Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Olin vannonut valani haavekuvalle ja luvannut palvella sitä vilpittömin sydämin, mikä tarkoitti, etten koskaan ryhtyisi pakottamaan sitä teoillani tai ahdistamaan sitä kysymyksilläni tai edes muistuttamaan rakkauteni olemassaolosta puhumalla siitä. Olin yksinkertaisesti luvannut kantaa sitä kuin jotain pyhää merkkiä vaatteideni kätkössä. Kertominen olisi tuntunut väärältä. Se olisi rikkonut kirjeenvaihtomme hiljaisesti vahvistaman ajatuksen ystävyydestä, joka voi kestää mitä vain – joka on ehkä rakennettu juuri suojelemaan rakkautta, jota ei voida toteuttaa.

Tästä lähtien tapaamiset olivat koetinkiviä.

Marjo Vilkon Vilpitön sydän (Kustantamo S&S 2018) vei minut rajalle, jolta ei ollut paluuta. Sydämeni hakkasi sairaasti, happi loppui, kyyneleet halusivat virrata, mutta ne eivät voineet, sillä olin tullut ensisivusta osaksi tarinaa ja päättänyt kestää jokaikisen koetinkiven: Olinhan luvannut vilpittömin sydämin! Vilkon kirja on ylitse tulviva kevätvirta, joka vie osankin siitä kokeneesta mukanaan. Mitä Franka koki, olin kokenut ja en. Hän oli minua vahvempi, kuuma laava, tanssi tangoa. Minä olin herkkä sielu tulessa, rumba vei. Sanakaan ei sanottu, mutta vaikeneminen kertoi enemmän kuin sanat. Katse, tuoksu, varmuus jo ensikatseesta:

Emme olleet yrittäneet keksiä yhdistäviä tekijöitä välillemme – samoja lauluja joita kuuntelimme yhtä aikaa, samoja ulkoa opeteltuja katkelmia elokuvien dialogeista. Ne vain ilmestyivät meille, laskeutuivat, kuin perhonen kädelle. Ei perhonen laskeudu kädelle siksi, että olisimme erityisiä, jonkin suuremman voiman merkitsemiä. Mutta me haluamme uskoa että niin on, vaikka leikillämme – ja leikistä voi tulla totta, jos sille antaa mahdollisuuden. Luulen että...Ja kävi niin kuin unessa: ovi avautui itsessään, jostain kuului vaimeaa musiikkia, ja samassa olimme huikaisevassa katerdaalissa.

Marjo Vilkon tarina on pääosin omakoettua ja olisin arvannut sen, vaikka en olisi sattumalta lukenut huhtikuun Eeva-lehdestä Pirjo Hounin juttua Avoimessa suhteessa elävä Marjo Vilkko ”Vaatii lujuutta pysyä yhdessä”. Vilkon tarina kertoo Frankasta, joka rakastuu itseään yksitoista vuotta nuorempaan Alvariin. Franka on avioliitossa, jossa yksi lapsi, poika Leo. Avioliitto ei sinällään ole huono, mutta mies katsoo olevansa liitossa vähiten huomiota saava: vaimo on kuin aina muualla eli kuin ’luonas en ollutkaan’. Mies vain odottaa ja sitten yllättäen heidän poikansa alkaa oirehtia päiväkodissa ja häntä vaaditaan lähtemään sieltä. Pariskunta saa kuitenkin vinkin päiväkodin nuoresta miehestä, Alvarista, joka on tullut hyvin juttuun Leon kanssa. Alvar palkataan heille kokopäivätöihin ja hän saa nopeasti hyvän kontaktin lapseen.

Lopulta Franka lähtee liitostaan, mutta ei suinkaan heti päästäkseen toteuttamaan romanssiaan elämänsä rakkauden kanssa, sillä Alvar matkustaa ulkomaille opiskelemaan. Sen sijaan heidän yhteinen sähköpostittelunsa, jota kaunosieluinen Franka haluaa kutsua kirjeenvaihdoksi, on runsaampaa ja likeisempää kuin monenkaan pariskunnan yhteiselo. Lopulta Frankan on pakko myöntää, että hän on rakastunut kaikellaan eikä tästä ole paluuta: Ei ole toista. Hän on ainoa.

Kirjassa, jonka nimi on Vilpitön sydän ja sen alla lukee ’romanssi’, pari pääsee tietenkin yhteen, mutta millä ehdoilla? Mitä sanovat ystävät? Miten Franka kestää Alvarinsa huomiotaherättävän vetovoiman etenkin nuorissa naisissa? Miten Franka kestää säännön, että heidän liittonsa on polyamorinen,avoin suhde, koska Alvar haluaa saada lapsen? Miten Franka kestää sen, että Alvarin kymmenen vuoden vitkuttelu, hidas romanssi vanhanajan tyyliin, on syönyt heiltä mahdollisuuden tähän? Miten Franka selviää mustasukkaisuudesta, jota ei ole koskaan ennen tuntenut? Miten hän voi enää hengittää, kun he asuvat Oxfordissa tai Amsterdamissa, ja kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset ovat todellinen uhka hänelle? Miten hän jaksaa, kun komea taloustieteilijä Alvar viettää yön mahdollisen tulevan lapsensa äidin kanssa? Ja kun kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan: Miten Frankan mielen ruukku pysyy kasassa? Voisihan hänkin ottaa avoimessa suhteessa vapautensa, mutta kun kukaan ei sytytä kuin Alvar: On naisia, joille on vain yksi tuli, muut ovat haaleita kylpyjä, jotka vain pitkästyttävät! Toisaalta:

Kuka haluaisi kuningattareksi kuningattaren rinnalle!

Marjo Vilkon tyyli on tarkkaa ja rehellistä aivan kipuun saakka. Siinä tulee mieleen Duras. Sattuu! Toisaalta esikoisromaaniksi Vilpitön sydän on huikea teos: Äärimmilleen hiottua syväsukellusta suuren rakkauden pohjaimuun niin ilossa kuin tuskassa. Romaanilla on monia vahvuuksia, sillä jo kirjoitustyyli, Vilkon ääni, on niin hypnoottinen, että haluaisin kirjoittaa tähän ziljoona sitaattia, kun ne vain ovat niin vaikuttavia. Otin kirjan lukuun siksi, että Vilkon tarina karttaa ikiaikaista stereotypiaa ’vanhempi mies, nuori nainen’. Se kulunut klisee, kun usein naisen kukoistavin eroottisuus voi olla vahvimmillaan lapsentekoiän jälkeen. Miehet voivat lisääntyä vanhoina ukkoina, mutta mitä he sitten ovat rakastajina, onkin jo aivan toinen juttu. Tästä naiset vaikenevat tahdikkaasti samalla kun osa vanhoista miehistä ahdistelee nuoria tyttöjä kuvitellen itsestään liikoja. Tämä oli syy ottaa kirja lukuun, mutta sain enemmän. Tulin yllätetyksi, satutetuksi, hellityksi. Muistin.

Mielessäni leijailee selittämätön sekoitus onnellisuutta ja haikeutta: kuinka lumihiutaleet leijailevatkin juuri tänä yönä niin pakahduttavan kauniisti, surumielisesti...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja  ja Arja

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monin tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo - 
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Kotivälähdyksiä meiltä!

Rankkasade ajoi minut sisälle puutarhahommista, pieni olisi vain lisännyt faarttiani, joten päätin aloittaa tällaisen kotivälähdyksiä -jutun. Yksi syy on se, että ensi viikolla sukellan kahteen kaiken huomioni vievään opukseen, joten voi olla vähän hiljaista ja toinen on se, että vaikka kaikki keväällä kiinnostuvat eniten puutarhasta, ainakaan minulla ei siellä ole vielä paljoa uutta kuvattavaa. En löydä heti kaikkia niitä kuvia, joita haluaisin ja pahoittelen, että aika ei nyt anna myöten kronologiseen järjestykseen. Osa teistä on nämä nähnyt, uudemmat lukijat eivät.

Haluan myös näyttää erityisesti, miten edullisesti voi tiloja modistaa. Meillä on huonekalut perittyjä, huutokaupasta huudettuja ja/tai roskalavalta kotiin kannettu ja tuunattu. Edullisten hankintojen hintoja en täysin muista, mutta voin yrittää löytää niihin vaikka niiden omat jutut. Nuo pinkit veden-ja kahvikeitin eivät olleet edullisia ja paahdinkin löytyy samaa sarjaa, mutta ne olivat must. Sen sijaan suurten avohyllyjen alle jäävä tyhjä tila täyttyi ympäirvuoden rehottavilla yrteillä, jonka taulun tilasin Hobby Hallista ja oli edullinen.

Country&cosy eli rottinkihyllyt kaapiston alla. Paljon avohyllyä, jolla saimme keittiöön lisätilaa ja italialaiseen tyyliin kaikki on helposti käden ulottuvilla.

Unelmavälitilalaattani on pitänyt pintansa. Siitä enemmän jutussa keittiöremontti

Joulutunnelmia keittiöstä pähkinöillä ja Glühweinilla ja

joulukorilla kera kynttilöiden.

Takkahuoneessa alakerrassa nautitaan, hyggeillään, luetaan, katsotaan vain tulta että myös

Ikean sohvalla vietetään leffailtoja kera herkkujen. Punaisella sohvalla vaihtelevat erilaiset tyynyt

tässä jouluruusutyyny punaisella

ja tässä takkahuoneen sinisellä sivustavedettävällä.

Mutta mitä ihmettä tapahtuu takkahuoneen leivinuunin takana?

Siellä tapahtui Tuunailua ja tuumailua eli vuonna koivu ja tähti opintolainalla ostamani pöytäryhmän tuolit saivat värikseen Tikkurilan sävyn Pioni ja nyt ne ovat lisätuoleina käytössä heti kun tulee enemmän porukkaa keittiön tai olkkarin pöydän ympärille.

Homma repesi käsistä ihanasti ja niinpä nämä kotoa saadut kaunottaret saivat nyt värin, jolla ne sopivat kaiken aikaa olemaan esillä eli Luvatut tuunaukset...

Jutussa Onneksi en ole sisustusbloggaaja esittelen ledeillä ja kynttilöillä valaistuja tunnelmaportaita alakertaamme.

Juu, olen tuikkumaanikko, mutta jopa sen yli ajaa ledmania!

Yläkerrassa mustaa ja valkoista narupalloa eli Ledien tunnelmissa ja alakerran vierasmakkarissa softia lilaa ja valkoista.

Noiden valkoisten verhojen takana tuikkivat sadat pikkuledit ja ne palavat vieläkin. Eivät ole siis mitään jouluvaloja...Meillä ei verhoja vedetä eteen, joten tuossa on kivan paljon ohutta verhoa ja paljon ledejä. Nyt kurkistamme tuon punaisen liinan alle, sillä...

Ensin katse taakse, jossa romuvarastosta löydetty kirjahylly. Se on nyt omistettu hyvin vanhoille kirjoille eli arvostan. Edessä on sitten (äidin) romulavalta osissa löydetty pöytä, jossa ei ollut yhtään jalkaakaan enää kiinni. Vähän hiomista ja sittten päätin lakata sen niin, että siitä voi vaikka peilata. Kuvat aukaisevat vähän enemmänkin jutussa Marraskuun marinoita...

Ja tässä sitten pöytä kuvattuna tänään ihan vain, että varmasti näkyy:) Marraskuun marinoissa mainittu matto on ollut meillä nyt parisen viikkoa ja toisin kuin huonekalujemme, sen hinta oli isohko, mutta iso on mattokin. Se vaan, että tingin elämäni ensimmäisen kerran ja se tuotti tulosta! Olen hirveän tyytyväinen, joten kauppias tietää, että palaan hänelle tarvittaessa toistekin kuten olen tehnyt jo parisenkymmentä vuotta.

Siirsin yöpöytäni vierasmakkariin ja ostin tilalle kolme Ikean hyllyä, sillä kirjoja alkoi olla liikaa lattialla. Tapetti taustalla on Rörstrandin, jota olen nähnyt useissa eri väreissä, mutta kukat ovat siis magnolioita♥

Ihanat villipedot vetävät sikeitä vuoteessamme! Nyt emme saa enää unta ilman kettujamme ja pupujamme, joten näitä hyvin edullisia ja kunnon puuvillaisia hankittiin kiukan lisääkin. Näistä lisää löytyy jutussa Kestävää, suloista joulua pikkurahalla.

Elokuun sunnuntaina löytyi edullisesti Uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon. Kauriit katsovat kosteilla silmillään ja puput säestävät. Lisäkuvia ja hinnat jutussa.

Saunaremonttimme ei kuulu sarjaan edulliset, mutta varmaan mieluisimmat, sillä tuon Ratian Saunatonttukiukaan takana on talomme tyyrein taideteos eikä yksikään kivi ole samanlainen ja Lumimies sen teki ihan itse! Ai niin, se on myös ylhäältä taidevalaistu:)

Ja muutenkin kaikki meni kohdilleen niin saunassa kuin pesuhuoneessa.

Alakerran vierasvessan rempan laattoja mietittiin hartaasti.

Taika lopulta ratkaisi, että WC:n takaseinään tulevat suuret ylikiiltävät laatat ja muut seinät jäävät rouhealle kivelle. Taika myös ehdotti, että tekisimme saman tien myös alakerran hallin lattian kuten vessankin samanvärisistä, mutta hieman erikokoisista laatoista, vain karheammista.

Vierasvessan uusi kuosi

Eräät meistä kantavat joulua sydämessään koko vuoden ja onneksi se taitaa olla geeneissä.

Kaunein kuusi ikinä ja rakkaimmat siinä niin...joulufaneja hekin.

En tajua, miten nyt jouluun päädyin, sillä...

tarkoitus oli kertoa, että lehtikaktukseni, jotka viettävät suvet ulkona ovat kaikki kukkineet kahteen kertaan. Vain nämä krantut (lue: hurmaavat) tähtikukkaiset eivät suostu.

Oih, olin unohtaa olohuoneen jatkeemme, jossa olemme ulkoruokailussa toukokuulta myöhään syksyyn. Rakas pesämme!

Koska miltei kaikki huutokauppahankintani, sinistä sivustavedettäävä lukuunottamatta, ovat esittelemättä, voipi olla, että tämä sarja vielä jatkuu...

Viikonloppua sateen ropinassa♥

Love
Leena Lumi

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat...

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat:

Aila, Paluumuuttajatar ja Villis/Villasukka kirjahyllyssä. Onnea voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥

Onnettaren suosikit valitsevat voittojärjestyksessä täältä haluamansa kirjan. Ensin valitsee siis Aila, sitten Paluumuuttajatar ja sen jälkeen Villis. Ilmoittakaa sitten valintanne minulle leenalumi@gmail.com sekä antakaa postiosoitteenne. Kiitos.

Puro kuohuu jo lehtomme lävitse. Sen kutsu tarkoittaa, että pihalle on nyt lähdettävä keväthommiin. Tulipa viime syksynä istutettua vähän monta kartiomarjakuusta 'Taxus Media Groeland'. Vasta kotiin saavuttua luin, miten arka se on kevätahavalle. Nyt ne on viikko sitten hallaharsolla pussitettu ja sulattelen juuristoja. Vappuna haluamme jo harsot pois. Kartiovalkokuuset, Picea glauca 'Conica',  tuntuvat olevan kartiomarjakuusiin verrattuna lasten leikkiä, mutta niitäkin istutimme 'vielä yhden lisää'...lause, jota aina nauramme kartiovalkokuusten kohdalla.

 Onneksi onnenpensaat eivät vaadi melkein mitään muuta kuin istuttamisen♥

Tämä kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013). Ihana pensas, joka kukkii niin aikaisin, että varmasti huomataan.

Mukavaa huhtiviikon jatkoa kaikille!

arvontaterveisin
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton varttui äärimmäisen köyhyyden ja latistavuuden lapsuudessa. Hän tuli Illinoisiin Amgashista, jossa asui perheensä kanssa eristyneisyydessä, kaukana muista perheistä, kuin näkymätön lapsi. Isä poti sodan jäljiltä vakavaa posttraumaattista stressiä, teki sekalaisia korjaustöitä ja äiti ompeli, mutta ikinä ei tullut täyden vatsan tunnetta. Oli vain luonnollista asua autotallissa ja olla nälissään tai joutua viettämään koko päivä suljettuna kuorma-autoon milloin mistäkin syystä. Sehän oli luonnollista, kun ei ollut mitään mihin verrata, eikä muusta tiennyt. Koulussa Lucy oli se tyttö, joka tuli ’haisevasta perheestä’. Kotona Lycy eli sisarustensa kanssa läimäyttelyjen ja lian maailmassa, elämässä, joka väistämättä jätti vaikenevat vanhemmat etäisiksi. Koulu ei tarjonnut aluksi parempaa, sillä kuudennen luokan opettaja muisti tavan takaa toistaa jantelaista mantraa: ”Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi...”

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) on vahva tarina, joka kertoo eniten siitä, mistä on vaiettu. Vaikka Lucy ainoana perheen lapsista saa kiitos erinomaisen koulumenestyksensä ilmaisen jatkokoulutuksen, hän ei elämänsä aikana kyennyt ymmärtämään vanhempiaan. Ei syitä heidän tavalleen elää, kun jotain muuta olisi täytynyt voida olla! Vailla vastauksia hän avioituu Williaminsa kanssa ja saa kaksi lasta. Siinäkin jotain meni pieleen, sillä viedessään Williamin vaatimattomaan kotiinsa käymään, isä menee niin tolaltaan, että välit kotiin katkeavat muutamia lapsenlapsille myöhemmin lähetettyjä kortteja lukuunottamatta täysin.

Odottamaton ja pitkä sairaalajakso vie yllättäen Lucyn vuodepotilaaksi ja ihme tapahtuu: Äiti saapuu valvomaan tyttärensä vuoteen ääreen. Äidin Lucy, äidin Rimpula, haluaisi kysyä monenlaista, mutta suoriin kysymyksiin vastaa hiljaisuus. Sen sijaan mitättömän pienenoloiset tapahtumat alkavat avata ikkkunoita Lucyn  menneisyyteen. Ikkunoista tulee niin iso kuva, että Lucyn on loppuelämä omistettava kirjoittaakseen sen ulos. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen, mutta siitä tihkuu myös kätkössä ollutta perherakkautta, sitä rakkautta, jonka jokapäiväinen olemassaolon taistelu oli niin hyvin peittänyt. Äiti saa tyttärensä  myös näkemään tämän oman armottomuuden suunnistaa kohti päämääräänsä ’pitämällä pintansa ja syöksymällä päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksymällä silti!’ Matkalla kohti kirjailijuutta, Lucyn mantrana toimii hänen tapaamansa kirjailijan, Sarah Paynen, kirjoittajakurssin tiivistys: ”Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi.”

Nimeni on Lucy Barton tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta. Pienistä yksityiskohdista rakentuu kokonainen perhe-elämä täynnä muutakin kuin nälkää, likaa ja läimäytyksiä. Siitä rakentuu myös syliä, kiintymystä, erityisyyttä, vahvuutta. Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu. Siitäkin tämä tarina kertoo: Armottomuudesta.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Tuulia/Lukutuulia  Luettua elämää  ja Villasukka kirjahyllyssä

Emme juo samasta lasista, emme vettä, emme makeaa...

Emme juo samasta lasista,
emme vettä, emme makeaa viiniä,
emme suutele toisiamme varhain aamulla
ja illalla emme samasta ikkunasta katsahda.
Sinä hengität auringossa, minä kuutamolla,
mutta sama rakkaus pitää meidät elossa.

Luotettava, hellä ystävä on siinä aina kanssani,
sinun kanssasi iloinen ystävättäresi.
Minä tunnen pelon harmaissa silmissäsi
ja sinä olet syyllinen minun tautiini.
Tapaamme lyhyesti, mutta usein emme,
niin rauhamme säilytämme.

Sinun äänesi soi runoissani,
sinun runoissasi minä hengitän.
On olemassa nuotio, mitä ei rohkene koskettaa,
ei unohdus, ei pelkokaan...
jos tietäisit, kuinka ovat rakkaat,
kuivat, vaaleanpunaiset huulesi.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Pekka Mäkinen

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille!

Nyt kun lumet saavat kyytiä on aika laittaa jakoon muutama kirja. Blogini täytti yhdeksän vuotta ystävänpäivänä, joten tämä on vähän sitten sillekin, mutta etenkin kirjamaanikoille.

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy ke 18.4. klo 12. Osallistua voivat vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet lukijat. Ellet löydä itseäsi kohdasta 'lukijat', voit liittyä, eikä se maksa mitään.

Palkintoja jaetaan kolme. Jokaiselle tulee yksi arvontalippu. Voittaja saa valita ensin, sitten toiseksi tullut etc. Olethan ystävällinen ja seuraat arvontaa. Ilmoita myös osallistuessasi sähköpostiosoitteesi ellei sinulla ole aktiivisisesti päivittyvää blogia. Ellei voittajasta kuulu, nostetaan uusi arpa jo to 19.4.

Lumissa on kommenttivalvonta, joten osallistumisesi tulee näkyviin vasta kun olen koneella. Viikolla 15 saamme rakkaan läheisemme pitkäksi viikonlopuksi luoksemme, joten silloin voipi olla hiljaista blogissa. Toki yritän jossain raossa...ehkä.

Kirjat ovat kertaalleen luettuja ja niin siistissä kunnossa, että käyvät vaikka lahjaksi.

Mukavaa, keväistä arvontafiilistä♥


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Pirkko Soininen: Ellen

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Minna Lindgren: Vihainen leski

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja  varattu!

Peter James: Täydellisyyden hinta

L.M.Montgomery: Yrttitarha

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa

Elly Griffiths: Januksen kivi

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja  varattu!

Fiona Barton: Leski

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Clare Mackintosh: Minä näen sinut   varattu!

Tuuli Salminen: Surulintu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu Kultaiset tyttökirjaklassikot

Herman Koch: Pormestari

A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn

Maritta Lintunen: Stella

Anne Svärd: Vera

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

arvontaterveisin
Leena Lumi

Minna Lindgren: Vihainen leski

Ulla-Riitta Rauskio, eläkkeellä oleva hammaslääkäri Espoosta, kokee elämänsä alkavan vasta 74-vuotiaana, kun kahdentoista vuoden putki aviomiehen, Ollin, omaishoitajana päättyy ja sairaalasänky viedään pois. Ihmetellen hän tarkastelee sekä menneitä vuosia että asuntoa, josta ei ole koskaan pitänyt. Hän päättää myydä mitään remonttia ikinä kohtaamattoman rivarinsa pois ja muuttaa pieneen yksiöön aivan Helsingin keskustaan. Hän päättää vihdoinkin aloittaa elämän, jossa ei tarvitse ottaa aina huomioon muita. Se kuulostaa ihan seikkailulta, mutta ensin on löydettävä edes pari ystävää seikkailua jakamaan. Omaishoitajana ei jaksanut eikä voinut pitää ystävyyssuhteita yllä, joten nyt etsimään niitä parhaita bilekavereita vuosien takaa. Ja siellähän kuin soittoa odottamassa ovat Hellu ja Pike, kaksi villiä ja vapaata, joiden kanssa voisi riemuita uusista asioista ja löytää niitäkin seikkailuja, joita ei ollut kuunaan kokenut.

Minna Lindgrenin Vihainen leski (Teos 2018) valaisee vihaisen, mutta elämänjanoisen Ullan eli Ulliksen tarinaa, johon vuosikymmenien jälkeen palaavat ystävät Hellu ja Pike. Ullan elämä on kulunut tunnollisesti asiakkaiden hampaita poratessa, kahta lasta, Susannaa ja Markoa, kasvattaessa sekä Espoon rivitaloasunnosta huolehtiessa aviomiehen vaativan asianajajan työn viedessä tätä niin työaikana kuin muulloinkin, sillä isännän kirjasto pulloineen kaikkineen oli vain Ollin paikka. Ulla keräilee Ollin tyhjiä pulloja, selviää rintasyövästään, yrittää saada lapsistaan säällisiä ihmisiä, vaikka myöhemmin joutuukin myöntämään jonkun virheen tapahtuneen. Joskus yksinäisyydessä hän ihmettelee valintojaan, mutta tehty mikä tehty ja niin makaa kuin petaa.

Miehensä kuoltua Ulla kohtaakin yllättäen aikuisten lastensa vaateet ihan oudolla tavalla. Näiden mielestä äidin pitäisi nyt omistautua Markon toisen tuotantokauden jälkeläisille ja Susannan koiralle, koska Susannalla ja Markolla on niin kiire. Ja missään tapauksessa kodin myynti ei tule kyseeseen, selvittää poika, joka on isänsä tavoin asianajaja. Ja toisaalta he tarjoavat äidilleen myös mahdollisuutta muuttaa johonkin hoitokotiin, sillä mitä tahansa onnettomuuksia voi tapahtua kotona ja onhan tuota ikääkin jo...Mitä enemmän Ulla lapsiaan tapaa, sitä vihaisemmaksi hän tulee ja niinpä Ulla myy asunnon tuosta vain suosittuna vintagena ja Ruska-astiasto menee kaupantekijäisinä. Hämmästynyt Ulla saakin espoolaisella painajaisellaan Töölöstä pienen unelman.

Nyt Ullan uutta elämää alkavat rytmittää villit illat Piken ja Hellun seurassa milloin Ikivihreät-diskoteekin leskimarkkinoilla, milloin hotjoogassa tai sivistymässä kansanopiston italiantunneilla. Silverporno ja Adult Go –sovellus tulevat Ullalle tutuiksi samoin eräs Keravalla asuva ponihäntäpäinen Valtonen, joka mieluusti illallisen päätteeksi nappaa Viagran ja se on sitten menoa. Ulla olisi vauhdissa elleivät aikuiset lapset hyvin lyhyin määräajoin ottaisi rankasti yhteyttä yrittäen urkkia, miten seniiliksi heidän äitinsä on tullut. Uhkaavat asennuttaa äitinsä huoneistoon jopa valvontakamerat. Lopulta Ulla suuttuu sanomaan suorat sävelet ja siinä saavat osansa sekä ylikeski-ikäiset lapset että Susannan koiraparka, joka on täysin tietoisesti pahaan kykenemätön, viaton luontokappale. Ja missään tapauksessa Ulla ei anna enää omia kotiavaimiaan lapsilleen: Hänelle tullaan nyt vain ilmoittamalla!

Vihainen leski ei ole minulle kovinkaan tyypillinen lukuvalinta, sillä kirja on hauska, mutta onneksi riittävän paljon mustaa huumoria, joten nautin todella. Jos bloggaan tällaisesta kirjasta, on takana yllyttäjänä Siina Tiuranimen Kukkia Birgitalle, jossa hoitokodin jalaton Birgitta laittaa muille kampoihin ja vetää vielä mukaansa nuoren sukulaispojan. Lindgrenin teoksessa on paljon nautittavaa kuten vaikka Ullan aikuiset ja itsensä naurettaviksi tekevät lapset sekä Ullan vahva puolustussota. Eikä oikein voi olla nauramatta suomalaista saattohoitoa, joka voisi olla nimeltään vaikka ’potilaan kuoleman nopeutus’: siirto ambulanssiin, päivystykseen, siirto takaisin kotiin, takaisin päivystykseen, päivystyksestä sisään sairaalaan ja sieltä ulos terveyskeskuksen vuodeosastolle. ”Sellaista kuoleminen nykyään on”, lopetin visioni. ”Siirrellään, kunnes potilas kuolee.”

Villin kolmikkomme meno olisi varmaan jatkunut hyvinkin reippaana ellei Hellu yllättäen katoaisi tapaamisista. Kun pari viikkoa on kulunut, Ulla tunkee itsensä Hellun luokse ja saa kuulla tämän sairastavan parantumatonta Erwingin syndroomaa. Juuri Hellu, heistä terveystietoisin, saa yhden harvinaisimmista diagnooseista! Luusyöpä, jota ei voida leikata.

Vilahtiko Hellun puheessa sarkooma? Se tietäisi syöpää. Ja loputtomia hoitoja. Olin kuullut niin monesta vielä eilen terveestä ihmisestä, jotka syöpähoitojen jäljiltä riutuivat kituliaasti kuihtuvina ihmisraunioina, kiitollisina heille lahjoitetuista muutamasta kuukaudesta. Kunnon kansalainen ei syöpähoidoista kieltäytynyt, ne olivat yhteiskunnan maksama erityinen huomionosoitus, suorastaan veronpalautus. Syöpälääkärit olivat aikamme sankareita, jotka tekivät sotatantereella aina kaikkensa, viimeiseen solunsalpaajaan saakka välittämätä tekojensa seurauksista.

Minähän en juossut magneettikuvissa ja seulonnoissa niin kuin Hellu. Siinä istuessani hätääntyneiden ajatusteni myllerryksessä käsitin, miksi niin monet jättivät kertomatta läheisilleen vakavista sairauksista. He eivät jaksaneet lohduttaa meitä terveitä ja sekavasti surevia.

Lindgrenin riehakas naiskolmikko Ullis, Hellu ja Pike noudattaa monessa tilastoja, myös siinä, että vähintäin joka kolmas meistä sairastuu syöpään. Hellu oli nyt sattumalta heistä se kolmas. Vihainen leski ei silti ole mikään sairauskertomus, vaan enemmänkin se kertoo siitä, mitä odotetaan seitsemänkymmentä täyttäneeltä, kun gallupitkin on kohdennettu maximissaan 65 –vuotiaille. Tyhjäänkö ihmiset putovat elääkkelle jäätyään vai alkavatko kaikki virkata isoäidin neliöitä? Vai voiko elämä alkaa uudelleen yli 70 -vuotiaana kuten kirjassa John Irvingin Leski vuoden verran?

Kirjailija on seurannut aikuisia eläkeikäisiä hyvinkin tarkasti ja saanut loistavan osuman tarinan henkilöillä. Jossain vaiheessa kuitenkin ihaninta on käydä kampaajalla ja ottaa oikein räväkkä väri tai leikata hiukset ihan uuteen malliin. Tai suudella melkein vahingossa tuntematonta miestä, jonka takin hihaan on eksynyt teatterissa oma rakkain kashmirhuivi. Joskus tekee myös mieli vähän järkyttää omia aikuisia lapsia ja kadota kolmeksi vuorakaudeksi tietymättömiin. Erotiikan kauan hukassa ollut autiomaakin voi alkaa kukkia, kun kohdalle osuu virta, joka imaisee mukaansa.

Olinko se varmasti minä, tämä kelluva, painoton olento?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kultturi kukoistaa