Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

”Miksi mietit Alicea? Eikö ole parempi antaa sen olla? Sinulla on Henrik ja Milo, hyvä elämä. Päästä irti menneestä, Stella.” Nousen ja halaan äitiä. Hän on oikeassa, minun pitäisi antaa menneiden olla.

Minulla on vain sekalaisia muistikuvia Alicen katoamisen ja osasto numero viiden välillä. Keväällä 1995 hän sai minut pakkohoitoon. Minut otettiin suljetulle psykiatriselle osastolle. En syönyt, painoni putosi dramaattisesti. Olin syvästi masentunut.

Myöhemmin aloitin psykologina opinnot, tavoitteenani itse valmistua psykoterapeutuksi. Olen hyvä työssäni.

Olin hyvä työssäni.

En ole sitä enää. Juuri nyt en pysty auttamaan ketään. En pysty auttamaan edes itseäni.

Elisabeth Norebäckin esikoisteos Sano että olet minun (Säg att du är min, Like 2018, suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepõld) on vahvasti tunteisiin vetoava kuin myös kauhua synnyttävä psykologinen skandidekkari. Ken tämän aloittaa ei lopeta ennen kuin viimeinen lehti on kääntynyt. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä muistiinpanoja eli tapanani on merkata tiettyjä kohtia, mutta nyt niitä on vain muutama ja luin ennakkokappaleen jo ennen joulua. Silti mikään kirjan tunnelmasta ei ole haalennut vaan suorastaan päinvastoin!

Tarinakehys on tämän päivän trendiä: Jokainen vuorollaan saa kertoa oman näkemyksensä tai kokemuksensa.  Kertomus alkaa terapeutti Stella Widstrandin elämän suurimmasta tragediasta. Siitä kun hän oli teinirakastunut Danieliin ja Daniel häneen. Yllättäen vauva ilmoitti tulostaan, Stellan vanhemmat ja sisko paheksuivat, mutta rakastavaiset muuttivat yhteen onnesta soikeina. Sitten tuli yksi kesäinen päivä rannalla, vauva nukkui vainuissa varjossa ja...sitten vauvaa ei löytynyt enää mistään. Ei elävänä eikä kuolleena mistään. Tuska oli niin suuri, että sen sietämättömyyteen kaatuivat niin teinirakkaus kuin myös Stellan terveys, kunnes hän sitten aikanaan löysi nykyisen miehensä, sai Milo-pojan ja valmistui terapeutiksi. Aikaa tapahtumasta on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta Stella kantaa surua mukanaan, vaikka yrittää sitä kätkeäkin ja elää hetkessä. Se ei vain onnistu, sillä joku hänessä vakuuttaa, että Alice on elossa. Ja sitten tapahtuu jotain uskomatonta, joka sytyttää Stellan pakkomielteen tuleen. Eikä hän tyydy vain olemaan vaiti, vaan toimii. Kaikella on seurauksensa ja niinpä Stellan kiihkeästä aktiivisuudesta seuraa trillerin suorastaan pakahduttava kauhu eikä apua ole luvassa, sillä muut eivät usko, eivät tajua, eivät aisti...

Elisabeth Norebäck sai idean romaaniinsa äitysvapaalla, mikä jotenkin tuntuukin käsitettävältä: Mikä kauhu onkaan suurempi kuin se, että lapsi katoaa. Katoaa niin, että et saa tietää, onko hän elossa vai kuollut. Monet äidit kurkkaavat tavan takaa vaunuissa nukkuvaa vauvaansa, mutta yksi hetki liikaa mieli muualla, voi olla se ratkaiseva...Pahinta on, että muut uskovat hänen kuolleen, vaikka ei ole ruumista. Vain äiti tietää lapsensa elävän. Kulisseissa häärää kuitenkin joku valmiina tekemään kaikkensa, ettei totuus tulisi ikinä ilmi.

Kun tulin takaisin tänne ensimmäistä kertaa, kukat vyöryivät kuistin yli. Amppeleita, parvekelaatikoita, ruukkuja. Kukkapenkeissä vihersi, ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita.

Ja kun tulimme Tanskasta takaisin tänne, tiesin, että täällä me asuisimme, tyttöni ja minä. Täällä hän saisi hyvän, harmonisen lapsuuden. Antaisin hänelle kaiken sen, mitä en itse saanut.

Se ei mennyt niin.

Mikään ei koskaan mennyt niin kuin olen halunnut.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Susa/Järjellä ja tunteella  Kirja hyllyssä  Mai/kirjasähkökäyrä  Jonna/kirjakaapin kummitus

*****

Dekkarit Leena Lumissa