keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Karin Slaughter: Kahlittu


Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut  lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Yhdysvaltalaiskirjailija Karin Slaughterin Kahlittu (The Kept Woman, HarperCrime, suomennos Päivi Paju) jatkaa vahvana suosittua psykologista Will Trent&Sara Linton –sarjaa, niin väkevänä jälleen kerran, että olen putomassa samaan raivoon Angie Polaskia kohtaan, missä Sara Linton velloi Näkymättömässä Lena Adamsin takia. Pakko muistuttaa itselleen, että on lukemassa kirjailijaa, jota en alunperin edes aikonut ikinä lukea! Kauan sitten vakuutin dekkarihullulle ystävälleni, että en ikinä lue niin partakoneen terällä kirjoitettua, mitä on Slaughterin jälki. Never say never! Minusta tuli pakkoluettamisen jälkeen ihan myyty ja se tapahtui Triptyykin jälkeen: Siitä alkoi siirtymä, jossa menetysdekkaristin hahmot tulivat iholle ja kauheat rikokset kulkivat sujuvasti siinä sivussa ja tulin janoiseksi Slaughterista halusin tai en. Nyt vain haluan!

Tuskin kukaan voi kieltää Karin Slaughterin asemaa koko maailman dekkarikuningattarena! Yli 35 miljoonaa myytyä kirjaa ja minä olen ensimmäisenä sanomassa saman kuin The Denver Post Slaughterin trilleristä Yli rajan: ”Slaughterin paras kirja, josta uudet lukijat voivat vaikeuksitta aloittaa.” Edelleen samaa mieltä, sillä Yli rajan kertaa taidokkaasti sekä Grount County –sarjan että Atlanta –sarjan kutoen yhteen Sara Lintonin ja Will Trentin vaiheet piinalla, jossa tarina vierii mielen sisään vereen kastettuna filminauhana...

Uskallan nyt sanoa, että minulle Slaughterin Yli rajan (Fallen) on paras dekkari ikinä! Siinä Georgian etsivätoimiston minikokoinen dynamiittipanos Amanda Wagner sähisee, raivoaa ja huolehtii tavalla, jossa hänen parhaan ystävänsä Evelynin tytär Faith Mitchell  saa kyytiä hallitsemattomasti sikiävänä paksuna diabeetikkona, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä mitään sekä Faithin etsiväpari Will Trent vähä-älyisenä, raivohulluna dyslektikkona. Ja Evelynin yli 80-vuotias naapuri Roz Levy ei olekaan pipareita leipova kiltti mummeli vaan...

Kahlitussa ei ole Kivun jäljet sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjossa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, ei Näkymättömän julman paljastavaa kohdevaloa käännettynä suoraan järkevänä ja hyvänä pitämäämme lastenlääkäri Sara Lintoniin, mutta Kahlitussa on avainromaanin tatuointi, jota ei poisteta edes ihonsiirrolla!

Kahlitun jälkeen tiedän Angie Polaskin maan, sen mistä hän on todella tullut. Tiedän myös, että Angie on Willin krooninen sairaus, vakava sellainen. Tiedän muutakin, jotain joka liittyy Saraan...Loistavan trillerin nimi Kahlittu on mitä osuvin ja upea kirjan kansikin kertoo tarinaa, josta ei liene pääsyä vapauteen, sillä kahleet ovat ihon arvissa, mielen pimeimmissä huoneissa, siinä kaikessa, miksi Polaskin hillittömyys sekä itkettää että raivostuttaa.

Kahlitun murha on erityisen kohtalokas Georgian etsivätoimistolle, sillä hylätyltä rakennustyömaalta löytyy entisen polisiin ruumis ja jäljet alkavat viitata toiseenkin uhriin. Koko tapausvyyhti koskettaa ihan henkilökohtaisesti ja äärimmäisen uhkaavasti Angie Polaskia, jolloin se tietenkin on kuin bensaa liekkeihin Will Trentille, vaikka olemus onkin kuin ikijäätä. Vaarallista sellaista.

Häntä odottamassa oli aina ollut poika, joka odotti häneltä jotain. Poika, joka ikävöi häntä ja joka vihasi häntä. Niin oli ollut niin kauan kuin hän muisti. Kymmenvuotiaana: Dale Harding tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka...Kolmekymmentäneljävuotiaana poliisi, joka...Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

tiistai 22. marraskuuta 2016

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja muriseva märkö


Oliko sinun sänkysi alla mörkö kun olit lapsi? Minulla oli. En pelännyt kummituksia, vaan kerroin hurjimmat kummittelujutut. En pelännyt pimeän varjoja, vaan kuljin niitä kohti, mutta olin varma, että sänkyni alla asui mörkö. Ei tullut mieleenkään ottaa taskulamppua ja alkaa sitä häiritä, oltiin vain hipihiljaa ja luettiin kirjaa, niin mörkökin oli rauhassa.

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja kuvittaja Sari Airola jatkavat ihanaa Typy -sarjaa kirjalla Typy ja muriseva mörkö (Bazar 2016), jossa terhakka Typy kohtaa sänkynsä alla asuvan mörön. Perhe on lähtenyt lomalle merenrantahuvilalle ja Bertta-täti on mukana. Typy on niin innoissaan, että haluaisi jäädä huvilalle iäksi. Hän löytää ihastuttavan lasiverannan omaksi paikakseen piirtää ja rakennella palapeliä ja hoitaa pikkueläimiään. Illalla Typy menee pehmoeläintensä kanssa nukkumaan valitsemaansa huoneeseen, kunnes


on aivan varma, että kaapin alla on mörkö! Loppuyön Typy nukkuukin sitten äidin ja isän välissä. Näin hän tekee muinakin öinä ja päivisin esittää todisteita mörön tempauksista sekä vakuuttaa, että kaapit eivät murise, joten sen on pakko olla mörkö!


Onneksi mukana on topakka Bertta-täti! Muistattehan Bertan kirjasta Typy ja topakka tonttu? Tädillä on tapana olla kovasti napakka, mikä on vain hyvä juttu, sillä nytkin hän keksii heti Typyn vanhempien lähdettyä kahdestaan ulos, että

"Nyt tehdään perusteellinen mörkötarkastus! Tutkitaan koko talo ylhäältä alas. Ja saatpa nähdä, ettei täältä mitään löydy."

Aikansa Bertta-täti huiskii niin pölyjä kuin mörköjä, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Typy kuitenkin näkee mörön ja alkaa tätä sääliä...Lopulta täti lähtee tekemään voileipiä ja Typy seuraa, miten pelokas mörkö piiloutuu sohvatyynyjen turvaan. Bertta-täti katsoo televisiota kunnes nukahtaa istualleen. Vasta silloin


suurelta pölypallolta näyttävä, pelokas mörkö uskaltaa tulla esiin. Mörkö on pelästynyt Bertta-tädin pölyhuiskua ja löytää ainoaksi turvakseen Typyn, jossa roikkuu kiinni.

Kuten kaikissa hyvissä lastenkirjoissa loppu on onnellinen ja hauska:


Mörkö saa pesun ja kuivauksen. Siitä tulee suorastaan salonkikelpoinen ja niinpä arka mörkö saakin tästälähin nukkua isän ja äidin välissä. Typy näkee suloisia unia yksin omassa huoneessaan.

Tämä kirja lähtee minulta joululahjaksi noin Typyn ikäiselle tytölle. Tarina on rohkaiseva ja kuvat ovat Sari Airolan mukaansa tempaisevaa tyyliä. Viimeinen kuva huvilalta on kuin lämmin uni ja senhän näet sitten, jos luet itse tämän kirjan. Ehkä pelkäät mörköjä? Ehkä tunnet pienen tytön tai pojan, joka tarvitsee hieman mörkörohkaisua? Kuka sanoo, että möröt ovat pelottavia? Sitä ei ole ainakaan Typyn mörkö, joten varmaan ne muutkin ovat samaa kilttiä mörkösukua!


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Läpi märän marraskuun kohti puuterilunta kera Blogger Recognition Awardin!


Puuterilumien katoaminen näin aikaisin eli marraskuulla oli miltei väistämätöntä. Ajattelin ihan hyödyntää happiraikasta ilmaan ja lähteä vielä haravoimaan keskipihaa, jossa talviomenapuu on vasta pudottanut lehtensä...

Sunnuntain ilahdutus oli saada Valkoisiahiutaleita -blogilta Blogger Recognitation Award: Kiitos Milla♥ Tunnustus on bloggaajalta toiselle ja vähän kuin sellainen virtuaalihalaus tai lämmin ajatus, joka saapuu luoksesi läpi märän marrassunnuntain. Tarkoitus on jakaa tätä mielenlämpöä kymmenelle muulle bloggaajalle sekä kiitokseksi että kannustukseksi.

Tarkoitus on myös lyhyesti kertoa, mistä bloggaaminen alkoi ja antaa ohjeita uusille bloggajille.


Näin kauniisti Milla minusta:

Olen lukenut Leenan blogia nyt varmaankin pari vuotta. Ja ensimmäisen kerran marraskuussa 2014. Ja juuri siitä Muumilaakson marraskuusta, joka taitaa palata meidän molempien elämiin kerta toisensa jälkeen näihin aikoihin vuodesta. Me molemmat rakastamme kirjoja, jouluruusuja, ja itse joulunodotusta. Ja paljon muuta. Leenan kirjablogi on elämänmakuinen ja ihana: kirjojen lomaan mahtuu niin paljon muutakin.



Mistä kaikki sitten alkoi?

Tämä tarina on kerrottu niin monesti sekä blogissani että muutamassa lehdessä, että lyhyen kaavan kautta kaikki oli jälleen kerran sattumien summaa:

Kuopus lähti kotoa, puutarhan kanssa oli oltu jo lehdissä ja televisiossa, mikä kaikki oli puhdasta vahinkoa joka lähti yhdestä ainoasta kuvasta...Minulle tapahtuu tällaista eli haluan antaa vain pikkusormen, mutta juttu viekin koko elämäni! Olin siis suuntaamassa yliopistolle ja kirjallisuuteen. Lumimies taisi pelästyä palvelusten heikkenevän, vaikka hän itse meni vielä lujaa liike-elämässä. Oli vuoden 2009 ystävänpäivä ja hämäläinen mieheni yllätti minut täysin avaamalla blogin. Mitään muistikuvaa ei ole nimestä, mutta hänen on täytynyt kysyä, että 'jos sinulla joskus olisi blogi, mikä sen nimi voisi olla...tms' ja siitä se sitten lähti. Ensin olin päättänyt tiukasti pysyä vain kirjoissa, mutta miten ihmeessä karjalaisjuurinen nainen siihen pystyisi! Pidin vain tiukan vaarin, että kirjat ovat pääasia, muu on sitten sitä Waltarin kaunista turhuutta ja lukijoille kevennystä. Tiesin kaksi muuta bloggajaa ja molemmat olivat kirjabloggaajia eli Katja/Lumiomena ja Sara Saran kirjoista eli tässä kuvassa havisevat historian siivet:



Tämä kuva on meistä lokakuussa kirjamessuilla otettu ja onhan meillä kollaasissa mukana myös eräs herrakirjailija:


Ach...

Minulla kohtalo tarttui kirjabloggaamiseen vielä niinkin, että istuin kerran räntäsateisena päivänä bussissa harjukaupungista kotisaarelle ja olin kiihkeän kiinni ajatuksissani eli en niin kovasti kaipaa busseissa juttuseuraa...Viereen istui herrahenkilö, joka vain puhui ja puhui, kertoi kaiken, mitä hänelle oli sinä outona päivänä tapahtunut eli plaa, plaa, plaa...Yritin pitää kohteliasta ilmettä yllä, mutta levitoin itseni jollekin muulle tähdelle. Jossain välissä katsoin, että ehkä minunkin pitäisi sanoa vaikka lause tai kaksi ja niin kerroin blogiharrastuksestani. Sieltä se sitten tuli, että 'me alamme heti lähettää sinulle arvostelukappaleita!' Meistä tuli oikein ystävät ja käsittelimme sähköposteissamme monia muitakin aiheita kuin kirjoja. Kustannusherra&Kustannusherra ovat kannustaneet silloinkin, kun olen ollut lopettamassa blogiani, joka todella vie liikaa elämästäni. Haluaisin nyt enemmän aikaa muille asioille, mutta palaan tähän asiaan sitten joskus...Eli tässä sitä nyt ollaan: Kirjojen meressä♥



Bloggamisesta

Ole oma itsesi. Kirjoita kuin kirjoittaisit omaan päiväkirjaasi, jota blogi tavallaan onkin, mutta kannattaa muistaa, että se on julkista: Sanat jotka kirjoitat, luetaan, mutta lukija ei kuule ääntäsi, ei näe ilmeitäsi, joten yritä välttää ylilyöntejä väärinymmärrysten välttämiseksi. Kun niitä joskus kuitenkin syntyy, älä jää inttämään, vaan jatka kauniisti matkaa. Vastaa aina kommentteihin ja käy muiden blogeissa.Yritä säilyttää bloggaamisen ilo. Se kantaa sillonkin kun väsyttää. Älä anna bloggaamisen viedä koko elämääsi, vaan pidä lujasti kii myös elämäsi muista kivoista asioista.



Ne 10 blogia

Katja/Lumiomena, jossa saan just minulle sopivia kirjavinkkejä, eikä vain uutuuksista, jossa saan katsella lumoavia kuvia, jossa voin olla minä ja jättää hyvin väliin esitellyn kirjan, josta en itse niin välitä...Jaamme rakkauden koiriin, kirjoihin, lumeen, jouluun...

Sara/Saran kirjat, jossa tulen aina yllätetyksi! Sara, tyttökirjoista kirjoittava bloggaaja pitää tosi paljon myös dekkareista ja...Uskon, että kun hän saapuu ensi suvena meille, tulen jollakin tavoin taas yllätetyksi:)

Saila/Sailan saaripalsta, jossa saan ihmetellä mitä kiehtovimpia ja meren saaressa pärjääviä kasvilajeja, sekä Sailan ihastuttavia käsitöitä ja montaa muuta Ransu-kissasta Mustiin.

Kaisa Reetta -kirjablogi, jossa saan lukea tyylikkäitä kirja-arvioita, jossa näen tyylikkäitä kuvia sekä saan Kaisa Reetan kanssa jakaa myös privaatisti kasvikokemuksiamme. Jos blogistaniassa jaettaisiin kohteliaisuus ja muiden huomioon ottaminen -tunnustus, sen saisi takuulla juuri Kaisa Reetta!

Maiju/Pinkit korkokengät, jossa nykyään luen enemmän muusta kuin meikeistä. Maiju käsittelee aiheita, joita jotkut jopa karttavat. Hänen blogissaan on alkanut olla elämän rosoa ja kipua, joka voi kohdata meistä kenet vain, mutta kaikessa positiivinen peräksiantamattomuuden kosketus.

Mai/Kirjasähkökäyrä, jonka kanssa selvästi jaamme paljon samanlaista tunneilmastoa. Tiedän jo etukäteen, mistä kirjoista hän pitää ja mistä ei. Varmaan myös toisin päin. Minusta myös tuntuu, että hänellä on suuri empatiakyky kärsiviä kohtaan. Tavallaan tajusin Main, kun olimme lukeneet Sadie Jonesin Kotiinpaluun...Ja Mai, hän muistaa minua silloinkin, kun vellon luku- tai kirjoitusjumissa eli se voi olla vaikka: "Hyvää viikonloppua Leena!"

Anun puutarhassa käyn suoraan sanottuna vajoamassa transsiin upeista puutarhakuvista!Olen nähnyt siellä mm. niin upean helmiorapihlajan kuvan, että sytyin tuleen ja istutin noita kauniita pikkupuita heti kaksi.

Minttulin kuvailuja -blogissa näen koskettavia kuvia etenkin linnuista, mutta myös vaikka lukin seitistä ja kuutamoista. Onpa siellä herkkujakin ollut tarjolla...

Lukuneuvoja -kirjablogi, jonka haluan palkita varsin uutena (?), raikkaana blogina. Tässä kyllä komppaan myös sitä, että pidämme aika paljon samoista kirjoista, mutta sehän ei ole kiellettyä...

Birgitta/Skool ja kulaus -blogista, jossa käyn ihmettelemässä monenlaista...Birgitta pitäisi kokea livesti, sillä viimeksi nauroin hänen kanssaan kirjamessuilla vatsalihakseni kipeiksi. Taidamme jakaa saman huumorin, mutta myös intorvertteinä ymmärrämme toistemme tarpeen saada pitää luolanainen aikaa. Meillä on jopa salainen koodisana...ja se alkaa näin Idän...:)



Lopuksi vielä lyhyesti Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.



Muumilaakson marraskuusta sain idean: Mehän voisimme kaikki olla yhdessä puu, joka kantaa tähtiä, valona muille:




Alkoi pyryttää kunnolla. Muumilaakso kääriytyi valkeaan peittoon. Ruttuvaari lähti talviunille. Me jotka jäimme jäljelle, aloimme miettiä, miten paljon mukavampaa olisi kaikki, jos se olisi kuin Muumilaaksossa. Homssu lähti vielä puutarhaan katsomaan lasipalloa, mutta me muut katsoimme ylös taivaalle, joka kipinöi talvitähtien timanttimerenä. Olipa niistä osa tipahtanut koristamaan lehdetöntä talvipuutakin. Selvähän se, että muumiperheen puutarhassa välkehtii tähtienkantajapuu!

♥:lla Leena Lumi

lauantai 19. marraskuuta 2016

Sydän kaikista olennoista yksinäisin a dieu a dieu a dieu...


Sydän
kaikista olennoista yksinäisin
a dieu a dieu a dieu
se tikittää
kuolema
on ainoa mikä todistaa että me elämme
a dieu a dieu a dieu

- Pentti Saarikoski -
kuva Hannele Salmela

torstai 17. marraskuuta 2016

Kolme asiaa -puutarhahaaste


Vastaan Ullan puutarhahaasteeseen Kolme asiaa...Kiitos Ulla! Kuten tiedättekin kesäni oli välisarjan kesä, joten puutarha sai olla pari kuukautta omillaan, kunnes syyskuussa jo vähän pääsin tekemään ja silloin päätin, että sittenkin istutan niitä sipulikukkia. Tuo päätös oli rooli, jossa naisella oli tulevaisuus...Olen ottanut valtutuuksia vastata nyt sen mukaan, miltä tuntuu eli löysin enemmän kuin kolme ilahdusta, joten:

Kolme + kaksi asiaa, jotka ilahduttivat minua kesässäni:


Jaksan joka vuosi ilahtua scillloista yhtä lapsekkaan onnellisena. Ne olivat vain lisääntyneet siinä missä moni muu oli kärsinyt tämän vuoden tammikuun pakkasviikoista.


Japanilaiseen rinteeseemme oli ilmestynyt valkoista scillaa, vaikka sinne on istutettu vain sinistä. Vaikka minkä väristä, mutta ei valkoista on istutettu muualle, mutta tämä lienee albino, vaan niitä oli aika paljon...onneksi.


Moskovan kaunotar, puolivarjosta muutama vuosi sitten aurinkorinteeseen siirretty, antoi vihdoinkin parastaan: Olen niin onnellinen!!! Hän on antanut anteeksi. Tämä daami tietää, minne hän kuuluu: Primadonnan paikalle, kaikkien nähtäväksi ja ihailtavaksi!


Helmiorapihlaja kaunehin on...Joka ilta kesäkuun alusta kävin tutkailemassahelmiorapihlajiani. Olin varma, että tammikuu vei kukinnan, mutta mitä vielä: Ne vain myöhästyivät, nämä ihanat vaaleanpunaiset somattaret!


Akileijat yllättävät minut aina vain! Yli kolmekymmentä vuotta tätä puutarhaa ja monet värit on koettu, mutta kuin toivonkukkana tämä erityinen puski ikivanhan kukkapenkin iiristen rakosista kohti elämää: Olen niin vaikuttunut ja onnellinen♥

Kolme asiaa, joista en pitänyt viime kesänä, liittyvät kaikki tammikuuhun, jolloin meillä oli kolme viikkoa -30 astetta ja ilman lunta. Lumettomuus oli asiassa pahinta, sillä monet kasvit (ja eläimet) kestävät kovin kylmääkin, mutta pitää saada lumen suoja. Ja vielä se lisäasia eli syksyt ovat alkaneet olla todella kuivia: Jouduimme kastelemaan syyskuulta alkanen nuoria lehtikuusia, hemlokkia, rautatieomenapuuta, nuorta luumupuuta ja montaa, montaa muuta.


Tammikuu vei sekä särkyneet sydämet että syysleimut.


Tammikuu tuhosi suhteeni revontuliatsaleaan Mandarin Lights eli vaihdoin atsaleasuosikkiani. Atsaleamenetykset kirpaisivat erityisen paljon, sillä olen oikein päättänyt saada puutarhaamme matalan pensaan kukkivaa vyöhykettä ja valintani on atsalea.


Tulppaanit olivat myös pettymys eli tämä kerrottu, ihana oranssi kukki vain muutamin kukin enää...Tuttu puutarhuri samalta saarelta oli menettänyt kaikki leimukukat ja samoin tulppaanit. Hänen mielestään nämä koreammat tulppaanit pitää alkaa ottaa leikkokukkina eli ne kukkivat upeasti vain yhden kevätkesän.

Kolme + pari asiaa, jotka sain aikaiseksi, vaikka kolme kuukautta menikin toipuessa leikkauksesta, olivat


projekti 'muuta nurmikot kukkaniityiksi' eteni vauhdilla. Lemmikit antoivat parastaan ympäri puutarhan, mutta ne ovat näyttävimmät tässä etupihan suuressa ryhmässä mongolianvaahterametsikössä.


Luna esittelee: Nurmikosta kukkaniityksi


Sain atsaleakohtauksen! Raivasin yhden ikivanhan kukkapenkin päädyn Ruususen unelle, joka kukkii siten suuriruhtinatar Olgan haudan yläpuolella. Ostin lisää suosikkiatsaleaani, jonka


nimi on Northern Hi-Lights. Sen kukat tuoksuvat jumalaisesti ja siinä on mahtava ruskaväri!Sitten menin noutamaan sitä vähän lisää ja kun sitä ei ollut ostin tilalle jonkun muun valkoisen ja sen nimi on puistoatsalea Illusia. Ainakin pehko on komea ja ensi kevät sitten näyttää, miten hän onnistuu minua viehättämään.


Lyhtykoisoja istutin lisää, sillä ainakaan meillä ne eivät mitenkään hurjasti leviä.


Lisäksi halusin istuttaa kevääksi jotain odotettavaa, joten maahan meni punavalkoisia tulppaaneita ja ziljoona scillaa lisää. Istutimme myös rautatieomenapuun, sain korvattua leimut ja särkyneet sydämet eli puutarhassa kaikki nyt mallillaan!

Kolme +1 asiaa puutarhassa, jotka saavat minut rentoutumaan

sade, haapojen havina, linnunlaulu, kevätpuromme solina

Tämän haasteen saa ottaa vastaan kuka haluaa♥

Nyt kaupoille, sillä huomenna saamme vieraan viikonlopun yli. Mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Fragile

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

I, Daniel Blake: syvältä riipaisevaa realismia


Eilen illalla ajoimme kotisaareltamme 'oikeisiin' elokuviin katsomaan ohjaaja Ken Loachin brittidraamaa I, Daniel Blake. Olen koukussa brittiläisten tapaan kuvata vaikkapa poliisisarjoja, sillä niissä poliisit eivät juokse rikollista kiinni korkokengissä ja kauneussalonkimeikissä, vaan ovat todellisia. Hyvä esimerkki tästä on sarja Scott&Bailey, jonka uudet, neljännen tuotantokauden jaksot ovat alkaneet 7.11!

En kiinnostunut I, Daniel Blake elokuvasta sen tähden, että se voitti keväällä Canneissa Kultaisen palmun, vaan siksi, että se käsittelee päivänpolttavaa ja meitä kaikkia koskettavaa asiaa: Selviytymistä maailmassa, joka elää verkossa. Saan usein kuulla äidiltäni, miten vaikeaa on se ja se asia hoitaa, kun ei ole nettiä eikä osaa sitä käyttää. Onneksi pieni, tuttu kylä pelastaa paljolta, mutta sitä ei riitä huomisen ikäihmisille: Muuutos on väistämätön.  Ja kaikki ulkopuolella jäävät eivät todellakaan ole ikäihmisiä ellei ikäihminen ole vähän alle kuusikymppinen, henkilö, kuten on Daniel Blake, työttömäksi jäänyt puuseppä. Suomessa verkon ulkopuolella on nyt noin puoli miljoonaa ihmistä ja huomisesta kukaan ei tiedä. Palvelut siirtyvät enenevästi verkkoon, joten lääkäriajan saaminen tai junalipun hankkiminen voi kohta olla yhä suuremmalle joukolle mahdotonta.


Elokuvan pääosissa nähdään Dave Johns Danielina ja Hayley Squires kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä Katiena. Katien ongelma ei ole netin osaamattomuus, vaan työn puute, suoraan sanottuna nälkä! Lapsille ruokaa ja uudet kengät, hän itse syö omenan päivässä, kunnes...Daniel putoaa hyvästä puusepän ammatistaan saatuaan sydänkohtauksen. Yllättäen hän on tilanteessa, jossa huomaa jäävänsä ilman mitään tukia koska hänellä ei ole nettiä ja koska hänellä ei ole verkko-osaamista. Tuo viime mainittu kannattaa painottaa, sillä kyllähän hänelle tyovoimatomistossa konetta käyttöön tarjotaan, mutta ei kunnon opetusta. Nyt vain se opetuskaan ei riittäisi, sillä alkaa aueta aivan uusi kuvio, jossa ihmistä pompotellaan suorastaan säädyttömästi hakemaan töitä, olemaan sairaslomalla, täyttämään sitä ja tätä ja joka kerta joku ruksi on väärässä paikassa. En paljasta jutun juonta tämän enempää jos joku menee filmin katsomaan, mutta en ikinä ole ollut vielä elokuvateatterissa niin, että tuntuu kuin katsojat olisivat sokissa. Filmi pysäytti täysin!


Kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä Hayley Squires esittää uskottavan roolin, jossa hän tasapainoilee täydestä epätoivosta esitettyyn toivoon, etteivät lapset vain huomaisi mitään. Vanhempi lapsista joutuu jo koulukiusatuksi, koska leviää sana, että perhe seisoo ruokajonossa pysyäksen hengissä.

Filmi kuvaa myös mitä tapahtuu kun tieto viranomaisten välillä katkeaa. Kukaan ei voi Erikan jälkeen sanoa, että 'tämä ei voi tapahtua Suomessa.' Viranomaiset saavat muutenkin kyytiä tässä viiden tähden elokuvassa, mutta onneksi sieltäkin löytyy poikkeus eli ihminen koneiston sisällä.

Huomionarvoista on myös soittoaikojen toimimattomuus: Se on kuin joku painajaisnäytelmä. Oikeaa, 'elävää' ihmistä on vaikea tavoittaa ja kun vihdoin tavoitat, hän ohjaa sinut soittamaan toisena aikana toiselle henkilölle ja kidutus alkaa alusta.


Tästä kuvasta oikein huomaa, miten pienet saavat oppia kylmän maailman kyytiä. Etenkin vanhempi lapsista käsittää jo paljon ja pienempi oirehtii tavallaan. Takana turvamies, edessä työvoimatoimiston 'selittäjä'.

Ken Loachin elokuvan käsikirjoitus on Paul Lavertin tarkkaa työtä, jossa mikään 'verkkoulkopuolisen' elämässä ei jää huomaamatta. Elokuva satuttaa, mutta tuo myös tunnetta voimattomuudesta, sillä mitä me voimme. Maailma menee menojaa ja vauhti vain kiihtyy. Suomi oikeien johtaa kaikkea tekniikkaan ja muutokseen kuuluvaa: Ensimmäisenä länsimaana Suomi siirtyi mm. sähköiseen reseptiin. No, siitä voidaan osoittaa sekä hyötyjä että haittoja, mutta virtuaamaailma on haavoittuva ja ihmisen henki ei odota, että häiriö on korjattu. Ennen tätä kesää olen käynyt lääkärissä vain 'normaalisti'. Kun oli siirrytty sähköiseen reseptiin jo ensimmäisellä kerralla omalla lääkärilläni systeemi sanoi itsensä irti. Tuttu lääkärini melkein hakkasi konetta, kunnes kirjoitti uudet reseptit paperille ja sanoi vielä perään, että 'käske soittamaan minulle, jos eivät toimi!' Tiedämmekö itsekään minne olemme matkalla ja mihin meillä on kiire?

Leena Lumi


Elämäni elokuvat TOP20


Rakastan kirjoja, mutta elokuvat...

maanantai 14. marraskuuta 2016

Thomas Rydahl: Erakko


Hän ei huuda, hän on hiljaa ja tunnustelee pulleilla sormillaan laatikon terävää reunaa. Kaavittuna pois äitinsä elämästä, ei 12 vatsassa vietetyn viikon vaan 12 maailmassa vietetyn viikon jälkeen. Epäonnistunut abortti hiuksineen ja peukaloineen. Pahinta ei ole, että poika on kuollut ja hänen vanhempansa tappoivat hänet, vaan se, että hän eli, he pitivät häntä elossa kolme kuukautta ennen kuin...He antoivat hänelle kolme rakkaudetonta kuukautta, kolme kuukautta ilman katsekontaktia ja huolenpitoa, ilman tuttia ja nallea, kuiskuttelua ja suukkoja, ilman ihailevia katseita lapsen vuoteen raunalla ja pimeässä lohduttavaa kättä. Kolme kuukautta välinpitämättömyyttä ennen kuin he...

Tanskalaisen Thomas Rydahlin jännitysromaani Erakko (Eremitten, MinnervaCrime 2016, suomennos Salla Korpela) on 484 sivuinen järkäle, joka ansaitsee keskittymistä ja aikaa. Sitä ei lueta hutaisten jonkun muun välissä, sillä muuten vaarana on menettää tämän voittoisan romaanin erityislaatuinen tunnelma, joka heittelehtii riipaisevuudesta suorastaan uskomattomimpaan juonitteluun, mitä on koettu.

Rydahlin dekkari on palkittu Tanskassa parhaana esikoisromaanina 2015 ja samana vuonna se sai myös Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon sekä pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuoden 2015 parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 16 maahan.

Tämä kirja vaati minulta paljon, sillä kaikki joulunalusviikkojen tapahtumat ovat meillä nyt. Tajusin silti lukevani jotain ainutlaatuista, vaikka menikin usein liian pienissä pätkissä, kun olisin suonut voivani lukea tunteja ja tunteja. Kirjan päähenkilö, tanskalainen Edhard Jørgenssen, on jättänyt paljon taakseen ja siirtynyt ajamaan taksia Fuerteventuran lomasaarelle. Hän on seitsemänkymmentävuotias ja mitä epätyypillisin mies ratkomaan rikoksia, mutta niin vain tapahtuu, että kuolleen vauvan kohtalosta tulee hänelle pakkomielle. Eipä ihme, että kuvaus niin kolahtaa, sillä Rydahl on opiskellut sekä filosofiaa että psykologiaa. Kirja on täynnä mitä uskomattomimpia henkilöhahmoja, joiden kaikkien elämä notkahtaa raiteiltaan kun rannalta löytyy hylätty auto, jossa on kuollut vauva. Lomasaaren poliisi yrittää painaa asian piiloon turismin nimissä, mutta Edhard ei anna periksi. Erakoksi kutsuttu mies ryhtyy Don Quijoten taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Tämä mies joka mieluusti ajaa yksin öisin, asuu röttelössä vuohiensa kanssa, ei siedä auktoriteetteja, näyttää rähjäiseltä juopolta, on köyhien ja porttojen ystävä, virittää pianoja, on sinnikäs kuin itse paholainen, mutta sydän puhdasta kultaa. Hän on myös hiukan omituinen ja niinpä eräältä vainajalta katoaa sormi, eräs nainen pysyy hengissä Erakon sinnikkyyden takia, hän saa rikkaan suojelijan, ihastuu kampaajan tyttäreen, mutta kokee elämänsä yön erään toisen kanssa voimatta silti luottaa kehenkään. Edes rikkaaseen suojelijaansa Emanuel Palabrasiin, joka tarjoaa hänelle enemmän kuin rannoilla tai rötiskössä nukkumista, mutta mitä on sen takana...

Ajatus, että hänen onnensa on kääntymässä, ei ole pysyvä, se luisuu hänen sormiensa välistä kuin sileät siemenet. Hän ei sittenkään uskalla uskoa sitä. Hän on elänyt pian kaksikymmentä vuotta onnettomuudesta ja tehnyt vääriä päätöksiä, elänyt väärää elämää ja tavannut vääriä ihmisiä väärään aikaan. Hänellä on tapana ajatella ja sanoakin, että hänen ajoituksensa on kymmenen vuotta pielessä. Ensin kymmen vuotta liian aikaisessa...Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on ollut kaikesta myöhässä...

Erakkomme ei käytä internettiä eikä matkapuhelinta, hän ei muista vaihtaa kalsareitaan, mutta hän tarttuu mahdollisuuteen tulla joksikin haaveillen pienestä puutarhasta, viileistä huoneista sekä hyvästä viskistä. Kaiken aikaa primus motor on kuitenkin rannalla seisovaan autonrötisköön kuollut vauva, sillä kaikessa vähäisyydessäänkin Erakkomme säilyttää itsepäisyytensä, myötätuntonta sekä arvokkuutensa. Tästä kaikesta voi syntyä elokuva, sillä näin tämän filminä, jossa on ripaus Kaurismäkeä ja tosi paljon Almodovaria. Viime mainitussa esiin saavat tulla värit ja hillittömyys, ensin mainitussa rouhea melankolia, jonka kauneus on katsojan mielessä, kuten kaikki tarinassa on lukijan empatiakyvyssä ymmärtää ja tuntea kauneus elämän satuttavimmassa rosoisuudessa.


*****

lauantai 12. marraskuuta 2016

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet sinä!


Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen, paksu vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet silmissäsi jo kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.


Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani, oma isäni, maailman paras isä!


Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä kantaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet Sinä!

♥:lla tyttäresi Leena

Sing Me A Song Again, Daddy

perjantai 11. marraskuuta 2016

Lars Jonsson: Talvilintujen elämää


Tulin juuri täyttämästä lintujen syöttöautomaatteja sekä vein talipalloja puutarhan puihin. Siinä puuterilumen ihmeessä vaeltaessani mieleeni tuli, että en mitenkään voi 'pantata' yhtä joulukirjasuosikeistani ensi viikolle, sillä voihan jollakin olla innokas onrnitologi-isä! Meidän koko perhe on hulluna kaikkiin eläimiin, mutta äidin kanssa vaihdamme eniten kuulumisia linnuista ja oravista. Lumimiehen kanssa olemme alkaneet todella kiinnostua siitä, mitkä ruoat tuovat eri lintuja paikalle, olemme oppineet tunnistamaan niitä ja saaneet kokea tänäkin suvena monta ilonhetkeä lintujen pesintää seuratessa. Kympit veti jälleen kirjosieppopari, joka oli ihailtavan ahkera pesueensa hoitaja, mutta jossa isäkirjosieppo myös konsertoi meidät iltaisin uneen. Saimme kokea jokaisen poikasen lähdön ja sehän vei aikaa. Taas oli yksi pahnanpohjimainen, joka halusi niin kovasti jäädä vielä vanhempiensa huomaan. Kuittaamme toisillemme mieheni kanssa jokaisen kerran, kun näemme talvella mustarastaan. Ne ovat alkaneet jäädä jopa tänne Keski-Suomen saarelle ja viettävät aikaansa kuusiaitamme suojissa. Viime talvena sain nähdä, että ne kävivät ensimmäisen kerran syömässä yläterassimme lintu&oravaravintolan pöydällä ja....

Lars Jonssonin huiken kaunis teos Talvilintujen elämää (Vinterfåglar, Minerva 2016, suomennos Anna Maija Luomi) on melkein magiaa, sillä kirjan kuvat ovat niin kauniita...sanat loppuvat, kuvat kertovat...Lars Jonsson on ruotsalainen kuvataiteilija, kirjailija ja ornitologi, joka on julkaissut useita lintukirjoja. Hän kuuluu Ruotsin tunnetuimpiin akvarellitaiteilijoihin ja se näkyy tässä kirjassa. Sekä lintujen että kuvataiteiden ystävänä ihan sydän oli pysähtyä kirjan kuvia katsellessa. Klikatkaa kuvia suuremmiksi!


Tässä talitiasen väripaletti, josta on ihan oma lukunsa talitiaisen, Parus major, kohdalla. Me näemme helposti linnun vatsan vain keltaisena, mutta siinä on paljon muutakin. Jonsson kertoo, että 'keltainen väri on arvoitus, jota ei voi ratkaista muuten kuin siveltimellä ja paletilla - jos edes niillä.' Kuvassa on nimetty mm. näitä värejä: kaksi kerrosta green gold, winter green (yellow shade), permanent sap green, oliivinvihreä, green gold, maanvihreä (harmaa vivahde) terre verte, neutraali harmaa (white and wing black)....


Vaan mikäs on tämä lintu, jonka ilme on niin persoonallinen, että Jonssonkin sen yhtenä tunnisteena mainitsee? Tämä lintu sekoitetaan usein viitatiaiseen...No, Topeliuksen Sylvian joululaulun mustapääkerttu eli Sylvia atricapilla tässä. Laulu on niin surullinen ja suru liittyy niin Topeliuksen omaan elämän tragediaan kuin siihen, mikä kohtalo näillä linnuilla liian usein on etenkin Italiassa. Axel Munthe osti kokonaisen vuoren voidakseen estää linnustajia virittämästä verkkojaan muuttolintujen levähdyspaikoille. Onneksi mustapääkerttu on kertuista kestävin ja on oppinut muuttamaan Britanniaan, johon muuttoreitti on nyt vakiintunut. Suomessa mustapääkerttuja on noin 85 000 paria. Joskus mustapääkerttu jää talvehtimaan Pohjolaan, mutta naaraat koiraita harvemmin. Huomatkaa jälleen sivun väripaletti.


Oi!, tällainen närhi, Carrulus glandarius, joka on 'tukka' pystyssä, koko lintu pörhöinen, käy nyt meillä rohmuamassa ruokaa. Kunpa se oppisi ottamaan vain mitä tarvitsee:)

Lars Jonsson kertoo kiinnostavassa johdannossa paljon työstään taiteilijana, asuinymäristöstään Etelä-Gotlannista, miten hänellä on ateljeestaan eutoikeus nähdä paljon erilaisia lintuja ja saada niistä paljon iloa. Hän myös painottaa, että ei halua tässä teoksessa yksityiskohtaisesti keskittyä ruokintaan ja parhaisiin lintulautoihin vaan hän haluaa keskittyä itse lintuihin:

Minua kiinnostavat itse linnut, niiden ulkonäkö ja niiden käytös talvisaikaan. Siveltimellä ja väreillä maailmaa hahmottavana taiteilijana olen äärimmmäisen innnostunut niiden ulkonäöstä ja väreistä.

Tämän kirjan vahvuus on yllä mainitussa. Linnut, jotka kirjaan ovat päässeet ovat Lars Jonssonista itsestään kiinnostavimpia ja myös ne ovat niitä, joita hän on voinut tarkkailla. Tämä kaikki on todella innoittavaa, sillä mekin seuraamme mieheni kanssa eri lintulajien käytöstä aina ilmeisiin saakka!


Kun pihapiiri yhtäkkiä hiljenee pikkulinnuista, lienee liikkeellä varpushaukka, Accipiter nisus. Yhtenä vuonna tuijotin minuutteja ikkunan läpi terassimme kaiteella istuvaa haukkaa suoraan silmiin. Ei ihan niin likeistä kuin sama ketun kanssa, mutta likeltä liippasi. Ei voinut ajatellakaan liikahtaa kohti kameraa. Varpushaukkakoiras on äärettömän komea, joten siitä ei voi erehtyä.


Lounatuulten mukana saapuvat uuttukyyhkyt, Columba oenas. Näitä lintuja minä tällä saarella kaipaan. Länsirannikolla ne olivat aina kuin kevään ensimerkki, niiden "uu-o", "uu-o"...,joka soi pitkinä, kevättä rintaan nostattavina sarjoina.


Pyrstötiainen, Aegithalos caudatus, tekee vaikutuksen! Jopa Jonsson sortuu sanaan söpö kuvatessaan tätä lumoavaa lintua. jonka pää on kuin pieni pallo, jossa höyhenet harottavat joka suuntaan. Ja mitkä ihanat nappisilmät ja

Ruumis on kuin lankavyyhti, jossa valkoisen ja mustan joukossa vilahtelee tummaa roosaa. Liian pitkältä näyttävä pyrstö saa ruumiin näyttämään entistä pyöreämmmältä. Läheltä katsottuna silmän yläpuolella voi erottaa häivähdyksen roosaa.

Sinä vuonna kun pidin keittiön ikkunan alla olevassa syreenissä sellaista rumaa, pitkää talipötköä, näin sen näyn, kuin unta vaan: Koko pötkö oli täynnä pyrstötiaisia! Siihen aikaan ei kamera ollut piirongin kulmalla kuten nykyään: Olisin voinut hyvin kuvata ikkunan läpi, sillä eivät olleet yhtään niin säikkyjä kuin ovat haukat. Kirjassa on tästäkin linnusta useita kuvia, kuten muistakin eli nämä kaikki ovat sekä kuvineen että tietoineen vain lintuinnoituksen esileikkiä.


Myyttinen korppi, Corvus corax, on linnuista kiehtovimpia. Tästä älykkäästä linusta saimmekin lukea jo kirjassa Suomen myyttiset linnut, jossa kansikuvanakin oli komea korppi. Jonsson kertoo luvussa Korpin viisaus, tarinan, joka saa kyynelehtimään...Ja hän oli sen omin silmin nähnyt!


Mikä siinä onkaan, että mustarastas, Turdus merula, kiehtoo aina vain...Sen salaperäisyys, sen upea, hieman surumielinen laulu, sen kauneus, se jokin siinä. Suomessa pesii noin 400 000-600 000 paria, joista kolmannes talvehtii maassamme. Ne ovat ihmisen ruokinnan varassa ja varmaan monelle erittäin tervetulleita syöttöpaikoille. Jos talviomenat ovat tippuneet eikä niitä halua itse käyttää, kannattaa niitä kerätä lumensuojaisiin paikkoihin, joihin lintu uskaltautuu. Myös hedelmäpuiden oksanhankoihin sijoitetut omenat maistuvat niille.

Ihana, ihana, kaunis tietokirja kaikille lintujen ja luonnon ystäville♥

Mitä kauemmin lintuja tarkkailee, sitä enemmän kysymyksiä nousee esiin. Björn von Rosen kirjoittaa eräässä kirjassaan, että 

nähdäkseen näkymättömän ihmisen on tarkkailtava näkyvää. Jos tavanomaista tarkkailee tarpeeksi kauan, alkaa arki ja ympärillämme oleva yksinkertaisuus vaikuttaa ainutlaatuiselta.