”Miksi mietit Alicea? Eikö ole parempi antaa sen olla?
Sinulla on Henrik ja Milo, hyvä elämä. Päästä irti menneestä, Stella.” Nousen
ja halaan äitiä. Hän on oikeassa, minun pitäisi antaa menneiden olla.
Minulla on vain sekalaisia muistikuvia Alicen katoamisen ja
osasto numero viiden välillä. Keväällä 1995 hän sai minut pakkohoitoon. Minut
otettiin suljetulle psykiatriselle osastolle. En syönyt, painoni putosi
dramaattisesti. Olin syvästi masentunut.
Myöhemmin aloitin psykologina opinnot, tavoitteenani itse
valmistua psykoterapeutuksi. Olen hyvä työssäni.
Olin hyvä työssäni.
En ole sitä enää. Juuri nyt en pysty auttamaan ketään. En
pysty auttamaan edes itseäni.
Elisabeth Norebäckin esikoisteos Sano että olet minun (Säg
att du är min, Like 2018, suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepõld) on vahvasti
tunteisiin vetoava kuin myös kauhua synnyttävä psykologinen skandidekkari. Ken tämän aloittaa ei lopeta ennen kuin viimeinen lehti on
kääntynyt. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä muistiinpanoja eli tapanani on
merkata tiettyjä kohtia, mutta nyt niitä on vain muutama ja luin
ennakkokappaleen jo ennen joulua. Silti mikään kirjan tunnelmasta ei ole
haalennut vaan suorastaan päinvastoin!
Tarinakehys on tämän päivän trendiä: Jokainen vuorollaan saa kertoa oman näkemyksensä tai kokemuksensa. Kertomus alkaa terapeutti Stella Widstrandin elämän suurimmasta tragediasta. Siitä kun hän oli
teinirakastunut Danieliin ja Daniel häneen. Yllättäen vauva ilmoitti tulostaan,
Stellan vanhemmat ja sisko paheksuivat, mutta rakastavaiset muuttivat yhteen
onnesta soikeina. Sitten tuli yksi kesäinen päivä rannalla, vauva nukkui
vainuissa varjossa ja...sitten vauvaa ei löytynyt enää mistään. Ei elävänä eikä
kuolleena mistään. Tuska oli niin suuri, että sen sietämättömyyteen kaatuivat
niin teinirakkaus kuin myös Stellan terveys, kunnes hän sitten aikanaan löysi
nykyisen miehensä, sai Milo-pojan ja valmistui terapeutiksi. Aikaa tapahtumasta
on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta Stella kantaa surua mukanaan, vaikka
yrittää sitä kätkeäkin ja elää hetkessä. Se ei vain onnistu, sillä joku hänessä
vakuuttaa, että Alice on elossa. Ja sitten tapahtuu jotain uskomatonta, joka
sytyttää Stellan pakkomielteen tuleen. Eikä hän tyydy vain olemaan vaiti, vaan
toimii. Kaikella on seurauksensa ja niinpä Stellan kiihkeästä aktiivisuudesta
seuraa trillerin suorastaan pakahduttava kauhu eikä apua ole luvassa, sillä
muut eivät usko, eivät tajua, eivät aisti...
Elisabeth Norebäck sai idean romaaniinsa äitysvapaalla, mikä
jotenkin tuntuukin käsitettävältä: Mikä kauhu onkaan suurempi kuin se, että
lapsi katoaa. Katoaa niin, että et saa tietää, onko hän elossa vai kuollut.
Monet äidit kurkkaavat tavan takaa vaunuissa nukkuvaa vauvaansa, mutta yksi
hetki liikaa mieli muualla, voi olla se ratkaiseva...Pahinta on, että muut
uskovat hänen kuolleen, vaikka ei ole ruumista. Vain äiti tietää lapsensa
elävän. Kulisseissa häärää kuitenkin joku valmiina tekemään kaikkensa, ettei
totuus tulisi ikinä ilmi.
Kun tulin takaisin tänne ensimmäistä kertaa, kukat vyöryivät
kuistin yli. Amppeleita, parvekelaatikoita, ruukkuja. Kukkapenkeissä vihersi,
ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita.
Ja kun tulimme Tanskasta takaisin tänne, tiesin, että täällä
me asuisimme, tyttöni ja minä. Täällä hän saisi hyvän, harmonisen lapsuuden.
Antaisin hänelle kaiken sen, mitä en itse saanut.
Se ei mennyt niin.
Mikään ei koskaan mennyt niin kuin olen halunnut.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Annika/Rakkaudesta kirjoihin Susa/Järjellä ja tunteella Kirja hyllyssä Mai/kirjasähkökäyrä Jonna/kirjakaapin kummitus
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Annika/Rakkaudesta kirjoihin Susa/Järjellä ja tunteella Kirja hyllyssä Mai/kirjasähkökäyrä Jonna/kirjakaapin kummitus
*****