perjantai 15. tammikuuta 2016

Joulun rääppiäiset!


Illalla viimeksi käyn täyttämässä pimeällä kaikki lintujen ja oravien syöttölaudat. Puutarhurin parhaiden ystävien, suviyön laulajien päivät ja etenkin yöt ovat nyt kovia. Ilokseni olen kuitenkin joka päivä saanut nähdä vilahduksen mustarastaista eli ne jäivät pihapiiriimme. Kuvassa lehtikuvaaja Pekka Mäkisen ottama kuva urpiaisesta.


Kun Helmut oli luonamme, annoimme hänelle paketin, jossa oli Taika -sarjan espressokupit punaisena. Sain eilen Lucialta näin kivat jouluiset kuvat ja kuulin, että kupit olivat kovasti mieluisat.


Ja tässä Lucian kädessä. Nuoripari pitää erityisesti espressosta, joten lahjavalinta oli helppo. Vietimme Lucian ja Helmutin kanssa lokakuussa ikimuistettavan illan Slovakiassa ja Helmutin kanssa vielä seuraavan päivänkin, mutta Wienissä. Koska Iittalalta sanoivat minulle, että punainen Taika on vain kausiväri, päätin tänään lähteä ostamaan edullisemmin kuin ennen joulua, toiset kaksi Taika -espressokuppia, punaisina tietysti. Siis ensimmäinen tulevan joulun lahja on hankittu. Toisaalta voihan se olla tuliainenkin, jos...


Lokakuussa ei ollut ihan näin karnevaalia, mutta näiden kyyhkyläisten seurassa ei tule tylsää! (You always make us laugh, Love Birds!)

Kummikoiruudeltamme Lunalta tuli hieno kortti, jossa oli monenlaista kiitosta ja toivotusta Tähtitytöltämme. Pus, pus♥

Saimme kunnolla lunta, joten nyt jouluruusut eivät kuki kuin takkahuoneen tyynyissä.

Jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi mainittu 45 vuotta ei sitten tullut tänne Suomen Ateenaan, joten ei auta kuin odotella sen DVD -julkaisua. Tässä juttua leffasta Imagessa


Eipä kuitenkaan mitään hätää, sillä takkahuoneessamme on melkein joka viikonloppu talviaikaan leffailta. Katsomme vanhoja hyviä leffoja uudestaan tai


viihdymme tallenteiden parissa. Uudessa Anna -lehdessä näyttelijä Maura Tierney (kuvassa oikealla), kertoi The Affair -sarjan kolmannen kauden yllättävän. Helppo uskoa, sillä niin koukussa tähän draamaan olemme olleet. Maura esittää sarjassa äitiä ja puolisoa, jonka aviomies on häntäheikkikirjailija, itseään etsivä tai pakoileva mies, johon naiset sitten kuitenkin vain lankeavat. Monia palkintoja ja/tai palkintoehdokkuuksia kahminut draama ei ole ihan tavanomaista kauraa, joten odotan innolla tietoa, milloin kolmas tuotantokausi on nähtävillä HBO:lla.


Oikea talvi on alkanut, mutta kuljemme kohti kevättä tulppaaneista nauttien ja kohta jo siemenpusseja ostellen. Isän syntymäpäivänä 5. helmikuuta nostamme pelakuut ulos kellarista ja siitä se sitten taas alkaa...kevät.

Puuterilumihuimausta♥

Leena Lumi

Winter Song

torstai 14. tammikuuta 2016

Ann-Marie MacDonald: Armon yö


He ovat jo kaikki kuolleet.

Katso katua, jonka varrella he asuivat. Water Street. Hyvin tallautunut kivinen kärrytie, joka johtaa kaupungin laidalle ja sieltä laajalle, merta kohti viettävälle hautausmaalle. Meri siellä vain huokailee.

Tämä talo on siis Water Street 191 New Waterfordissa, Cape Bretonin saarella, Kanadan itäisimmässä provinssissa Nova Scotiassa.

Ja tässä on Frances. Tai odota, ei hän olekaan siinä vielä. Tämä onkin elävä kuva. Se on otettu yöllä talon takana. Tuolla on puro, se virtaa mustana ja kiiltävänä...Kuvittele että kuulet puron solinan.

Tottakai on kummallista, mutta ei mitenkään yliluonnollista, että vedenpinta rikkuu ja veden alta nousee ihkaelävä, läpimärkä ja paleleva tyttö, joka tuijottaa suoraan meihin. Tai johonkuhun meidän takanamme. Frances. Mitä varten hän purossa seisoo, keskellä yötä? Ja mitä hänellä on sylissään, linnunlaihoilla käsivarsillaan? Märkä tumma mytty. Liikahtiko se? Mitä sinä teet, Frances?

Ann-Marie MacDonaldin Armon yö (Fall on Your Knees, Tammi 1999, suomennos Kaijamari Sivill) lupaa jo kaiken sen, minkä Linnuntietä sitten lunastaa. Jonkun mielestä ehkä enemmänkin, sillä esikoisessa kokonaisuus ei soi niin pakahduttavan katkeamattona, että lukija jää hapettomaan tilaan, jos vain hetkeksikin irrottaa tarinasta. Armon yö on armollisempi kertoillessaan neljän sukupolven tarinaa mukaleppoisana, kunnes iskee kerta kerran jälkeen iskun: Etkö ymmärrä? Etkö näe? Sokeako sinä olet!

Puron ympärillä pyörii tarinan tummuus, mutta ennen puroa oli James, nuori pianonvirittäjä, joka karkaa naimisiin rikkaan, katolisen libanonilaisperheen vain 12 –vuotiaan tyttären Materian kanssa. Tytön vanhemmat katkaisevat välinsä tyttäreen.  Puron varren perheeseen syntyy kolme tytärtä: Kathleen, Mercedes ja Frances, joista Kathleenista tulee isän silmäterä. Ilmeisesti Mahmoudin suvun peruja Kathleen on musikaalisesti äärettömän lahjakas ja niinpä isä James tekee kaikkensa taatakseen tyttärelleen loistavan tulevaisuuden suuressa maailmassa, jota kelttiläis-libanonilaiselle perheelle edusti New York. Kathleen pääse koulutukseen New Yorkiin, mutta kukaan ei aavista, mikä tuli hänen sisällään palaa, mitä tuntee sopraanokoulutuksessa oleva nuori tyttö, joka on niin suojeltu, hellitty ja...

Armon yötä lukiessa en turhaan kokenut samoja väristyksiä kuin lukiessani Emily Brontën Humisevaa harjua, sillä tarinan keskiöön nousee nopeasti sisarusparvesta Frances kädessään Humiseva harju, kohtalossaan Brontën tarinan synkät nummituulet. Kirjailijakaan ei kaihda tuomasta esiin ehkä huomattavinta englanninkielistä romaania, sillä Armon yö alkaa dialogilla harjukirjasta:

”Miksi et voi aina olla hyvä tyttö, Cathy?”

”Miksi sinä et voi aina olla hyvä mies, isä?”

Kirjan kapinallinen on Frances, joka soittaa itse oman elämänsä tahdit. Näkee ja kokee liian varhain liian paljon. Hänessä virtaa öisen puron vesi ja palaa tuli, joka on päättänyt polttaa. Luolamieli ja unenrihmastot kutovat verkkojaan, kunnes...Äiti Materia kuolee, Kathleen kuolee, tulee uusi lapsi Lily, jolle Frances kuiskailee arabiaksi lohduttaen sekä paljastaen, sillä Frances on päättänyt tahtonsa avulla ojentaa purosta totuuden Lilylle ja näin saada puron satamaan hänestä pois.

Armon yötä voi lukea laadukkaana lukuromaanina, jossa  voi tarkkailla paitsi Piperin perheen jäseniä myös kylän muita ihmisiä juutalaisesta Luvovitzin perheestä tummaan Teresa Tayloriin, joka on rikkaan Mahmoudin perheen palvelija. New Yorkissa tapaamme Rosen, joka toimii Kathleenin säestäjänä kohtalokkain seurauksin...James Piper on kirjan sinnikäs menestyjä, vaan kuka tietää hinnan?,  kuka arvais huomisen? Frances...

Olisin halunnut lukea ensin Armon yön ja sitten vasta Linnuntietä, mutta näin se nyt meni. Hyvä! Sain löytää polut, joilla Ann-Marie McDonald kasvoi Linnuntiehen. Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa ja Oiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.

*****

Francesille♥


Kirjasta on mm. Hannele Puhtimäki sanonut näin: Armon yössä vaikuttaa sen uskomaton, yhtä aikaa kaunis ja rujo kuvaus ihmisyydestä ja inhimillisyydestä kaikessa laajuudessaan ja moniulotteisuudessaan.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2015...ja sijoitukset!

Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2015 parhaat kirjat. Itse osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä ei päässyt mukaan, sillä se olikin ilmestynyt jo vuonna 2014.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:


Laura Lindstedt: Oneiron     3


Katja Kettu: Yöperhonen     2


Antti Tuomainen: Kaivos     1

Tulos: Oneiron voitti, Kudottujen kujien kaupunki tuli toiseksi ja Yöperhonen kolmanneksi.

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:


John Williams: Stoner     3


Audrey Magee: Sopimus     2


Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe     1

Tulos: Minun rivini!

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:


Riitta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cavén     3


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli     2


René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan     1

Tulos: Naparetki - Minun rakkaustarinani voitti, Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen tuli toiseksi ja kolmanneksi tuli Islantilainen voittaa aina.

Kategoriat ja tämän vuoden emäntäblogit ovat: Blogistanian Finlandia  Blogistanian Globalia  Blogistanian Tieto sekä Blogistanian Kuopus  Itse jätin Kuopuksen väliin, sillä olen lukenut niin vähän lastenkirjallisuutta vuonna 2015.

Viime vuoden äänestys

Leena Lumi

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli


”Tyttö on tumma, tyyypillisen tattarin näköinen. Hänen henkinen rakenteensakin vastaa tyypillistä tattaria: tytön katse on välttelevä, hän on epäluotettava ja pelkurimainen.” Näin vuonna 1943 kuvattiin viranomaisten raportissa 17-vuotiasta tyttöä, joka piti steriloida. Tytön kerrottiin olevan ”tattare.”

Tapio Tammisen teos Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015) on karua luettavaa naapurimaastamme, mutta myös siitä epäinhimillisyydestä, jonka vallassa me täällä maan päällä vaellamme. Monet vaativat susia tapettaviksi petoina tajuamatta, että eläin ei ole paha, ihminen on luomakunnan ainoa peto: tietoisesti paha.

En yhtään ihmettele, että Tammisen kirja voitti Tieto-Finlandian 2015, sillä niin laajasti hän käsittelee vaikeaa  aihettaan, niin hyvin pitää sen kasassa ja niin taitavasti tuo esiin pieniäkin tapahtumia, joilla on ollut suuria vaikutuksia vaikka siihen, miksi juutalaisia vainonnut ja heidän kärsimykseltään sydämensä sulkenut  Ruotsi yllättäen käänsi kelkkansa juutalaiskysymyksessä 1943. Yksi syy tietysti oli se, että Saksa oli miehittänyt Norjan ja Tanskan, jolloin noista maista pakeni juutalaisia Ruotsiin. Norjan juutalaismäärä ei vielä herättänyt ruotsalaisia, mutta 7 700 Tanskasta tullutta juutalaista herätti jo ruotsalaisen ministerin radiossa toivottamaan juutalaiset tervetulleeksi maahan. Asiaan saattoi vaikuttaa rintamatilanne, jossa Saksa oli kokenut raskaita tappioita. Myös naapurimaiden ahdinko alkoi pelottaa. Samaan aikaan holokaustista alkoi kulkea huhuja ja sitten tapahtui eräs kohtaaminen:

Ratkaisevana yksityiskohtana tässä on pidetty Gösta Engzellin asenteiden muuttumista pakolaisia kohtaan. Maahanmuuton johtavana viranomaisena Engzell sai kuulla ruotsalaisen Göran von Otterin kertomuksen puolalaisen kuolemanleirin tapahtumista. Von Otter oli matkannut yöjunassa Varsovasta Berliiniin elokuussa 1942. Junassa matkusti myös Belzecin kuolemanleirillä vieraillut SS-upseeri Kurt Gerstein, joka pyysi päästä von Otterin puheille kuultuaan, että tämä oli ruotsalainen diplomaatti. Gerstein kertoi von Otterille yksityiskohtaisesti kuolemanleirin kauheuksista ja pyysi tätä välittämään hänen kertomuksensa muulle maailmalle. Von Otterin kautta upseerin kokemukset päätyivät Gösta Engzellille.

Paljon tätä ennen oli kuitenkin tapahtunut jo jotain sellaista, jonka perusteella juuri ruotsalaiset olettivat olevansa arjalaisempia kuin ketkään muut maailmassa.  Koska heillä ei ollut omaa Kalevalaansa, he omaksuivat kuin huomaamatta islantilaisen Edda -runoelman omakseen.  Eddan oli alunperin koonnut islantilainen Snorri Sturluson (n. 1179-1241). Tästä jumaltarustosta sekä Skandinavian mytologisesta historiasta syntyi Odin, joka oli sodan ja taistelun jumala ja ihan ylivertainen, germaanien johtava jumala. Kun tähän kaikkeen vielä sekoitetaan viikingit ja se myöhempi tapahtuma, että Ruotsi menetti Suomen, saamme tulokseksi kansan, josta tuli rotupuhtauden edelläkävijä, maa joka päätti laatia lait, joilla ruotsalainen perimä pidetään puhtaana. Maa haluttiin monin keinoin, joista vain yksi oli pakkosterilisaatiot, vapauttaa epätoivotuista yksilöistä, joita usein epämääräisesti kutsuttiin tattareiksi. Syyksi pakkosteriloinnille riitti vaikka vakava mielisairaus, heikkomielisyys tai huono geeniperimä. Myöhemmin myös irtolaisuus ja muut sosiaaliset syyt riittivät sterilointiin. Tällöin aloitettiin myös kallojen muotojen mittaukset ja muodon tarkistukset. Vaaleus oli valttia, tummuus ei. Silmien piti mieluusti olla siniset.  Myöhemmin myös fyysiset sairaudet riittivät pakkosterilointiin. Sopii ihmetellä ja kiittää, että tässä asiassa Norja, Tanska ja Suomi seurasivat mukana tosi vähäisessä määrin. Ruotsissa riitti innokkaita nationalismin lietsojia ja jopa Tomten –runon kirjoittaja, runoilija, kirjailija ja lehtimies Viktor Rydbergin mukaan hänen kotimaansa oli arjalaisen rodun alkuperäinen tyyssija. Rydberg kertoo kirjassaan Himlens blå, kuinka hänet vihittiin ruotsalaisuuteen, arjalaisen veren puhtauteen. Kaiken kaikkiaan koko tuo aika kesti aina vuoteen 1975, jolloin tehtiin viimeinen pakkosterilointi. Koko asia on järkyttävä, mutta sekin huojuttaa, että steriloiduista oli naisia noin 90 prosenttia, mikä on outoa siinä valossa, että miehille kyseinen toimenpide olisi ollut paljon helpompi tehdä. No, päättäjät ja lääkärit olivat pääosin miehiä.

Äärinationalismi ei ole hävinnyt Ruotsista mihinkään, sen Tamminen todistaa hyvin. Ja ovathan äärioikeiston puolueet naapurimaassamme ihan suorastaan salonkikelpoisia, vaikkapa nyt Rikspartiet. ’90-luvulta on tunnettu valkoiseen ideologiaan erikoistunut lehti Nordland, jonka yhdeksi avustajaksi on kerrottu 190 vuoden tuomiota Yhdysvalloissa istuva David Lane. Ilmeisesti valkoisen rodun ylivaltaa ajavien ei tarvitse olla kunniallisia ja kunnollisia kansalaisia.

Kun äärinationalismi tuodaan tähän päivään se saa muukailaisvihamielisiä piirteitä. Ne jotka nyt vainoavat tänne sotaa pakoon tulleita ja avostelevat etenkin sitä, että maahanmuuttajista suurin osa on miehiä, ovat unohtaneet, että pohjoismaista on aina lähdetty muualle paremman leivän toivossa eli hakemaan parempaa elintasoa, ei vainoja pakoon. Esimerkiksi Ruotsi oli hyvin pitkään maastamuuttajien maa, sillä lähes 1,5 miljoonaa ruotsalaista lähti etsimään parempaa elämää ulkomailta. Ja muuttaneista suurin osa oli juuri miehiä.
   
Noin yleisesti ottaen luin Tammisen kirjaa henkilönä, jota on aina kiinnostanut kansallissosialismi ja juutalaisten kohtalo. Tässä oli siis minulla paljon tuttuakin, mutta myös uutta, sillä Tamminen marsittaa esiin kuvia, tilastoja ja osin sellaista, että kaikki alkoi tuntua ihan uskomattomalta. Ei niinkö, etten uskosi, mutta  Hitlerin papitar Savitri Devi, jonka oma äiti oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä juutalaisten puolesta, tuntuu ihan jonkun seikkailukirjan henkilöltä reissatesaan maasta maahan, pitäessään palopuheitaan ja etenkin jatkaessaan vielä kolmannen valtakunnan kaaduttua tarkoituksenaan perustaa uusi, uljas neljäs valtakunta!

Tamminen siis kirjoittaa kiinnostavasti ja hyvä niin, sillä ei riitä, että tutkii ja tietää, pitää hallita myös tiedon tarjoilu. Kansankodin pimeämpi puoli jakaantuu kuuten osaan: Skandinavia arjalaisuuden kehtona. Eugeniikka kansankodissa, Pohjoismainen mytologia ja germaanien uskonto, Neljännen valtakunnan rakentajat, Islamofobia ja Kansakunta orgaanisena kokonaisuutena. Alaotsikot ovat vaikka Mikä tattarien rotu? Melkein keitä vain saatiin tattarimääritelmän alle, jos oli tumma, sen jälkeen tuli lisämääreitä: kavala, ahne seksuaalisesti kyltymätön, tyhmä, ovela,älykäs, lyhyt...Oma lukunsa ovat avioitumislait, joissa piti osoittaa tulevan puolison arjalaisuus, rodullinen puhtaus.

Sopii ihmetellä, miksi eugeniikka tuli esiin vasta vuonna 1998 Dagens Nyheterin laajan artikkelin myötä. Historian professori Stig Ekmanin mukaan ruotsalaiselle yhteiskunnalle on leimallista salailun kulttuuri. Jos Ruotsi vaikeni niin Savitri Devi ei. Hän kipuili aikansa äitinsä tekoja Ranskan vastarintaliikkeessä ja ihmetteli, miten tämä saattoi sääliä juutalaisia, mutta löysihän hän riittävän syyn antaa äidilleen anteeksi:

”Äitihän on antanut minulle viikinkivereni. Hän on Pohjois-Tanskan Juutinmaan viikinkien perillinen. Äitini on kertonut, että hänen esi-isänsä tulivat Englantiin 900-luvulla. He eivät olleet kristittyjä, vaan Odinin ja Thorin palvojia. Ja minussa virtaa heidän verensä.”


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mari a ja Suketus

Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.

Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen.

Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomitut toistamaan sitä.

- George Santyana -

perjantai 8. tammikuuta 2016

Let it snow...eli kuvamuistoja lumisista talvista

Lumen ikävässä tässä nyt päätin ilman mitään suunnitelmia vain poimia tänne muutamia lumisia kuvia. Näistä ensimmäiseen liittyy hauska, pieni tarina. Kun julkaisin tämän kuvan jouluruususta, sain eräältä keskisuomalaiselta rouvalta kysymyksen, että saako hän tehdä siitä heidän joulukorttinsa. Minä vastasin kyllä ja nauroimme, sillä meillä oli sama joulukorttikuva. Kun rouva oli korttinsa tehnyt, hän lähetti yhden meille ja nyt näin miten tehdään upea kortti: Kaksiosainen ja sellainen ylikiiltävä kuva, jossa reunat häivytetty ilman mitään kilikelloja. Kaiken huipuksi ystävällinen henkilö oli painattanut samalle sivulle joulutoivotuksensa kanssa sanat: Jouluruusu foto: Leena Lumi. Yllätyin iloisesti!

Jäätä ja lunta kalliollamme kera punaisten kynttilöiden. Jonkun vuoden joulukortti...

Talvisilta...

Blogini kaksivuotissynttärikuva.

...ja kaksivuotissynttärikakku lumikarpaloilla.

Kollaasi Leena Lumi 4 vuotta.

Jäätaidetta.

Minä ja lumikoiruudet. Olga katselee loukkaantuneena muualle, kun huomioni on Merin Dinassa. Kuva löytyy myös Ilonan kirjasta Talven taikaa

Kaikki huomioni Olgassa...

Akileijat ovat hurmaavia talventöröttäjiä.

Kollaasi 4 vuotta löytyi myös tällainen kuva.

Orava kookospähkinäkakullaan.

Kurtturuusun kiulukat mitä ilmeisemmin kovalla pakkasella kuvattuna.

Punaturkki laulaa lumilaulua...

Oravan lumiomenavarastoa luumupuussa.

Pinkit hanskat ja ensilumi.

Lumionni♥

Jääurut.

Pinkin vartija.

Kiulukat lumessa tammikuun kalpeassa auringossa.


Koska on perjantai on aika miettiä myös ruokailua. Meillä on syöty nyt kalasoppaa, hernekeittoa ja tänään tätä. Huomenna vasta kaupoille ja R. pyysi valmistamaan valkosipuliyrttisilakoita, koska ei ehtinyt niihin asti jouluna. Maistuu muuten kaikkina vuodenaikoina, myös uusien perunoiden kanssa. Lisäksi lettuja mansikoilla ja leffan kera homejuustoja sekä hedelmiä. Lisävinkkejä talviruokailuun saat kirjasta Talven makuja sekä Tammikuun Eevasta, jossa Marjatta Tapiola valmistaa klassikkoruokia: blinejä, lihaseljankaa ja Romanovin mansikoita!


Jaksan aina vain ihailla kurtturuusujen sisukasta kauneutta. Hansaruusu on ihan suosikkini jo tuoksullaankin!


Toinen ihailtava sisupussi on kesälumipisara, joka jaksoi viime keväänä kantaa märkää lunta monta päivää ja sen jälkeen jatkoi kukintaansa kuin ei mitään.


"Snegorotshka!", huudahtaa tästä kuvasta venäjäntaitoinen ystäväni.


Suuriruhtinatar Olga ja puolet hänen hoviväestään. Erään vuoden joulukortti...Let it snow!



"Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia."

- Mirkka Rekola -
Runot 1054-1978 (WSOY 1979)


Leena Lumi

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kevään 2016 kirjasatoa kohti pakkasen paukkuessa!


En helpostikaan ala luettelemaan niitä kirjoja, joita aion lukea, sillä mieli saattaa muuttua, kirja ei vedäkään tai mikä yleisintä, en nykyään enää tiedä kovastikaan etukäteen mitä aion lukea, sillä kun kaksi suurinta kustantamoa siirtyi paperisista katalogeista nettiin, olen ollut vähän pihalla. Alla oleva on vain suuntaa antavaa kevään lukemistoani, ei kiveen hakattua. Otan myös pitkin matkaa vinkkejä sekä kustantajilta, lukijoiltani että etenkin muilta kirjabloggaajilta. Valitan kustantajia, jotka puuttuvat tältä listalta, mutta harvoin tulee vuotta että en lukisi melkein kaikilta jotain viimeistään syyskaudella. Nyt keväällä olen jälleen huomioinut monet puutarhailua harrastavat lukijani ja myös keittiön puolella on luvassa herkuttelua.

WSOY:n keväästä ajattelin lukea ainakin:

Tommi Kinnunen: Lopotti

Anthony Doerr: Davidin uni

Tammelta:

John Irving: Ihmeiden tie

Colm Tóibín: Nora Webester

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Atenalta:

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Docendolta:

Katja Lahti, Minna Sukuvaara: Kodin sisustussuunnittelun käsikirja

Ilona Pietiläinen: Mansikkapaikka. Kauneimmat kesäiset piilopaikat

Linda Pietilä: Rakas puolivilli puutarha. Kesähetkiä ja kukkakuumetta

Gummerukselta:

Pirjo Rissanen: Paju pieni

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Marceline-Ivens ja Judith Perrignon: Isä, et koskaan palannut

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Karistolta:

Marja-Leena Virtanen: Verho

Helena Lylyharju&Kari Martiala: Parasta kalasta

Johnny Knigalta:

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista


Otavalta:

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle!

Avaimelta:

Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä

Katja Jalkanen&Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon

Minervalta:

Peter James: Rikoksen merkit

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

Miriam Gebhart: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Bella Linde&Lena Granefelt: Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha

Shawna Coronado: Viherseinät. Uutta ilmettä puutarhaan

Tiia Koskimies: Parhaat piiraat. 50 suolaista ja makeaa herkkua kotikeittiöstä

Bazarilta:

John Williams: Butcher's Crossing

Kustantamo S&S:ltä:

Erica Jong: Elä ja uneksi


Outo, ajan katoava virta...Ensi viikolla kirjaboggaajat äänestävät jo Blogistaniassa viime vuoden parhaimmat kirjat. Aika tarkkaan aion nyt uppoutua noin kuusisataasivuiseen Ann-Maria MacDonaldin Armon yöhön, sillä sain Linnuntiestä sellaisen lukuhurmion, että haluan lukea myös kirjailijan esikoisen eli 'mistä hän oikein tulee, mistä on tehty Linnuntien kirjoittaja?' Näin kävi viime vuonna Jean Rhysin Kvartetin ja Huomenta, keskiyö kanssa ja sitä edellisenä Jayne Anne Phillipsin kanssa, jolta olenkin lukenut jo useampia teoksia, mutta Suojeluksella aloitin. Joistain kirjailijoista vain tulee 'omia kirjailijoita'.

Pidellään pakkasia, muistetaan pikkulintujamme monipuolisella eri lajit huomioivalla tarjoilulla, sytytetään kynttilöitä jo aamiaispöytään ja luetaan oikein nautinnolla lämpimien huopien alla kaakaomuki vieressä höyryämässä...talvi.

Love
Leena Lumi

ensimmäinen ja toinen kuva Pinterest
keskimmäinen kuva Riitta Konttisen kirjasta Taiteilijatoveruutta, Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896

tiistai 5. tammikuuta 2016

Kolmas ja viimeinen


En halua pelkooni kohmettua,
    paras kutsua Bachin Chaconnea
         ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
         mutta kahdeskymmenes vuosisata
              hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
         jolle salaisuus oli lahjoitettu
              ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
         matkalla luokseni Fontankan taloon
                 juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
               hän muistaa kynttilänvalon
                     ja vaahteran ikkunan takana,
                           runoelmani kuolemanlennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
         ei rukousta, ei sormustaan -
              hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ja Mimi kertoo tarinan: ”Olipa kerran pieni acadilainen sairanhoitaja, jonka nimi oli Mimi, ja nuori komea ilmavoimien upseeri, jonka nimi oli Jack...”

Ann-Marie MacDonaldin teos Linnuntietä (The Way the Crown Flies, Tammi 2004, suomennos Kaijamari Sivill) on lukemistani tarinoista yksi pakahduttavimmista. Luin kirjan joulun verkkaisina välipäivinä lukijani Tarun suosituksesta. Luen mieluusti välillä muutakin kuin uutuuksia, joten tartuin kirjaan odottaen keskihyvää tarinaa yli 800 sivun verran. Olin valmistautunut romantiikkaan, siihen kudottuun rikokseen sekä lapsikertojaan Madeleineen. Olin valmis kohtaamaan vääryyttä, petosta, valehtelua, verta...Kukaan ei kuitenkaan varoittanut minua niistä tunnemyrskyistä, joihin tietyt maisemat, paikannimet, täydelliset isät, rikotut pikkutytöt, särjetyt nuoret miehet, keltaiset perhoset, painajaisunten labyrintit, aikuisten sokeus, eläinten silmät, loputtomat kilometrit pitkin itärannikkoa, sitten taas uusi koti kaikkien muiden jälkeen ja lopulta siitäkin tulee taas koti...kaikki asettuu paikoilleen, on gemütlich, minut vie. Saksasta tulee yhtä kaunis kieli kuin on nainen kaunis yllään miesten paita ja Mimi laulaa ”Bei mir bist du schön...”, mutta vasta sen jälkeen kun he ovat tanssineet ”Unforgottable, that’s what you are...”

McCarthyn perhe on palaamassa komennukselta Saksasta. Isä Jack on ilmavoimien eversti ja Mimi on tietenkin kaiken järjestyksessä pitävä kotirouva, joka tuntee armeijan vaimonormit. Koti tehokkaasti sinne, missä on seuraava kohde, nopea, mutta kodikas asettuminen. Miehen paras on perheen paras, mikä McCarthyn perheessä on helppoa, sillä Jack ja Mimi ovat vieläkin Saksasta kaksi lasta mukanaan palatessaan hullunrakastuneita toisiinsa. Jack tuntee, että Mimi on hänen kotinsa ja Mimi saa tuskin pidettyään itseään irti komeasta, palvovasta miehestään. Mukanaan heillä on autossaan paitsi lapset, muistonsa Saksan vuosilta, alpit, herkut, monet ystävät, paljon saksan kieltä. On ’60-luvun alku ja satu on kuin alkamassa ja lentäjälle edes taivas ei ole kattona: He ovat päättäneet tehdä kaiken oikein, he ovat päättäneet saavuttaa paljon. Varjona seuraa kuitenkin kylmä sota, avaruuden valloituskilpa, taistelu kuusta, kertomus raketeista ja eräs tarina Hamelnista, vanha satu:

Rampa, niin kuin lapsi, joka säästyi joutumasta vuoreen kun pillipiipari johdatti lapset pois. Me emme ole maksaneet pillipiiparille ennen kuin olemme kuunnelleet tarinan. Ja hän vie meidän lapsemme yhä vain.

Tapahtumia ilman muistia. Luita ilman lihaa. Puolikas tarina – kuin tyhjään peiliin tuijottavat kasvot, kuin ihminen ilman varjoa.

Mitä varjot tekevät? Ne tavoittavat.

Hiljainen kanadalainen varuskunta Centralia ottaa sisään asettuvan McCarthyn perheen kotoisasti vastaan. Perhe asettuu ja kahdeksanvuotiaasta Madeleinesta tulee tarinan kertoja. Siinä, missä aina epäilen lapsikertojia, löysin Madeleinesta heti Joyce Carolyn Oatesin Sisareni,rakkaani Skylerin vertaisen kertojan. Hän on tarkka havannoija ja huomaa pienetkin yksityiskohdat, vaistoaa tunnelmat, näkee varjon pilkesilmissä, mutta hän on vain lapsi ja ennen kaikkea hän on isänsä tytär...Maman palvoo isoveljeä Mikea ja puhuu tämän kanssa ranskaa, Madeleine puolestaan tuskin jaksaa odottaa, että olisi jo ilta ja papa tulisi peittelemään hänet.  Papa kuuuntelee kuitenkin ehkä Kennedyn puhetta maailman pisimmästä aseettomasta rajasta...ei, nyt on jo menossa Kuuban kriisi ja vanhempien huomio on täysin kiinni sekä Kanadan että Yhdysvaltojen suunnitelmissa. Jack saattaa olla myös ajatuksissaan ja katua, että lähti mukaan korkean luokan poliittisiin salaisuuksiin, joista hän haluaisi eroon keinolla millä hyvänsä, mutta aika kuluu ja kohta on Oktoberfest –tanssiaiset upseerikerholla, Mimi näyttää niin houkuttavalta tirolilaispuvussaan, joka maksoi omaisuuden Garmischissa ja

”Aimees-tu cette couleur, Michel?”

“Très chic”, Mike sanoo.

“Sehr schön”, sanoo Madeleine, ja Mimi halaa häntä.

Kukaan ei nyt ehdi huomata kuka on poissa. Kohta ovat grillijuhlat ja sitten...Missä istuvat varikset ja katsovat kangasta, jossa on keltaisia perhosia ja kankaan alla? Missä alkaa vääryys? Kerro Jack, missä se alkaa? Jack...

Olen nyt lukenut Ann-Marie MacDonaldilta ensimmäisen kirjan ja Armon yö, hänen esikoisensa on jo tulossa. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt 1958 Baden-Badenissa, jossa  Kanadan ilmavoimilla oli tukikohta. Sen jälkeen kirjailija on asunut monissa Kanadan kaupungeissa. Linnuntietä on niin täydellinen teos, että jos tämä ei olisi lukuvuoteni ensimmäinen kirja, sanoisin, että tässä on lukuvuoteni 2016 paras tarina. Ajattelen silti niin, sillä MacDonaldilla on juuri se, mitä ihailen: Tarina kasvaa hänen kertoessaan, hän osaa kasvattaa uhkaa ja kuljettaa samalla mukana kontrasteja, joiden takia piina ei kasva Sisareni, rakkaani mittoihin, vaan liikumme jossain Suojeluksen hengityksessä, sillä sama surumielinen usva lopulta muokkaa kirjan henkilöiden kohtalot ja sen mitä heistä tulee. Madeleine tietää jo teininä, että hänestä tulee koomikko ja kun hänen draamaopettajansa Aida toteaa hänelle: ”Nauru kuplii kyynelten lähteistä, enkelini, ja sinun lähteesi pohjalla on verta”, minulle valaistui, että olen löytänyt uuden Phillipsini! Mutta palvon paitsi draamaa ja sen rakentamista, myös oikeaa tempoa ja kieltä joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Lukekaa, eläkää, maistakaa tätä:

Aamu on kaukainen maa, jonne pääsee vain yön kautta, eikä Sharon...

Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä...Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin...Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?

Linnuntietä on kirjoitettu tähtiin. Tähdet putoavat alas helähtäen soittaen tarinaa rikoksesta ja rakkaudesta, vääryydestä ja valosta, kaikesta mikä on meille annettu ja kaikesta mikä on otettu meiltä pois. Poissa ovat äänet, tuoksut, askeleet, nauru, eräs vilkutus...Talot katsovat tyhjin silmin ja olisimme aivan lohduttomia ellei loistava kertojamme tarjoaisi meille yhtenäisen juonen lohtua, tarinaa joka saa meidät näkemään keltaiset perhoset ilmassa juuri ennen kuin lennämme tähtiin.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa,  Susa/Tunteella ja järjellä,  Kirsi/Kirsin kirjanurkka, Maria/ Sinisen linnan kirjasto  Luetut, lukemattomat  Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Maisku/Täysien sivujen nautinto Kirjapolkuni  ja Kirjoihin kadonnut

torstai 31. joulukuuta 2015

Lupaan kautta tähtien ja täysikuun, että vuonna 2016...


Lupaan kautta tähtien ja täysikuun, että vuonna 2016:

♥unelmoin enemmän

♥lupaan unohtaa pahimman painajaiseni: elämäni ei riitä kaikkien kirjojen lukemiseen

♥kävelen enemmän samalla ihmetellen, miksi kävelin Salzburgissa 20 kilometriä viidessä päivässä sitä huomaamatta, kun täällä paratiisisaarella olen alkanut selvästi keksiä tekosyitä Olgan lähdön jälkeen...

♥järjestän ja pidän järjestyksessä vaatakaappini ettei Lumimies traumatisoidu enempää

♥lupaan vähemmän tavaroita, enemmän elämyksiä


♥nukun enemmän

♥olen läsnä enemmän

♥hankin HBOn, jos The Affair ilmestyy sinne kolmannella tuotantokaudella

♥lupaan olla luopumatta silmänympäysvoiteesta, joka on sairaan tyyris, mutta tehokas

♥lupaan olla lukematta yli sataa kirjaa vuodessa


♥palaan Wieniin Klimtin, tämän naisen sekä Ephrussin suvun takia

♥tuon blogiini paljon puutarhakirjoja

♥asennutan lisää linnunpönttöjä

♥tuplaan aamiaiseni

♥katson sydämeen, en kilpavarustelun tuloksiin

♥mahdun kolmeen kotelomekkooni kahdeksasta kesäkuussa


♥enemmän iloa, vähemmän inttäjiä

♥en sure sitä, mille en mitään voi

♥enemmän tilaa kuvataiteelle

♥mummoni Amandan poluille

♥hyvästi 8 cm:n korot....nyyyyh


♥roikun kiinni tähdissä vaikka kynnet irtoaisivat

♥muistan edelleen Mika Waltarin 'vapauden, suvaitsevaisuuden, kauniin turhuuden'

♥olen kiitollinen ja myös sanon sen

♥lupaan edelleen saada sinut nauramaan joka päivä

♥uneksin meristä, kevään kukista, kirjosiepon pesinnästä, alpeista, mustarastaan laulusta, pilkkeestä silmissäsi, sukeltamisesta...

♥olen täynnä valoa ja lopulta Valonkantaja, jos elämä suo

Tähtihuimausta♥

Leena Lumi

Englishman in New York