ Mustarastaan huilu on
soittanut monet suviyön rakastavaiset tunnelmiin ja lokki edustaa minulla aina
sitä, mistä olen lähtöisin, rannikkoa, merta, vapautta. Lokin lento on vapauden kaari. Töyhtötiainen
taas tuo mieleeni...
Filosofi, kolumnisti ja kirjailija Eero Ojasen ja kuvittaja
Daga Ulvin yhteistyö on synnyttänyt upean kirjan Suomen myyttiset linnut
(Minerva 2015), jonka kohderyhmäksi sovimme me kaikki. Kirja ei pyri olemaan lintutieteellinen teos, vaan se on osa Suomen
kansantarustoa ja mytologiaa linnuista kautta aikain. Kirja on niin kiehtova,
että luin sen yhtenä iltana Lumimiehelle ääneen ja jokaisen upean kuvan
kohdalla piti pysähtyä ihmettelemään ja ihailemaan Ulvin käden jälkeä. Koko
sivun lintukuvat ovat kuin maalauksia ja tekstisivujen pikkukuvat elävöittävät
lukuelämystä niin että perheen pienimmätkin jaksavat seurata mukana yhteisessä
ääneenlukuhetkessä.
Kansantarun mukaan maailma syntyi vesilinnun munasta, mutta
vaikka tarinaan liittyvät Väinämöisen kyyneleetkin, tätä syntyteoriaa kerrotaan
muuallakin maailmassa monien kansojen keskuudessa. Suomensukuisia kansoja on
kuitenkin sanottu vesilinnun kansaksi, mikä kertoo vesilintujen merkityksestä
meille.
Aikojen alussa sotka lenteli yksinään tyhjän, aavan
alkumeren päällä ja ihmetteli ikävissään, mihin se pääsisi pesää rakentamaan.
Silloin veden emonen nosti polveaan
merestä, sotka luuli sitä mättääksi ja laski siihen munansa. Siinä
emosen polvella sotka hautoi muniaan, mutta sitten veden emonen joutuikin
jostain syystä liikauttamaan polveaan, munat vierivät veteen, yksi niistä meni
rikki, ja tästä rikkoutuneesta munasta muodostui maailma.
Kurki on kuikan ja joutsenen ohella varmaan yksi
mytologioita johtavista linnuista, sillä miten voitaisiinkaan ohittaa miljoonia
vuosia vanha laji, johon littyy tarina toisensa jälkeen. Minuun kurki siis tuli
tyttökirjasta Iris rukka, mutta luettuani Richard Powersin Muistin kaiku, olin
mennyttä naista. Nyt ei enää riitä hyvästellä
kurjet, vaan on lähdettävä pois täältä saarelta sinne, missä on peltoja, on
saatava nähdä kurjet lepäämässä matkalla etelään syksy syksyn jälkeen. Suomen myyttiset linnut kertoo, että kurjen
tehtävänä oli kannatella koko taivasta – eli taivaankantta – päänsä päällä.
Kansalle kurki toi monenlaista sanontaa ja ennettä: puhuttiin kurkihirrestä,
joka onkin talon tärkein yksittäinen osa, kurki oli myös lintujen kuningas,
käärmeiden tuho ja kevään airut, jonka
saapumista seurattiin tarkoin. Suomalaisessa kansantarustossa kurkeen liittyi
taas kerran Väinämöinen ja Sammon ryöstö.
Sanonta ’pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä’ saa
selityksensä kirjassa. Kuka olisikaan uskonut, mihin se littyy!
Joutsen, pyhä lintu, Sibeliuksen lintu, vainajien sielujen
kuljettaja, Jumalan lintu, suuri lintu kahden maailman rajalla. Lintu joka
kuljettaa viestejä vainajien maailman ja tämänpuoleisen välillä. Lintu, josta
on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia Karjalassa, jossa joutsenen uskottiin
olevan ihmisen sukulainen.
Kalevalassa Louhi, Tuonelan emäntä, käskee Lemminkäistä
tappamaan joutsenen. Muuten Lemminkäinen ei saisi hänen tytärtään, jota tämä
tavoitteli. Lemminkäinen tekee työtä käskettyä, menee joelle ja ampuu
joutsenen. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Joutsen oli pyhä lintu,
siihen ei saanut kajota. Lemminkäinen kokee pian itse saman kohtalon, kun häntä
väijynyt vihamies surmaa hänet nuolellaan ja urho suistuu itse saman tien
virtaan, josta hän joutsenen ampui.
Eero Ojasen ja Daga Ulvin teos Suomen myyttiset linnut
jakaantuu kahdeksaan osaan: Kaiken alku ja loppu, Kahden maailman rajalla,
pyhiä olentoja, Noitien ja paholaisen apureita, Onnen ja epäonnen lintuja,
Levottomia sieluja, Ikäviä vieraita ja Pelottavia ennustajia. Kirja on niin kiinnostava,
että tämän äärellä näen viihtyvän joulun aikaan vilkkaimmankin lapsen vanhempineen,
sillä kuviin ja tarinoihin on kudottu mukaan riittävästi tummaa ja jännittävää: Siis ehdoton joulukirjasuosikkini! Kuten huomaatte, en malttaisi lopettaa,
sillä kiinnostavat pöllöt ja haukat vielä puuttuvat, ja suloinen, myyttinen
kuukkelikin, veikeä västäräkki ja kiehtova korppi sekä kuikka, joka vei minua jo Mauri Leivon kirjassa Kuikka alkulintu. Kuka saa sanoa viimeisen
sanan? Olkoon se nyt kaunein Suomen myyttisistä linnuista, lintu, josta Saima
Harmaja kirjoitti koskettavan runonsa Nurmilintu:
Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,
vain etten tahdo toista laulupuuta,
en koko maailmasta pesää muuta.
Pois nurmilintuasi ethän häädä?
Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!
Suo minun lentää kotiin ainoaan.
Ei ole suloisempaa päällä maan.
Nurmilintu oli Tuonelan lintu, siis sielulintu, joka tuli
noutamaan toiselle puolelle.
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä