Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

”Halusin vain sanoa, että tämän päivän koulu on rankka ympäristö lapsille. Juorut leviävät nopeasti netissä, ja on helppoa joutua ryhmän ulkopuolelle. Se voi johtua vaikka siitä että takki tai puhelin on väärää merkkiä, tai jostakin mitä on tullut sanoneeksi ja mikä sitten paisuu hallitsemattomaksi. Vaikka meillä onkin kiusaamisen vastainen ohjelma, meillä esiintyy ryhmän ulkopuolelle sulkemista.”

”Yhdeksännen luokan tytöt  eivät oikein suvaitse erilaisuutta.”

Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä (Pianostämmaren, Bazar 2016, suomennos Laura Beck) tuli minulle lukuun ruotsalaiselta dekkaristilta, jonka aikaisempia kirjoja en ole lukenut. Tämä vain nappasi jotenkin kiinni sekä kannen että aiheensa puolesta. Pianonvirittäjä yllättää ylittämällä trillerigenren rajat kertomalla kaunistelematta, mitä yläasteikäisten tyttöjen koulukiusaaminen voi pahimmillaan olla. Mitä se liian usein on. Rankasti kiusatun Linnean ajatuksista voi lukea, miten oikeasti sattuu, miten tekee mieli kuolla ja miten kiva pelastus olisi, jos koulussa ei olisi ollenkaan välitunteja. Matkoista voi aina jollakin tavalla selvitä ellei lähde metsikköjen oikopoluille, mutta ne välitunnit...

Linnea on poikkeuksellisen lahjakas nuori tyttö, joka käy pianotunneilla klassiseen opetukseen painottavalla Katerina Jerowskilla. Hänen vanhempansa reissaavat pitkin maailmaa ja tuntuu kuin he eivät voisi vähempää välittää tyttärestään, joten koska rahaa on, kotiin palkataan apulainen. Kukaan ei tiedä mitä tytölle tapahtuu koulussa ja koulumatkoilla, kun hän erehtyy valitsemaan väärän reitin tai miksi häneltä aina on kadonnut tai hajonnut jotakin. Linnea käyttäytyy kuten niin monet muutkin julmien koulukiusaamisten uhrit ja vaikenee, kunnes hän sattumalta tutustuu pianonvirittäjä Hermann Vogeliin... Tyttö, joka soittaa silmät kiinni vaativimmatkin nuotistot, tyttö, jolle nuotit kuiskivat, löytää salaisen ystävän, taukopiilon arkensa kauhuista.

Yllättäen Tukholman Brommasta, järven rannalta löytyy kuusitoistavuotias tyttö murhattuna. Rikostutkintaryhmän Jonna de Brugge ja Walter Gröhn alkavat purkaa auki vyyhtiä, jossa liian moni asia harhauttaa. Vaikenemista, valehtelua, vääriä intuitioita, todisteiden puuttesta nyt puhumattakaan leviää sekavana poliisiemme tutkinnan tielle.  Jonnalla on omassa elämässään menossa kovasti herkistävä kriisi, joka ei voi olla vaikuttamatta hänen päättelyihinsä niin hyvässä kuin pahassa. Silti Jonnasta tulee Linnean pimeyden ensimmäinen todellinen ymmärtäjä:

”Hänellä oli kaulassa makaava risti”, Jonna sanoi. ”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”

”En. Ei aavistustakaan.”

”Se, jolla ei enää ole toivoa, laskee ristinsä maahan.”

Walter katsoi kysyvästi Jonnaa.

”Joka sellaista kantaa, tietää, että loppu on lähellä. Ei ole vaikea yhdistää ristiä hänen viiltoarpiinsa. Jos ihminen voi huonosti, hänestä tulee usein hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt.”

Pianonvirittäjän kansi on täydellisesti kirjan henkeen! Tarinassa ei mässäillä julmuuden selostuksilla eikä murhilla, ne ovat vain kuin suuntaviittoja syvemmälle tiheikköön, sinne pimeään, jossa asuu hyvin yksinäinen ja pelokas tyttö. Jostain kajastaa heikon heikko valon tuike...

Niin paljon on tietämättömyyttä koulukiusaamisesta. En tajua, millä Stefan Tegenfalk on päässyt näin syvälle yläasteikäisten tyttöjen metodeihin. Tuohon kaavaan, joka toistuu vuosi vuoden jälkeen tuhansissa kouluissa samalla kun kaikki kauniit puheet koulukiusaamisen lopettamisesta törmäävät siihen äänettömyyden muuriin, jota kukaan ei ole vielä oikeasti pystynyt murtamaan.

Tätä teosta odottaa jo malttamattomana koulukuraattoriystäväni, joka tunnistaa Linnean kuten minäkin. Hän on liian monta tyttöä, jotka tänäänkin tekivät ihan mitä vain, voidakseen olla pois koulusta. Toivottavasti koko isohkon yläasteen opettajat innostuvat tästä kirjasta, joka voisi olla se yksi pisara, josta kasvaisi oja, siitä joki ja siitä...Pianonvirittäjä on kuin oppikirjaesimerkki yläasteikäisten tyttöjen luokkakuvan toisesta puolesta.

Hän asetti sormensa kevyesti koskettimien ylle ja odotti että sävelet puhuisivat hänelle.

Ja miten ne puhuivatkaan. Niiden ääni oli kristallinkirkas ja antoi hänen ymmärtää joka ikisen pienen vivahteen, taajuuden ja värähtelyn. Hän oli valmis. Valmis antamaan parhaan ja viimeisen esityksensä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi

*****

Dekkarit Leena Lumissa