Rannan hiekka oli kosmos ja me sen ainoat jumalat. Kaikki
oli mahdollista. Kukaan ei vaatinut meiltä mitään. Aurinko nousi jokainen aamu ja oli sama kuin se, joka laski
edellisenä iltana. Siirryimme toiseen aikaan, toiseen tilaan. Mikään ei
yhdistänyt meitä menneeseen eikä tulevaan. Ne yksinkertaisesti lakkasivat
olemasta. Heräsimme korsia hiuksissamme. Peseydyimme meressä. Unohdimme
pukeutua. Paahdoimme simpukoita kolme kertaa päivässä. Kaivoimme hiekasta
rommia. Poistuimme rannalta vain varastaaksemme juureksia ja juustoa läheisestä
luostarista. Teimme sen yön turvin. Jumala suo, vain houkka jättää korjaamatta.
Meistä tuli ruskeita, Mojszen karvoista valkoisia...
Sami Hilvon Pyhä peto (Tammi 2016) räjäytti tajuntani.
Milloin olin viimeksi lukenut jotain tällaista? Oliko se silloin teinivuosina,
kun Hermann Hessen Arosusi kolahti ja lujaa vai oliko se sinä kuumana kesänä
paljon myöhemmin, kun luin Philippe Claudelin Varjojen raportin? En tiedä, en
tajua, mutta ehkä ilma, jota kerran join Krakovan illassa avasi kaiken minussa vastaanottamaan kahden nuoren miehen varsovalaistarinan toisen maailmansodan
ajalta: ennen ghettoa, sen aikana ja sen jälkeen. Jumalaista maailmankirjallisuutta, jossa mikään ei ole sitä mitä luulet tulevaksi. Kuulet ehkä askeleet Varsovan kaduilla, tunnet savun
tuoksun, maistat pelon sumun, mutta Pyhä peto avaakin lukijalle vahvaa tarinaa
kirjan viimeiselle sivulle asti nimettömänä pysyvän kertojan pään sisällä. Kuka
hän on? Hän joka rakasti juutalaisen lääkärin vaaleahiuksista poikaa Mojsze
Warszawskia enemmän kuin mitään ikinä. Rakasti niin, että ei voinut olla ilman.
Rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...vai rakastiko? Ja mistä tuli muutto New
Yorkiin? Mistä skyscrapersien rakentaminen? Mistä merestä vai verestä, syntyi
mies, joka ikänsä kantoi pyhän pedon taakkaa sen painoa tuntematta, mutta
ikuisesti ikävöiden?
Kyyhkyn siipien syvissä varjoissa velloi maanosan historian
suurin kansainvaellus. Talot, kylät, kaupungit ja jokisuistot vaihtovat
uskontoa, omistajaa ja asukkaita. Sota oli ohi, mutta tappaminen jatkui.
Täyteen ahdatut laivat pettivät lupauksensa ja veivät syvyyksiin matkustajat,
samalla miehistö pelastui kuin ihmeen kaupalla. Ihmislihaa päätyi taas
lihapulliksi katukioskeihin. Eurooppa oli astunut rauhaan kuin miinaan ja
räjähdyksen sirpaleet sinkoutuivat kauas tulevaisuuteen.
Kyyhky käänsi verenpunaisen katseensa toisaalle ja lensi
kyllästyneenä pois.
Pyhä peto ei ole ghettokirja, ei edes keskitysleirikirja. Se
on kirja unohtumattomista hajuista, niistä, jotka kantavat muistoja. Hajuja,
jotka myös maistuvat. Niitä, joita ei unohdeta. Pyhä peto on kirja siitä,
millaiseen ratkaisuun ihminen voi yllättäen päätyä, millaiseksi kasvaa. Vai
oliko hän sitä jo silloin, kun söi knöödeleitä tohtori Szymon Warszawskin
keittiössä uhmaten isänsä kieltoja?
Kasvoiko hänestä se, mikä hänestä tuli perheen taloudenhoitajan
houkutellessa häntä knöödeli knöödeliltä, kunnes niitä oli syöty Bertilden
mielestä riittävästi, jolloin tämä kuiskasi: ”Komm, mein kleiner Prinz. Komm!”
Pyhän pedon jälkeen alan epäillä, että minut on kirjabloggaajana
profiloitu muutamien kustantajien ja ainakin Tammen toimesta, sillä en
ikinä olisi tätä kirjaa ymmärtänyt tilata. Tämä ei ole ihan ensimmäinen kerta
kun näin käy, joten se kauhistuttava pelkoni, että jotain tällaista kulkee
ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä
teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’
Pyhä peto on kirjan nimenä kohtalokas. Ihminen on
luomakunnan ainoa peto, tietoisesti paha. Entäs sitten se pedon pyhyys? Kukin
päätelköön omista lähtökohdistaan, mutta lukijaa ehkä jää hiertämään nälkä
oikeudenmukaisuuteen. Kuka sellaista on luvannut! Maailma pyörii petojen
ehdoilla ja vain yksinkertaiset houkat muuta uskovat. Vai?
Kutsun Mojszea. Katselen ympärilleni ja toistan nimeä
kaikella sillä hellyydellä ja kaipauksella, mitä minussa on vielä jäljellä. Ei
mitään.
Huudan turhaan.
Minä sen sijaan lankean maahan polvilleni kiittäen taivaan
tähtiä kirjailijoista, jotka sytyttävät tuleni uudestaan ja uudestaan!
Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä
palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja Arja/Kulttuuri kukoistaa Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Susa/Järjellä ja tunteella
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja Arja/Kulttuuri kukoistaa Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Susa/Järjellä ja tunteella